torstai 24. syyskuuta 2015

Arkistokaappialuksen luotsi ja niskuroiva kippari.

Olen aina unelmoinut meneväni Svanskin kanssa yhdessä Ikeaan.
Siellä kulkisimme mallihuoneissa ja valitsisimme ihania juttuja, piristämään meidän valmiiksi kalustettua Chippendale-painajaista. Jota myös kodiksi kutsutaan.

Voitte siis arvata, että kun Svanski oli ohjelmoinut viimeviikolle päiväohjelmaamme Ikea-session, johon kalenterista oli napattu kolmetuntia aikaa. Olin onnesta tukehtumaisillani. 
Unelmakuvani, meistä, käsi kädessä kodinsisustusosastolla, oli toteutumassa.

Kun sitten jo toista tuntia vertasimme arkistointikaappiensarjalukituksia ja kirjahyllyjen (jotka minusta kaikki olivat ruskeita ja rumia) kauneuseroja, vihasin koko kauppaa. 

Viimeisen tunnin vertailimme toimistotuoleja. Minun piti istua läpi jokaikinen pyörilläliukuva nahkatuolihirvitys ja kun olin viimein istunut urakkani läpi, oli Giliaana tehnyt rattaissaan oman täysistuntonsa.
Se mulkoili iloisesti ja haisi kamalalle. Vaipanvaihto ja sitten kahvijonoon.

Kahvinjuonti kului siihen, kun yritin saada Svanskin vakuuttuneeksi, että jos kolmaskin myyjä jo sanoo, että valikoimasta ei löydy kassakaappia ja postilaatikoita, niin niitä ei sitten varmaan löydy. Svanski ei ollut ollenkaan varma. Minä olin! Mutta se ei häntä hetkauttanut.

Vihdoin, kolmentunnin jälkeen, juoksimme läpi alakerran tilpehööriosaston ja saavutimme nouto Helv… osaston.

Ei, Svanski ei uskonut, että olin kerännyt tarvittavien ostosten sijainnit lapulle, kuin jokainen kokenut Ikean kävijä, ei hän oli taipuvainen harahailuun.

Loukkaantui sitten, kun karjuin hänelle navigaatio-ohjeita, hivenen käskevästi.
Loukattu Svanski ja varastokärri arkistointikaappeja ja toimistotuoleja pursuten, on jo minulekkin hastava luotsattava. Vaikka siis isänihän oli merikapteeni ja luotsi…

Elämäni ensimmäinen kerta, kun tulin Ikeasta ilman yhtään servettiä, kynttilää tai edes jotain pientä keittiötarviketta!

Kaksi päivää olen istunut kotona ja miettinyt, mikä outo ahdistus mieltäni painaa?! Kunnes nyt sen tajusin!
Minun on palattava!! 

Minun on palattava takaisin Ikeaan ja saatava kulkea alakerran tilpehööriosasto uudelleen, Ilman Svanskia, Ilman Täyteen lastattua varastovaunua. 
Vain minä ja keltainenkassi, mieluummin tietysti kärri. Päässäni soisi iloisesti, somartiden hej, hej, somartiden tidi tiittiit tiidi diidin… heeeelaaaan skool sulahopsula trallanlei….. 


Mulla soi Ikeassa aina ruotsalaiset ikivihreät päässä. Samalla kun ajaudun siihen harhaan, että kyllä minäkin vielä joskus ne elokuisetrapujuhlat järjestän!
Ja toki, jos järjestän, niin teemaan sopivia kynttilöitä ja servettejä minulla on.... korjaan oli, kaapit väärällään, minähän myin ne viimme keväänä!! 
Siis nyt niin Ikeaan, minähän oikeasti tarvitsen servettejä!!!

Näin ne unelmat muuttuvat!

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Katkaistu Pajero

Eilen aamulla livuin Svanskin toimistonautossa pitkin öistä rantabulevardia ja katselin tuttuja palmunlatvoja autonikkunasta. Kotona taas.

No nyt tarkempi blogin seuraaja painaa hurjasti jarrua ja kiljuu: Eurooppaanhan teidän piti mennä!! Heititte arabialle jäähyväiset jo mennä keväänä!

No heitettiin heitettiin, mutta mikään ei ole niin ihmeellinen, kuin itäeurooppalainen byrokratia, joten saanen palata tarinassani takaisin öiselle rantakadulle tuijottamaan ohi kiitäviä palmunlatvoja!
Tai unohdetaan nyt jo se rantakatu ja kaahataan suoraan siihen kohtaan, kun saavuimme kotiportille. 

Portti aukeni hitaasti…. portin takana tuttu maisema rivi toimiston autoja… mutta sitten yksi ylimääräinen?!?!? Kyllä yksi oli liikaa, punainen maasturi, ei kuulu standardi valikoimaan!

-Svanski, kenen auto tuo on?
-Uuden kollegan, joka tulee ensi kuussa, osti vaimolleen jo nyt auton, että hänen ei tarvitse kotona kökkiä, pääsee liikenteeseen heti kun saapuu.

Viha nousi pintaani, nielaisin, mutta viime talvinen autoton aika ja sen aiheuttama sosiaalinen eristäytyminen ja elämän hankaluus kiehui aivoissani aika kovaa vauhtia kohti räjähdys pistettä. Nielin, nielin ja juuri kun olin aloittamassa suoran katkeruutta tihkuvan kateushuudon, katsahdin Svanskiin.

Hän nauroi!
-Ottaako aivoon?
Ja sitten hän nauroi lisää!

Mietin hetken mielessäni, että ukkohan on ihan seonnut. Kaksi ja puolikuukautta itsekseen, eikä enää ymmärrä suojautua mun raivolta! Vaan suoranaisesti kerjää sitä?!?!

Nielaisin ja silmätkierossa, raivoa puhkuen, tuijotin kikattelevaa Svanskia! Kuinka se kehtaa!?!

-Se on sun hölmö!
Tuijotin yhä silmätkierossa!
-Tuo auto on sun.

En saanut sanottua mitään,… sitten sopersin: Sehän on punainen maastoauto, pajeron katkaistumalli…
-No eikö se ole juuri se auto, mitä aina kahdehdit, kun näit naapurin rouvan kaahaavan sillä paikalle?
-No on ihan samanlainen…. soperran, en oikein usko tilannetta todeksi.
-Se on se sama auto. Ostin sen naapurilta.
Tuijotin tunnin autoa sanattomana.

Tänään alkoi vauvauinti. Kaasutin maasturini paikalle ja voin sanoa, että kulkee.  Aiheutin ruuhkaa parkkipaikalla, kun jäin peilaamaan itseäni vartijankopin peili-ikkunoista. Maastoauto pukee mua, ei sitä voi kieltää. 
Pikkuautot, joita ennen itse edustin, väistyvät kauhulla alta, kun minun katkaistu pajero syöksyi pitkin tietä, punaisena ja kauniina. 

Uusi auto ja vanhat ystävät, suu venyy hymyyn….

Suomipoppia radiosta ja me Giliaanan kanssa hoiltattiin kuorossa. Ei kukaan voi saada lahjaksi autoa! Ei ainakaan juuri sitä unelma-autoa, jota kateellisena on kytännyt viimeiset  neljävuotta. Mutta minä sain!!! Arabianniemeltä löytyy nyt yksi suhteellisen onnellinen paluumuuttaja.