sunnuntai 26. elokuuta 2012

Rumaa rahaa


Olen kuullut parisuhteista, joissa kinastellaan esimerkiksi siitä, mistä kohtaa on soveliasta puristaa hammastahnatuubia, tai miten päin vessapaperi tulee laittaa telineeseen.
Meillä ei tällaisia ongelmia ole. Me puristamme hammastahnaa molemmat keskeltä, sivulta, tai päästä. Milloin mistäkin! 
Vessapaperi on milloin mitenkin päin, välillä telineessä, välillä telineen päällä.
Yleisin olomuoto on kuitenkin se, että se on loppu. Epäilen, että siivooja ilkeyksissään rullaa sitä pöntöstä alas, tai varastaa sitä kieputtamalla sen vaatteittensa alle, tehden itsestään muumion.
Oli miten oli, yhteisrintamassa syytämme siivooja wc-paperihävikistä ja puramme tästä koituneet aggressiot puristelemalla hammastahnatuubia entistä hurjemmalle solmulle.

Voisi kuvitella, että kioskikassan käyttö sujuisi meiltä näin ollen, myös sulassa sovussa. Jos ihmettelet, mikä on kioskikassa, niin koko muu maailma tuntee sen nimellä pennipurkki. Ei meillä, se on ruokakassasta eriytetty erillinen pienyksikkö, joka koostuu vain käteisestä rahasta. Kassaa voi käyttää yllättävien mielitekojen, kuten esimerkiksi suklaan, ostoon.

Tänä aamuna seurasin sivusilmällä, kun Svanski penkoi kassaa ja asetteli sitten pari seteliä sivuun.
Otti uuden setelin, katsoi sitä pitkään ja huokasi raskaasti. Tämä seteli aseteltiin toiseen pinoon. Taas pengottiin ja pari seuraavaa seteliä päätyi huokauksetta ensimmäiseen pinoon, mutta sen sijaan kolme seuraavaa pitkän tutkinnan jälkeen huokauksin varusteltuna, lätkäistiin toiseen pinoon.
Seurasin Svanskin lajittelua hetken, puuttumatta siihen mitenkään.
Olen jo oppinut, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä, en edes halua tietää, mitä se touhuaa.

Tilanne kuitenkin muuttui, kun Svanskin käteen osui revennyt seteli.
Silloin hän ei enää kyennyt pidättelemään raivoaan, vaan karjui minulle: ” Tämä on kyllä jo liikaa!”
Säikähdin, että olen epähuomiossa käyttänyt liikaa kioskikassaoikeuttani, mutta sain pian huomata, että tällä kertaa kyse ei ollut rahan kuluttamisen määrästä, vaan enemmän sen laadusta.

Svanski karjui raivoissaan, että rypistetyt setelit hän vielä kehtaa käydä vaihtamassa!
Ja voi armahtaa, jokseenkin ei ymmärtää, että vastaan otetaan ryppyisiä rahoja, mutta että revenneitä, kyllä joku tolkku tulisi olla!
Katsoin silmät ymmyrkäisinä kiukusta puhkuvaa Svanskia, enkä voinut uskoa, että hän oli tosissaan. Vaikka Svanskilla onkin erikoisia, joitakin meitä maallisia tallaajia ihmetyttäviä sääntöjä, kyllä tämä taas meni hänenkin hulluutensa rajoille.

Hyökkäys on paras puolustus varsinkin, kun ei oikein tiedä, mistä edes syytetään.
Joten karjuin: ”Että mitä?!”
”Niin! Olet taas vastaanottanut rumaa rahaa! Täytyykö se rautalangasta vääntää, että vaihtorahat tulee tarkistaa!”

En ymmärtänyt syytöksiä, joita Svanski latasi niskaani. Tungin kassalle ja rupesin laskemaan rahoja: ”No paljonko täältä puuttuu?!”
Svanski katsoi minua pistävästi ja tiuskaisi: ”No ei täältä mikään puutu! Nämä on rumia!”
Hän heilutti ryppyisten setelien nivaskaa silmieni edessä ja puhisi: ”Koko meidän yhdessäelon ajan, se olen ollut minä, kuka on huolehtinut kioskikassan kunnosta! Sinä vaan hyväksikäytät sitä, mutta et huolla!”
”Suomessakin kannoit aina tippirahasi kotiin hirveinä ryttyisinä seteleinä ja tungit vaihtorahat aina farkkujen taskuun kuittien kanssa sekavaksi palloksi. Ja minä sitten sain juosta pitkin R-kioskeja vaihtamassa rahoja kauniimmiksi! Se on loppu nyt!”

”Ei kukaan vaihda rahoja kauniimmiksi!” Yritin vielä puolustautua, mutta vaikutus oli sama, kuin olisin puhaltanut hiillokseen: ”Niin! Rytätään vaan kaikki, mikä käteen sattuu! Arvon madame saa nyt ruveta ottamaan hiukan vastuuta tekemisistään!”

Tunsin syyllisyyttä, koska en edes ollut tajunnut, sitä suurta työtä, jota Svanski oli vuosien ajan tehnyt puolestani! Kyllä se oli syyllisyyttä, vaikka tulikin ulos nauruna, ajaessani kioskille rahoja vaihtamaan.
Svanski oli tyytyväinen, kun palautin hänelle tuoreita pakasta vedettyjä seteleitä. Jotka hän innokkaasti järjesti kassaansa.
”Katso nyt on paljon parempi!”




tiistai 21. elokuuta 2012

Veriappelsiineja


Perjantaisin Svanski menee aina Sihteerin kanssa hedelmämarkkinoille ja tuo sieltä kerralla erittäin edulliseen hintaan, kaikki viikon vihannekset ja hedelmät. 
Sinä perjantaina heräsin aikaisin ja odotin innolla, että Svanski taas lähtee markkinoille. 
Vähänpä minä tiesin, että se oli juuri se perjantai, jolloin lähdin ensimmäisen kerran Sihteerin kanssa kahdestaan ostoksille. Tästä kankeasta ostosmatkayhteistyön alusta on kulunut jo kuukausia, mutta koska yhteiset ostosretkemme ovat tätä nykyään legendoja jo syntyessään, kerron ensiksi sen, mistä kaikki alkoi.

Vasta aamukahvipöydässä Svanski  ilmoitti, että sillä viikolla markkinat jäisivät väliin, sillä hänellä oli kiireellisiä töitä, koko päivän.
Ajauduin saman tien kriisiin, olin juuri tehnyt viikon ruokaostokset, jotka sisälsivät vain lihaa ja maitotaloustuotteita.
Mitä ihmettä tekisin kolmesta kilosta naudanpaistia, kun minulla ei ollut edes sipulin palaa heittää lihojen joukkoon! Ei tulisi onnistumaan!
Päätin avautua ja avauduinkin. Svanski poltti päreensä saman tien ja sanoi, että turha esittää prinsessaa, että neiti on hyvä ja menee ihan itse markkinoille. Sihteeri starttaisi autonsa muutaman minuutin kuluttua!

Olin pyjamassa ja aamukahvini oli puoliksi juomatta, minut valtasi yleislaatua oleva pakokauhu. Miten saan itseni minuutissa kuosiin? Ylipäätänsä en mitenkään halunnut lähteä liikenteeseen sihteerin kanssa kahdestaan.
Svanski ei ymmärtänyt tuskaani: ”Olet ollut mukana markkinoilla tuhat kertaa, mihin sinä siellä minua tarvitset!"
No en minä häntä suoranaisesti tarvinnutkaan, mutta reissut Sihteerin kanssaan menivät aina… no jollain lailla omituisiksi…
Svanski ei hyväksynyt selitystäni, hän oli päättänyt, että vapaamatkustajan roolini oli nyt tullut päätökseen ja sain vihdoin tehdä itse jotain tomaattieni ja sipulieni eteen.
Hän nauroi ivallisesti, että onneksi minun kanssani, ei koskaan mikään mene omituiseksi! Että tuohon syyhyn vedoten, hänen ei enää tarvitsisi edes aamulla sängystä nousta.
Minua rupesi ärsyttämään, että Svanski tituleerasi minua prinsessaksi ja täysin epä- omatoimiseksi, joten päätin todistaa kykyni. Kyllä minä itsekin saisin tomaattikaupat aikaiseksi jos niikseen tulee.
Puoli minuuttia myöhemmin istuin hätä ponnari päässä sihteerin autossa ja me kurvailimme kohti markkinoita.

Matkantekomme seisahtui hetkellisesti punaisiin valoihin ja koetin jutella, niitä näitä, keksien jutun aiheita, jotka olisivat diplomaattisesti sopivia. Kun aivan odottamatta, ihan kuin tyhjästä, hyppäsi ikkunani taakse pölyinen ja resuinen arabimies, peittävä peduiinihuivi kasvoillaan.
Säikähdin niin, että sydämeni takoi nielussa asti. Onneksi sydän tukki äänitorveni ja suustani pääsi vain lähes äänetön kirkaisu.
Sormeni hamusivat nappia, jolla saisin ikkunan kiinni, mutta suureksi hämmästykseni sihteeri paineli omasta nappivalikoimastaan ikkunani apposen auki. Ennen kuin sain hengitykseni jälleen toimimaan tuon peduiinin tuijottaessa sivuprofiiliani, sihteeri jo kailotti ylitseni jotain lujaan ääneen, arabiaksi.
En pystynyt tulkitsemaan miesten kovaäänisestä molotuksesta oliko kyseessä,
A) Ryöstö B) tappelu C) jokin täysin muu konflikti.
Hetken aikaa miehet huusivat, huitovat käsillään ja ääntelivät arabiaksi niin, että sylki lensi. Minä painauduin vasten penkinselkänojaa, niin tiukasti kuin vain kykenin ja puristin käsilaukkuani, kuin hukkuva pelastusrengasta, rystyset valkoisena ja sormenpäät sinisenä niihin pakkaantuneesta verestä. Tuijotin lasermaisesti suoraan eteeni, sillä en missään nimessä uskaltanut katsoa peduiinimiestä. Vältin katsekontaktia henkeen ja vereen, sillä minulle oli kerrottu, että jos katson heitä silmiin, ne luulevat minun flirttailevan. Ja ryöstävät minut matkaansa.

Juuri kun paniikkini oli käymässä sietämättömäksi ja hengitykseni oli muuttumassa vaikeaksi, minua halittsevan kokovartalo paskahalvauksen vuoksi, Sihteeri hilasi ikkunan kiinni ja lähdimme köröttämään eteenpäin.
Kun paskahalvaukseni alkoi hiukan irroittamaan otettaan, uskalsin siirtää katseeni horisontista sihteeriin. Hän naurahti ihanaa nallekarhukikatustaan: ”Sori, hoidin tässä samalla yhden liikeneuvottelun!”
Sain soperrettua hyvin vaivalloisesti: ”ai tunsit tuon miehen? Minä kun luulin, että se ryöstää meidät!”
Sihteeri nauroi: ”Helena ei tämä ole eurooppa! Ei täällä ryöstellä ihmisiä kirkkaassa päivänvalossa! Sitä paitsi, tuo mies omistaa kamelifarmin, ihan kaupungin ulkopuolella ei hänen tarvitse ketään ryöstää. Tai no, jos ei osaa tingata ja käy kauppaa hänen kanssaan niin sitä voi kyllä sanoa ryöstöksi. Mutta minä osaan tingata, joten ei huolta! Kato Helena, jos vaan tarviit jotain, niin pyydät minut mukaan, niin saadaan hinta kohdalleen.”
Samassa Sihteeri kurvasi autonsa vihannesmarketin parkkipaikalle reteellä otteella.
Turvavyötä vielä tärisevin käsin irrottaessani, ilmoitin epäileväni tarvitsevani kameleita lähiaikoina, mutta muissa asioissa lupasin kääntyä Sihteerin puoleen. Kehaisin kuitenkin samalla, että toki Svanskikin oli hyvä tinkaamaan. Sihteeri repesi hysteeriseen nauruun: ”Joo Svanski tinkaa kuin lapsi! Ei, ei, minä saan vielä puolet pois siitä, mitä hän tinkaa. Katso se on veressä se taito.”
Olin yhä kauhusta kankea ja halusin jostain syystä Sihteerin kanssa välttää kaikki keskustelut, joissa edes mainittiin veri, joten vaihdoin puheen aihetta. Ja tyhmänä kysyin jotain pikkuasiaa, jonka olin lukennut matkaoppaasta.

Sihteeri kulki pitkin vihannesmarketin mutkikkaita kujia ja jatkoi selostustaan siitä, kuinka hän oli ehkä maailman paras kaikessa ja minun oli aivan turha lukea mitään vinkkejä mistään turistioppaista, koska ne olivat propaganda kirjoja, jotka ovat kirjoittaneet jotkut tyhmät ulkomaalaiset! Ne ei tiedä mistään mitään, Sihteeri eli hän itse, oli ainoa oikea tiedonlähde. Hän myös julisti kirjoittavansa sata kertaa paremman turistioppaan, kuin kaikki maasta tehdyt oppaat yhteensä, jos hänelle maksettaisiin siitä tarpeeksi.

Kun sihteeri kerran pääsi itsekehun makuun, loppua oli turha odottaa aivan lähitulevaisuudessa, joten sujuvasti kuunnellen yritin samalla tehdä ostoksiani.  
Mielestäni olin hyvin taitava tunnistamaan erot hyvien ja huonojen vihannesten välillä ja muutenkin pidin elintarviketietouttani yhdestä parhaimmista taidoistani.
Sihteerin mielestä olin surkea. Hän keskeytti itse ylistyksensä vain kritisoidakseen vihannes valintojani. Yritin selittää, niinä harvoina hengitystaukoina, joita Sihteerin luennossa oli, että olen opiskellut oikein korkeakoulutasolla asiaa. Sihteeri vain puhisi perusteluilleni ja komensi minut samalla kulkemaan hänen perässään, sillä se oli hänen salainen taktiikkansa ja Svanskikin suostui aina noudattamaan sitä.
”Tässä ei mitään korkeakouludiplomeja tarvita, sääntöjä on tasan kaksi”, julisti Sihteeri juhlallisesti.
”Ensiksikin on esiinnyttävä niin, että kauppias ei tajua että olemme yhdessä. 
Tämä siksi, että olet liian eurooppalaisen näköinen ja hinta pompsahtaa heti, kun kauppias sen tajuaa. Joten minun on ensin aloitettava hintaneuvottelut ja sinun on pysyteltävä varjossa selkäni takana, piilossa!”
”Toiseksikin lähtökohtana on se, että kaikki vihannekset on huonoja! Esitä kriittistä ja tutki jokainen tarkkaan.”
Yritin taas sopertaa, että ei minun tarvitse esittää kriittistä, sillä olen sitä jo valmiiksi, mutta se oli aivan turhaa.

Päätin todistaa taitoni ja rupesin tarmokkaasti valitsemaan ananasta. 
Painelin ananaksia asiantuntevasti ja valikoin kasasta parasta yksilöä. Mutta esitykseni ei kelvannut sihteerille, hän tempaisi ananaksen kädestäni ja opetti isällisesti: ” Tämä on Helena, Ananas.”
Raivo puhkui sisältäni, en sentään ollut enää kaksivuotias! Kai minä nyt tajusin, että se on ananas, mutta nielin raivoni ja yhteisymmärryksen säilyttämiseksi hymyilin kivasti.
Ja sihteeri jatkoi elämänsä riemulla: ”Ei näitä puristella, näitä haistellaan!” Samassa hän tunki ananaksen nenääni niin, että piikit raapivat naamaani.
Mielestäni en tarvinnut enää kokonaista ananastani nenääni, sillä siellä oli jo suht iso palkokasvain.

Haistelin läpi kymmenkunta ananasta Sihteerin innokkaalla opastuksella, kunnes löysimme parhaat valioyksilöt. Samat toimenpiteet teimme myös meloneille, joita ei kuulu koputella, vaan raapia, kuinka olinkin tyhmä! Sekä rypäleille, joita taas ei raavita, ei koputella, eikä haistella, vaan maistellaan, ääliö! Ja lopuksi vielä tomaateille, joista ei valita kauniita ja punaisia, vaan pölyn peittämiä harmaita ja likaisia, daa! Et sinä kiillotuksesta halua maksaa, ne on aivan samoja, mutta vain lääpitty puhtaaksi.

Uuvuttava ja sisua syövä ostoskierros oli jo melkein lopuillaan, kun katseeni kohtasi ison kasan herkullisen näköisiä veriappelsiineja. Säntäsin kiinni kasaan ja rupesin valikoimaan itselleni herkullisia veriappelsiineja. Olin väsynyt oppitunnistani ja kuumasti porottavasta auringosta, joten ymmärrettävää oli, että kun Sihteeri taas aloitti esitelmänsä, aivoni rekisteröi siitä vain alun ja lopun. ”Veriappelsiineista tulikin mieleeni………. mennäänkö?”
Koska en kehdannut myöntää, epätarkkaavaisuuttani ja sitä äärimmäistä epäkohteliaisuutta, mitä toisen puheen täydellinen ohittaminen on, vastasin vain sopuisasti: ”Joo mennään vaan.!

Vaarattomalta vihannestorilta minut oli yht äkkiä raahattu pienten savisten rakennuksien muodostamaan labyrinttiin, jota varjeli kärpäsien armeija.
Vaikka rakennuksien välissä olevat kujat olivat kapeita ja mutkikkaita, lämmin ilmavirta ja sen mukana kulkevat ”tuoksut” kieputtelivat nopeasti meitä vastaan. Olin menettää tajuni, ja estääkseni pyörtymisen takerruin sihteeriä hihasta. Sain soperrettua ”mihin me mennään?”
Sihteeri oli innoissaan, sinähän sanoit että olet alan ammattilainen, niin ajattelin näyttää sinulle yhden parhaista arabialaisista keittiöistä, tämä on hieno paikka!
Sihteerin sydäntäsärkevä innostus näyttää minulle hieno keittiö, sai minut nielemään kurkkuuni nousevan aamukahvin ja jatkamaan tarmokkaasti eteenpäin.
Halusin näyttää olevani oikeasti ammattilainen ruuan suhteen ja että ei minua mitkään…. kuolleet vuohet pysäyttäisivät!
Kuolleet vuohet!
Mistä se oli tullut mieleeni?
Samalla tajusin, että olimme juuri ohittaneet käytävien keskelle muodostuneen minimaalisen pienen aukion, jonka kulmaan auringon muutaman säteen alle oli kasattu kasa kuolleita vuohia. Ennen kuin ehdin vetää uudelleen henkeä ja haistamaan, mitä tuleman piti, näin jo seuraavan kasan. Se oli edellistä pienempi, ja mitä todennäköisimmin se sisälsi erinäisen määrän vuohien irrallisia osia. En jäänyt tutkimaan, mistä osista oli kyse, kun Sihteeri kiskaisi minut jo ”kyökin puolelle”.

Edessäni avautui jättimäisten kattiloiden patojen ja pannujen valtaama, keittiö. Jokainen pannu oli niin suuri, että sinne olisi voinut tunkea kokonaisen vuohen sijaan, lauman vuohia. Pannujen alla loimusi elävä tuli ja ne kuplivat iloisesti, toiset enemmän, toiset vähemmän. Yhtäkkiä huomasin, että karmea haju oli poissa ja nenääni tulvi ihana valmiin ruuan ja maustesekoitusten aromi.
Sihteeri teki ateria ostoksensa, minun tuijotellessa kaikkea ja kaikkia, kunnes lähdimme kotiin. Kun puikkelehdimme kapeita kujia kohti autoa, Sihteeri sujautti käteeni pienen muovikassin: ”Lounas sinulle ja Svanskille”
Oi, kuinka huomaavaista!

Kun pääsin kotiin, esittelin ylpeänä Svanskille vihannesostokseni ja lahjoitin hänelle Sihteerin ostaman lounaan: ”Saat syödä sen kokonaan, minä en pysty, sillä ruualla on liian pitkä tarina!”
Svanski nauroi: ”Ai se vei sut sinne ”Kyökin puolelle” joo se on aika kokemus!” Svanski söi hyvällä ruokahalulla lounaan ja minä tyydyin veriappelsiineihini. 


sunnuntai 19. elokuuta 2012

En luvannut sulle ilmapatjaa…


Kun sisareni kanssa vuosia sitten, ostimme yhteisomistukseen pumpattavan ilmapatjan, tuntui siltä, että yhteistyö- ja avunantosopimuksemme oli aukoton.
Vielä silloinkin kun The Hansom saapui siskoni elämään, ei minulla ollut aavistustakaan, että juuri hän tulisi olemaan ilmapatjayhteistyösopimuksemme tuhoon syöksijä.
Sillä ensin kaikki meni varsin hyvin. The Hansom osoittautui leppeäksi kaveriksi ja elomme ilmapatjan yhteishuoltajina sujui ongelmitta. Mutta sitten, eteemme tuli muutto arabiaan. Silloin tuo käytännön ihme, kevyt, tilaa viemätön, mutta silti tuplaleveä ja aidon sängyn korkuinen ilmalla täytettävä patjankorvike, muutti pysyvästi Siskolikan, ja The Hansomin kotiin. Ja tuosta synkästä hetkestä lähtien, alkoi ilmapatjayhteistyömme hallitsematon syöksy kohti vääjäämätöntä tuhoaan.

Tuhonmerkkejä oli aluksi vaikea havaita, mutta luulen, että sopimuksen viimeiseen tuhoon syösseet tapaahtumasarjat saivat alkunsa jo heinäkuun alussa. 
Olin sopinut lomailevani sisareni luona, balttiarallaa viikonpäivät. Itse vierailusta, ei sinänsä vielä koitunut ongelmia ja itseasiassa koin erinomaiseksi vieraanvaraisuudeksi sen, että ilmapatja oli jo tullessani  valmiiksi pumpattu keskelle olohuoneen lattiaa.
The Hansom hääräsi patjan ympärillä sinne ja tänne, minun yrittäessä sijoittaa matkalaukkuani, johonkin asunnon harvoiksi käyvistä tyhjistä kohdista.
Aikansa häärittyään, hän pyysi minua kokeilemaan, onko ilmanpaine patjan sisällä oikeanlainen suhteessa elopainooni. Lysähdin patjalle ja totesin ilmamäärän riittäväksi myös minun elopainolleni, joka on ehkä tuplasti enemmän, kuin aikaisempia testejä suorittaneen The Hansomin.
The Hansom tutki patjaa hetken ja komensi minut lopuksi huitoen pois patjalta. Hän ei ollut olenkaan niin varma siitä, että patjan täydellinen nukkumispehmeys ja mukavuus olisi vielä saavutettu. The Hansom hyppäsi ketteränä miehenä ilmapatjalle ja roikkui sen reunan yli säätäen lattianrajassa sijaitsevaa pumppausmekanismia.
En jäänyt todistamaan tarkempaa hienosäätöä vaan pakenin keittiöön siskolikan luo. Keskustelumme läpi kuulimme, kuinka olohuoneen puolella patjan pumppujärjestelmä välillä imi lisää ilmaa patjan syövereihin ja kuinka se välillä pumppasi ylimääräistä ilmaa varaventtiilistä pihalle.
Kului varmasti puolituntia, ennen kuin ilmoitus onnistuneesta asennuksesta saavutti keittiön ja tietoisuutemme.

Kun majoitus oli hienosäädetty, lähdimme siskoni kanssa tarkastelemaan entisen kotikaupunkini yöelämää. The Hansom ei erinäisten ja hyvin epämääräisten syiden takia halunnut liittyä seuraamme, vaan jäi kotiin.
Kun aamuyöntunteina saavuimme takaisin asunnolle, oli The Hansom kateissa. No etsinnät eivät kuitenkaan ehtineet levitä turhan laajoiksi, sillä löysimme hänet suhteellisen nopeasti, suloisesti nukkumasta rakastamaltaan ilmapatjalta keskeltä olohuoneen lattiaa.
Siskolikka potkaisi tylysti patjan kulmaan ja käski miestänsä siirtymään pois vieraspetiltä ja muuttamaan, mitä pikemmin, takaisin makuuhuoneeseen.
Nukkuvalla miehellä oli ilmeisesti ollut koko ilta aikaa miettiä yönaikana mahdollisesti tulevia dialogeja, jotka liittyvät siihen tosiasiaan, että häntä kehotettaisiin poistumaan kyseiseltä patjalta. Näin epäilen, koska nukkuvalta mieheltä alkoi sadella hyviä, perusteltuja vastauksia, miksi hänen tulisi saada jatkaa uniaan patjalla ja minä ja siskoni voisimme painua huitsin kuuseen häiritsemästä hänen yöuniaan.
Diplomaattista ratkaisua ei löytynyt ja päädyimme sisareni kanssa lopuksi yhteistuumin ratkaisumalliin, jossa The Hansom tönittiin alas patjalta ja ohjattiin unisena ryömimään kohti makuuhuonetta.

Viikko vierähti ja vierailuni päättyi, kului lähes kuukausi, kunnes juhlittiin minun ja Svanskin häitä. Ilmapatjallekkin oli suunniteltu tärkeä rooli juhlassa, korvata sänky pienessä mökissä, jossa päätimme viettää hääyömme.

Hääjuhlat olivat lopuillaan ja enää vain sinnikkäimmät juhlijat olivat paikalla.
The Hansomkin oli vetäytynyt paria tuntia aikaisemmin karavaaniautoonsa, jonka oli kätevästi parkkeerannut juhlapaikan pihalle. The Hansom nukkui ja jossain tuon karavaaniauton lukuisten pikku ovien ja laatikoiden kätköissä oli vangittuna, meille tarkoitettu ilmapatja.

Kesken loppuillan häähumun, päätin poiketa keittiössä pienellä yöpalalla, mutta ennen kuin tilannetajuni ehti terävöityä, seisoinkin eteisaulassa, jossa oli käynnissä pysähdyttävä draamanäytelmä.
The Hansom istui pikkujakkaralla puristaen kaksin käsin ilmapatjaansa, sihisten raivosta. Siskoni kiljui, kiskoen vuoroin ilmapatjaa ja osoitellen vuoroin The Hansomin aikuista tytärtä, joka lähes itkukurkussa yritti selata retkikaasulämmittimen käyttöohjeesta ilmeisesti suomenkielistä sivua, tai sitten vain ylipäätänsä jotain tolkkua.
Mieleeni oli juuri pongahtanut ajatus mennä tiedustelemaan, mistä tässä kalabaliikissa mahtoi olla kyse, kun tunsin jonkun kiskaisevan minut voimalla eteisaulan rappujenvarjoon suojaan.

Hihasta vetäjä oli Siskolikan henkilökohtainen hääavustaja, lapsuuden ystävämme Innanen. Kyyhöttäessäni hääpuvussani tiera vinossa, eteisrappujen alla hyvin epätietoisessa mielentilassa siitä, miksi minut oli kesken omien häitteni sinne kiskottu, uskalsin tiedustella Innaselta, mistä oli kysymys?
Innanen kähisi: ”Älä vaan mene sinne!  Siellä on tuliset paikat, moni on jo saanut lentävän lähdön tuosta, olen seurannut! ”
Katsoin kysyvästi Innaseen. Mutta lisäraportti oli jo tulossa, ihan pyytämättä:

”Tää hommahan kato alkoi alun perin siitä, kun Siskolikkasi oli yrittänyt hakea tuota kirottua ilmapatjaa tuolta asuntovaunusta. No sehän ei onnistunut alkuunkaan niin kuin suunniteltiin, hän oli lentänyt pihalle samantien, kuin bestman virastaan tänä aamuna.
Sen jälkeen ovea oli mennyt takomaan Tytär, jolle oli kaiketi luvattu, että patjan etsintä aloitetaan. Ovi oli kuitenkin nopeasti lukittu ja minuuttia myöhemmin asuntoauton valot olivat epäilyttävästi sammuneet, ilman että patja oli ilmestynyt ulos.

Patjan vapautus komiteaan oli tämän jälkeen liittynyt ja poistunut erinäinen määrä häävieraita, mutta parhaimmatkin tulokset kyseisillä delegaatioilla jäivät korkeintaan siihen, että asuntoautoon saatiin lupaavasti valot korkeintaan puoleksi minuutiksi kerrallaan.
Tätä jatkui kunnes Siskolikkasi perusti yksijäsenisen ääriajatteluryhmän ja teki rynnäkön vaunuun. Tämä kaikki sillä lopputuloksella, että syvästä unestaan herätetty The Hansom, syöksyi juhlakansan kauhuksi ulos autostaan ilmapatjaa panttivankina pidellen.

Oli luonnollisestikin tullut erimielisyyttä kidnappaajan ja paikalle rohkeasti jääneen ydin delegaatioryhmän välille siitä, oliko kidnappaajan, eli The Hansomin, kohtelu alun perin ollut epäinhimillistä? 
Kun Siskolikkasi ja Tytär jäivät tylsästi toistelemaan lausetta, jossa todettiin, että The Hansomilla ei ollut minkäänlaista oikeutta ottaa patjaa haltuunsa, koska sen oikeasti omisti morsian eli sinä, (nyökkäsin sen merkiksi, että ymmärsin tilanteesta vielä sen verran, että tiesin olevani morsian). 
Ja näin ollen kyseessä ei ollut patjan lainaaminen, vaan paremminkin lainasta palauttaminen. 
Mutta The Hansom oli omissa syytöksissään edennyt jo tällä välillä jäätymiskuolemaan. Omien sanojensa mukaan hänet oli nimittäin kylmästi hylätty jäätävässä elokuunyössä, miinus 35 asteen kylmyyteen, yksin karavaaniautoon nääntymään, ilman virvokkeita.
Hänelle ei auttanut esitellä, lämpömittaria joka kohosi sillä hetkellä kesäiseen +14 lukemaan. Turhaa oli myös juuttua siihen tosiasiaan, että aivan itse, hän oli vaunuunsa vetäytynyt. 

The Hansom oli sorrettu mies! Hän katsoi viimeiseksi häväistyksekseen sen, että jäätymiskuoleman partaalla hänen untansa oli useaan otteeseen väkijoukon voimin uhattu ja häneltä oli ikävällä tavalla vaadittu keskellä yötä ylivoimaa apunakäyttäen hänen omaisuuttansa toisten ihmisten hallintaan. 
Lopuksi oli asuntoautoon tehty kiljuva joukkorynnäkkö ja häneltä oli viety silmänräpäyksessä kaikki omaisuus! Joten näissä olosuhteissa hänellä ei kuulemma ollut mitään muuta mahdollisuutta, kuin turvautua viimeiseen oljenkorteensa ja ottaa ilmapatja panttivangikseen.

Tässä vaiheessa Tytär ja Siskolikka olivat kiljuneet yhteen ääneen, että eivät he olleet vieneet muuta, kuin sen perkeleen spriilämmittimen käyttöohjeen, jotta herralle oltaisiin saatu sitä lämpöä sinne karavaaniin!  Mutta moiset syytökset saivat The Hansomista irti vain halventavia katseita ja lisää raivoisaa sihinää.
Nämä väärinymmärrykset ja kaltoin kohtelut olivat lopuksi ajaneet tilanteen öiseltä pihalta, lämpimään eteisaulaan ja The Hansomin lämmetessä kohmeestaan oli tilannekin ylikuumentunut, aina nykyiseen olomuotoonsa asti, jossa ratkaisun avaimet olivat yhtä suuri mysteeri, kuin öljy-sprii-mikä lie- lämmittimen toimintaohjeetkin."

Olin järkyttynyt! Leppeäksi mieheksi tuntemani the Hansom käyttäytyi täysin luonteelleen epäolennaisesti. En kuitenkaan ehtinyt reagoimaan sen traagisemmin kuulemaani, kun öljylämmittimen ohjetta tulkinnut tytär säntäsi syvästi loukattuna ulos eteisaulasta, riepottaen rutistunutta manuaalia kädessään. Kuulin vain sisareni kiljuvan miehelleen ”No nyt loukkasit tyttöä, hän nyt vain yritti saada sen helkkarin lämmittimen toimimaan!” 
Päätin tuoreena ja täysin aitona diplomaattirouvana suorittaa ihka ensimmäisen kriisin purkutilanteeni.
Sankarin lailla rohkaisin mieleni ja jalosti astuin rappujen alta esiin.
Kävelin pelkoa uhaten the Hansomin eteen ja pyysin kohteliaasti saada patjan hääyötäni varten! Siskolikka, joka kuvitteli yhä halitsevan tilannetta jollain tasolla, sotki heti pelimerkkinsä ja yritti hätyyttää minut takaisin rappujen varjoon, mutta liian myöhään!
The Hansom karjui puristaen yhä tiukemmin patjaansa, että: ”Painu sinä vain tanssimaan siitä, niitä tip tap tanssejasi, sinne parketille.

Pakenin kauhuissani kuistille, jossa olikin täydessä käynnissä panttivankitilanteen uhrien tuskan lievittämien ja yleisellä tasolla keskustelu insinöörivieraiden kesken siitä, kuinka retkilämmitin yleisperiaatteellisesti toimii, mikäli käyttöohjeeseen ei ole luottaminen.
Ihmettelin ääneen, miten leppoisaksi mieheksi tunnettu The Hansom, voi käyttäytyä noin oudosti? Siskolikkani oli yhtä ihmeissään, ja totesi että tilanne oli omituinen senkin vuoksi, että yleensä vain vahva 40% alkoholi sai The Hansomissa moiset dramaqueenin-geenit valloileen.
Ja kyseisen vahvuiseen juomaan, The Hansom ei ollut sekaantunut koko iltana!

Samassa Svanski tanssahteli kuistille onnellisena miehenä, tilanteesta ehkä enemmän pihalla, kuin kukaan muu. Hän tiedusteli miksi The Hansom istuu eteisessä sihisten ja halaillen ilmapatjaa? On niin vihainen, että ei edes enää huolinut viskiä!
Minä ja siskolikka karjuimme yhteenääneen: ”Viskiä!! Miten niin enää?!?! Oletko antanut The Hansomille viskiä!”
Hiprakassa iloisesti hoiperteleva Svanski ei ymmärtänyt, miksi nyt noin hermostuimme? Tietenkin hän tarjosi tänä aamuna bestmaniksi ylennetylle The Hansomille häälahja viskiään, sehän oli aivan luonnollista!
Minä ja siskolikka kihisimme raivosta, Svanskia ja The Hansomia ei koskaan, ei koskaan! Saa jättää kahdestaan ilman valvontaa, se oli opittu nyt jo toistamiseen, kantapään kautta! 
Karjuimme tuskaisesti: ” Ei The Hansomille saa antaa viskiä, kaikki sen tietää!!”
Svanski katsoi meitä loukkaantuneena ja pyörähti kannoillaan ympäri ja liihotteli mielenosoituksellisesti pois paikalta, jurputtaen mennessään, että ei edes ymmärtänyt, miksi hän joutui nukkumaan hääyönsä pumpattavalla ilmapatjalla ”In the first place!” 

Samassa, kun Svanski pakeni kuistilta kesäyön pimeyteen, rysäytti The Hansom ilmapatjoineen kuistille, kuin myrskyn merkki. Nyt hänet oli unohdettu yksin jäätymään eteiseen. Suurin draaman elkein hän teki tilaa itselleen tönäisemällä sivuun rappujen alta esiin kömpineen Innasen. Hän paiskasi raivolla ilmapatjan kuistille ja lähti sitten yhtä suurin elkein, kuin oli tullutkin, kohti karavaaniaan. Ohittaessaan viattoman, taas pystyyn kömpineen Innasen, ja sihisi tälle mennessään: ”Haista sinäkin paska!”

Tilanne saatiin täysin rauhalliseksi vasta sitten, kun asuntoautoon delegaation yhteistuumiin, lähetettiin korvaavaksi panttivangiksi Siskolikka ja kaksi kaljaa. Näillä toimenpiteillä saavutettiin aselepo, joka kesti aamuun kello yhdeksään asti, jonka jälkeen ilmapatja luovutettiin takaisin kaappaajalleen, diplomaattisen sovun säilyttämiseksi. Rauhanele otettiin vastaan yhä sihisevällä, mutta jokseenkin laantuvalla raivolla. 
Näin siinä kävi, naimakaupat saatiin onnistuneesti päätökseen, vasta kun lisähintana oli maksettu ilmapatjayhteistyösopimuksen osingot. Rauhan neuvotteluissa ilmapatjan käyttö- ja omistusoikeus menetettiin The hansomille, määrittelemättömäksi ajaksi.

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Paluu Arabiaan



Pari kuukautta on vierähtänyt kuin siivillä ja joku optimisti kerkesi jo toivoa, että olen luopunut blogini kirjoittamisesta täysin. Asiahan ei niin ole. Olen ollut vain, no sanotaanko, inspiraatiomatkalla.

Koska vuoden ajan kirjoitin kotirouvana elosta ja olosta arabianniemellä hiukan hatarin perustein, sain kesäkuussa hirveän omantunnontuskan ja kolauksen. Päätin että en enää kirjoita sanaakaan ilman papin aamenta, sillä vaikka leimoja ja papereita löytyy, aamen puuttui ja koko ”rouva” status oli tavallaan ihan huijausta.

No nyt on elokuu ja pappi on aamenensa sanonut.
Minua ei vaivaa enää kirjoittajantukos, eikä mikään muukaan, sillä olen oikeasti rouvaantunut  ja tämä sosiaalisessa arvohierarkiassa ylöspäin kipuaminen on saanut minut unohtamaan kaikki pikku huolet. 
Kuten esimerkiksi, minulle häälahjaksi ilmestyneet, Derrick- silmäpussit. En anna niiden vaivata minua, vaikka ne tunkevat esiin, niin hääkuvista, kuin peilistäkin ja heiluvat silmieni edessä tuulen mukana ja pomppivat sinne tänne juostessa. Ei haittaa! 
Rouva ihmisellä kuuluukin olla silmäpussit, koska hänellä on niin paljon vastuuta ja huolta. Näin uskottelin itselleni vielä eilen kun ”jet lagin” vuoksi en jaksanut tehdä kuontalolleni mitään… 

Tänään silmäni kuitenkin aukenivat, tai paremmin sanottuna eivät auenneet! Ja minun oli katsottava totuutta silmiin, tai paremmin sanottuna, katsottava totuutta silmäpusseihin. Sillä aamulla herätessäni turvonneeet silmäpussit olivat ainoa asia, mitä näin. 
Vaikka itäeuroopassa avioero on hyvin vaikea toteuttaa, on se kuitenkin mahdollinen, joten en voinut antaa viikon vanhan avioliiton rupsauttaa minua näin pahasti, varsinkin kun Svanskin ulkonäköön avioliitolla on ollut täysin vastakkainen vaikutus. Kimalteleva kultasormus tuntuu mangneettina vetävän naisia puoleensa, kun taas derrick-malliset-silmäpussit,...no muotoillaan tämä nyt niin... että Luojan kiitos en ole sinkku!! 
Nyt olen muurannut silmäni täyteen kaikenlaista rasvaa ja voidetta näyttääkseni taas omalta, silmäpussittomalta, huolettomalta itseltäni. Ja ehkä jo huomenna voin säihkysilmilläni mulkoilla Svanskia hapuilevat syöjättäret, kuten lentoemännät ja itäeurooppalaiset "vanhat" naapurit, huitsin kuuseen!

Svanskikin huomasi, että rouva-huumani oli vain hetken hurmaa ja alkoi kahdenpäivän päästä kotiin tulosta jurputtamaan, että matkalaukut on purettava ja pyykit pestävä.
Mikään ei muutu, juuri ennen lomaani pesin pesukoneessa vyön sekä rintsikat ja sain sen kivasti epäkuntoon. Sen pumppausohjelma meni rikki, ja koska olin käynnistänyt koneen juuri meidän mennessä nukkumaan, oli pumppu junnannut paikallaan neljättä tuntia, kunnes Svanski kiljuen heräsi palaneen käryyn ja hirveään metalliosien kirskuntaan. Hän väitti että yritin murhata meidät sänkyihimme ja melkein perui naimakaupat, mutta aamuun mennessä hän onneksi leppyi.

Nyt siis kuvittelin, että en tietenkään voi itse pestä pyykkiä, vaan voin hyvällä syyllä viedä koko reilun kuukauden lomapyykin kiinalaiseen pesulaan. Niin mitä?!
Svanskiin olikin iskenyt joku ”täydellinen-aviomies-huolehdin perheestäni- ja kodinkoneistani-kuume” ja hän oli korjauttanut tuon kirotun vempaimen lomani aikana! Avioliiton ensimmäiset päivät eivät siis olekaan kuohuviiniä ja kuhertelua, vaan silmät rasvasta sokeana, pyykin pesua! Hirveä vastuu kasautui heti mun olkapäille.

Kaikki ei todellakaan mene aina kuten suunnitellaan, leppoisasti shampanjaa juoden, sen, jos minkä, opin tänä kesänä. Olin tehnyt kesästäni etukäteen excel-taulukoon johon olin tarkkaan suunnitellut kaiken ohjelman ja kuinka kesä, vaihe, vaiheelta etenee kohti isoa papin aamenta. 
No kesä eteni, excel ei!
Mikään ei mennyt niin kuin suunniteltiin, jotkut asiat menivät jopa niin sekaisin, että hurjimmissa kauhuskenaarioissakaan en osannut sellaista ennustaa. Tänä kesänä ”Murphynlaki” oli valttia, kaikki mikä vain pystyi menemään vikaan, meni vikaan.
Ja silti, yhtään mokaa, sekaannusta ja härdelliä en vaihtaisi, siihen keväällä tekemäni excel-taulukon täydelliseen suunnitelmaan. Kesäni oli täynnä ihmisiä, jotka välittivät ja elivät aidosti mukana.
Kun suunnitelmat kariutuivat, silloin todelliset persoonat astuivat näyttämölle. Kun seurasin tätä näytelmää hetken sivusta, tajusin mitä ihania persoonia elämäni onkaan pullollaan, korvaamattomia, aitoja, tilannetajunsankareita.

Opin taas kerran sen, mikä niin juhlissa, tai yleensä elämässä on tärkeää, ei se miten servetit on taiteltu ...(vaikka vieläkin olen sitä mieltä, että minun ideani oli parempi ja olen kiitollinen niille muutamalle, jotka uhrasivat aamuyöntunnit ja makeat unensa ja uudelleen taittelivat kyseiset servietit, ohjeitteni mukaan)
...No sanotaan sitten vaikka niin, että ei ole tärkeää missä kulmassa kukka-asetelmat ovat! Unohdetaan nuo servietit, ne tuntuvat nyt olevan minulle joku pakkomielle, kuitenkin serviettientaitteluhan tuo juhlan arvokkuuden ja tunnelman parhaiten esille. 

Elämässä ja häissä on loppujen lopulta tärkeää ne idiootit keiden ympäröimänä olet, sukulaiset, jotka tuntevat sinut läpikotaisin ja silti pitävät sinua tärkeänä, ystävät jotka tekevät niin paljon, että et tiedä miten ikinä voit heille korvata ja tietysti perhe joka puolustaa sinua henkeen ja vereen, kun sinulta on viety pumpattavailmapatja (joka alun perinkin oli Minun!). 
Ja tietysti Svanski, joka karkasi kaksi kertaa, ennen h-hetkeä, mutta palasi ja hymyillen seisoi vierelläni. 
Svanski, joka juhlan jälkeen ei kertaakaan nipottanut siitä, että suunnitelmista poikettiin, tai että lasit olivat vinossa, vaan kerrankin hänelle oli tärkeintä se oleellinen, me molemmat hymyilimme ja tanssimme yhdessä. Svanski ei välittänyt serveteistä vaan tärkeintä hänelle olivat vieraat, jotka kehuivat häntä komeaksi. Svanskin mielestä oli harmillista, että hän juuri sillä hetkellä muuttui komeaksi, kun menetti vapautensa, mutta kuten sanoin, Murphyn laki, vaikutti kaikkialla!

Aito hymy, aito nauru ja aito ilo ja tietysti oikein taitellut servetit, ne ovat ainoat asiat mitä hyvät häät oikeastaan tarvitsevat. 
Ne ovat myös ainoat asiat jotka onnistuivat suunnitelmien mukaan, meidän suuressa juhlassa, joiden parhaisiin paloihin saatan syksyn aikana palata blogissani muutamaankin otteeseen.

Kiitos idiootit että ympäröitte meitä! Ja toivottavasti me olemme niitä idiootteja jotka ympäröivät teitä!