perjantai 28. kesäkuuta 2013

Yhtenä iltana...

Ovella
Tää on väärä ovi!
Miten niin?
Tää on sivusisäänkäynti!
Mulle on aivan se ja sama! Tässä on valet-parking se riittää!
Se pääsisäänkäynti olis tuolla kulman takana!
Jos ei kelpaa rouvalle mennään kotiin!
ok ok älä huuda!

Aulassa
pshht oota mua! En voi kävellä noin lujaa, mulla on korot!
Tuolla on hissit koita nyt kipittää!
Mitä hemmettiä! Eihän näillä pääse, kuin kerroksen ylöspäin!
Anteeksi missä on pitemmänkaavan hissit? Haluamme 55:teen kerrokseen?
Svanski! Oikeesti pitemmän kaavanhissit?!?! Mitä tollasia tyhmiä kyselet?

Hississä ylös
Aaaaaa mun korviin satuuuuu!!! Tää menee lujaa!
Ei ole Koneen hissi! Soita niille missä ne on!
En soita ne sano 55 kerrosta ja yhdet raput, ei siihin tarvi soitella!

Hississä alas
Mr. Alder pidä sitä hissinovee?!?!
Mihin mennään?
En tiedä
Painakaa nyt jotain! Paina Golfitar sinä! Svanski ei tajuu!
No mihin me mennään?!!??!
Alas!  Paina yksi!
Eiku  L, paina L, niin ku Lobby
No nyt mentiin ykköseen.

Aulassa
Ei täällä mitään ole!
Anteeksi missä on yökerho?
Keros alaspäin!
Tähän ei jäädä kyllä oottaan! Ollaan ainoot länsimaalaiset tässä hissijonossa!
Mennään rappuja!
Tännepäin sano mummmo lumessa!
Mr. Alder tää on huoltokäytävä!
Ei haittaa, se näytti tänne!
Oho keittiö!
Kerros vielä
Oho…eiku…joo täältä pääsee!
Epämääräistä kikattelua...

Autossa
Se oli maailman kaikkeuden surkein yö kerho!
Se oli tv:n katseluhuone!
Surkee!
Niin oli surkee!
Tv:n katseluhuone! Vai mitä Svanski!? Nyt Irlantilaiseen harppuun!
Mr Alder! Me menemme kotiin!
Ei mennä! Harppuun!

Ovella
Anteeksi tarvitsemme teiltä baariajokoriti?
Svanskii! Nää tarvii jotkut ajokortit, nyt soitat sille kaverillesi!
Missä Mr. Alder on?
Se meni jo, sillä on kortti!
Ja rouvan syntymä aika? Sanoisitteko hieman lujempaa? Ai siis mikä? Niin hahahahaha ette halunnut sanoa!! Anteeksi!
Ja herran syntymä aika?
Huhtikuu 2011
Mikä?
Huhtikuu 2011
Kone ei anna teidän kirjautua, olette liian nuori!
Svanski prkl!!!!
En minä halua maksaa 100 rialia baariajokortista! Miksi vaimolle se maksaa vain 50 rialia?!? Hän juokin enemmän!! Tarvii isomman kortin!
Älä kapinoi siellä nyt, vaan tule!
Mihin te jäitte?! Täällä on bändi groooveee…….
Nyt cosmot!
Guinessia!


keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Hermoromahduksen neliöjuuri.

Tuijotan viimekesänä ostettua neonvihreää supermatkalaukkuani ja sitten tuliaispinoa. Mahdoton yhtälö! No mietin sitä huomenna, minun lähtöni on vasta kahden viikon päästä. Vaikka tieto puuttuvista tuliaisista, hiukan ahdistaakin mieltä.

Golfitar lähtee jo lauantaina ja siinä samassa viikonloppurysäyksessä, kaikki muutkin suomi-ladyt. Minä jään vielä! Mitä hemmettiä teen kaksi viikkoa yksin? 
Golfitar ei onneksi mitenkään odota suomilomaa! On pakannut jo viikko sitten ja istuu nyt autotallissaan matkalaukun päällä ja odottaa. Ei voi häntäkään lomankaipuusta syytellä, onhan hän vuoden kuunnellut minun juttujani.

Viime viikkojen tunnelmat, ovat olleet painostavia. Kaikki odottavat lomaansa ja kireys on jo käsin kosketeltavaa. Taas yksi arabiassa vietetty vuosi, on tehnyt tehtävänsä. Kuin väsyneet pikkulapset, rupeamme törmäilemään sinne tänne, itkemme ja kiukuttelemme mitättömistäkin asioista.

Minulle viimeinen tikki olivat maalarit, joiden piti laittaa uutta sävyä asuntoni seiniin. Päivän täydellisen tohelluksen jälkeen, on olohuoneen seinässä iso valkoinen neliö ja työhuoneen seinässä, kaksi valkoista neliötä. Kubistinen tyylisuunta ilmeisesti?!?
Sen lisäksi maalattuna on makuuhuoneen kokolattiamatto. Pihatyynyt, jotka olivat lattialla pinossa, on myöskin maalattu. Mutta ei seinää niiden takaa.
Fööninjohtokin, on saanut uuden raikkaamman värin.

Siinä vaiheessa, kun verhojen takaa maalattiin niin, että kohotettiin verhoa, sitten telalla sudittiin ja laskettiin verho takaisin märän maalin päälle, paloi minulta se viimeinen sulake.
Heitin nämä remontoinninlahjat maailmalle pihalle asunnostani ja jäin lamaantuneena tuijottamaan neliötä seinässä.

En voinut edes käsitellä vihaani, niin raivoissani olin. Kotini oli tuhottu. Maalinroiskeita siellä, sun täällä! Seinissä outoja kuvioita, niin siis niissä harvassa seinässä, johon maalia oli kenties vahingossa osunut.

Sihteeri tuli hetken päästä tarkistamaan tilannetta, ilmeisesti maalisankarit olivat menneet hänelle valittamaan karua kohtaloaan, mielipuolisen naisen kynsissä.
Sihteeri nallekarhuilmeineen huikkasi asuntoni ovelta: ”Eikö laatu kelpaa?!”
Ja ennen kuin Sihteeri kerkesi pelastautumaan, hän sai niskaansa suomalaisen naisenraivon, joka heitteli sinne tänne, maalattuja sähköjohtoja ja pöytäliinoja.

Svanski kuuli kalabaliikin ja ryysi ensimmäisen perkeleen raikuessa, ystävänsä pelastukseksi.
Sillä Svanskikin on jo oppinut, että jos perkeleet raikaa suomeksi, niin silloin on paettava.
Ja niin katosivat miehet, maalarit sekä sisustukseni.

Päätökseni olla kaksi kuukautta poissa hiekka-aavikolta, ei tainnut sittenkään olla yhtään hassumpi idea!
Kai tämäkin madam rauhoittuu, kun pääsee äidin pihapatiolle paistamaan possunkylkeä ja vastailemaan aina yhtä valloittavien ”Tietsiän” ja ”Mitä teet” loputtomiin kysymyksiin ja tietoiskuihin. Taitaa olla molempien sankareiden pikkuveljetkin tänä kesänä jo paljon puheliaampia, kuin viimevuonna.
Intellektuellia seuraa näiden kubistitaiteilijoiden jälkeen.

Pian Doha vaikenee, mutta vain hetkellisesti. Voi tietysti olla, että parikuukautta suomessa, pakottaa kesäisiin välipäivityksiin, mene ja tiedä?!

Viimeksi, tömistin Dohan pölyt jaloistani, puolenpäivän pääsiäisristeilyllä...

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Vuoden hirvein päivä

Se oli aina ennen juhannusta, silloin kun kesä oli kauneimmillaan, aivan alussa, kaikki vaaleanvihreää ja uuttaa. 
Linnut lauloivat ja tienvieret oli täynnä villejä juhannuskukkia. Aina silloin, se päivä tuli.

Heräsin pihakoivunlehtien havinaan ja avonaisesta ikkunasta tulvivaan raikkaaseen kesäaamun ilmaan. Mutta sisälläni myrskysi, tänään on se päivä, se hirveä päivä, se joka vain oli kärsittävä. 
Vaikka kuinka yritin käyttäytyä, niin vähintään kotiaresti oli saldona päivän päätteeksi.

Mutta pikku-Helena nousi sängystään ja temmelsi vaatekaapille, hetken pengottuaan se löytyi! Universumin rumin mekko, makkaralla roikkuvat eriparisukat. Kokovartalopeilistä katsottuna, hiusten kampaaminen oli aivan yliarvostettua, valmiina juhlaan.
Siskolikan 30 kymppiset!

Äiti oli kattanut keittiön pöydälle jäätelöä ja kauden marjoja ja kannussa oli viinimarjamehua. Se sai minussa aikaan raivokohtauksen. Kyllä sitä nyt taas eletään pitsiunelmaa, jäätelöä ja marjoja yök yök. Toista ovat minun juhlamenuni karkkia, karkkia, kakkuja ja bebeeleivoksia, ja tolkuton määrä mustaa ja keltaista limsaa.

Kyllä! Muistin valokuvamaisen hyvin juhlamenuni kolmen kuukauden takaa. 
Silloin kun oli räntää ja loskaa ja talo täynnä vieraita, jotka olivat saapuneet Helenan super hyper toiminta syntymäpäiville. 
Noissa juhlissa sisko sai armollisesti toimia ongintapelinavustajana ja seurustella niiden vieraiden kanssa, joille minun aika ei riittänyt.

Tuolla se nyt liihotteli pitsimekossaan rusetti päässä lasikuistilla ja odotti kutsumiaan kolmea vierasta! Yritin esitellä siskolleni suunnittelemaani maastorastitusta, ohjelmanumeroksi juhliin, mutta hän tyrmäsi ideani, tyyliin sopimattomana.

Sisko karjui äidille: ”Helena on taas rumassa mekossa!”
Johon äiti vastasi: ”Tollanen se aina on, älä huomioi sitä! ”

Kun kolme tyhmää vierasta saapuivat, oli ohjelmassa, musiikin tahtiin tanssahtelua, tylsää! Valitsin sohvalla mökötyksen.
Tietokilpailu, liian vaikea! Suutuin ja mökötin huoneessani, sen jälkeen kun olin varastanut palkintolahjan mukaani.
Jäätelökekkerit, olin jo hivenen leppynyt ja söin armosta pahaa jäätelöä.
Sitten kirmailtiin pihalla ja hypittiin hyppynarua! Ällöä! Lähdin koko ällö-juhlista omaan huoneeseeni. Lopulta sisko tuli hakemaan minua takaisin juhliin ja sain ohjata maastosuunnistuksen hänen ystävilleen, jos lopettaisin Samuli Edelmanin kasetin täysillä soittamisen.
 
Tällä kaavalla mentiin vuosi toisensa jälkeen. 
Tänään heräsin ja tunsin itseni jotenkin kärttyisäksi, en osannut ensin selittää miksi, mutta sitten tajusin kesäkuun kahdeksastoista! Siskon syntymäpäivä!

Se päivä kun huomiota tai tietokilpailupokaalia ei saa varastaa itselleen. Se päivä kun voi kulkea sukat makkaralla, rumassa mekossa!

Olin juuri astumassa ovesta ulos, kun Svanski huusi perääni, tuossa mekossa et lähde kauppakeskukseen! Niin juuri, se päivä jolloin minulle aina kerrotaan, että olen pukeutunut väärin!

Sisko varmaan liihottelee tänään vintagepitsimekossaan ja tarjoaa kahvia, uuden asuntonsa keittiössä, posliiniserviisiltä.

Hyvää syntymäpäivää Siskolikka!

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Kylpyhuonelaulantaa ja muita yhteisiä tekijöitä

Eräs tuttavani monen avioliittovuoden jälkeen sanoi, että tärkeintä hyvässä avioliitossa on se, että pariskunnilla on jotakin yhteistä.
Selitin tätä Svanskille pari iltaa sitten ja mies ajautui paniikkiin.
Hän tuli siihen tulokseen, että koska minua ei pörssikurssit paljon kiinnostaneet ja hän ei ymmärtänyt juurikaan marsipaanitaiteesta, meillä ei ollut mitään yhteistä.

Paniikinomainen mies kaivoi taskulaskimen esille ja rupesi vääntämään yhtälöä siitä, kuinka hukkaan heitettyä rahaa meidän hääkulut olivat olleet, jos suhteemme nyt romahtaisi. Ja näin olimme luoneet kriisinpilvet yhteiselämämme taivaalle, vajaassa minuutissa.

Kun Svanskin hukkarahalaskelmat olivat edenneet Malevin konkurssiin ja niihin oli lisätty kaikki onnistuneet, mutta eron tullen, turhat kesälomamatkat. Oli miesparan syke taivaissa ja hengitystiet tukossa.
Yritin selittää, että eihän eletty elämä ole koskaan turhaa ja mukavia muistoja on albumitolkulla kyseisiltä retkiltä, mutta se ei Svanskia lohduttanut.

Ennen kuin älysinkään, oli minut pakotettu lukemaan sijoituskirjaa idiooteille, jotta ymmärtäisin yhteisen tulevan harrastuksemme kulmakivet.
Selailin kirjaa ja siinä vaiheessa, kun Svanskin keltaisella merkkikynällä alleviivaamat lauseet alkoivat tanssia silmissäni, päätin että nyt saa riittää. Huusin, että kyllä meillä on yhteisiä harrastuksia, kuten esimerkiksi… epäröin hetken ja sitten keksin kylpyhuoneessa laulaminen! Svanski epäili vahvasti, että rallilaulanta kylpyhuoneessa ei tulisi pelastamaan, meidän tuhoon tuomittua avioliittoa ja hänen siihen laittamiaan hukkasijoituksia. 

Svanski lösähti sohvalle ja huokaisi: ”Meillä ei ole mitään  yhteistä, koska tulemme eri kulttuureista!” En tiedä mitään suomalaisesta kulttuurista!?
Silloin sain idean!

Eilen meillä oli myöhäisillan csardashetki, kuuntelimme olohuoneen lattialla maaten Svanskin valitsemia, maansa tunnetuimpia, klassisen ja vähemmän klassisenmusiikin teoksia. Näin syöksyimme Svanskin kulttuuriperimään muusikin voimin.

Tänä aamuna heräsin ja tajusin, että mikä sen parempi hetki suomi-musiikki-kulttuuri-tietopläjäykselle, kuin stressitön perjantaiaamu.
Youtube raikasi, kun esittelin Svanskille suomi musiikin klassikoita. Kappaleiden päällä kulki tietysti live-kommenttiraita, jossa minä, tulkkasin laulun sanoja ja syvempää tarkoitusta englanniksi ja kerroin kaiken triviaalitiedon kyseisistä kappaleista ja niiden esittäjistä tai muusta, aiheeseen edes jollain aasinsillalla liittyvästä sivuseikasta.

Irwin Goodmanin st. Pauli ja Reeperbahn oli juuri loppumassa ja aloittelimme Junnu Vainio-potpuria, kun vielä selitin Svanskille kummankin artistin traagiset kuolemiset viinaan.  Josta aasinsillalla, Junnu Vainion kotkan pojan siivin, suoraan salakuljettaja Laitisen paatille ja sieltä iloiseen viipuriin.
”Tiesitkö muuten Svanski, että isäni setä oli viinatrokari?”
Svanski huokasi sohvalta: ”no niinpä tietenkin oli…”
”Hänhän sitten myöhemmin nai tämän Ahlströmmin perijättären ja sitten katosi… mitä lie sille sitten kävi…”

Svanski kuunteli hajamielisesti sukuni traagista tuhlaajapoikatarinaa. Esitti kuitenkin välikysymyksiä. ”Hänkö sitten oli sieltä viipurista? Vai miksi kuuntelemme tätä viipuri-humppaa?”
”Ei tämä ole humppa! Tämä on traaginen kertomus ikuisesta Viipurista, joka on vähän kuin suomen kadonnut Atlantis, uponnut kaupunki!”

Svanski kärsi suomihumpan sävelistä sohvalla ja kiukutteli, että en nyt voi tosissani väittää, että olen kotoisin Atlantiksesta, uponneesta kaupungista.
No enhän minä sellaista väittänytkään, vaan yritin kertoa Viipurin legendaa, tuo ilon ja naurun kaupunki, jossa kaikki hilpeät karjalaiset elelivät.

Svanskin mielestä suomimusiikki katsaukseni oli koottu väärin perustein ja hyvin itselleni edullisesta näkökulmasta. On kuulemma hyvin erikoista, että suomen ”klassisimmat” teokset musiikin saralla, tukevat vahvasti legendaarisen sukuhistoriani vaiheita.

Svanski nauroi: ”Kuule Helena! On meillä yhteistä, minunkin maassa on tuollainen Viipuri. Sen nimi on Transylvania, mutta me tajuttiin jättää Transylvanian iloiset veikot sinne, kun alue luovutettiin osaksi toista maata.”
Minuakin nauratti: "Ollaan me outo pariskunta! Sinä olet Transylvaniasta ja minä Atlantiksesta!"

Svanski jäi pohtimaan sitä kauhukuvaa, että joskus on oikeasti ollut kaupunki, jonka väestö on pääasiallisesti ollut minulle sukua tai muuten samanhenkisiä. 
Ja minä jäin pohtimaan Svanskin Transylvanian juuria ja mietin, onko mahdollisesti, jopa Draculan verta tuossa siipassani?!?

Ehkä sitten kumminkin, parisuhteestamme löytyy se yhteinen tekijä…

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Kuumaa kyytiä

Olen aloittanut kakkukoulun. En muista koska olisin ollut koulusta viimeksi näin innostunut. Ennen ensimmäistä tuntia, olin pakannut kaiken tarvittavan valmiiksi jo edellisenä iltana, mutta heräsin silti ennen viittä, kuin vieteriukko laatikostaan. Tarkistin varusteeni vielä kerran, vielä toisen kerran ja kolmannella kerralla, vain hieman järjestelin tarvikkeitani, jotka olin pakannut purkkeihin ja purnukoihin.

Talon edessä puluparvi pölähti lentoon, kun kiepsautin idioottimobiilimme vauhtiin aurinkoisen kauniissa Dohan aamussa. En kuitenkaan päässyt kovinkaan pitkälle, kun tajusin, että autoni ilmastointilaite ei syössytkään, sitä tavanomaista jäähtynyttä ilmaa.

Ensimmäisissä valoissa rämpytin laitetta suuntaan ja toiseen painellen kaikkia mahdollisia nappeja, mutta ei, kylmä ilma oli kaikonnut jonnekin auton syövereihin.

Seuraavissa valoissa oloni alkoi olla jo tuskallinen. Dohan aamu ei tuntunut enää yhtään kauniilta ja koetin estää auringon paisteen tulvimisen autoon, kääntelemällä aurinkolippoja. No, se oli alun perinkin jo tuhoon tuomittu idea. Ei mitään helpottavaa vaikutusta.
Käänsin puhaltimen täysille ja toivoin ilmavirran viilentävän minut. Auton puhallin syöksi päälleni yhä vain kuumempaa ilmaa.

Kolmansissa valoissa valuin hikeä jo kuin pieni possu ja kankkuni olivat liimaantuneet housuihini, jotka olivat puolestaan liimaantuneet nahkapenkkiin. Puhelimeni ilmoitti iloisesti, että varjossakin oli jo +43 astetta. Autossa varmaan tuhat!
Olin turhaan suunnitellut itselleni upean, mustan asukokonaisuuden, joka sopisi täydellisesti uuteen pastelliesiliinaani, jonka olin varta vasten ostanut kurssia varten. Suoraksi kammattu tukkanikin rupesi jo erehdyttävästi muistuttamaan halpaa permanenttia.

Kun lopulta pääsin perille kauppakeskukseen, ryysin vessaan.
Join litran vettä ja yritin siistiä itseäni veden, vessapaperin ja käsihygienia pyyhkeiden avulla. Toiminta oli turhaa, kainaloitteni paikalla oli Niagaran putoukset ja jälkihikeä vaan tunki ihoni, joka solusta. Hermoileminen ei yhtään helpottanut tilannetta. Istuin vessanpöntöllä ja koitin näpytellä viestejä ystävilleni, siinä toivossa, että saisin rohkaisevia kannustuksia. Toinen ystäväni oli nähnyt unta kakkukurssistani ja kuinka en edes ollut saanut kermaa vaahdoksi ja toinen muistutti kahvikekkereistä, jotka olin täysin unohtanut. Ne olivat tänään! Miksi tänään? Miksi juuri nyt, kun auton ilmastointilaite, ei halunnut toimia!?!

Aikatauluni rupesi kiristymään. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin painella hikipallona kakkukurssille. Luojan kiitos olin unohtanut ostaa uuden deodorantin ja olin aamulla lainannut Svanskin, super-hyper-miestendödöä. Saatoin olla hikinen ja nihkeä, mutta en ainakaan haissut pahalle.

Kiitos kauppakeskusten superilmastoinnin selvisin kakkukurssista kunnialla. Lähtiessäni sieltä, olin enää vain kylmän nihkeä. Takaisin autoon, hurjaa vauhtia kotiin. Tai siis ensimmäisiin valoihin, iltapäivä ruuhka otti minut hellän lämpimään syleilyynsä. Matelin pitkin tulista Dohaa, rämpyttäen sähköikkunoita ylös ja alas, tietämättä oliko parempi ajaa ikkunat kiinni, vai auki. Kuuma ilma tunki autoon, sen joka rööristä.

Kiehumispisteessäni karjuin Svanskille kotiin päästyäni tuskaani.
Svanskilta ei sympatiaa herunut: ”Se on rouva viimeaikoina ollut sen verta ajossa, että ei ole voinut viedä autoa huoltoon. Kyllä minä sen tiesin, että se laite veteli jo viimeisiään!” 
Puhisin ja sihisin raivoani, mutta en löytänyt syntipukkia mistään.
Hullun raivolla paukutin kotityöt valmiiksi puolessa tunnissa, otin päivän toisen suihkun, vaikka tiesin sen olevan turhaa ja ampaisin uudelleen paahteiseen Dohan iltapäivä ruuhkaan.

Kello lähenteli kolmea, koko kaupunki oli tulossa ja menossa, ja näytti siltä, että kukaan ei oikein tiennyt, minne oli matkalla. Painoin kaasua pohjaan, kun kiisin pitkin kehätietä. Nyt ei ollut aikaa etsiä oikopolkua. Oli valittava se varma reitti. Eksyminen ei ollut nyt ohjelmanumerossa.
Poukkoilin liikenteessä sinne tänne, samalla hakaten ikkunoiden sähköohjausta.  Kaahaamisesta huolimatta, olin taas vettävaluva hikipallo, kun saavuin kahvikekkereille.

Kun sain nihkeät flip flopit jaloistani ja paljaat jalat ystäväni jääkylmälle kivilattialle, olin hetkellisesti taivaallisessa olotilassa. Ystäväni koira, Bruno loikkasi iloisesti tervehtimään minua, ja nuuhkaisi märällä kuonolla nenääni ja oli kaataa minut lattialle. ”Hei kamu”, sanoin iloisesti.  Rapsutuksesta onnellinen ja läähättävä Bruno, ei tuominnut hikisyyttäni.

Luulin, että auringonlaskettua kotimatka olisi ollut helppo, mutta Dohan kevät on jo pitkällä. Jo neljännen kerran samana päivänä kieputin itseäni irti penkistä liikennevaloissa, jotka ilmastointilaitteen tavoin olivat kaikki tänään minua vastaan.

Kun pääsin kotiin, olin vetämättömissä, luiskahdin suihkuun, vaikka tiesin sen olevan turhaa, olin unohtanut laittaa makuuhuoneen ilmastoinnin aamulla päälle. 
Svanski oli kömpinyt jo nukkumaan, yritin salaa hilata ilmastoinnin kaukosäädintä itselleni, mutta Svanski älähti heti. ”En voi nukkua tuulessa!”

Tiesin, että edessäni oli kuuma ja hikinen yö…