keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Häiriösignaalia sosiaalisissa ultraääniaalloissa

Paluu arkeen on taas käynnissä ja lomat on vietetty.
Viimekesäinen elämänluominen ja sen ylläpito on vienyt sen verran minun aikaa, että olen täysin pudonnut sosiaalisuudenkelkasta.
Nyt puhkun intoa kaikkea sosiaalista kohtaan ja Svanski tietysti koettaa avuliaana auttaa.
Ei sillä, että apu olisi jotenkin tarpeen.

Svanski huusi minut alakerran toimistoon, kun siellä oli asiakkaana, eräs itäeurooppalainen kotiäiti.
Hän arveli, että meistä voisi olla seuraa toisilleen.
Jos olisin Svanski, en välttämättä täyttäisi ihan heti sitä lottokuponkia.
Tässä ote numero yksi, Helenan sosiaaliset taidot, paluu ihmistenelämään:

Nihkeä keskustelunalku ei saanut tuulta purjeisiin, joten syytin mielessäni aikaa, paikkaa ja omaa väsymystäni ja päätin paeta tilanteesta pyytämällä Rouvan puhelinnumeron, myöhempää kahvittelua silmällä pitäen.

Rouva: Odota en muista numeroani ulkoa, kysyn mieheltäni.
Minä: Joo mullakin välillä viiraa vintissä, enkä muista mitään, että kysy vaan! heheheh (idioottimaista hekottelua)

Rouva mulkaisee minua kysyvästi, mutta huutaa sitten miehellensä, joka hyvinkin kovaan ääneen saapuu kailottamaan puhelinnumeron, aivan meidän korvan juureen.

Rouva: Anteeksi, mieheni puhuu aina hiukan lujaa. 
On töissään niin siihen tottunut. Hän kun on lääkäri! Lääkäreiden tulee puhua kuuluvasti, nii in sellaista se sitten on, lääkärin vaimona, saa aina selitellä, miksi lääkärimies huutaa.
-Onko korvalääkäri?!
-Ei. Rouva toteaa jotenkin suivaantuneesti.
-Ajattelin vaan, kun pitää niille potilaille huutaa?
Rouva jatkaa kankeaa linjaansa: -Lääkärin tulee puhua kuuluvasti!

En tiedä mistä näin kylmäkkä lääkärinvaimo on kaivettu?! Koitan kuitenkin vielä saada keskustelun jäistä:
-Selvä, niin tietysti! Mikäs lääkäri hän sitten on?
-Ultraäänilääkäri! Rouva julistaa ylpeästi.
-En tiennytkään, että hekin on lääkäreitä? Hamad- sairaalassakaan eivät osanneet ikinä sanoa onko lapsi tyttö vai poika, luulin että ovat hoitajatasoa.
Tajuan sammakon olevan jo ulos suustani, mutta yritän kuitenkin korjata lausuntoani epätoivoisella naurahduksella. Mutta Rouva ei hekottelusta lämpene.
-Kyllä minun mieheni olisi sen erottanut!
-Niin uskon sen! Yksityisessä sairaalassa varmaan parempi taso, kuin Hamadissa, jossa itse olin.
-Mieheni on töissä Hamadissa!

Enää ei edes isävainaan luotsaama jäänsärkijäkään saisi tämän keskustelun jäitä murretuksi!
-Niin tietenkin on. Ja hyvä että on, siis siellä Hamadissa. Varmaan parantaa tasoa siellä, siis tämä sinun miehesi, varsinkin juuri näiden ultraäänihoitojen… tarkoitan lääkäreiden ammattikunnassa….

Soperran mitä sattuu ja tajuan, että nyt en kaiva omaa hautaani tavanomaiseen tyyliini kuokalla, vaan nyt on Madamella käsissään oikein kaivinkone. Sillä sudin turbovauhtia itseäni keskustelun syvimpään hautaan!

Pakenen keskustelusta jollain typerällä ”soitellaan ja mennään syömään” fraasilla, vaikka tiedän, että tästä haudasta ei enää kahvikutsuille nousta.

Katson leikkikaaren alla sätkivää Giliaanaa, hän ei todellakaan saanut ultraäänilääkärin lapsesta leikkikaveria. Onneksi minulla on vielä aikaa harjoitella!
Sillä menee ainakin vielä parivuotta ennen kuin Giliaana tajuaa, että on parempi keskittyä postimerkkienkeräilyyn yksin, kuin luottaa äitinsä sosiaalisiin taitoihin leikkikaverin metsästyksessä…
En meinaan henkeeni nyt kyllä pidättelisi sen leikkikaverin kanssa.