maanantai 27. toukokuuta 2013

Puolen tähden lomaunelmia.

Me ollaan Svanskin kanssa taas, joka vuotuisessa lomakriisitilanteessa.
Kun lämpömittari rupeaa kohoamaan kohti viittäkymmentä, meidän lomasuunnitelmat ovat jo kiehumispisteessä.

Joka vuosi loman suunnittelu alkaa Svanskin näytöksellä, kesäleskien marttyyri.
”Mitä lähdet ja jätät minut tänne yksin!” ”Etkö halua lentää yhdessä?” ”njä njä njää minä haluan suomeen, minä lomailen yksin, minä olen Helena!”
Tuijotin Svanskin kuoleva joutsen tuskissaan itkuvirttä hetken ja päätin vaihtaa vain törkeästi keskustelun kulkua. Entäs se meidän yhteinen lomaosuus, sitten?

Olemme koko vuoden siirtäneet rahaa talteen sektorilta, luxus ja vapaa-aika, sektorille lomamatka. Svanski olikin suunnitellut meille ihanan romanttisen viikon Pariisiin, korvaamaan hiukan unohtunutta häämatkaamme..
Svanski kuvaili, kuinka menisimme Eiffel-torniin, söisimme juustoa ja viiniä ja kulkisimme Seinen rantaa käsi kädessä.
Minua ällötti Svanskin romanttinen Pariisin loma! Eikö se riitä, että kuljemme käsi kädessä Tonavan rantaa, kun käymme anoppilassa? Tarvitseeko sitä nyt kaikki Euroopan joet tallustaa päästä päähän, että lomaa voi kutsua lykätyksi häämatkaksi?

Svanski närkästyi saman tien, kun ei kelvannut rouvalle Pariisi. ”No mihin arvon madame sitten haluaa matkustaa? Kun mitä ilmeisimmin, Pariisi ei tule kysymykseenkään?!” 
”Gibraltarille! Haluan matkustaa Gibraltarille.” Sanoin päättäväisesti ja osoitin sormellani Euroopan kulmalla komeilevaa pientä salmen pätkää.
”Miksi? Mitä siellä on, mitä Pariisissa ei?” Karjui pettynyt Svanski.
”Apinoita ja Tapasta. Sitä paitsi, harvat matkustavat Gibraltarille, olisi hiukan erikoisempaa.”
”No hyvä on, mennään sitten sinne.” Svanski myöntyi, tasan niin pitkäksi aikaa, kunnes netistä löytyi Gibraltarin viikon lomien standardihinnasto. 
Svanskilla keitti yli, se kimitti jotain että, tietenkin, tietenkin, madam haluaa paikkaan, joka ylittää koko lomabudjetin jo heti alkuvaiheessa kolminkertaisesti!
Yritin puolustautua ja sanoin, että mistä minä olisin voinut tietää, että Gibraltar on niin kallis?
”Etpä tietenkään voi tietää!” Karjui epätoivoinen mieheni. ”Et tietysti tiedä, kun et seuraa kustannuksia koskaan! Sitä vaan halutaan sinne ja tänne, kieppua pitkin Eurooppaa ja ihmetellä apinoita, eikä yhtään mietitä mitä se maksaa. Minä tarjosin sinulle Eiffel-tornia ja sinä haluat neljällätuhannellaeurolla, istua apinaparvessa!!”

Tiesin, että keskustelun hedelmällisin vaihe oli jo ylitetty. Ja millään, mitä tulisin sanomaan, ei ollut enää merkitystä. Joten yksinkertaisesti kieltäydyin lomasta, jossa tuijotettiin Eiffel-tornia Pariisissa. Olen nähnyt samaisen insinöörin taidonnäytteen jo Budapestissa, jossa sama arkkitehti rakensi sillan. Mielestäni Eiffel-arkkitehti olisi voinut täysin pysyä joen ylityksissä, eikä lainkaan lähteä kasaamaan torneja, niin minäkin olisin säästynyt Seinen rannalla tallustamiselta ja Eiffel-torniin kipuamiselta. Kyllä Budapestissa on koko homma suunniteltu tehokkaammin, sillalla voi ylittää Tonavan! Ei tarvitse kulkea rantoja pitkin, kuin koditon ja ei tarvitse kiipeillä mihinkään erillisrakennuksiin!
Svanski kieltäytyi keskustelusta ja poistui.

Puolituntia myöhemmin, kun kaikki osapuolet olivat rauhoittuneet, Svanski huikkasi minulle työhuoneen ovensuusta: ”Entäs sitten Praha?”
Minusta se kuulosti hyvältä. Praha toi mieleen oluen ja makkaran ja rennon slaavilaisen tunnelman.
”No varaanko sitten sen?”
”Varaa vaan.”
”Onko mitään toiveita?”
”Viisi tähteä hotellilta, mutta budjettia ei saa ylittää!”

Varasin neljän ja puolentähden hotellin ja olin tyytyväinen. Svanski ei. Sain puolentunnin luennon syistä, jotka ovat voineet aiheuttaa puolikkaan tähden menetyksen. Tai vielä pahemmassa skenaariossa, sillä ei tähteä ole koskaan ollutkaan!
Yritin puolustautua, mutta tappioni oli jo käsin kosketeltavaa. Menetin paikkani kesäloma työryhmässä ja Svanski soittelee nyt pitkin poikin Prahaa ja yrittää saada hotellin vaihdettua puolta tähteä parempaan.


lauantai 18. toukokuuta 2013

Häämessut ja lennokas ilta


”Häämessut! kiinnostaako?!”
”Joo mennään sinne irvailemaan niille stressi morsiamille, että meidän häät on jo pidetty!!”
”Joo hajotkaa järjestelyihinne hihihihi!”

No niinhän me mentiin, Golfitar ja minä. Tietysti pakotettiin Golfittaren vanhin poika, Prinssi uljas, mukaan. Hän kun on niin koristeellinen puvussaan!  Ja tärkeintähän tällaisilla messuilla on se, että näyttää mahdollisimman hyvältä ja mitä enemmän vaikuttaa Vip-vieraalta sen parempi.

Siksipä, kun Golfitar sai kutsun messuilla olevaan muotinäytökseen, bongasimme kutsusta heti tekstin: ” Varaa paikkasi ennakkoon ja vältä jonotus.”
Minä soitin ja Golfittaren käskystä varasinkin parhaat paikat eturivistä.
Kyllä meitä vähän huvitti, kun saavuimme näytökseen ja lavan edessä oli varattuna kolme paikkaa ja siis todella parhaat paikat olivatkin!  Olimme tosin ainoat, jotka olivat vaivautuneet varauksen tekemään. 
Prinssi uljaan johdolla ja osin hänen painostuksestaan, painelimme kuin kuninkaalliset konsanaan eturiviin, maksoi, mitä maksoi!

No istuimme siinä paraatipaikoillamme muodikkaissa asuissamme, koristelapsi mukana ja olimme sitten viimeisen päälle trendikkäitä.
Messujen päätavoitteena oli kuitenkin ”myydä” Golfitaren komea poika supermalliksi ja kaikkien hämmästykseksi, se kävi kivuttoman helposti.

Veimme pojan mallitoimiston koppiin ja ilmoitimme, että haluamme hänestä supermallin. Poika ensin esitti varovaisia vasta argumenttejä, mutta sitten hän jo poseerasikin top gun hymyään valokuuvaajalle. Ja Golfitar kyynelehti, on se niin komea ja minä komppasin hyvä hyvä, supermalli on syntynyt!

Koska lapsen myyminen muotimaailmaan on tänä päivänä näin helppoa, pääsimme nopeasti pois muuten, aika surkeilta messuilta.
Ampaisimme autoillamme läpi Dohan, illanistujaisiin pariskunta Par Avionin perheeseen.

Abbaja muotia, maan tyyliin
Rouva Par Avion oli valmistanut upeaa tonnikalasalaattia, ja pian myös Svanski ja Golfitaren mies, Herra Golf olivat paikalla.

Tervehenkisesti mountain dewtä nauttien, joka ei muuten ole pesujauhetta, vaikka näin joskus luulin, vaan virkistävä virvoitusjuoma, ilta soljui eteenpäin.
En tiedä oliko se häämessut vai mitkä, jotka saivat tämän pariskunta trion muistelemaan omia häitään. Ja voi kyllä tässä porukassa on sitten häitä tanssittu, kaikki tyylilleen uskollisesti, kuka missäkin.

Svanski ja limonadi! Kun mountain dew soljui Svanskin kurkusta alas, sokeri avasi hänen sanasenarkkunsa.
En tiennytkään, että Svanskin versio meidän häistä alkaa tutulla fraasilla: suo, kirves ja Svanski.

Olen luullut, että tässä pariskunnassa, minä olen se parempi tarinan kertoja. Mutta Svanskin riipivä hääkuvaus, hänen kohtalostaan suomalaisissa häissä, on niin tunteikas tilitys, että se saa kuulijakuntansa, kerta toisensa jälkeen ulvomaan naurusta ja myötätunnosta.

Tarina alkaa, kun Catering-nainen kaappaa Svanskin suolle, keräämään bambuja (koivuja) ja päättyy aamuyöstä karavaanille, jossa siskon mies pitää panttivankinaan ilmapatjaa, jolla Svanskin tulisi nukkua, missä muuallakaan kuin saunan eteisessä!
Puhumattakaan kaikista niistä konflikteista, jotka aikajanalla sijoittuivat näiden kahden episodin väliin. Svanski ei edes ehtinyt edetä rikkinäiseen sukkaansa tai puuttuvaan rusettiinsa, kun oli jo saanut muiden pariskuntien sympatiat puolelleen.

Tällaiset tarinankerrontailtamat ovat aivan parhaita. Kertoja vaihtui, mutta tarinat pysyivät alusta loppuun yhtä vauhdikkaina ja hauskoina. Häitä, polttareita, ulkohuusseja ja käytännönkepposia tuli kertailtua vuosien takaa. Tästä on hyvä jatkaa, hymyssä suin, seuraavaan viikkoon.  


Häämuotia Persianlahdelta














tiistai 7. toukokuuta 2013

Sisäinen Picasso ja sen ulkoistettu kriitikko


Golfitar on ottanut osaa saksalaiselle taidekurssille. Hän opiskelee jotain modernia taide fuusiota, jossa sekoitetaan värejä ja eri elementtejä, kuten hiekkaa, kankaita jne…
No, minä olen luonnollisesti ottanut roolin hänen kriitikkonaan.
On tässä eräskin ilta istuttu, viinilasi taiteellisesti kourassa ja pää kallellaan pohdittu kankaalle ilmestyneen kuvan tarinaa ja mahdollista jatkojalostusta.

Vaikka Golfitar väittääkin, yhä etsivänsä sisäistä Picassoaan, on hän minun mielestäni muutaman viikon taiteilijauransa aikana, saanut jo paljon aikaiseksi. Yhden vulcano taulun. Yhden oranssin taulun, josta sittemmin tuli musta. Sillä kukkia inhoava Golfitar rupesi näkemään oranssin syövereistä pulppuavia kukkia, eikä sen jälkeen elänyt se kukkaketo kovinkaan kauaa.
Sitten on taulu Eiffel-tornista, vaikka Eiffel ei vielä ole tauluun ilmestynytkään.
Kaikin puolin upeita teoksia. Varsinkin, kun näin sivusta voi seurata, sitä suurta taiteellista prosessia, joilla ne valmistuvat.

No taiteen innoittamina painelimme tänään oikein kulttuurikylään ja oikeisiin taidenäyttelyihin. Vaikka sisäinen Picasso onkin vielä hukassa ja minäkään en ole saanut yhden yhtä tarjousta, kirjoittamaan taidekriittisiä lauselmia, esimerkiksi sanomalehteen, ammensimme paljon tästä näyttely ryppäästä. 
Muutamassa tunnissa kahlasimme läpi viisi taidenäyttelyä. Eli siis lähes kaikki Dohan taiteelliset pläjäykset.

Ensimmäinen näyttelyosuus meni hyvin, se oli perinteistä valokuvaa, joka kuvasi arabialaisia naisia urheilemassa. Tajusimme kaiken, mitä kuvaaja oli yrittänyt sanoa, vaikka emme ymmärtäneet miten saudi-arabialainen urheilijaneito, sai esiintyä kuvissa ilman huivia. Jätimme dilemman siveyspoliisin ratkottavaksi ja painelimme seuraavaan näyttelyyn.

Tämä olikin juuri tätä taide fuusiota, jota Golfitarkin harrastaa. Ensin emme tajunneet tästä fuusiosta yhtään mitään. Taiteilija oli huonolla leikkaa, liimaa, harso- tekniikalla yhdistellyt maalia, kangasta, verkkoa ja valokuvia.
Olimme jo luovuttamassa, kun katsahdin yhtä kuvaa hieman kauempaa. Koin upean taide elämyksen. Kuva avautui täysin uudella tavalla. Tajusimme, että kuvia tuli katsoa kaukaa, tai kurkkien nurkan takaa tai sivusilmällä hitaasti ohi kävellessä. Kun olimme aikamme jumpanneet taulujen edessä ja käännelleet vartaloitamme erilaisiin katselukantoihin, tuijotti vartija meitä jo niin kummastuneesti, että päätimme poistua.
Vartija ohjasi meidät sivuovesta taidenäyttelyputkeen.

Jouduimme Svanskin unelmaan. Erikoisia tauluja, joissa oli postileimoja, vesileimoja ja omituisia hahmoja. Golfitar näki sotilaan, minä rakennusmiehen. Lopuksi tauluihin oli haulikolla ammuttu reikiä. Golfitar käski minua tunkemaan sormeni reikään, jotta olisimme voineet todeta, oliko se aito vai ei, mutta en uskaltanut, joten poistuimme sivuovesta, jälleen.


Olimme kujalla, niin henkisesti, kuin fyysisestikin, mutta edessämme avautui ovi, taas uuteen näyttelyyn. Naisia kuussa.
Löysimme naiset, kuu jäi vielä tulkinta kysymykseksi. Golfitar näki joulupalloja, minä noidankehiä, pakenimme vähin äänin, Nyt pääovesta, vaihtelun vuoksi.

Kahlasimme läpi erään valokuvaajan matkan läpi Jemenin ja tupsahdimme erään toisen, englantilaisen valokuvaajan näyttelyyn, taas kerran jostain takaovesta.

Olimme juuri syventyneet taiteilijan kuva kollaasiin, joka kaukaa näytti iloisen värikkäiltä, elämän pieniltä yksityiskohdilta, mutta tarkemassa tarkastelussa kuvat osoittautuivat enemmän tai vähemmän ällöiksi, kun paikallinen arabimies tuli jakamaan taide elämystä kansamme.


Hän pohti hetken, miksi kuvat oli koskaan edes vaivauduttu ottamaan, sitten jakeli parannusehdotuksia niiden esille laittoon, jonka jälkeen kuunteli mielenkiinnolla minun ja Golfitaren analyysin kuvien sanomasta, jonka jälkeen poistui iloisesti hymyillen ja päätään pudistellen.
Jatkoimme vielä hetken kikatellen läpi viimeisen näyttelyn, pohtien upeita analyysejamme, kunnes painuimme kahvilaan nauttimaan kakkukahvia ja arvostelemaan ohikulkevia, väärin pukeutuneita, länsimaalaisia.

Ajoin kotiin, mielessäni viidestä taidenäyttelystä, vain tuo kohtaaminen paikallisen vanhan herran kanssa.
Kuinka hassua, että minä, Golfitar ja hän saimme kaikki saman analyysin aikaiseksi englantilaisen miehen valokuvista.
Pysähdyttävää! Laittaa taas hetkeksi miettimään, en olekaan muukalainen, en olekaan englantilaismies New Yorkissa.