torstai 31. toukokuuta 2012

Tuliaisten tuskaa


Tilasin liput suomeen, kesälomaa silmällä pitäen. Jotenkin ihana tunne, kun liput on siinä pöydällä printattuna, vieressään Svanskin antama lomamääräraha, kuin kuudennen luokan luokkaretkelle olisi menossa.
Tungin liput ja rahat muovitaskuun hyvin siististi Svanskin antamien ohjeiden mukaan ja lallattelin iloisesti seuraavat puoli tuntia.
Vaikka rap-versioni lomalaulustani saikin minut tanssahtelemaan iloisesti pitkin keittiön lattiaa, yhtäkkiä jäykistyin kauhusta. Minulla ei ole mitään tuliaisia, ei ensimmäistäkään. Kaksi uutta sukulaislasta on syntynyt minun täällä ollessa, ja kaksi muuta odottavat Helena-tädin tuliaisia innolla. Tai no, odottavat ja odottavat, jos edes muistavat minua, mutta jotta parempi muistikuva syntyisi, on serkun ja veljenpojan mini-me-versioiden saatava joku ihana tuliainen.

Idioottimobiili kiljui kauhusta, kun hetkeä myöhemmin, katu-uskottavasti kaasutin sitä moottoritiellä. Liikenne ympyrät kurvasin suoriksi, kuin mikä tahansa lööb tai Schumacher. Emirin palatsin taakse parkkiin ja ei kuin jalkautumaan, basaarin vilinään.

Pörräsin hetken ennen kuin löysin kaupan, täynnä ihania lasten vaatteita. Tutkin ensin itsekseni paria tyttöjen asua ja muutamaa poikien shortsi-paita yhdistelmäsettiä, kunnes innokas arabimyyjä säntäsi avukseni.
”Madam, madam, voinko auttaa?”
”No itse asiassa kyllä! Etsin vaatteita lapselle.”
Myyjä katsoi minua kysyvästi ja vilkaisi samalla toisessa kädessäni olevaan mekkoon ja liu´utti katseensa toisessa kädessäni olevaan poikienshortsiasuun.
Myyjä tarkensi: ”Siis etsitkö vaatetta lapselle, vai lapsille?”
”No vähän, niin ja näin. Onko tätä mekkoa muun värisenä?”
”On sitä, lapsi on siis tyttö?”
”Tai poika, ihan kuinka vaan..”
En ymmärtänyt hämmentäväni myyjää, vaikka huomasinkin hänen tuijottavan minua omituisen kysyvästi.
Myyjä kysyi uudelleen entistä varovaisemmin: ” Kuinka vanha tämä lapsi on?”
Tutkin mekkoa ja latasin tähän tutkimustyöhön kaiken mielenkiintoni, joten en kiinnittänyt tarpeeksi tarkkaavaisuutta myyjän kyselytuntiin. Jatkoin tahdikkaasti omia kysymyksiäni: ”Sopiiko tämä kaksi vuotiaalle?”  Mutta siten enää ollutkaan aivan varma, vai oliko se kolme?

Minuun iski kevyt paniikki, olin lähtenyt ostoksille niin suuresta hetken mielijohteesta, ettei minulla ollut aavistustakaan sukulaislasteni koko kriteereistä saatikka, että olisin muistanut onko tyttö kaksi vai kolme ja toinen pojista neljä vai viisi. Kaksi nuorempaa oli helpompi muistaa. Toinen syntyi hetki sitten ja toinen vähän pidempi hetki sitten, mutta kuitenkin alle vuoden ikäisiä he ovat, koska ovat syntyneet sen ajan sisällä kun olen ollut täällä. Hah hyvin helppoa!

Minä pohdin sukulaislasten ikäjakaumaan ja hahmottelin mielessäni onko kaksi tai kolmevuotias metrin pitkä vai alle, kun myyjä tuijotti minua ihmeissään, kunnes rikkoi hiljaisuuden: ”Siis tytölle, joka on (kysyvästi) kaksi vuotias?”
Vastasin reippaasti: ” juu juuri niin, kaksi tai sitten kolme.
Myyjä nappasi rekistä mekon ja sanoi sen olevan juuri sopiva kaksi ja puolivuotiaalle, jos ikäänkuin otetaan keskiarvo lapsen arvioidusta iästä. Katselin mekkoa ja mielessäni se tuntui sopivalta kokoluokalta serkun minime-versiolle. Hyvä otan tämän!

Juuri kun olin maksamassa mekkoa, huomasin kivan shortsiasun aivan myymälän katon rajassa. Hihkaisin innosta ja pyysin myyjää antamaan minulle sen tarkempaan syynäykseen. Myyjä katsoi minua kuin idioottia ja tokaisi: ”Tuo on pojalle!”
Hän tuntui olevan jo hieman närkästynyt, kun en tuntunut erottavan hänen miesten ja naisten mallistoa toisistaan. 
Minä sanoin: ”Ei se mitään, kun voi se vaate olla pojallekin.” Olin jotenkin niin ajatuksissani ja latasin kaiken energiani oikeiden kokojen arviointiin, että unohdin tarkentaa, että minulle ei ole epäselvää onko lapsi, jolle vaatteita ostan poika vai tyttö, vaan että minulla on useampi erillinen lahja ostettavana. No unohdin tarkentaa, ja tästä syystä myyjä pudisteli päätänsä ja huokaili, lopulta hän kysyi: ”Siis shortsiasu kaksi ja puolivuotiaan kokoa?”
Mietin puoliksi ääneen, oliko se nyt sitten neljä vai viisi? En voi muistaa, mutta hän on hoikka. 
Myyjä herpaantui:” Eikö hän siis olekaan kaksi ja puoli vuotias? sitten tämä ei mahdu!” Myyjä osoitteli mekkoani.
Selitin hätäisesti että: ”Ei ei, kun tämä on eri lapsi ja ehkä viisi tai sitten neljä, mutta joka tapauksessa hoikka.”
Myyjä avusti, jos on pieni viisivuotias, ota silloin neljävuotiaan koko!
Mutisin taas itsekseni, niin ja sitten kuusi kuukautinen. Myyjä oli hajoamis pisteessä:”Onko lapsen arvioitu ikä kuudesta kuukaudesta viiteen vuoteen?! Se on jo aika iso haarukka!!
”No ei, ei, kun niitä on kaksi, toinen on kuusikuukautta ja toinen neljä tai viisi.” Selitin innokkaasti.
”No kumpi niistä on se tyttö?”
”Ei kumpikaan, se on taas se kolmas!”
”Luulin, että ostatte lahjoja kahdelle lapselle?”
”Ei kun itse asiassa neljälle.
”No mistä se neljäs tuli?”
”No se syntyi ihan äsken.”
”Jaahas ja hänkö on tyttö?”
”Ei kun poika.”
”No kuka on tämä tyttö sitten, jolle ostitte tämän mekon?”
”No se on se kaksi ja puolivuotias! Tehän sanoitte että mekko on sopiva kaksi ja puolivuotiaalle!?”
”No niin se  onkin, mutta onko se tyttö kaksi ja puoli vuotias?”

 Minua rupesi jo naurattamaan. Koko tilanne tämän myyjän kanssa oli ajautunut aivan solmuun ja hän ei tuntunut ymmärtävän minua lainkaan. Kysyin kohteliaasti: ”Mitä jos otetaan alusta?”
 Myyjä on kanssani enemmän, kuin samaa mieltä ja kokosi tilanteen: ”Etsitte siis lapsillenne vaatteita, joita on neljä erillistä kappaletta."
Minua nauratti: ”No ei ne minun lapsia ole! Luuletteko, että en muistaisi omien lapsieni ikää?
"Ai ei ole vai? No se selittää paljon! Anna kuin arvaat olet täti?”
 En halunnut sekoittaa myyjää enää yhtään enempää, niinpä en lähtenyt tarkentamaan, että oikeasti olen iso-täti yhdelle, serkku-täti kahdelle ja kummitäti viimeiselle, niinpä vain myönnyin olemaan täti. 
Myyjä tuhahti: ”Niinpä tietenkin, tädit ovat juuri tuollaisia ja itsellänne ei tietenkään ole lapsia?”
”Ei niin, mistä tiesitte?”
”Tuli vain mieleen.”
 Olin shokeerattu myyjän kommentista, sillä olen aina pitänyt itseäni hyvänä äitimateriaalina, mutta ilmeisestikään, hänen mielestään, en sitä ollut.

No pääsimme takaisin asiaan. Myyjä aloitti asian kokoamisen vielä kerran: ”Olette siis neljän lapsen täti ja haluatte ostaa vaatteita veljenne lapsille.” 
Korjasin vaistomaisesti: "Veljenpojan ja serkun lapsille." 
Myyjä katsoi minua alta kulmien ja oli selkeästi vihainen keskeytyksestä ja kysyi närkästyen ”Että mitä?”
Selitin, että eivät ne oikeasti ole minun veljen lapsia vaan veljen lapsen lapsia ja serkun…. Myyjä katsoi minua niin ilkeästi, että peruutin korjaukseni ja käskin häntä unohtamaan koko jutun ja ohjasin hänet taas raiteille: ”Niin neljä veljen lasta…

Myyjä jatkoi. ”Teillä on neljä veljen lasta, joista yksi on tyttö… keskeytin taas: ”Joo sille on tämä mekko…” Myyjä mulkaisi ja jatkoi ylitseni ….joista yksi on tyttö ja kolme on poikaa. 
Olin innoissani, myyjä oli vihdoin ymmärtänyt! Niin juuri, neljä erillistä lasta, kuinka yksinkertaista!
 Myyjän mielestä ei ollenkaan yksinkertaista, koska en tiennyt lasten vaatekokoja. Yritin korjata taas myyjää ja muistutin häntä, että itse hän oli sanonut, että iän perusteella löytyy oikea koko!
Myyjä parahti: ”Mutta Madam, te ette tiedä lasten ikää? 
Olin loukkaantunut: ”Tiedänhän! Te ette nyt kuuntele!” Ja kertasin vielä, tyttö 2-3 vuotta, poika hoikka 4-5 vuotta, yksi poika syntyi ihan äsken, ja viimeinen poika syntyi vähän aikaisemmin, mutta ei ole vielä vuoden vanha! Siinä on iät! Ja yksi vaate me jo valittiin, tytölle 2.5 vuotiaan kokoinen mekko eli pojat enää jäljellä.”

Olin hyvin optimistinen asiani kanssa. Myyjä tempaisi rekistä yhden shortsiasun ja kaksi potkupukua: ”Tämä shortsiasu menee neljävuotiaalle ja pienemmille potkuasut!”
”Eikö pienemmille ole shortsiasua?”
 Myyjä vilkaisi nopeasti rekkiin ja sanoi sitten terävästi: ”Ei ole!”
”Jaa ei vai… en oikein pidä potkupuvusta….no pitää miettiä..”
Myyjä kiristeli hampaitaan, kun sanoin lopulta, että mietin vielä poikien asuja ja otan vain tytön mekon.

Olin jo lähdössä kaupasta ulos, kun myyjä huikkasi perääni: ”Angry birds-asuja olisi, joka koossa!”
Käännyin takaisin ja selitin myyjälle, että en monestakaan syystä voi viedä pojille angry birds-asuja! Ensiksikin, koska lintu on vihainen. Myyjä kysyi takaisin miksi se on vihainen? No en minä tiedä, mutta en kannata lasten vihaista käytöstä. Ja toiseksi angry birds on Suomesta ja vien lahjat tuliaisiksi Suomeen, miksi veisin Qatarista Suomeen tuliaisiksi jotain suomalaista, sehän on aivan takaperäistä ajattelua!
Myyjä seisoi hiljaa ja kysyvästi paikoillaan, eikä enää tarjonnut mitään, vaan päästi minut lähtemään myymälästä ilman lisäostoksia.

tiistai 29. toukokuuta 2012

Hetkessä…


Syyriassa tapettu taas kymmeniä, Kaksi munkkia teki polttoitsemurhan Tiibetissä, kuusi tuomittiin kuolemaan tanssimisesta Pakistanissa, joka päivä lehdet täynnä uutisia, jotka eivät kosketa. Jatkan lehden lukemista ilman, että kahvikuppini edes tärisee.
Mutta sitten, joku ampuu katolta nuoria, Suomessa. Järkytyn, luen artikkelin toisensa perään. Vauhkoan suomalaisten mielenterveydentilasta, kiroan päättäjät ja kiellän kutsumasta maata hyvinvointivaltioksi. Luennoin mielipiteistäni koko päivän, perun kesäloman suomeen, eihän sinne uskalla mennä ja kiitän kohtaloani, että en asu siellä nyt.

Sitten on maanantai, juon myöhäistä aamukahviani katolla, eilinen ilta venyi pitkäksi. 
Aurinko kimaltelee keskustan pilvenpiirtäjien seinissä, merellä päin näyttää olevan kaunista. Käännyn ympäri, en ole huomannut, että aivan vaivihkaa selkäni takana, on taivaalle noussut musta varjo. Palavan ostoskeskuksen liekit eivät näy, mutta musta savu nousee korkeuksiin.
Netistä saan lisää tietoa, täällä asuvilta toisilta suomalaisilta, kyllä ostoskeskus palaa, kuolon uhreilta ei vältytä.

Enää en pysty juomaan kahviani rauhassa. En ehdi pitämään ensimmäistäkään luentoa ja ketä syyttäisin? Kyseessähän on onnettomuus.
Svanski tarvitsee apua, luen nettipalstoja ja raportoin. Mitä enemmän Svanski tarvitsee tietoa, sitä syvemmälle uppoudun tragediaan.
”Siellä on kuollut lapsia, paljon lapsia! Ne jäi jumiin päiväkotiin”
”Ei siellä ole päiväkotia! Missä siellä muka on päiväkoti?”
”Tässä sanotaan, että yläkerrassa”
”Onko siellä yläkerta???”

Poliisi ja palomiehetkään eivät tienneet yläkerrasta, tai lastentarhasta mitään. Kolmentoista pienen lapsen vanhemmat tiesivät. Svanskin mukaan me ei voida toivottavasti koskaan ymmärtää, sitä tuskaa, mikä heillä on, mutta juuri nyt se ei edes ole meidän tehtävä. Toimisto kuhisee, puhelimet raikaa ja Svanski sinkoilee, meidän tehtävä on tietää enemmän, tarkistaa, raportoida, auttaa.

Tuijotan palossa kuolleiden juuri kaksi vuotta täyttäneiden kolmosten kuvaa, mun päätä särkee. Tajuan se on mun ostari, notkun siellä melkein joka päivä, vihlaisee kun osuu niin lähelle. Tänään en mennyt, kiitos tämän päänsäryn ja eilisten illallisjuhlien.

Omat murheet saavat taas arvoisensa mittakaavan, mitättömiä, täysin epäolennaisia.
Taas se hetki, jolloin pitää etsiä elämän pieniä, mutta tärkeitä iloja. Katselen kummipojan leveää vauva hymyä valokuvasta ja serkuntytön iloista kuvaa, jossa hän poseeraa hassuine saparoineen. Onneksi minulle tärkeät ovat turvassa.

Tragediat pysäyttävät miettimään, kuinka hetkessä eläminen on tärkeää. Varaan taas matkan suomeen, siellä on ammuskelua, juoppo tappeluita ja järjettömiä puukotuksia, mutta siellä on myös minulle tärkeät ihmiset. Koskaan ei tiedä missä vaara vaanii, yökerhon jonossa vai omassa tutussa ja turvallisessa ostoskeskuksessa.
Ei voi elää niin että pelkää, on elettävä tilanteissa niin kuin ne kohdalle sattuu.

Sisareni lohduttavia sanoja lainatakseni: ”Kaiken tämän maailman pahuuden keskellä, mieli surusta suunniltaan, tapasin yhden pulun, joka leikki asematunnelin liukuovissa, sisään, ulos, sisään, ulos. pieni rähjäinen pulu sai pienen hymyn.”

maanantai 21. toukokuuta 2012

Tunne syömisen perusteet, ensimmäinen ja viimeinen luku

Svanski ja minä päätettiin kuntoilun ohella aloittaa karppaaminen, jotta pääsisimme eroon täällä vuoden aikana kertyneistä liikakiloista.
Ja nyt ei siis ole kyse kilon ja kahden kerääntymisestä, vaan molemmat ovat arabialaisen suuruudenhulluuden innoittamina haalineet kymmenen lisäpojoa digitaalivaa´an näytölle. Koko kevät-talvi meni taistellessa punttisalilla, minä karistin kolme kiloa ja Svanski yhden. Tai no kaksi, jos seisoo aivan vaa´an reunalla ja pitää kiinni pyyhetangosta.
Minusta kyse on huijauksesta, mutta Svanksin mielestä vaa´an epäteknillisyydestä, koska tuo aataminaikainen kapistus ei näytä grammoja lainkaan. Voi siis hyvinkin olla, että hän on laihtunut jopa yhden kilon ja 600 grammaa. No oli niin, tai näin kymmenen kilon menetys ei ole aivan toteutunut.

Ystäväni suositteli minulle karppausta, hän itse oli kyseisellä ruokavaliolla laihtunut heti kättelyssä neljä kiloa. Julistin minut ja Svanskin heti karppaajiksi. Svanski suostui yllättävän hyvin, mutta koska meillä oli leipää kaapissa varastossa, hän suostui aloittamaan karppauksen vasta, kun olisi ensin syönyt leivät.
Svanski nimittäin ei voi kestää pienimmänkään ruuan hukkaan heittämistä ja siivoaakin usein jääkaappia pilalle menevistä elintarvikkeista syömällä ne pois.
Ei ole kerta, eikä ensimmäinen, kun olen löytänyt hänet pursottamasta ketsuppipullon jämiä suoraan suuhunsa. Vain koska sitä on enää niin vähän jäljellä ja koska jääkaappi näyttää kivemmalta, kun siellä on yksi siisti uusi ketsuppipullo, eikä sen vieressä komeile räävitön, melkein loppuun puristettu lähmäinen vanha ketsuppipullo.

Leivät syötiin ja vihdoin tuli se päivä, kun sain valmistaa ensimmäisen karppaus-aterian.
Svanski söi sen muitta mutkitta. Pienen hetken kuvittelin, että tämähän sujuu hyvin.
Mutta kun ruoka-astiat olivat tyhjät, Svanski tiedusteli missä on pää ruoka. Sanoin ei ole mitään pääruokaa, tämä on dieetti ja tässä oli kaikki! Svanski sulatteli tietoa hetken ja  kaapi samalla kupinpohjia, jonka jälkeen suuttuen paineli toimistoonsa.
Hetken päästä hän palasi ja lonksutteli jääkaapin ovea hermostuneesti: ”Täällä ei ole mitään!” Yritin selittää, että on siellä ruokaa, mutta ne on huomiseksi ja nyt ollaan dieetillä. Svanski karjui, että yritän näännyttää hänet nälkään tahallani ja hän tarvitsee ruokaa!
Ilta meni ankeissa merkeissä, kun Svanski vuoroin mökötti, vuoroin penkoi jääkaappia tai ruokakomeroa etsien mitä tahansa syötävää.  Puolenyön aikaan löysin hänet vihaisena istumasta keittiönlattialta ja ahmimassa aamiaismuroja suoraan paketista, sihisten raivosta. Ajattelin että ehkä ensimmäinen päivä on vaan vaikea, mutta huomenna on jo helpompaa ja painelin nukkumaan jättäen Svanskin keittiöön iltapalansa pariin.

Seuraavana päivänä suoritin kolme ratsiaa Svanskin toimistoon ja takavarikoin häneltä kolme cola-juomaa. Tästä toiminnasta sain palkkioksi tuimaa mökötystä.
Tein ruuan, jonka söimme. Puoli tuntia ruuan jälkeen Svanski ilmoitti menevänsä kioskille ostamaan puhelinkorttia. Minun olisi pitänyt tajuta lähteä mukaan vartioimaan ostoksia, mutta jotenkin hän oli paremmalla tuulella ja luulin, että hän oli jo sopeutunut diettiin.

Hetkeä myöhemmin Svanski palasi kioskilta, hän ei sanonut tullessaan mitään vaan paineli suoraan keittiöön, kuulin olohuoneeseen vain oven kolahduksen. Epäluuloni kuitenkin heräsi saman tien, kipitin keittiöön, josta löysin Svanskin kolmen ruokakassin kanssa. Hän katsoi minua hiukan nolosti ja myönsi että lähti vähän käsistä!
”Vähän käsistä!” Ruokakasseissa oli viisilitraa kokista, kolme pussia sipsiä, neljä kindermunaa ja keksi paketti!!
”Älä unohda toin myös yhden alkoholittoman oluen, se on sinulle!” Svanski ojensi hellyyttävin katsein minulle pientä olut pulloa, mutta se ei saanut pettymys raivoani laantumaan.
Karjuin: ”me ollaan dieetillä! Et ikinä laihdu jos käyttäydyt näin!”  
Svanski kiersi cola-pullon auki ja marssi pakastimelle, josta nappasi tupla-tripla- supersuklaa jäätelöpaketin, jonka jälkeen marssi sohvalle.

En voinut uskoa silmiäni kiljuin: ”mistä tuo jäätelö tuli!!”
Svanski katsoi minua halveksuen ja tokaisi: ”ei kuulu sinulle” Ja tunki lusikan keskelle jäätelöpakettia!
Svanskin protesti sai minut raivon partaalle, eikä minulla ollut mitään keinoja katkaista tätä röyhkeää käytöstä. Pidin luentoa terveistä elämäntavoista, dieeteistä ja yleisesti painon pudotuksesta, samalla kun Svanski lapioi jäätellöä kitaansa huuhdellen sen alas kolalla. Aikani mesottuani Svanski reagoi sohvalta ilmoittaen, että hän on tunne syöjä ja nyt hänelle tuli sellainen tunne, että tulee syödä!
Karjuin että: ”ei tunne syöjä tarkoita sitä, että tulee tunne syödä! Vaan sitä, että syö esimerkiksi suruunsa!”
Mutta Svanski ei luovuttanut, hän ilmoitti ahdistuvansa, mikäli jääkaapissa ei ole ruokaa ja mikäli häneltä takavarikoidaan herkkuja!

Seisoin sohvan edessä kädet puuskassa ja tuijotin silmät vihaisesti tihrussa kapinoivaa miestä! Svanski tuijotteli seinää, söi jäätelöä ja huokaili syvällisesti, aivan kuin olisi miettinyt jotain elämää suurempaa. Sitten hän rikkoi hiljaisuuden toteamalla selvällä suomen kielellä: ”Olen Homo hamsteri!” ja huokaisi syvään.
Minä putosin. Yritin esittää yhä vihaista, mutta en pystynyt nielemään alas naurun pyrskähdystäni. Hekotin silmät vettä valuen Svanskin toteamukselle ja kikatuksen lomassa yritin saada selventävää lisäselitystä tälle diagnoosille.
Svanski tuijotti minua loukkaantuneesti ja toisti, ”nii in, olen homo hamsteri!”
Että mikä? sain kysyttyä naurultani.
Ja Svanski selvensi, että oli suomessa katsonut tv:stä sellaista ohjelmaa homo hamstereista, jotka keräsivät tavaraa taloihinsa, eikä ikinä heittäneet mitään pois. Ja nyt hän oli tullut siihen tulokseen, että hän on ruuan suhteen juuri tuollainen homo hamsteri.

Mun kävi mun homo hamsteri mieheni niin sääliksi, että naurun kyyneleet silmissä käskin hänen syödä vain huoletta sitä jäätelöä. Unohdetaan dieetit ja liikutaan enemmän.
Istuin Svanskin viereen sohvalle ja kouraisin ison lusikallisen jäätelöä, nostin jalat pöydälle ja tuijotin seinään ja nautin super-tripla-tupla jäätelön pehmeästä mausta.
Sitten vasta korjasin: ”Se on muuten sitten Himo hamstraaja, se sellainen, joka kerää tavaraa!”
”No niinhän mä just sanoin, homo hamsteri” Toisti Svanski ja sai mut melkein tukehtumaan jäätelööni.


tiistai 15. toukokuuta 2012

Kivettynyt katse


Mua vaivasi viikon verran hirveä päänsärky. Tajuton kipu, mikä ei laantunut edes särkylääkkeen voimalla. Olin viikon aikana käynyt läpi, kaikki hirveät sairaudet. Lopulta sain myös Svanskin hermostumaan kotidiagnooseihini, kun päädyin siihen hirveään loppu päätelmään, että kyseessä on mitä todennäköisimmin aivokasvain.
Svanski ei epäillyt hetkeäkään diagnoosini vedenpitävyyttä, vaan saman tien sulloi minut autoon ja koska ei siihen hätään muuta keksinyt kiikutti minut optikkoliikkeeseen.

Optikkoliikkeen pieni itsekin huimasta likinäköisyydestä todennäköisesti kärsivä intialaislääkärimies tutki silmiäni piinaavat kaksikymmentä minuuttia.
Svanski odotti ulkopuolella ja luuli, että kyllä kyseessä on todellakin, joku tappava tauti, kun tutkimukset kestivät niin kauan.
Sillä välin kun, Svanski odotti kauhun kangistamana oven ulkopuolella, minä olin päätynyt sanaharkkaan tuon pienen, pullonpohjalasien läpi minua tapittavan, optikon kanssa.

Optikko käski minua luettelemaan taululta kirjaimia ja minä näkökykyni mukaan, ja niitä hänelle sieltä latelinkin. En kuitenkaan läpäissyt ensimmäistäkään taulua puhtain paperein. Vika ei ollut siinä, ettenkö olisi kyseisiä kirjaimia nähnyt, vaan siinä, että tuo viheliäinen mies, ei hyväksynyt tapaani jolla kirjaimia lausuin.
Taululla komeili E kirjain ja kerroin sen optikolle. Mies tuijotti minua omituisesti ja lopulta sanoin näsäviisaasti no et kai sinä nyt noin huonosti näe? En ymmärtänyt lääkärin ilkeämielistä vihjausta, vaan toistin itsepäisesti, että E se siellä on. Lääkäri katsoi minua halveksivasti ja sanoi ei se kuule ole ”E” se on ”Eiiii”.
En tiedä miten niin kilahdin, mutta en suostunut ottamaan kieliopillisia tai ääntämyksellisiä neuvoja vastaan mieheltä, joka itse ei edes osannut lausua nimeäni ja muutenkin omasi omituisen aksentin.
Sanoin, se on E niin kuin Elefantti. Optikko hyväksyi vastauksen näöntarkastuksellisessa mielessä, mutta korjasi vielä perääni ”Eiiii”, niin kuin Elefantti.
Ehkä päänsärkyni kiristi minun pipoa siinä määrin, että en voinut katsoa moista naamailua läpi sormien. Seuraavat kaksikymmentä taulua erilaisia kirjaimia, kävimme taistellen läpi, minun keksiessäni omituisia havaintosanoja kirjaimille ja lausuessani niitä aivan tahallani suomalaisittain. Ja tämä wanna be Oxfordin käynyt optikko jankutti perässäni ja korjaili intialaisella aksentilla lausumuksiani. Myös jokainen havaintosana piti korvata sellaiseen, joka oli varmaan jossain morsetuskurssilla opetettu, silloin kun hän vielä haaveili olevansa tarkka-ampuja armeijassa, eikä optikko kauppakeskuksen alennusaurinkolasimyymälässä.

Kahdenkymmenen kuluttavan minuutin päästä pääsimme siihen yhteisymmärrykseen, että ei minun silmälaseissani ainakaan ollut sen suurempaa vikaa. Optikko olisi varmaan halunnut suositella minulle jotain toisenlaista päänparannusta, mutta päätyi kuitenkin suosittelemaan silmälääkärillä käyntiä, sillä epäili silmänpaineitteni olevan pois tolaltaan.

Svanskin silmät melkein tippuivat järkytyksestä päästä, kun optikko saneli suosituksensa julki.
Silmänpaineet!! huusi Svanski. Mitkä paineet? Onko ne koholla? Voiko silmät nyt räjähtää?? Kuinka kiire on?
lmeisesti Svanski oli morsettanut biologiantuntinsa jollain lailla ohi, kun ei tajunnut, että ei silmä nyt aivan hetkessä poksahda.
Mutta kun Svanskilla lähtee morsetus päälle, on siihen kooditusrytmiin hyvin vaikea saada omaa sanomaa läpi.

Hän puhui optikkoparan täysin pökerryksiin kysellen silmälääkärien yhteistietoja ja silmän keskimääräisiä räjähdysaikoja.
Siitäs sai oxford-optikko hiukan aksentinmallia sulatettavaksi.
Optikko ei tiennyt silmälääkäriä, tai ei tajunnut kysymystä, joten säntäsimme pihalle liikkeestä. Svanski soitti puhelimellaan kaikkiin mahdollisiin numeroihin, kunnes tavoitti sihteerimme. Tuo rauhallinen mies sai Svanskinkin tajuamaan, että välitöntä räjähdysvaara ei ole ja riittää, kun vain huomenna menemme silmälääkäriin. Sihteeri suositteli silmälääkäriä ja sinne me heti seuraavana aamuna ampaisimme.

Silmälääkäri oli vanha venäläinen nainen, joka kai palveluaan nopeuttaakseen oli jättänyt omista morse-aakkosistaan kaikki kohteliaisuus sanat pois.
Hyvin nopeasti tajusin, että oli toimittava juuri niin kuin on käsketty ja että ”pyh” tarkoittaa kyllä.
Silmilleni tehtiin jos jonkinlaista testiä ja minua komennettiin, kuin venäläisen armeijan alokasta konsanaan. Istu! Katso ylös! Oikealle! Tänne! Tuonne! Ei sinne, vaan tänne missä napsutan somiani! Turbaaniin sonnustautunut Sotilassilmälääkärimummo, napsutteli minulle sormiaan, kuin jollekin pahaiselle kennelkoiralle ja komensi minua varmoin ottein.

Kun mummo tarrasi pinsetteihin ja rupesi lähestymään oikeaa silmääni niitä pidellen, henkeni salpaantui ja painoin kauhusta kankeana pääni vasten tuolin selkänojaa ja toivoin tuolin imaisevan minut sisuksiinsa.
Mummon käsi ei värähtänytkään ja ennen kuin ehdin tajuamaan, oli lääkäri tökännyt pinsetit silmääni ja nyt hän jo keikutti pinsettien otteessa silmieni edessä pientä mustaa möykkyä. Operaation suoritettuaan hän totesi nasevalla äänellä: ”Täällähän on kivi!”

Sain diagnoosin vieras objekti aiheuttanut allergisen reaktion. Seuraava kysymykseni, joka jotenkin vain tulvahti ulos suustani, saattoi olla tyhmän puoleinen, mutta halusin vain varmistaa, että olin siis nyt täysin kunnossa: ”Onko tuo kivi voinut aiheuttaa mun päänsäryn?”
Lääkärimummo katsoi minua hölmistyneen ilkeästi silmiin ja rupesi nauramaan:” Kai sitä vähemmästäkin saa pipon kireälle, kuin että säilyttää silmässään kiveä viikon päivät!”

Niin kai sitten.. Sain kasan erilaisia silmätippoja ja särkylääkkeitä ja tunsin itseni hyvin, hyvin tyhmäksi. Aivokasvaimeni oli kutistunut pieneksi kiven muruksi ja minun pitäisi kertoa tämä odotushuoneessa huolesta kiemurtelevalle Svanskille.
Samalla kun ajattelin Svanskia odotushuoneessa, mieleeni iskeytyi leima!
Svanski oli pyytänyt minua pyytämään lääkärin maksukuittiin leiman, jotta se kelpaa itäeurooppalaiseen vakuutukseen. Hiukan ujostellen pyysin turbaanipäistä maatuskamummoa lyömään jonkin sortin leiman kuittiini.

Hyvä että ehdin päättämään leimaa anovan lauseeni, kun mummon naamalle levisi iloinen hymy, hän tempaisi ylälaatikon auki ja samalla esiin vyöryi kokonainen leimasin armeija. Riuskin ottein hän rupesi läiskimään niin reseptejä, kuin kuittejakin täyteen erilaisia leimoja, aivan intopiukeana. Kuin ronskilta tullivirkailijalta konsanaan, leimat läsähtelivät papereihin ja mummo nauraa murahteli innoissaan: ”Meillä venäjällä pidetään leimoista!” Hymähdin vastaukseksi: ”Niin ja Itä-Euroopassa yleensäkin! Tiedän sen, koska mieheni on sieltä.”
Mummeli jähmettyi paikalleen ja tuijotti minua silmiin, leimaushulluuden paistaessaan hänen omistaan.
”Ne itäeurooppalaiset vasta hulluja leimaamaan ovatkin!” Hän julisti.
”Laitetaan siis varuiksi vielä pari lisää!” Hän hymisi innoissaan ja läiski tuplaleimauksen kaikkiin papereihin.

Kun vihdoin pääsin leimoineni ulos, kertomaan diagnoosiani Svanskille.  Ei Svanskin morsetuksella ollut rajaa: ”Kuinka joku ei huomaa, että on kivi silmässä?!”
”Kun päästään kotiin käydään niin läpi sun kasvojenpesurutiinit!”
Lause lauseen perään samankaltaisia fraaseja. Svanski sai minut tuntemaan itseni ekaluokkalaiseksi, joka kuuntelee äidin saarnaa.
Minulla on korkea kipukynnys, oli mun ainoa puolustus, mutta se ei saanut Svanskin morsetukseen edes lopun tuntua! Se vaan toisteli lausetta: ”Kuinka et voinut tajuta?!”

Istuin nolona reseptit kourassa autossa, kun Svanski kaahasi apteekin pihaan. Hän tempaisi reseptit kädestäni ja oli juuri ampaisemassa apteekkiin, kun huomasi leima kavalkaadin. Svanskin ilme kirkastui ja hän hihkui ”sinä muistit pyytää leimat!” Olin vieläkin nolona tyhmästä diagnoosistani ja mutisin loukkaantuneena onko niitä tarpeeksi?
”On nyt on oikein leimattu!” Julisiti Svanski. ”Juuri näin! Hyvä Helena! Kyllä sinä osaat kun oikein yrität!”
Vaikka sivullisesta saattaakin kuulostaa tyhmältä, että joku on ylpeä siitä että osasi kerätä paperiin oikeat leimat, minä olin ylpeä. Vielä sen kolmen vuoden aikana, jonka Svanskin matkassa olen kulkenut, en ole Svanskin itsensä lisäksi tavannut ketään toista, joka osaisi leimata asiapaperit täysin oikein. Nyt olin kuitenkin itse osallisena tästä kunniasta ja se tuntui suurelta saavutukselta. Jäin ylpeänä istumaan autoon kaihertavan silmäni kanssa, kun Svanski ampaisi täydellisesti leimattujen reseptien kanssa apteekkiin. 

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Aaveralli

Palasimme kotiin kuntosalilta, oli jo pimeää, mutta silti vielä hiillostavan kuuma. 
Auton ilmastointi laite huusi hurraata ja jälki hiki puski pintaan niin, että auton nahkapenkillä oli kostean nihkeää istua. 
Kotikadun päässä Svanski painoin kauko-ohjainta avatakseen portin. Portin päällä oleva keltainen varoitusvalo rupesi vilkuttamaan, niin että arabian illan pimeydessä koko kortteli välkkyi oranssin keltaista valoa.

Kun portti oli puoliksi auki, olimme ehtineet ajaa sen eteen, näimme pimeydessä heti portin takana, sihteerin auton. Ehdin ihmettelemään ääneen, miksi sihteeri on parkkeerannut autonsa portin taakse, se näytti olevan niin lähellä, että aivan kuin portti ei mahtuisi auki.
Svanski tuijotti ihmeissään sihteerin valotonta autoa, joka välkkyi välillä oranssina merkkivalon johdosta, välillä katosi illan pimeyteen. Samassa kuului kolahdus, kun vielä aukeava portti kolahti auton etukulmaan. Me molemmat kiskaisimme henkeä kauhusta, tuntien samaan aikaan syyllisyyttä portin avaamisesta, samaan aikaan ärtymystä siitä, miksi sihteeri oli noin typerästi parkkeerannut.

Svanski avasi oven mennäkseen siirtämään auton tieltä ja tarkastamaan vauriot. Kun kuljettajan ovi aukesi auennut portti, jonka toimintaohjelma oli mennyt sekaisin törmäyksestä, alkoi sulkeutua jälleen. 
Portti kolahti kiinni ja me seisoimme auton kanssa sen takana. Vartija vaivautui kurottamaan päätään ulos koppinsa ikkunasta, vinkkasin hänelle, että ei ongelmaa portti vaan temppuillee ja painoin uudelleen sen auki kaukosäätimestä. 
Svanski pujahti portin raosta nopeasti sisään ehtiäkseen siirtämään auton sen takana.

Portti aukesi hitaasti, kuin teatterin esirippu ja sillä välin hilasin itseni kuljettajan penkille. Notkeana naisena olin äkkiä kiepsauttanut itseni vaihdekepin ja käsijarrun yli ja istuin valmiina siirtämään auton pihatielle.
Kun portti viimein aukesi, pihatie oli tyhjä. 
Maasturi oli poissa niin portin takaa, kuin parkkipaikaltaan. Pihalla ei ollut mitään tai ketään. Olin juuri ärähtämässä mielessäni, että mitä se Svanski leikkii toisen autolla, kun Svanskin varjo erottui omaksi hahmokseen talon varjosta.

Veivasin ikkunan auki ja ärähdin mihin hilasit sen auton? Svanski joka silmät pyöreinä hämmästyksestä harhaili pihalla ja nosteli hartioitaan, vastasi kysyvästi, niin mihin se auto meni?
Kun Svanski oli pujahtanut portin raosta pihalle, ei portin takana ollut enää mitään autoa. Se oli kadonnut yhtä mystisesti, kuin oli ilmestynytkin.
Pomppasin ulos autosta hämmästyksen ja epäuskoisuuden vallassa, mutta sinähän se juuri oli, kolahti oikein kunnolla vielä tuo portti sen kylkeä vasten. Svanski pudisteli päätään ja toisteli, niin oli, niin oli, mutta ei ole enää.

Minulle tuli tunne, että liika urheilu ja kuumuus olivat saaneet silmämme näkemään kangastuksia tai muita harhoja, sillä eihän citymaasturi voi kadota aidatun talon pihassa niin, että ei mitään jää jäljelle.
Olin juuri pohtimassa Svanskin ja mun mieletöntä henkistä yhteyttä, koska näemme samoja harhoja, kun talon kulmaa vastapäätä kasvava puu lehahti kirkuvan punaiseksi, kuin palava pensas konsanaan. 
Sydän hyppäsi kurkkuuni, kun citymaasturin moottori karjaisi raivokkaasti ja sieltä talon kulman takaa puutarhatuolin ja inva-rampin ahtaasta välistä peruutti uhmakkaasti esiin, sihteerin auto.

Autossa ei ollut ajovaloja vain punaiset takavalot loistivat, kuin soihtuna heijastuessaan valkoiseen aitaan. Svanski tajusi salamana, että omituinen ajotyyli ei ollut sihteerin. Auto ärjyi ja pomppi taaksepäin kuin riivattu. Yritin nähdä kuskinpaikalle, mutta pimeydessä se oli mahdotonta. Svanski oli lähimpänä autoa ja joutui hyppäämään talon rappusille pakoon peruutusta, ja samalla karjaisi minulle: ”sulje portti, se voi olla varas!”

Minä sinkaisin itseni autoon ja tavoittelin käsiini kauko-ohjainta. Pimeässä sen paikantaminen oli hankalaa, varsinkin kun sydämeni pamppaili adrenaliini myrskyssä.
Nyt ymmärrän, miksi kauhuleffoissa autoon moottorisahamurhaajaa paennut viaton uhri, ei ikinä saa autoa startattua ensimmäisellä yrittämällä.
Hikisin sormin sain painettua nappia ja viimehetkessä portti alkoi hitaasti sulkeutua. Istuin hengästyneenä kuskin paikalla ja seurasin tilannetta kauhuissani. 
Portti sulkeutui, mutta maasturi lähti uudelleen liikkeelle. Yhdellä rivakalla kaasutuksella maasturi ampaisi suoraan päin porttia… taas.

Olin kauhuissani mietin kuinka tuo auto oli sihteerille niin tärkeä, hän oli ostanut sen uutena ja asentanut saman tien penkkeihinsä suojukset, jotta alkuperäiset penkit pysyisivät koskemattomissa. Hän ei myöskään ollut sen vuodenaikana, jonka hän oli auton omistanut, vielä poistanut sen suuntavilkunkytkimien tai aurinkoläpän päältä tehdasmuoveja. Hän vaali autoaan, kuin kukkaa ja halusi pitää sen niin hyvässä kunnossa kuin vain pystyi. 
Ja nyt joku tunteeton varas jo toistamiseen muutaman minuutin sisällä oli törmännyt autolla porttiin, eikä vieläkään aikonut pysähtyä. Siitä kertoi valkoisen peruutusvalon sammuminen ja moottorin ulvaisu. Takanani tönöttävä riivattu citymaasturi oli lähdössä eteenpäin.

Tähystin peruutuspeilin avulla, kuka autoa ajoi, mutta kauhukseni totesin, että aivan kuin kuskin penkillä ei istuisi kukaan? Saatoin nähdä vain mustan penkinselkänojan.
Auto ulvaisi taas ja sai minut tajuamaan, että sijaintini oli nyt kehno. Mikäli sihteeri vaali autoaan hullun lailla, Svanski oli tässä asiassa vielä hullumpi. En halunnut aiheuttaa Svanskille sitä hirveää tuskaa, mitä korjaamaton lommo tai naarmu hänen autossaan aiheuttaa. 
Kiskaisin vaihteen silmään ja pakenin autollani parkkipaikan perimmäiseen nurkkaan, pakoon hyökkäykseltä.

City maasturi nytkähti metrin eteenpäin, jonka jälkeen peruutus valo syttyi taas. Ja taas mentiin taaksepäin, niin kauan kunnes takarengas töksähti kukkapenkin kiviseen reunaan. Sen jälkeen pieni korjausliike ja auto putputteli yllättäen rauhallisesti omaan parkkiruutunsa.
Kun citymaasturin moottori sammui ja kuulimme käsijarrun kolahtavan päälle, uskaltautui Svanski alas talon rapuilta ja minä autosta. Kävelimme hitaasti ja rauhallisesti yhdessä rintamassa kohti kaapattua autoa, valmiina kiinni ottamaan tuon julkean varkaan.
Kun lähestyimme autoa, samaan aikaan hitaasti sen kuljettajanpuolen ovi aukeni, mutta myös repsikan ovi nytkähti, ensin hiukan auki, sitten se lonksahti melkein kiinni, kunnes vaivalloisesti aukesi uudestaan.
Ennen kuin ehdimme analysoimaan tilannetta mihinkään suuntaan, oli sihteerin nuorimmainen, viisivuotias pikkuneiti ponkaissut ulos repsikan ovesta. Svanski laski nopeasti päässänsä yhteen ja karjaisi tytölle: ”kuka on kuskina?”  Tyttö kikatti ja samassa kuljettajan paikalta nousi esiin… Sihteerin vaimo joka myös kikatteli.

Seisoimme kaikki neljä pimeällä pihalla, sihteerin vaimo ja tyttö kikattelivat minä ja Svanski haukoimme henkeämme emmekä tienneet mitä sanoa. Tiesimme että rouva oli kuukausi sitten aloittanut autokoulun, mutta oliko hän tuolla esityksellä päässyt läpi ja saanut kortin ja miksi hän ajoi rallia aidatulla talon pihalla? Mihin hän oli okein matkalla? 
Svanski rikkoi hiljaisuuden ja yritti huolettomalla äänen sävyllä aloittaa ”small talkin”, mutta paniikki ja huoli sihteerin reaktiosta painoivat hänen mieltään, ja sai hänen äänensä värisemään. Ehkä hän pelkäsi saavansa osasyyt niskoilleen, koska ei ollut keskeyttänyt ajoa ajoissa. ”Miten auto koulu sujuu?” Svanski sai soperrettua. 
Sihteerin vaimo kikatti kaapunsa alta, nyt tajusin, miksi en pimeässä erottanut häntä autosta, se oli tuo kaapu joka naamioi hänet täydellisesti penkkiin.
”En ole vielää läpäissyt.”
”Siksikö et aja vielä kadulla” jatkoi Svanski. 
Sihteerin vaimo hymyili niin, että valkoiset hampaat loistivat, ”minä harjoittelen, kun sihteeri nukkuu, tässä pihalla vaan!”

Vaimo katosi omalle puolelleen ja hänen mentyään me katsahdimme Svanskin kanssa toisiimme, ensin hämmästyneesti, sitten repesimme hörönauruun. En tiedä miksi,ehkä paniikin katoaminen toi esille tilanteen koomisen puolen. Svanski nauroi vedet silmissä, mieti, kun sihteeri näkee tuon auton? Se sekoaa!
Minä lisäsin vettä myllyyn, niin sillä on suojamuovit vinkkarinvipujen päällä, mutta antaa avaimet vaimolle! Svanski ulvoi naurusta, näitkö kun se peruutti siihen kivetykseen? Siitä tuli järjetön naarmu! 
Minä hihitin hysteerisesti, "se harjoittelee kun Sihteeri nukkuu, siis salaa, no me kuullaan kyllä kun se sitten herää."

Viimeaikoina meillä on ollut monessa asiassa ongelmia ja ehkä oli terapeuttista nähdä, että ei muillakaan aina niin hyvin mene. Istuimme pimeässä illassa talon rappusilla ja kikatimme vedet silmissä, kun kuvittelimme sihteerin reaktiota. No tekemällä oppii, se on totuus, mutta meidän auto parkkeerataan tästälähtien parkkialueen peränurkkaan toisen auton taakse, jotta se säästyy näiltä ajoharjoituksilta. Toisaalta ihailen sihteerin vaimoa, joka on päättänyt hankkia itselleen ajotaidon keinoja kaihtamatta. Ajotaito tässä maassa on avain itsenäistymiseen, ainoa keino naiselle liikkua yksin. Sihteerin mukaan vaimon ajoinnostus sai alkunsa, kun näki minun ajavan autoa. Toivottavasti hän ottaa mallia myös peruutustaidoistani, sillä ei minun taskuparkissa irtoa, kuin korkeintaan peruutuspeili.