torstai 26. tammikuuta 2012

Mummoja, junia ja sukututkimusta…

Mulla oli eilen hyvin tylsää ja ehkä liiankin paljon aikaa. Nämä olivat ne syyt, miksi eksyin taas mielipuuhaani, katselemaan historiallisia dokumentteja netistä.
Usean tunnin perehdyin viiltäjä Jackin mysteeriin, jonka jälkeen päädyin omituisella aasinsillalla pohtimaan Romanovien viimeisiä hetkiä. Sitä ikuista kysymystä, pääsikö Anastasia sittenkin pakoon?
Dokumentti, mikä oli ilmeisen virheellisesti tehty, väitti että ei päässyt. Jonkun sortin propagandafilmi ilmeisesti kyseessä, sillä totuushan on, että hän pääsi pakoon ja juuri minun isäni auttoi hänet junaan Siperian pimeissä metsissä.

Toisinaan sitä haluaa pidättäytyä hyvässä tarinassa ja unohtaa mieltä ärsyttävät faktat. Vaikka pakko kai on minunkin myöntää, että omituistahan se on, että merimies isäni oli 17 vuotta ennen syntymäänsä matkustamassa Siperiassa junalla?! Mutta koska tarina on hyvä, ja se ei sinänsä erikoisemmin muuta suurta historian kulkua, olen päättänyt pitää sitä totena! Vaikka toisinaan törmäänkin kritiikkiin.
Kuitenkin pohtiessani Anastasian kohtaloa ja sitä seikkaaa, missä isäni milloinkin on voinut olla, sain hirveän sukututkimus kiinnostuksen aikaiseksi pienissä aivoissani.

Eräs englantilainen mies väittää löytäneensä iso-iso-iso-isoisänsä vanhan amputaatioveitsen ja syyttää häntä näin olen viiltäjä Jackiksi. Mies ylpeänä esittelee kaikille olevansa sukua historian yhdelle julmimmista sarjamurhaajista. Omituisia ylpeyden aiheita toisilla, sitä paitsi hänen tarinansa ontuu pahemmin kuin minun Anastasia, juna ja isä tarina… amatööri sukututkimuksen alalla, selkeästi.

Koska oma sukuni on aikalailla, ainakin jollain tasolla selvitettynä, päätin keskittää voimani Svanskin sukuun.
Svanski ei hihkunut riemusta, kun selvitin hänelle teoriani, jonka mukaan Anastasia saattoi hyvinkin matkustaa junallaan johonkin itäeuroopan maahan ja tekeytyä siellä paikalliseksi. Svanskinsuku on outoja puolillaan, joten ei olisi ihme jos siellä olisi sekoitettuna hiukan sinistä aateliverta. Svanski ei halunnut kuulla teorioitani Anastasiasta, eikä halunnut toimittaa minulle kuvaa mummostaan, jotta olisin voinut tutkia yhden näköisyyttä. Sitä paitsi hänen mummonsa ja vielä molemmat heistä olivat kuulemma liian nuoria olemaan Anastasia, ainakin suorassa linjassa.

Otin kynän ja paperia ja rupesin esittämään Svanskille kinkkisiä kysymyksiä hänen isovanhemmistaan. Svanski vaivoin muisti isovanhempiensa nimet, mutta heidän vanhempiensa nimiä tai sisarusten nimiä, niitä hän ei enää muistanutkaan.
Hetkeksi hän innostui muistelemaan juuriaan ja kertoi minulle mummonsa olleen trapetsi taitelija eräässä itäeurooppalaisessa sirkuksessa, mutta siihen tyssäsi Svanskin tarina. Hänen suvussaan on sanonta, että kuolleista ei saa puhua. Ja siitä pidetään kiinni. Yritin korjata tätä virhetietoa, että se menee kyllä niin, että kuolleista ei saa puhua pahaa, kyllä heistä saa ylipäätänsä puhua, mutta Svanski oli kotikasvatuksensa uhri ja vaikeni.
Hän sanoi, että ei tiedä ja ne jotka jotain suvun historiasta tiesivät, ovat kuolleet ja kuopattu. Eli voin yhtä hyvin lopettaa tutkimuksen saman tien kuin aloitinkin.
Olin masentunut ja halkesin uteliaisuudesta, sirkustaiteilija… Olisiko Anastasia liittynyt sirkukseen olisikohan hän Svanskin mummon äiti… tai vaikka hyvä ystävä?

Google vaan sauhusi, kun koko illan etsin lisätietoa Svanskin isovanhempien nimillä. Mutta saalis jäi laihaksi, sillä pelkällä nimellä etsiminen netistä on aika haastavaa. Päädyin tulokseen, että joku samanniminen kuin Svanskin mummo, kuoli kesällä 44 Auchwitzi:ssä… Masennuin, vaikka tiesin että kyseessä ei olekaan Svanskin mummo, sillä hän kuoli vasta 90-luvulla, kommunismin aikaisessa kerrostalossa, ja mitä ilmeisemmin syöpään.

Päädyin siihen ratkaisuun, että Svanskin sukujuuret saavat kyllä historian, mutta keksin sen itse. Kirjoitan juuri upeaa tarinaa sirkusprimadonnasta 50-luvun itäeuroopassa… koskettava tarina. Sen aion julistaa todeksi, siksi aikaa, kunnes totuus minulle joskus selviää.

Kun kerran olin kovassa googletus-innossani, päätin tutkia mitä omasta suvustani netin avulla sitten löytyy. Äidin puolen suvusta löytyi paljonkin aina 1600-luvulle asti. Isän suvusta…no sanotaanko niin, että pysyttäydyn yhä isäni sepittämissä totuuksissa, joita itse olen jatkojalostanut, mikään löytämäni tieto ei niitä ainakaan kumonnut.

En tiedä onko syynä ikä vai mikä koti-ikävä, mutta ensimmäisen kerran kiinnostuin sukuni historiasta hiukan syvällisemmin. Löysin tätini kirjoittaman tarinan evakkoretkestä. Tarinaa lukiessani järkytyin, että millä ihmeen logiikalla, joku on päättänyt nimittää tuota hyvin hilkulla ollutta pakoa, pommien putoillessa päähän ja kuusi pientä lasta kainalossa, hengenhädässä juostua kauhumatkaa, retkeksi?
No ehkä on kyseessä ollut positiivinen ajattelu mene ja tiedä, mutta tarina oli hurja.

Ja mikä siitä teki nyt niin koskettavan, oli se seikka, että mummoni oli juuri minun ikäinen juostessaan pitkin poikin suomea, kuuden lapsenkatraan kanssa. Etsien uutta kotia ja elantoa.
Minä kulutan aikaani tappelen Svanskin kanssa siitä, syödäänkö riisimuroja vai mysliä. Minulla ei ole vastuullani yhtään elätettävää ja itsenikin elättämisen olen ulkoistanut Svanskille. Suurimmat huolenaiheeni ovat lähinnä siinä, kuolenko tylsyyteen vai järjestänkö peli-illan.

Yhtäkkiä minulle tuli omituinen ironinen tunne, kyllä mummo olisi minusta varmaan ylpeä! Svanski ei ollut samaa mieltä, hän piti hyvin todennäköisenä, että mummoni piiskaisi minut perinpohjaisesti, sillä taas olen koko päivän notkunut netissä ja hänellä ei ole puhtaita vaatteita, ja tämä ei ole ensimmäinen kerta.

Svanski joutui kekkaloimaan likaisissa boxereissa loppuillan ja turvautumaan keksittyyn henkilöhistoriaan, ei ole helppoa hänelläkään.
Minä en pystynyt loppupäivänä nimittäin tekemään yhtään mitään, sillä niin lamaantuneena mietin mummoni ja oman elämäni eroavaisuuksia ja sitä, että mitä mummonikin tästä kaikesta ajattelisi.
Onneksi kuitenkin minulla on siskolikka, joka kulkee kukkapäässä kaiken aikaa ja äitini mukaan hyvin uskonnollinen mummoni ei tätä olisi koskaan hyväksynyt. Että voisi olla että jäisin tässäkin asiassa siskoni varjoon….
Toisaalta ajat ovat erit. Ehkä minussa onkin tarkemmin ajateltuna hyvin paljon mummoani. Hyppään helposti junaan, kuin lentokoneeseenkin. Rakennan kotini yhä uudelleen ja uudelleen, milloin mihinkin ja uskon aina parempaan huomiseen. Tätini kirjoituksesta paistaa yksi asia, mummoni täytyi olla ikuinen optimisti. Sillä vaikka hän suurperheineen asui haiskassa ladossa, tuhannen ja yhden sankarillisen pakomatkan jälkeen, hän jaksoi silti uskoa parempaan huomiseen. Pyöräytti siinä vielä pari lasta lisää, mielestäni tuossa tilanteessa osoittaa suurta optimismia.
Ihailtavaa myös, että koko matkan aikana hän ei koskaan unohtanut kuka on ja mistä tulee, mitkä olivat hänen unelmansa, pysyi omana itsenään… syvällistä.

Siskolikka on sitten varmaan enemmän tullut isän sukuun ja kenties siksi perinyt aimoannoksen, tuota Romanovien verta. Hän ei nouse junaan ilman apua ja varsinkaan ei poistu junasta ilman apuja, selvä Anastasian jälkeläinen. Ehkä tarinassa olikin isäni puolelta virhe, ehkä Anastasiaa ei junaan auttanutkaan isäni, vaan isoisäni ja Anastasia olikin isäni äiti.
Ehkä Svanskin suku onkin vaan tavan sirkus ballerinoja ja kuninkaallinen veri virtaakin minun suvussani ja sitäkautta siskossani.

Tästä löytyy todisteita.
Siskoni sai jo pienenä kaikki prinsessa vaatteet, minulle annettiin käytännölliset lappuhaalarit. Siskoni asuu Toralinnassaan, kulkee kukka päässä milloin missäkin mekossa. Junaan hän nousee vaan hätätilassa ja hovisaattueen voimin. Hän unelmoi pääsevänsä suvun johtajan asemaan, ja jo nyt määrää kaikkia ja kaikkea. Selkeä siniverinen. Minä asun matkalaukusta sinkoilen sinne tänne maailmaa lappuhaalareissani ja etsin aina sitä parempaa paikkaa, selkeä ikuinen evakko… Onneksi äitini optimismi tyrehtyi kahteen lapseen… Tiedä mitkä pirtu-trokaringeenit, sille kolmannelle olisi jäänyt jäljelle…

Siltä illalta päätin sukututkimuksen hypoteesiin, että loppujen lopuksi Kuninkaallinen onkin siskoni ja Svanski on pudonnut sirkuskuormasta joskus pimeän 80-luvun alussa. Itse olen sekoitus legendaarista merimiestä ja kaikesta selviytyvää karjalanevakkoa, ei siis ihmekkään että aina pärjään ja omakotitalo ja farmarivolvo on yhä ostamatta.

torstai 12. tammikuuta 2012

Bluffasin ihan pokerina...


Hahaaa Bluffasin teitä, koska moni varmaan ajatteli, että nyt se palpattaja ei ole selvinnyt neljänpäivän yksinäisyydestään hengissä tai järjissään, koska on mennyt jonkin sortin raportointi lukkoon.
Tai ehkä joku optimistinen luottolukija päätyi mietinnöissään siihen tulokseen, että olen kuluttanut viikonpäivät, jollain huisilla seikkailulla, josta pian palaan raportoimaan uskomattoman selviytymistarinan.
Mutta totuus voi joskus olla tarua tylsempää, sillä en minä missään ole ollut, jos siis ei lasketa niitä Svanskin itä Euroopan matkan aikaisia autosuunnistusretkiä mukaan laskuihin. Muuten olen ollut tässä vaan, aivan kotosalla.

Syy hiljaisuuteen kuitenkin on olemassa ja se ei ole mutkikas tragedia vaan aivan yksinkertainen uusi innostus. Olen nimittäin pelannut pokeria. Pelimerkkien ahneus ja ”Flopin” odotuksesta syntyvä jännitys on vallanneet mieleni.
Menestys korttipöydän hämyisessä tunnelmassa, on myös valanut minuun uutta rohkeutta ja oveluutta. Totta puhuakseni koko korttipelin aiheuttama huuma on ajanut minut omituiseen valheellisuuden loputtomaan kierteeseen.
Ja kuten usein uhkapelureille käy, olen menettänyt uskottavuuteni ja rakkaan Svanskini luottamuksen ja sijoittanut itseni aivan uudelle rapulle miniperheemme hierarkiassa. Kaikki tämä vain menestyäkseni korttipelissä…
Traaginen tapahtumasarja alkoi jotenkin näin:

Svanski palasi Itäeuroopan kiertueeltaan ja heti kotiin päästyään räjäytti matkalaukkunsa levälleen keittiön lattialle ja penkoi sitä suurella innolla. Vielä suuremmalla innolla hän penkoessaan selitti, että: ”Nyt Helena toin jotain tosi hienoa ja upeaa, tuut tykkäämään tästä niin!”
Samalla hän kiskoi laukustaan pelikortit ja muovipussi tolkulla jonkin sortin pelimerkkejä. Olin odottanut jotain, en tiedä mitä, mutta en nyt tätä aineskaan!
Totesin pettyneenä: ”Pelikortit! Toitko mulle pelikortit?!”
Vaikka äänestäni paistoi suuri pettymys, Svanski ei lannistunut, saattoi olla jopa niin, että hänestä pystyi aistimaan, kaikenaikaa kasvavaa innostusta.
”Eikä mitkä tahansa pelikortit Helena!” ”Vaan pokerikortit.” Samassa hän jo levittelikin pelimerkki arsenaalia pitkin lattiaa ja lajitteli erivärisiä merkkejä omiin pinoihinsa.
Mä en oikein päässyt mukaan tuohon innostuneeseen tunnelmaan, vaan seurasin hänen puuhastelujaan kysyvä ilme kasvoillani.
Kun Svanski sai merkkinsä ja korttinsa järjestykseen hän puhkui innosta päästä kokeilemaan super hienon tuliaisensa toimivuutta käytännössä. Alkoi kauhea kinuaminen ”Helena pliis pelataan yksi peli ees.” Mä totesin vieläkin hiukan pettyneenä mun surkeesta tuliaisesta, että en todellakaan osaa pelata pokeria, ja sitä paitsi siitä tulee kuitenkin aina tappelu. Joten mun puolesta Svanski voisi aivan vapautuneesti etsiä jonkun toisen uhrin kokeiluilleen. Svanski ei luovuttanut ja rupesi sinnikkäästi selittämään pelinsääntöjä, mikä korttien kokoelma on paras ja kuinka panoksia pitää laittaa. Kuuntelin hetken ja koska säännöt eivät hajottaneet päätäni monimutkaisuudellaan lupauduin viimein yhteen peliin.
Svanski jakoi pelimerkit ja sovimme pelin loppuvan, kun toinen on menettänyt kaikki merkkinsä.
Ennen ensimmäistä erää Svanski vielä kertoi minulle niin sanotun ”bluufauksen” mahdollisuudesta. Pelin sääntöjen mukaan saa valehdella ja jos siitä jää kiinni ei tule erillistä valehtelu rangaistusta. Peli rupesi samantien kuulostamaan paljon mielenkiintoisemmalta. Tarkistin vielä, että olin varmasti ymmärtänyt oikein. Minun ei siis tarvitse aina paljastaa pelin jälkeen korttejani ja saan panostaa vaikka kuinka paljon, vaikka minulla ei olisi mitään panostamisen arvoista? Svanski vakuutti, että tässä pelissä saa valehdella. Mutta selitti sitten vielä isällisesti, että tietenkin esimerkiksi hänenlaisensa kokenut pelaaja on oppinut seikan jos toisenkin siitä, kuinka voi lukea vastustajan huijauksia. Hän vakuutti, että kokeillaan nyt vaan ja en saa suuttua jos häviän, sillä kyseessä on triviaali, ihmistuntemusta ja hyvää itsehillintää ja ilmaisun kontrollointia vaativa peli. Svanski painotti, että taitomme olivat epätasaiset ja kertasi minulle vielä kerran, mikä kortti yhdistelmä päihittää minkäkin.

Minua hiukan huvitti, mutta pystyin pitämään ”pokeri” naamani. Svanski oikeasti kuvitteli voittavansa minut pelissä, joka tuntui perustuvan pelkkään huijaukseen ja valehteluun. Muutaman kierroksen jälkeen olin kerännyt itselleni kaikki pelinappulat ja siis pelannut Svankin ulos. Svanski oli raivoissaan, syytti minua aloittelijan tuurista ja vaati uusiokierrosta. Armahdin Svanskin ja suostuin uusintaan.

Kun olimme lätkineet korttia neljätuntia ja takana oli useampi uusinta kierros ja Svasnki oli järjestelmällisesti, hyvästä vastustuksesta huolimatta hävinnyt minulle joka ainoan pelin, hän oli jo epätoivon partaalla. Svanski huusi minulle kuin raivoissaan, että kuinka voin huijata niin törkeästi, mutta silti hän ei luovuttanut vaan vaati uusintaa, uusinnan jälkeen! Ja joka kerta sain huudot kun voitin hänet surkeilla korteilla ja hyvällä bluffauksella. Mies sihisi raivoista epäuskoaan. Olin hiukan pettynyt mieheni huonoon pokerinaamaan ja lapselliseen kiukutteluun ja totesin vain, että bluffaushan oli salittua.

Svanski ei voinut käsittää taitojani huijata häntä. Minä nappasin kortit ja lupauduin pelaamaan vielä yhden erän. Samalla sekoitin kortit näppärästi tavalla, jonka opin joskus kakarana kesäleirillä. Svanski jäi tuijottamaan korttien sekoitustaitoani, jota hän ei ilmeisemminkään hallinnut.
Hän tuijotti minua hetken vihaisesti ja rupesi sitten ristikuulustelemaan. ”Miten olet oppinut sekoittamaan kortteja tuolla lailla, jos et kerran osaa ensimmäistäkään korttipeliä!” Miten opit pelin niin nopeasti? Mistä minä enää ikinä tiedän puhutko totta vai tarua?!
Rauhoittelin Svanskia, että eihän häntä ole tähänkään asti häiriintynyt se, tietääkö hän mikä on totta ja mikä tarua, niin että mikä muutos tässä nyt sitten on?
Ja sitäpaitsi kaikkihan nyt tenavana kesäleirillä on pelannut ryysypokkaa  tai muuta älytöntä peliä. Mutta niistä ajoista on kulunut niin kauan aikaa…

Svanski huusi kuin palosireeni! Oletko keikkunut alasti jossain kesäleirillä! Mitä vielä?! Keskustelu rupesi selkeästi tuomaan mieleeni lapsuuden kesäleirit tai ylipäätä lapsuuden ja äitin kurinpalautukset. Svanski karjui minulle alasti kekkuloinnista niin, että minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin murskata hänen todellisuutensa. Rakas kulta mussukka en minä keikkunut alasti! Olin hieman pyöreä ja halusin piilotella itseäni, siksi en koskaan hävinnyt pokeripeliä!

Svasnki jäi keittiöön yön pimeyteen karjumaan perääni lauseita, sinähän sanoit että et osaa pelata! tai että Sinä huijasit minua! Sanoin meneväni nukkumaan, ja selitin vielä Svanskille, koko pelin pointtihan on vain hyvä bluffi.

Svanski elää epätietoisuuden aikoja, hän ei ole varma onko tarina kesäleirien voittamattomasta pokerisankarista tosi tai olenko aiemmin koskaan pelannut pokeria. Nyt hän haastaa minut joka ilta taisteluun ja yrittää opetella tietä bluffini taakse. Joten ilta toisensa jälkeen olen putsannut pöydän.
Svasnki vaan ei tajua! On yksi asia missä hän ei voi minua koskaan päihittää ja se on huijaus korttipelissä! Tai no huijaus ylipäätänsä missään asiassa.

torstai 5. tammikuuta 2012

Neljänpäivän yksinäisyys, ensimmäinen päivä, Valittavana Kaaputerapiaa tai maastakarkoitus!


Svanski lähti eilen ja samaan aikaan, kun hänen matkalaukkunsa täyttyivät, täyttyi suht samaa tahtia myöskin mun naama ihottumasta. Tai mitä se nyt ikinä sitten onkaan, mutta naama oli joka tapauksessa, kuin nokkospuskaan istuneen petolinnun persaus. Tulipunainen ja täynnä erikokoisia paukamia.

Svanskin matkastressiä ei mun omituinen ihoregtio ainakaan helpottanut.
Se huusi kuin palosireeni, että kuinka voin saada tuollaisen kohtauksen, juuri kun sen täytyy jättää mut yksin.
Svanskilla ei ollu lähtiessään kovinkaan vankkaa uskoa siihen, että mitenkään kykenisin pärjäämään täällä omin päin viikonlopun yli.
Yritin muistuttaa häntä, että jotenkin kummallisesti olin kuitenkin pärjännyt kaikki ne 28 vuotta, ennen kuin tapasin hänet. Joten enköhän jollain lailla luovi nämäkin neljä päivää omin voimineni.
”Mutta ei sulla koskaan ennen oo ollu noin kamalaa naamaa!!” Kailotti mun ihana Svanski rohkaisevasti. Sanoin että eipähän hänen ainakaan tarvitse olla peloissaan, että joku toinen mies minut nappaa, kun kerran on tämä luonnollinen suojaus naamassa.Naama oli kyllä sen näköinen, että en ihan heti olisi itsekkään itseäni, halunnut kaapata.

Svanski lähti. Pusun sijaan sain, rohkaisevan halin. Ja vielä viimeisen kerran ennen lähtöä Svanski vilkaisi naamaani ja se selvästi ällötti häntä. Huikkasi sitten vielä ovelta ”Tee nyt herran isä, jotakin tolle! Mene vaikka lääkäriin!”
Huusin Svanskin perään ivallisesti: ”Joo minäkin rakastan sinua ja toivottavasti ei ole mitään tarttuvaa!”
Kun auto ajoi portista ulos, näin kun Svanski kauhuissaan raapi omaa naamaansa! Se on niin suloinen tuon bakteerikammonsa kanssa!

Sillä välin, kun Svanski itseään raapien matkusti ihanaan itä eurooppaansa, minä otin hänen ohjeesta vaarin.
Seuraavana aamuna pyysin autonkuljettajaa viemään minut sairaalaan. Autonkuljettaja kavahti kauhusta katsoessaan naamaani ja lupautui heti kuljetukseen. Samalla hän raapusti kysyvästi omaa naamansa ja tiedusteli varovaisesti, mitä on tapahtunut kasvoilleni. Sanoin iloisesti, että varmaan hyppy-kuppa tai jokin muu trooppinen kiertotauti. Näin kauhun paistavan kuljettajan kasvoilta, hän ei selvästikkään ymmärtänyt huumoriani, vaan otti turvallisuutensa takaamiseksi askeleen kauemmas.
Mun oli pakko rauhoitella häntä ja sanoin ”ei varmaan mitään vakavaa, varmaan vaan stressistä.”
Kuljettaja joka päivittäin stressaa Svanskin kovan komennon alaisena, tuntui ymmärtävän täydellisesti, että minulla voi olla niinkin paha stressi, että se tunkee naamasta pihalle jättimäisinä paiseina. Ehkä siksi hän rauhoittui ja suostui samaan autoon naamani kanssa.

Lääkäri asemalla minua tuijotettiin, ehkä osittain koska olin taas kerran ainoa joka ei ollut hunnuttanut itseään ja osittain ehkä siksi, että nuo hunnutetut naiset mielessään ajattelivat, että ehkä hunnutukseen olisi tällä kertaa ollut perusteltu syy.
Päätin olla huomaamatta tuijotuksia ja marssin vastaanottoluukulle.

Täällä sairaanhoitajat ja lääkärit ovat vielä pelottavampia kuin suomessa. Jos joku kammoaa lääkärin valkoista takkia, niin menkääpäs poliklinikalle, missä kaikki hoitajat ja lääkärit ovat hunnun alla päästä varpaisiin. Siitä saa helposti hyvän foobian.
Bongasin yhden sairaanhoitajan, jonka hunnun alta näkyvät silmät tuntuivat kaikkein ystävällisimmiltä ja selitin tilanteeni hänelle.
Pieni muotoisen paperisodan jälkeen ystävällissilmäinen hoitaja löi käteeni keltaisen pahvin johon oli kirjoitettu tussila luku 15.
Lisäksi sain vielä ohjeistuksen: ”Jalla jalla!”
Tuijotin mustaa hahmoa kysyvästi ja tiedustelin kohteliaasti voisinko saada hiukan lisäohjetta, mihin minun tulee mennä ja kuinka toimia?
Se että kyseenalaistin saamaani ohjeistusta, sai kaikki kymmenen muuta mustaa hahmoa tiskin takana vavahtamaan. Joka ikinen silmäpari, joka tuijotti minua pienestä hunnun reiästä, tuntui olevan raivoissaan. Ystävällissilmäinen hoitaja kuitenkin, ehkä säälistä neuvoi minua, kuin vähäjärkistä konsanaan: ”Kävelet tuota käytävää, etsit oven johon on kiinnitetty samanvärinen lappu kuin mitä sinulla on kädessäsi. Kun tulee vuoro numero 15, menet sisään.” Lopuksi hän vielä hihkaisi ikään kuin kruunatakseen ohjeistuksensa: ”Jalla jalla!” Ja osoitti käytävää.

Paniikki on ehkä hieman liian kevyt ilmaisu mun tunnetilalle, kun kuljin yksin pitkin loputonta käytävää etsien keltalappuista ovea. Tämän naistensairaalan käytävät, olivat täynnä mustaan kaapuun kietoutuneita täysin naamansa peittäviä hahmoja. Jollakulla saattoi silmät vilahtaa kaavun alta, mutta siinä kaikki mikä muistutti minua ihmisyydestä. Olin kuin painajaisunessa, jopa ne muutamat Filipiinipalvelijat, joita näin olivat hunnunneet vähintään ainakin hiuksensa. Tunsin itseni alastomaksi, rumaksi ja hyvin, hyvin eksyneeksi.

Kun vihdoin paikansin keltalappuisenoven, näin sen vieressä yhden ainoan länsimaalaisen naisen. Hymyilin hänelle kuin turvaa hakien, hän hymyili takaisin, mutta samalla hetkellä hän ponkaisi ylös ja paineli huoneeseen, jossa oli sininen lappu ovessa.
Olin taas yksin. Yritin etsiä jotakin vuoronumerotaulua, josta olisin nähnyt, mikä numero on vuorossa, mutta sitä ei ollut.
Sitten bongasin penkillä istuvan naisen ja kun oikein kyttäsin saatoin nähdä hänellä olevan vuoronumeron 12, eli muutama potilas hänen jälkeensä, olisi minun vuoro.

Keltalappuinen ovi aukesi ja hunnutettu musta hahmo tuli ulos. Samalla sisään syöksyi toinen yhtä musta ja mysteerinen hahmo ja samalla näin vilauksen hänen lapustaan numero 17. Mitä hemmettiä?!
Kun hän sitten tuli hetkenpäästä ulos, sisään paukkasi numerot 5 ja 8 samaan aikaan. Olin aivan pihalla? Vihdoin, kuin viimeiseksi pelastuksekseni, silmäni osuivat erään mustan hahmon kädessä olevaan lappuun. Lappu numero 14. Olin kuin voittaja lottoarvonnassa. 

Kun nainen meni sisään, olin haukanlailla lähimpänä ovea, valmiina syöksymään, kun se taas aukeaisi.
Ovi aukeni ja minun lisäkseni kaksi muuta hahmoa olivat sitä mieltä, että nyt oli heidän vuoronsa. 
Mutta minä kerkesin tarrata kiinni ovenkahvaan ensiksi ja ryysäsin sisälle huoneeseen. Ajattelin kauhuissani, että ryysimiseni vuoksi alkaa varmaan jonkin sortin kalabaliikki, siitä kenen vuoro oikeasti on. Kerkesin muuttaa jo mieleni valmiiksi sota-asetukselle, mutta suureksi yllätyksekseni, mitään sotaa ei sitten syttynytkään. Kaksi taistelun hävinnyttä potilasta palasivat hiljaa takaisin penkille odottamaan.

Ilmeisesti koko vuoronumeroleikki, olikin vain jonkin sortin hämäystä. Ja loppupelissä ainoa sääntö, joka pelitti jonotuksessa, oli viidakon laki? Mene ja tiedä, mikä oli systeemin logiikka, mutta minä olin sisällä lääkärin huoneessa, siinä oli ihan tarpeeksi loogista ajattelua minulle.

Selitin vaivani lääkärille ja epäilykseni siitä, että kyseessä on jokin allerginen reaktio. Seurasi seuraavanlainen keskustelu arvon tohtorin kanssa.
Lääkäri: "Joo kyllä toi on allerginen reaktio"
Helena: "Mistä se on tullu"
Lääkäri: "Todennäkösesti oot allerginen Dohalle"
Helena: ?Miten oon sellaisen allergian saanut?
Lääkäri:" No niitä nyt vaan saa! Mitäs tulit tänne?!"
Helena: "No voiko sille mitään tehdä?"
Lääkäri: "No esim. voit lähteen meneen täältä!"
Helena: "?????"
Lääkäri: hahahahah vitsi vitsi!!! Siihen laitetaan voidetta tietty!! hahahah menit lankaan
Helena: "??? Sun vitsit ontuu hiukan!"
Lääkäri: "Lääkkeeksi maastakarkotus hahahahahahahh hyvä! hahahahahha

Puolustuksekseni huonosta kyvystäni ymmärtää lääkärin huumoria sanottakoon se, että olin yhä pienessä paniikissa koko episodista, ihottumasta tai ylipäätään koko terveyskeskuksen toiminnasta. Sitä paitsi siellä kohtaamani mustat  hahmot, eivät suuremmin tuoneet inhimillistä lohtua paniikkiini, paremminkin päin vastoin.
Oli myös hyvin vaikea tulkita lääkärin ilmeitä, sillä hänen naamansa oli täysin verhoiltu. Ohuen kankaan läpi saatoin nähdä vilauksen silmistä, mutta ilmeitä oli silti hyvin vaikea tulkita. Olo oli kuin katollisessa rippituolissa, höpötin jollekin rauhalliselle äänelle, joka kuunteli sermin takaa. Ainoa ero oli se, että lääkäri oli enemmän hysteeriaan taipuvainen, kuin rauhallinen. Ainakin mitä tuli hänen huumoriinsa.

Musta kaapu vaan hötkyi, kun lääkäri kikatti. Lopulta hän rauhoittui vitsinsä aiheuttamasta huumori ryöpystään ja ammensi minulle lisää hoito-ohjeita. Hän tiedusteli miten olen ongelmaa hoitanut ennen tätä hetkeä. Sanoin käyneeni apteekki lääkärillä, joka määräsi minulle kortisonia. Lääkäri piti minulle hartaan luennon siitä, kuinka minun ei pitäisi koskaan luottaa apteekkilääkäriin. Hänen mukaansa siinä on hyvät syynsä, miksi he ovat apteekissa, eikä lääkärikeskuksessa töissä!
Täytyy myöntää, että hänellä oli perusteltu pointti.
Kerroin myös, että minua oli apteekissa kehotettu välttämään meikkiä. Sain nipun resptejä ja syvällä rintaäänellä tulevan kehotuksen, että ehkä olisi parempi kuitenkin meikata! Ja hunnun käyttökin olisi erittäin suotavaa. koska se suojaa ihoa ja edesauttaa uusien tulehduksien ehkäisyssä.

Diagnoosi: Allergia Dohalle.
Hoito: Pistä huntu päähän.
Näillä ohjeilla painelin apteekkiin.
Jätin reseptini,
sain lapun,
odotin,
minut kutsuttiin takaisin,
sain toisen lapun,
menin sairaalaan toiseen siipeen, jossa annoin lapun kassavirkailijalle,
joka printtasi kolmannen lapun, joka kehotti minua maksamaan hoidostani 2 rialia eli noin 0,5 euroa.
Kun olin selvinnyt puolen euron velkataakastani kävelin takaisin apteekkiin,
odotin,
Minut kutsuttiin,
annoin kuitin,
sain neljännen lapun,
odotin,
minut kutsuttiin,
jouduin esittämään henkilöllisyys todistukseni, koska resptini oli ehtinyt jo katoamaan, 
odotin taas,
minua kutsuttiin jälleen puhutteluun,
sain vihdoin lääkkeeni ja olin vapaa poistumaan.

Loppupäivän aionkin levätä laakereilla ja syljeskellä kattoon, sillä selvisin oma aloitteisesti koko tuon tuskallisen lääkäri prosessin. Kyllä Svanski saa olla minusta kertakaikkisen ylpeä!

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Neljän päivän yksinäisyys, päivä ennen ensimmäistä, Kilpavarustelua


Mulla on anoppi, monella meistä on. Mutta mun anoppi on yksi erikoisimmista persoonista, joita olen koskaan tavannut. Samaan aikaan hän kykenee olemaan ihana, pelottava, hullu ja ärsyttävä, mutta välillä kuitenkin hauska. Mutta kaiken eniten, jos hän jotakin on, niin hän on noita. Älkää naurako, minäkin ensin nauroin koko noita hömpötykselle ja ivalliseen sävyyn toistelin lauseita ”sekaisin se on” tai ”Mitä nyt sitten vielä keksii, että saa huomiota.” Kunnes usean eri sattuman ja tapauksen jälkeen olen oikeasti ruvennut miettimään, että kyllä hänessä on jotain maagista, jotain noitamaista.
Jollain kummallisella tavalla, hän saa ihmiset valtaansa ja toimimaan juuri haluamallaan tavalla. Aivan kuin he olisivat noiduttuja.

Olen yrittänyt useasti taistella anopin loitsuja vastaan, mutta usein kaikesta oveluudestani huolimatta jään toiseksi. Esimerkiksi jo se seikka, että olemme Svanskin kanssa yhdessä, ei olekaan meidän omaa ansiotamme. Me emme tavannetkaan aivan sattumalta itä Euroopan pimeimmässä kellari pubissa ja aloittaneet omin voimin tuota ensimmäistä keskusteluamme.
Ei, se oli anoppi joka järjesti kaiken. Ensinnäkin hän oli nähnyt minut taikapallostaan jo vuotta aikaisemmin ja valinnut minut omatoimisesti hyväksi morsian kandinaatiksi. Valintaani oli vaikuttanut nimeni, joka enteili jotain suurta ja ihmeellistä. Jännä että nimeni oli juuri tuo hyvä enne, onhan se sentään sama kuin anopillani. No joka tapauksessa saan kiittää yksin anoppiani tästä ihmissuhteesta ja tämän hetkisestä onnellisuuden tilastani. Anoppi on järjestelmällisesti ottanut kaiken kunnian kaikesta hyvästä, mitä minulle ja Svasnkille on tähän mennessä tapahtunut. 

Anoppi on valinnut minut tähän etuoikeutettuun asemaan ja siitä minun tulee olla hänelle kiitollinen.
Mutta olenko minä kiitollinen? En, en tietenkään ole. Olen ajautunut ihmeellisen taistelutilaan kyseisen ihmisen kanssa. Pinnallisesti olemme kuin parhaat kaverukset, mutta pinnan alla kuohuu.
Olen nimittäin kyllästynyt siihen tosi asiaan, että anoppi on kaiken hyvän takana ja minä omalla toiminnallani olen aina se, joka tuo huonoja asioita elämäämme. Anoppi järjestelmällisesti voittaa minut kaikessa, hän pystyy taianomaisesti perustelemaan kaikki hyvät tekoni, jollain lailla hänen taikojensa tuloksiksi.

Vielä eiliseen asti olimme rauhallisessa asemasota tilanteessa, kumpikaan ei hyökännyt, kumpikaan ei puolustanut asemaansa sodassa, jossa taistellaan asemasta Svanskinelämän tärkeimpänä ja merkityksellisempänä henkilönä.
Mutta sitten, eilen illalla tapahtui hyökkäys ja hyökkääjänä oli jälleen kerran anoppi. Minä olin syytön uhri, joka joutui pakotettuna taas kerran tähän sotaan vain ja ainoastaan puolustamaan itseäni ja tietenkin jalosta sydämmestäni Svanskia.

En ole suuttunut siitä, että viimeaikaiset järkyttävät tapahtumat saivat Svankin kaipaamaan äitiään ja sisaruksiaan siinä määrin, että kun tuli pakollinen tarve matkustaa kotiin, hän valitsi mieluummin laatuajan äitinsä kanssa, kuin minun tukeni ja turvani matkalla.
Minä siis jään ”kotiin” yksin tänne arabian niemelle, kun Svanski matkustaa yksin perheensä luo. Olen aikuinen ja pystyn käsittelemään tämän asian ja ymmärtämään, että joskus on sellaisia tilanteita, joissa aikuinenkin mies kaipaa enemmän äitiään, kuin vaimokettaan. Siksi astun sivuun arvokkaasti, kuin kypsä ihminen konsanaan ja annan toiselle omaa aikaa.

Mutta anoppi ei voinut tyytyä tähän voiton tilaansa, vaan päätti oikein kääntää veistä avohaavassani, joka vuosi Svanskin päätöksen vuoksi pettymyksen verta.
Hän soitti eilen ja keskustelu meni jotenkin näin
Anoppi: Tulet siis huomenna?
Svanski: Kyllä voitko tulla vastaan talvitakin kanssa lentokentälle?
Anoppi: Mitä! Eikö sinulla ole talvitakkia?
Svanski: Ei se unohtui kesällä, kun Helenan vaatteet veivät matkalaukussa kaiken tilan.
Anoppi: No olipa ajattelematonta häneltä! (huomautus matkalaukku oli täynnä vain ja ainoastaan siitä syystä, että anoppi tunki sinne minulle hommaamiaan vaatteita kilo kaupalla, vastustuksistani huolimatta! Olikko vika siis minun? Vai oliko kyseessä taas anopin ovela juoni?)
Sitten puhelin keskustelu jatkuikin Svanskin ylistyksellä siitä, kuinka paljon on ostanut minulle täällä käyttökelpoisia vaatteita, koska mun vanhoissa vaatteissa on kaikissa jokin tarha ja ne ovat homsuisia. Anoppi ylisti Svanskin suurta huolenpitoa ja syyllisti minun huonoa vaatehuoltoa.

Viimeyönä en nukkunut laisinkaan, sillä pesukoneeni jauhoi pyykkiä koko yön. Kieltämättä joulun ajan pyykit olivat unohtuneet pesuohjelmastani ja pyykkiä oli aikamoinen vuori. Tänä aamuna olen sitten silittänyt ja prässänyt. Lopputuloksena on se, että olen omatoimisesti pakannut kiireisen Svanskin matkalaukun ja sitten niin viimeisen päälle olenkin. Näin toimii huolehtivainen kotirouva! 

Boxserit on prässätty ja viikattu samoin kuin sukat. Kauluspaidat ovat itse prässäämiäni, en luottanut sotavarustelussani kiinalaisenpesulan palveluihin vaan käytin kallista aikaa, suihkepulloa ja jotain omituista arabimaailman silitys suihketta tuoksuineen, saadakseni Svanskin paidat, sitten niin viimeisen päälle sileiksi.
Tämän jälkeen pakkasin jokaisen paidan omaan läpinäkyvään muovipussiin, että ne eivät vaan tahraannu matkalla. Pakkasin myös hänen kemikaalinsa suloiseen järjestykseen beautybaggiin ja erittelin partavedet ja muut nesteet omiin pikku pusseihin.

Kaikki on nyt valmista, matkalaukku on järjestelty aikajanallisesti niin, että ensimmäisen päivän vaatteet ovat päällimmäisenä ja viimeisen viimeisenä. Laitoin mukaan myös pussin jonka kylkeen kirjoitin ”likaiset”. Tämä vaan ja ainoastaan sen vuoksi, että kun Anoppi penkoo laukkua, hän voi nähdä että en oleta hänen pesevän Svanskin vaatteita. Vaan annan ymmärtää, että ne voidaan palauttaa likaisina. Tietenkin hän ne pesee, mutta olkoon se hänelle huomautus siitä, että olen ajatellut kaikkea.

Olen myös omalla käsialallani kirjoitellut paitapussien päälle mihin tilanteisiin kyseinen vaatekappale on tarkoitettu pidettäväksi, tämä sen vuoksi että Anoppi varmasti tajuaa että minä olen laukun pakannut. Minä olen ajatellut vain Svanskin parasta! Minä olen tärkeämpi! Minä huolehdin!

Svanski tuli kottiin ja esittelin hänelle laukun ja sen sisältämän järjestyksen ja kuinka se helpottaa suuresti hänen matkantekoaan näinä vaikeina aikoina. Kummalista kyllä Svanski jotenkin saman tien näki mun lävitseni, ehkä hänelläkin on noidan tai selvännäkijän taitoja? Svanskin mielestä meidän kahden nahistelu on mennyt jo aivan käsittämättömäksi ja että minun tulisi ennemmin kunnioittaa Anoppiani, kuin kaiken aikaa sotia häntää vastaan. Sitten hän tuhisi jotain että, nää naiset tuhoaa hänet vielä jonain päivänä!
Olin hivenen loukkaantunut ja tiuskaisin takaisin, että mitäs menet aina valittamaan äidillesi puuttuvista talvitakeista.  Ja samalla purskahdin lohduttomaan teatraaliseen itkuun.

Svanski tuijotti mua kummastunut ilme naamallaan ja tiedusteli sitten, onko järkevää taas tehdä tällainen draamanäytelmä neljän päivän matkan takia? Sitten hän kuitenkin kehui matkalaukkuani ja sanoi sen olevan varsin hyvin pakattu ja olevan ylpeä saavutuksestani. Tulin heti paljon paremmalle mielelle ja unohdin itkukohtaukseni saman tien.

En sitten tainnutkaan olla, ihan niin sujut, tämän yksinjäämisen kanssa, kuin luulin. En taaskaan pystynyt olemaan, järkevä kypsä aikuinen, joka ajattelee vain puhtaalla järjellä eikä turhia tunteile.
Vai oliko koko kohtaus taas jokin anopin taika? Hän sai minut näyttämään kakaralta mustasukkaisuuteni kanssa, kun hän itse kylmänrauhallisesti itse odottelee lentokentällä talvitakkeineen. 
Voiko tässä sodassa kumpikaan koskaan voittaa? Ei varmaankaan, mutta silti en usko tämän jäävän viimeiseksi taistoksi. Järkkymätön totuus kuitenkin on se, että tänään Svanski lentää yksin, ja mun neljän päivän yksinäisyys alkaa!

maanantai 2. tammikuuta 2012

Varastettu puutarha


Minä olen päättänyt lopettaa tässä kuivassa hiekkakasassa kökkimisen ja uuden vuoden kunniaksi olen päättänyt perustaa kattopuutarhan.
Svanskin mielestä syy puutarhan perustamiseen ei ole kuivuuteen kyllästymisessä vaan siinä, että olimme uutta vuotta vastaanottamassa erään tuttava perheen luona ja kyseisen perheen rouvalla, oli mitä vehrein terassipuutarha.

Svanskin mielestä mun puutarha innostus perustuu puhtaaseen kateuteen, eikä mihinkään muuhun. Kateutta tai ei, minulla on vehreyden kaipuu. Olisin voinut vaan istua, siinä ihanassa puutarhassa, tunti toisen jälkeen ja ihailla kaikkialle rehottavia kasveja ja upeita kukkia. Mutta olin pakotettu menemään sisälle, kun rupesi näyttämään kuulemma oudolta, kun yksi vieras vaan istua kököttää yksinään terassilla. Tämä oli suoralainaus Svanskin puheesta, kun hän haki minua toistamiseen sisälle, takaisin muiden vieraiden joukkoon.
Svasnki saa olla mitä mieltä tahansa, mun motiiveista. Minä aion joka tapauksessa rakentaa kattopuutarhan. Kateuden innostamana on ennenkin saatu hienoja asioita aikaan.

Löysin alakerran rappujen alta puutarhapöydän ja tuoleja, jotka aion hilata katolle, kalusteongelmaa ei siis ole. Mutta varsinaiseksi ongelmaksi muodostuivat kasvit. Minulla kun ei ole muuta kuin, yksi palmu ja anopinkieli ja makuuhuoneessa pieni sauntpaulia. Eli tarvelistalle kattopuutarhaa silmälläpitäen, tuli vain muutama varjostavapuu, pari kolme kukkalajitelmaa ja ehkä jonkin sortin yrttilaatikko tai pieni salaattilaatikko, sekä joku mukava seinällä kiipeilevä juoru.

Täällä kasvit ovat vaikeasti hengissä pidettäviä ja siksi niiden hinnat ovat pilvissä. Esimerkiksi jos autolla ajaa päin liikennevalotolppaa ja se menee tuusan nuuskaksi, ei se mitään, sellaista sattuu ja valtio maksaa uuden. Mutta auta armias jos törmäät autolla palmuun, siitä räpsähtää sakko saman tien ja korvaus velvollisuus painaa hartioita nopeammin kuin ehdit kaivaa autosi palmulehtien alta, se on aivan varmaa.
Kasvit ovat täällä omassa erityisessä asemassa. Siksi minulle tulikin eteeni valtava haaste kattopuutarha projektissani, kun Svanski näytti hankkeelleni nolla budjettia.
Vaikka kuinka yritin selittää ja perustella, ei määrä rahaa herunut.

Kaihoissani etsin netistä hienoja kattopuutarhakuvia ja surkein mielin ihailin niitä, kunnes silmiini osui jonkun sortin multatehtaan kukkien hoito-opas. Muutaman mainospuheen jälkeen löysin hyvin yksityiskohtaista tietoa ruukkukasvien pistokkaiden ottamisesta. Ja kuinka tällä menetelmällä voi omaa huonekasvien kapasiteettia korottaa, ilman sen suurempia lisäkuluja.

Siivooja oli juuri pistänyt mopit nurkaan ja paukannut ovesta ulos, kun minä tempaisin vanhan anopinkielen olkkarin nurkasta. Kukka parka, ohjeiden mukaan neljään osaan ja ”avot” yhden anopin kielen sijaan minulla olikin neljä.
Seuraavaksi päätin multipoloida makuuhuoneessa asustelevan sauntpaulian. Tätä operaatiota olen serkkulikan avustuksella koittanut jo usean kuukauden ajan, siinä suuremmin menestymättä. Serkkulikka normaalisti lukee mulle kuukalenteria skypessä, että milloin paras aika ottaa pistokas ja minä täällä katkon lehtiä ja tökin niitä vesilaseihin. Tähän mennessä, joka ikinen pistokas on kuollut. Nyt serkkulikalla oli kuitenkin uusi hortonominen toimintatapa testattavana, joten sauntpaulia parka menetti taas yhden lehdistään, mutta tällä kertaa kattopuutarhan hyväksi.

Olin juuri irrottamassa palmun tekemiä pikkupalmuja ruukusta erottaakseni ne omiin ruukkuihin, kun Svanski paukkasi töistä kotiin. Erilaisten ruukkujen ja multakokkareiden täyttämä keittiönlattia ei ilahduttanut häntä suuresti, varsinkin kun kyseessä oli sama päivä, jolloin siivooja kulutti koko aamun samaista lattiaa luututen.
Vaikka lupauduin siivoamaan lattian superkiiltäväksi, ei silti ollut otollinen aika keskustella uusien palmuruukkujen ostosta. Svanski toistamiseen kielsi kaikki ostokset koskien kattopuutarhaa, tämä kielto sisälsi myös ruukut mullasta ja lannoitteista puhumattakaan.

Taas uhkaava vastoinkäyminen, upean kattopuutarhan valmistumisen tiellä.
Olin hetken aivan toivoton, kunnes muistin alakerran oven edessä kököttävät kuivuuskuolemaa tekevät bougainvillet. Hipsin alakertaan ja nappasin kukkaruukun matkaani, mutta eikö onneton toimiston taloudenhoitaja saanut minut kiinni itse teosta. Hän rupesi kailottamaan minulle, että en voi ottaa kyseistä kasvia itselleni, sillä se on Svanskin pomon kukka. Sanoin että tuo samainen kukka on tehnyt kuolemaa tossa rapulla viimeiset kolme kuukautta, eikä kukaan ole sitä kaivannut. Joten minä ainoastaan pelastan sen viemällä sen parempaan hoitoon. Mutta taloudenhoitaja ei antanut periksi, vaan jänkytti, että kukan tulee olla portailla, koska johtaja on sen siihen laittanut.
Olin päättänyt viedä kyseisen kasvin, enkä aikonut antaa periksi taloudenhoitajalle tai luopua ylevästä hankkeestani vain sen takia, että joku minua suurempiarvoinen ihminen on jonkun typerän ruukkukasvin joskus johonkin asettanut ja unohtanut sen sitten niille sijoilleen ikuisiksi ajoiksi. Joten päätin perustella kurjan kotiapulaisen periaatteineen suohon. 
Sanoin, että jos kukka kököttää tuossa auringon paahteessa vielä hetken, niin kohta se ei ole kenenkään kukka, vaan kuollut ruukusta sojottava keppi. Ja sitten otin avukseni netistä löytämäni kukankasvatusoppaan viisaat sanat ja selitin Kotiapulaiselle, että tässä kyseisessä oppaassa sanotaan, tämän kyseisen kasvin tarvitsevan talvella lepoa ja viileän sijainnin. Siksipä nyt siirän sen, mun kylppäriini lepäämään.

Vaikka asemani ei tässä meidän mini-yhteiskunnassa ole juuri Taloudenhoitajan paikkaa korkeammalla, sain silti sanoa viimeisen sanan, sillä minulla on lähemmät suhteet isokenkäisiin kuin hänellä. Näinpä siis vähän kuin reittäpitkin, olin taas askelen lähempänä hienoa kattopuutarhaani.

Illalla kun tuo sotapoliisinlailla toimiani vahtaava taloudenhoitaja oli vetäytynyt omalle puolelleen, hipsin takaisin alakertaan varustuksenani teräväkärkinen hedelmäveitsi.
Naps ja nips, yön pimeydessä lähti pari kolme viherkasvin versoa matkaani yläkertaan. Peitin ryöstöjälkeni huolella asettelemalla lehdet hienosti leikkuukohtien eteen ja kääntelin kasvien runsaammat puolet näkösälle, mitenkään en voi jäädä kiinni.

Nyt ruokailuhuoneessani kasvaa iloisesti neljä anopinkieltä pari versoavaa juorua, joku omituinen punalehtinen kasvi ja pari appelsiinipuuta. Toki appelsiinipuiden havaitseminen on vielä hiukan kyseenalaista, sillä multaan tökkimäni appelsiinin siemenet eivät vielä ole näyttäneet elonmerkkejä. Mutta serkkulikka, joka on jonkun sortin metsäinsinööri, sanoi että appelsiininsiemenistä kasvaa puu. Niin silloin voin jo aika varmuudella sanoa, että viidestä istuttamastani siemenestä, ainakin pari puuta pitäisi tulla.

Salaisen puutarhani aseet ovat ladattu. Nyt kun saan Svanskilta vielä hiukan huijattua multarahaa, ja kasvatan vielä pari ryöstettyä patiokasvia, niin helmikuussa viimeistään nautin aamukahvia kattoterassillani. Onneksi Svanskin huijaaminen on niin helppoa, jos ostan avokadoja, mangoja tai esimerkiksi luumuja, nehän ovat vain ruokaa, ei patiokasvien siemeniä! Ja minkä sille voi, jos oregano myydään kaupassa ruukussa, eikä leikattuna.
Olen olosuhteiden uhri ja ryöstökasvatan kattopuutarhaani salassa Svanskilta ja Taloudenhoitajalta!