torstai 21. marraskuuta 2013

Kaappiviikot

Äitini KP, pälpätti kuulumisiaan skypen välityksellä, oli meneillään pari kertaa viikossa toistuva juttelutuokiomme.

"Ai että meninkin liittymään heikkona hetkenä siihen Ikea clubiin!"
"No miksi siihen liityit?" Kummastelen toisessa päässä
"No kun he lupasivat kahvia 50 sentillä, olisihan se pitänyt arvata, että huijausta se on!"
"No etkö saanut kahvia?"
"Sain!" karjui KP.
Tietokoneen kaiuttimista kuului hillitöntä paperien rapinaa. Ilmeisesti postin tuoma Ikea-kuvasto lisäliitteineen, jota KP tuskaisena heitteli ilmaan ja karjui: ”Tulee stressi!
Viimeviikolla lähettivät patjamainoksia ja nyt on kaappiviikot! Mihin minä kaappeja tarvitsen? Halusin vain sen kahvin!!”

KP jurputti maailman vääryyttä linjan toisessa päässä.
Yritin selittää väliin, että ne ovat vain mainoksia, eivät ostokäskyjä. Mutta olin liian hidas, aihe oli jo vaihtunut.

Hyväntekeväisyys kävelyllä, kävelylle viety mummo oli ruvennut avautumaan ja joulumyyjäisten kahviovuoro oli arvottu amatöörimeiningillä ja aivan väärin. Joku huijaus oli tapahtunut, koska vuoro ei ollut osunut KP:lle ja hänen tiimilleen.
”Kioski nyt kuitenkin on ainoa tapa, jolla kyseisillä väärin organisoiduilla markkinoilla, jotain voi ylipäätänsä tienata.”
KP oli saanut osakseen vain myyntipisteen aivan oven suusta, joka sekin otti päähän. Ovet itsessään on nimittäin klassisesti rakennettu väärin ja siksi kaiken aikaa avoinna.

Havahduin tasaisesta jurputukseta hereille, kun KP toisteli sanaa, villahousut. Villahousut sinne on kai sitten laitettava!

Yritin esittää vaihtoehtoja: Onko sinun pakko mennä sinne markkinoille?
"Voi kuule olen leiponut kolme päivää putkeen kakkuja. Sveitsiläinen suklaakakku, ilman jauhoja, eli toisin sanoen, se ainoa aito resepti! Korvasin ne kaakaojauheella ja erikoistilasin kirsikoita, mutta niiden maku ei ollut täysin Schwarzwaldilainen, joten sokeroin ne. Sitten leivoin itäeurooppalaisen omenakakun! Kysyppäs Svanskilta meneekö lapi hehehehe keksin reseptin ihan itse…"
En ehtinyt reagoimaan, kun jo mentiin uudessa aiheessa.

"Kuule se pääsi se Limebergin Leila, sinne Svanskin firman juhliin!"
"Kuka Limeberg?!?" Karjuin, en kestä tuntemattomia yllätyshahmoja.
"No se itä-aksentti klubin puheenjohtaja!"
"Arghhh!" En kestä tuntemattomia yllätys klubeja!
"Minua ei kutsuttu! Mutta ei se mitään, sanoinkin sinne, että on tullut sen firman juhlissa oltua muutenkin heheheh. Mutta voit sille miehellesi sanoa, että ensi vuonna kutsu myös minulle, vaikka en minä sinne ole menossa…varmaankaan…en ehdi.."

Puhelun loputtua, Svanki kysyi, mitä äidillesi kuuluu?! Hirveän hyvä kysymys? Tiedä sitä sitten, oliko kyseessä hyvä vai huono päivä? Sanoisin sitä perinteistä hysteriaa!
Soittakaapa äideillenne ja kysykää mitä kuuluu? Saatatte yllättyä, voi olla kaappiviikot meneillään.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Pahimmassa tapauksessa naarmu

Rauhallinen iltapäivä ristipistotyön parissa, vaihtui kaaokseen, kun Svanski säntäsi toimistostaan keittiöön. Hän jyräsi tiensä läpi raskaiden valoverhojen ja tempaisi ikkunan auki. Samalla sihisi minulle: ”Mihin parkkeerasit auton kun tulit?”
”Maastoauton taakse.” Vastasin rauhallisesti ja jatkoin pistelyä.
”Ahaa Se ei ole siinä!” Totesi Svanski syyttävästi ja ampaisi ovesta pihalle.

Avoimesta ikkunasta saatoin kuulla, kuinka hän raivopäisesti siirteli pihalla olevia autoja, uuteen järjestykseen. Hetken päästä autojen äänet hiljenivät ja Svanski palasi sisälle, oli ylimääräisen palaverin paikka!

”Helena, joku on siirtänyt autoamme ja nyt siinä on naarmu!” Tiesin että Svanskin naarmujen havaitsemiseen, koko muu maailma tarvitsee mikroskoopin, en siis hermostunut ja pelännyt ihan vielä, auton täydellistä turmiota.
”Autoa on saatettu siirtää ja naarmuttaa myös aiemmin, sillä konepellissä on jotain omituista, joka pahimmassa tapauksessa, saattaa olla naarmu!”
”Nyt toimenpiteenä auton siirtelyä vastaan, lukitsemme sen…” Jatkoi Svanski suunnitelmaansa.

Lukitseminen vain aiheutti yhden ongelman, missä pidämme avainta?
Ensin Svanski etsi vara-avaimen, jotta me molemmat saisimme omat avaimemme autoon ja säästyisimme hänen mukaansa, turhilta häiriöiltä.
Sitten hän sijoitti oman avaimensa lipaston päälle, mutta se ei ollut hyvä.
Sitten laatikkoon. Ei, aivan kun avain olisi tuskaisesti huutanut sieltä Svanskille ja vaatinut päästä takaisin raittiiseen ilmaan.

Svanski pyöri pitkin taloa avaimensa kanssa loputtoman ajan. Samalla hän tuskaili myös minun avaimeni kohtaloa. ”Helena! Tässä on nyt tämä avaimesi, ota se!”
”Laita se siihen lipaston päälle, otan sen siitä!” Karjuin takaisin.
”Ei, sitten sinä unohdat sen!” Karjui Svanski kauhuissaan.
”No sitten tulen sisälle takaisin hakemaan sen!” Karjuin takaisin
”Nyt Helena, ota tämä asia tosissasi!!”
”Minä olen tosissani! Laita se siihen lipaston päälle, hyvän sään aikana!!” Äänessäni taisi olla vakuuttavaa painotusta, koska Svanski vaikeni. Mutta vain hetkeksi.

Pienen tovin kuluttua Svanskin pää ilmestyi olohuoneen ovenraosta, hän riiputti toisessa kädessään käsilaukkuani. ”Laitoin sen tänne. Mihin laitan tämän laukun, että et unohda sitä?” Kuului varovainen kysymys.
”Svanski, nyt menee hermo!!!! Anna sen helkutin kassin ja avaimen olla!!” Karjuin hermojeni viimeisillä riekaleilla.
Mutta tuskaani ei kuullut kukaan.
”Laitan tämän naulakkoon ja menen tilaamaan autohuollon. ” Kuului Svanskin rauhallinen ääni jostain keittiöstä.

Jäin yksin karjumaan sohvalle tuskaani, ei kukaan huolla autoa, jos siinä on melkein naarmu!