keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Paskempi juttu…


Täällä on tosi lämmin varsinkin päivällä, aurinko porottaa ja lämpötilat rullaavat neljänkymmenen paremmalle puolelle. Tämä lämminilmavirta aavikolta, ja uudet pinkit glitteri-koristellut bikininit, saava minussa asuvan vesipedon heräämään henkiin.
Kiitos Istvanin pomon, pääsen joka päivä altaalle pulikoimaan ja nauttimaan auringosta. Niin myös tänään, kassiin tarvittavat tavarat ja altaalle.

Saavuin altaalle ja aurinko paisteli kivasti sen turkoosiin veteen. Vesi näytti houkuttelevan viileältä, vaikka tiesinkin sen olevan todella lämmintä.
Olin juuri asetellut virvoitusjuomani ja kirjani aurinkotuolin viereen ja oioin pyyhettäni tuoliin, että siihen voisin uintini päätteeksi sitten rojahtaa ottamaan pientä sävytystä iholleni, kun allas alueen portti aukesi.
Sisään syöksyi isä ja kaksi, ehkä viisivuotiasta lasta, uimarenkaineen ja uinti muskeleineen. Kummallakin lapsella oli päässään ylikireälle kiskotut uimalasit, jotka varmasti estivät niin veren, kuin yhtälailla järjenkin juoksun pääkopassa. Tämän päätelmän tein vasta myöhemmin. 
Tällä hetkellä, vain moikkasin heitä iloisesti ja pulahdin itse altaan toiseen päähän. Uiskentelin altaan päästä toiseen ja katsoin, kun isä tempoili lasten kanssa saadakseen puettua heidät kaikkiin noihin uinti varustuksiin. Mietin mielessäni olisiko vaan helpompi opettaa ipanat uimaan, kuin ylivarustella heidät joka kerta kaikenmaailman kellukkeisiin. No sitten kun minulla on lapsia niin, ne uivat jo nolla vuotiaana.

Vihdoin isä sai lapset uimavalmiuteen ja altaaseen, lapset päsrskivät, minä uin altaan päästä päähän ja takaisin, sitten huomasinkin isän jo nostelevan lapsiaan kuivalle maalle, ihmettelin nopeaa uimapyrähdystä ja samalla sukelsin altaan syvyyksiin. Kun nostin pääni pinnalle oli perhe jo kadonnut. Jatkoin vielä muutaman kierroksen uintiani kunnes päätin lopettaa. 
Ponkaisin itseni altaasta ylös samalla huomasin, että perheeltä oli altaan toiseen päähän jäänyt tavaraa, koska rillini olivat laukussa tepustelin hiukan lähemmäksi katsomaan mitä oli unohtunut. Penkillä oli vain pyyhe kassi, ei siis mitään huolta. 
Seisoskelin siinä altaan toisessa päässä ja katselin yhä kivasti välkkyväää vettä, ja silloin näin sen. Ensin luulin, että likinäköiset silmäni ovat tehneet minulle tempun ja kipitin hakemaan rillit laukusta. 
Palasin altaan toiseen päähän ja tutkin asiaa uudelleen paremmalla näkövarustuksella. Ja ei, en ollut nähnyt harhoja, altaan pohjassa köllötti hiukan sinne tänne lilluneita kakkakikkareita.
Raivo puskui korvista ja olisin halunnut karjua vihaani ulos, mutta hyvä kotikasvatukseni piti suuni supussa. Tuijotin kikkareita raivon vallassa, kunnes tajusin juosten lähteä suihkuun, minähän olin juuri uinut tuossa altaassa! Ja hyi hemmetti, myös sukeltanut!

Mikään auringonotto ei tullut kysymykseenkään, ihoni ei tarvinnut muuttua yhtään enempää paskanruskeaksi. Pakkasin tavarani ja sinkaisin kotiin.

Kun pääsin kotiin, ryöpytin tuskani Svankin niskaan. Kuinka se isä oli niin idiootti, että ei sanonut minulle mitään. Siksi niille tuli niin kiire! Miten viisivuotias voi olla niin tyhmä, että kakkii altaaseen!!
Tuskaiset kysymykset kaatuivat Svanskin ratkottaviksi. Hän oli hetken hiljaa ja sitten kysyi vakavasti: ”Sinä siis uit siellä kakkakikkaroiden joukossa?”
”No niin uin, en minä tiennyt että ne olivat siellä!”
”Minä olen Helena sanonut sinulle, että tuo sinun uintiharrastus ei ole järin tervehenkistä!” 
”Mitä! Ei kai se ole minun uintiharrastuksen vika, jos toiset kakkii altaaseen!”
”Ja pissii.” lisäsi Svanski.
”No mistä sinä sen nyt keksit, että pissi myös?”
”No hyvin todennäköisesti pissi myös. Minä olen kuule omassa kotimaassani usein katsonut, kun lapset ovat altaalla ilki alasti ja juoksentelevat sinne tänne, että kuka ehtii vahtimaan, että eivät lirauttele veteen. Siksi en ui yleisissä altaissa ikinä, ne ovat täynnä pissaa. Ja jos kerran kakki niin usein siinä lirahtaa myös! Mitenkä Helena on aina niin, että jos jossain on kakkakikkare, niin juuri sinun on siihen sukellettava?”
”Miten niin aina? En minä mitenkään voinut tietää!”
”Et niin! Kun et tarkkaile ympäristöäsi, sen kun mennä tohellat vaan! Oliko se kakka juurikin kikkareina vai löysää?”
Tiesin, että tästä tulee pitkä keskustelu, joten haparoin istumaan kohti keittiön tuolia. Silloin Svanski parkaisi: ”Älä hyvä ihminen liiku! Olet saastunut! Löysää vai jämäkkää? Vastaa!”
En ymmärtänyt, mitä sillä oli merkitystä, mutta koska Svanski vaati saada tietää, vastasin, että jämäkkää. ”No hyvä!” Svanski oli tarmoa täynnä. ”Sitten ei välttämättä ole huolta tartunta taudeista kuten ebolasta, malariasta tai muusta! Nyt menet suihkuun ja laitat kuuman veden päälle ja peset itsesi oikein kunnolla saippualla!” Komensi tarmokas Svanski.

Menin suihkuun ja saman tien Svanski tuli kumihanskat kädessä takavarikoimaan minun vaatteet kylpyhuoneen lattialta. ”Pesen nämä yhdeksässäkymmenessä”, hän julisti ja katosi saman tien. Huusin hänen peräänsä, ”en minä ne vaatteet päällä siellä uinut!” Svanski palasi ovelle ja tärkeän näköisenä selitti, että olin laittanut vaatteet saatuneelle iholleni ja näin ollen ne olivat täynnä bakteereja.
En jaksanut väittää vastaan, minulla oli ällö-likainenolo ja halusin saippuoida itseni huolella.

Kun käänsin suihkun kiinni, oli Svanski taas kylpyhuoneessa, tällä kertaa hän halusi saada itselleen käyttämäni pyyhkeen, se tulisi myös desinfioida. Käskin häntä välttämään hysteriaa ja kysyin leikilläni, mitä muuta hän vielä ajatteli desinfioida?
Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: ”Sinut”
”Mitä minähän juuri pesin itseni!” Yritin puolustautua, mutta se oli turhaa. Svanski ruiski alkoholipohjaista käsidesiä jo hurjaa vauhtia iholleni. Oloni oli, kuin Tsernobylin viimeisellä pelastetulla.

Kun vihdoin läpäisin Svanskin puhtausvaatimukset, sain siirtyä istumaan olohuoneeseen. Svanski penkoi jääkaappia ja tuskaili, meillä ei ole votkaa! En edes halunnut tietää mihin sitä tarvittiin, mutta kysyin silti. Vastauksenkin sain: ”Helena sinä sukelsit, mikä on todennäköisyys että nielit vettä?”
Kerkesin avata suuni, mutta Svanski vastasi jo minun puolestani: ”Nii in hyvin suuri, pitäisikö soittaa pomolle ja kysyä jos hänellä olisi!”
”Mitä?”
”No sitä votkaa!”
”Et kuule rupea tekemään tästä numeroa”, karjuin hätää kärsien.
Svanski mietti hetken: ”No kun ei kerran ollut löysää ja oli altaan toisessa päässä niin luulen, että tämä valkoviini riittää. Svanski kaivoi kaapista valkoviinin ja meni kaapille etsimään lasia, huusi sitten tärkeänä: ”Laitan kuule oikein tuoppiin, että saat tarpeeksi!”

Istuin pyjamassa sohvalla tuopillinen valkoviiniä kourassa ja pohdin vieläkin sitä, miksi se isä ei voinut sanoa minulle, että vahinko on tapahtunut, tule pois altaasta?
Svanskin mielestä kyseessä ei ollut vahinko, täällä kuulemma on niin erilaisia kulttuureja ja se voi hyvinkin olla, että ne oppivat käymään vessassa vasta kouluiässä, ne on niin passattuja lapsia.
Mutta sitten kun minula on lapsia ne ei kyllä kakki edes vauvana altaaseen! Sanoin jämäkästi.
”Helena älä kuule yhtään siinä viini päissäsi rupea painostamaan!”
”No mitä minä nyt painostin?”
”Me ei kuule nyt hankita mitään lapsia tässä on tressiä ihan muutenkin!”
”No en minä mitään painostanut, se on sellainen sanonta!”
”Minä ahdistun, kun sun pitää aina saada kaikkea!”
”Et voi ahdistua kun en edes painostanut!!”
”Kuule me ei hankita lapsia ennen kuin sinä opit uimaan niin, että et törmäile kakkakikkareisiin! ”

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Myötähäpeää ja synttäritoivotuksia


Yritin juoda aamukahviani ja kirjoittaa tärkeitä viestejä ystävilleni, kun koneen haltuunsa haluava Svanski kiikkui tuolin selkänojalla ja häiritsi minkä kerkesi.
”Mikä toi on?” Svanski tökki sormellaan tietokoneen ruutua ja tästä syystä melkein menetti tasapainonsa ja oli mäiskähtää lattialle. 
Mun hermoja kiristi valmiiksi, ilman sen erikoisempaa syytä, en vain ole aamu ihminen ja kahvikupista oli kumottu vasta puolet. Ärähdin: ”Mikä? älä häiritse!” 
Svanski ei luovuttanut ruudun tökkimistä, eikä sen suuremmin tuolilla roikkumista: ”Toi tossa sivun ylälaidassa!”
Yritin välttää riitaa ja selitin kärsivällisesti: ”No se on sellanen Fb-toiminto, mikä ilmoittaa synttärit!” 
Mutta kärsivällisyyttäni koetteli Svanskin lisäkysymykset: ”Ei se! Toi tossa, missä lukee Hercules?”
Yritin niellä ärtymykseni ja jatkoin suhteellisen rauhallisesti: ”No se on just se!”

Mutta Svanski oli päättänyt riistää mun hermot täysin riekaleiksi: ”Miksi siinä sitten lukee Hercules???”
Nielin kurkkuuni kimpoavaa kiukkuani hetken, mutta kuin hikka se kumpusi nielaisujen välistä, enkä voinut enää hallita vaan ärjyin: ”Sä käyt mun hermoon! Ehkä siksi, kun tänään on sen synttärit!!!!!!”
Svanskin kasvot kirkastuivat, juuri sillä lailla, kuin ne aina kirkastuvat, kun hän voittaa väittelyn tai muuten osittaa olevansa nerokkaampi kuin minä. Mitä kyllä tapahtuu suhteellisen harvoin. Svanski hihkui ivallisen-innokkaasti: ”Mä tiesin tän, mä arvasin!!!! Helena sä nolaat meidät aina!!”
Mua ei kiinnostanut sen suuremmin mitä nyt taas olin tehnyt, mulla oli päivityksen sanailu täysin kesken ja tokaisin vaan: ”No mitä nyt oon sitten tehny?!”

Olisi taas pitänyt kuunnella huolellisemmin Svanskin äänensävyä, sillä hyvällä ennakoinnilla olisin vastannut jotain muuta ja välttänyt seuraavan puolen tunnin luennon, jonka pää teemoina oli, Helena unohtaa aina kaiken ja voiko olla noin töhöä ystävää?!  
Tässä kohokohdat Svanskin messusta: ”Lupasit mennä Herculeksen synttäreille suomeen ja siinä vaan istut ja ihmettelet! ” ”Tää on niin noloa!!” 
Näitä sisältöjä käytiin läpi muutamassa erilaisessa lause rakenteessa ja sain väliin sanottua vain muutamia vasta argumentteja kuten: ”Kuule niele vaan nyt toi myötähäpeäs, ne juhlat on vasta ens kuussa!”
Toivottavaa Svanskin hiljentävää vaikutusta ei syntynyt, vaan ennemmin hän innostui uudelleen: ”Ensi kuussa?? Kuule en minäkään ihan eilen ole syntynyt, keksi pikkasen parempia selityksiä! Menee kuule samaan kategoriaan, kuin se Poseidonin kasvissyönti!! Kukaan ei ole osittain kasvissyöjä!! Se olis kuollu  nälkään, tyttö parka, ilman niitä mun ostamia kurkkuja!!!

Svanskin aasinsillat ovat verbaalisella arkkitehtuurilla mitattuna upeita taidon näytteitä, enkä tiedä miten hän taas sotki Poseidonin-kurkut-episodin tähän, mutta niin hän vain teki. 
Puolustauduin, koska olimme jo niin syvällä riidan uumenissa, ainoa tie ylös tästä suosta olisi sekoittaa Svanskin pää universaaleilla aspekteilla: 
”No kun minä en voi sille mitään, että sulla on noin suppee maailmankatsomus, ja viimeisen kerran Poseidon ei ole kasvissyöjä!!! Ja ne juhlat kautta zseuksen! ovat vasta ensi kuussa!!!!!!

Mun universaali kortti ei toiminut, kun Svanski hyökkäsi peliin marttyyri-kuolemakortillaan: ”Mä kuolen häpeään…. en jaksa kuunnella noita sun selityksiä!! Hän otti hampurilaisravintolassa kasvispihvin!! Silloin on kuule kasvissyöjä! Siitä on turha kiistellä!! Se ei saanu vaan sanottua sitä ääneen, kun koko sen ajan, kun ne oli täällä, höpötit taukoamatta!!”
En voinut kieltää, että Poseidonin ja Herculeksen vierailun aikana olin kärsinyt vuolaasta puheripulista. Mutta olinko puhunut niin paljon, että en ollut tajunnut ystäväni kuolevan nälkään? Ei se ei kyllä pitänyt paikkaansa! Päätin kuitenkin perääntyä, sillä sellaista korttia ei nyt hihassani ollut, millä saisin Svanskin uskomaan, että Herculeksen kanssa oli synttärien juhlimiseen, ihan alunperin, sovittu täysin eripäivä, kuin oikea syntymäpäivä. Ja että Hercules oli tietoinen siitä, että tänään en ollut kilistämässä cosmopolitanlasia hänen kanssaan suomen suvessa… Näitä miettiessäni mieleeni tuli haikeus..niin miksi en ollut siellä? Hirveä ikävä niin Herculesta, kuin cosmopolittanilla kilistelyäkin...Poseidonille kyllä tilaisin bloodmaryn, sehän on tavallaan kasvisruokaa, ei ainakaan tulisi sitten taas mokattua! Sen päätin vankasti!

Hetken päästä havahduin haaveiluistani ja tajusin Svanskin naputtavan viestiä sormet syyhyten. Viestiä naputettiin hänen omaan puhelimeen ja minun puhelimesta etsittiin toisella kädellä kuumeisesti jotakin! 
Kysyin vielä hieman närkästyksissäni hävitystä riidasta: ”Mitä sinä teet?”
Svanski ei nostanut katsettaan vaan naputti taukoamatta: ”Kirjoitan viestiä!”
Kauhu valtasi mieleni, oliko Svanski taas kirjoittamassa äidilleni, että olen pilalle hemmoiteltu tapaus? Vai mistä oli kyse? Kysyin hätäisesti: ”Kenelle? Näytä!” 
Pyysin Svanskia näyttämään raapustamansa viestin minulle. Luin suomeksi kirjoitetun viestin kaksi kertaa läpi tajuamatta sen syvintä olemusta. ”Mitä tää tarkoittaa? Tässähän lukee ”hyvästi syntymäpäivä ja takaisin”???”
Svanski hermostui samantien, kun loukkasin hänen suomenkielentaitojaan: ”Anna tänne se puhelin, ne on kuule sen laulun sanat..”
Heti ei ruvennut mikään biisi soimaan päässäni ja rohkenin tiedustella: ” Minkä laulun?”
Svanski tiuskaisi samantien näsäviisaasti takaisin: ”Onpas sulla suppee maailmankatsomus, kun et oman maan synttärilauluja tunne!!”
En saanut vieläkään biisiä päähäni, mutta en halunnut, että Svanski nolaa mut kirjottelemalla älyttömiä viestejä Herculekselle. Joten yritin muotoilla lauseeni rauhallisesti mutta samalla vaativasti: ” Et kirjottele mitään älyttömyyksiä sinne!!”
Svanski ei luovuttanut voittoasemaansa väittelyssä tai saatikka vietinkirjoittamisessa: ”Minä en sentäs unohtanut mennä juhliin vaikka lupasin!”
Karjuin kuin mitään välirauhaa ei koskaan olisi ollutkaan: ”En unohtanut!!! Ne on ensi kuussa!!!!”
Svanski päätti kääntää veistä haavassa: ”Onko lahjaa? Epäilen!!! ”

Suutuin mokomasta epäilystä niin, että painelin takaisin tietokoneelle ja päätin unohtaa hetkeksi koko Svanskin! Mutta Svanski jyräsi voitonriemullaan perässä: ”Mitä sä muuten siellä koneella rustaat?”
Olin epätoivoinen, olin nyt kaksikymmentäminuuttia yrittänyt kirjoittaa facebookkiin yhtä lausetta!!! Karjuin: ”No yritän kirjottaa HYVÄÄ SYNTTÄRIÄ HERCULES!”
Svanski halusi musertaa ja viedä viellä minulta, sen kuuluisan viimeisen sanan: ” FB:hen!!! Mä kuolen häpeäään!!!!!”