tiistai 27. joulukuuta 2011

Arki putki päälle


Joulun jälkeen iskee aina järkyttävä masennustila. Ensin on menty hiukan yli kuukausi enemmän kuin ylikierroksilla, leivottu, askarreltu, koristeltu, selitelty ja tiukkaan perusteltu erilaisia asioita ja hankintoja, täydellisen joulun saavuttamiseksi.
Sitten tulee Joulu ja voi rauhoittua ja nauttia hyvästä ruuasta, koristeista ja muusta. Tapaninpäivänä on tietenkin ajelua, sinne tänne aavikolla.
Mutta sitten… niin sitten tuleekin taas arki.

Heräsin tänään tyhjään asuntoon, sillä Svanski oli ryysännyt jo ennen kukonlaulua toimistolle. Keittiössä odotti läjä likaisia tiskejä, kun laahustin sinne keittämään pika aamukahviani ja likaviemärin korjaustyö oli yhä edelleen kesken.
Lattialla oli erikokoisia tiskivesilätäköitä erilaisissa kuivumisen asteissa ja tiskiallaskaappi repsotti levällään kuin… no vaikka, Jokisen eväät.
Svanski oli ovensuuhun pakannut pari roskapussia, joissa lahjapapereita ja kalkkunan luita, oli kai unohtanut ne viedä aamulla, kun intopiukeana oli ampaissut toimistolle. Kaikesta tästä huokui vain yksi ankea tosi asia, Joulu oli ohi.

Minun piti ryhdistyä hiukan masennustilastani, kun putkimiehet saapuivat jonkun omituisen imurin kanssa avaamaan likaviemäriä. Ensin seurasin heidän puuhiaan, mutta kun haju kävi niin sietämättömäksi, että teki mieli puklata päätin paeta kirjoitustyöni pariin.
Avasin hyvillä mielin Joulukalenteritiedostoni ja olin jo aloittamassa uuden luukun työstöä, kun tajusin, että kalenteri on ohi.
Silloin en pystynyt enää hillitsemään tunnetilaani ja minuun iski armottomalla lujuudella hirveä masennus, turhuuden tunne.
Kuukauden verran olin ollut tuikitarpeellinen ja kiireinen kalenterini kanssa. Svanski oli muutaman kerran joutunut jopa mainitsemaan minulle, että minua ei ole kukaan kalenteriprojektiin palkannut. Minulla ei siis ole pomoa, joka antaisi minulle potkut, mikäli jokin luukku jäisikin kirjoittamatta. Hänen mukaansa oli turhaa myöskin esittää stressaantunutta jornalistia. Minulle ei hänen mukaan, ollut määrätty tulosvastuuta kalenterien lukijamääristä,  joten turhaa oli niin ikään seurata lukijakäyriä, kuin joku suurempikin ohjelmapäällikkö. 
Voi olla, että kalenterista muodostui minulle eräänlainen leikkityöpaikka. Heräsin aamulla, keitin kahvia ja menin toimistooni töihin, kuten normaalit aikuiset ihmiset. Kirjoittelin helposti useamman tunnin, kunnes minulla olikin jo kiire kotitöihin kuten ruuanlaittoon pyykinpesuun ja muuhun. Elämään tuli sisältö ja rytmi.
Mutta nyt taas olemisen sietämätön keveys iski. Siksi päätinkin aloittaa kaksi uutta kirjoitus projektia, mutta niiden yhä muhiessa ja etsiessä lopullista muotoaan pääni idea riihessä, keron teille sen, miksi keittiössäni on kolme putkimiestä ja likaviemäri imuri….

Se alkoi Joulu aattona. Olin juuri saanut pöydän koreaksi, Svanski vielä lopetteli puheluaan äidilleen skypessä, joten ajattelin reippaana tyttönä tiskata pari kuppia, jotka olivat likaantuneet salaattikastikkeen valmistuksessa. 
Mieli täynnä joulumieltä tiskailin juuri siivotussa keittiössäni, sillä halusin kaiken olevan tip ja top kuten Svanskin mukaan mun joululaulussakin sanotaan.

Mutta laulun kertosäkeen kohdalla soolo esitykseeni tuli omituinen taustakohina, se kuulosti veden lotinalta, mutta se lotisi eri tahtiin, kuin kauniisti soliseva keittiön hana. Lotina oli täysin epärytmissä, se tuli omituisina sykäyksinä. Toisen säkeistön alkaessa kuului yksi isompi lotinan räiskäys. Sitten katkonainen lotina muuttuikin koko aikaiseksi lotinoiden ryöpyksi.
Minulla oli vahava tunne siitä, että ääni kuului allaskaapista, ja siinä syy miksi avasin sen. Kerron tämän koska, Svanki minulta myöhemmin syyttävään sävyyn kyseli, miksi avasin kaapin?  Avattuani kaapin oven keittiönlattia täyttyi kaapista tursuavaan likaveteen. Tein nopeita silmämääräisiä havaintoja. Yksi kaapin sisällä olevista putkista näytti olevan poikki ja se syöksyi likavettä pihalle. En tietenkään ole LVI-asiantuntija, mutta siinä vaiheessa kun tiskiallas on tyhjä ja kraana kiinni, mutta omituinen putki yhä syöksee likavettä keittiöön, kuin Imatrankoski kevättulvan aikaan, niin tajuaa siinä maallikkokin, että nyt ei taida mennä taas ihan niin kuin oppikirjoissa.

Keskeytin tontturallini sulosävelet ja päästin ilmoille hätähuutoni: ”Svanskiiiiiii!!!!!”
Svanski ei petä koskaan, muutamassa nanosekunnissa hän oli keittiössä huutamassa minulle: ”Helenaaa!!!  Mitä hemmettiä sinä taas teet?! Miten on mahdollista, että aina sinä olet paikalla ensimmäisenä, kun jotain tällaistä tapahtuu??!!”

Svanski kummallisesti uskoi järkkymättömällä vankkuudella, siihen tosiasiaan, että minulla olisi muka ollut jotain tekemistä kyseisen putkivaurion kanssa ja raivon vallassa vuoroin moppasi vuoroin lastalla suti keittiön lattiaa!
Hän komensi minut poistumaan keittiöstä ja jäi sinne urputtamaan jotain siitä, kuinka turhaa hänen on maksaa siivoojalle!

Kun Svanski on saanut tulvan tyrehdettyä, hän vaatii tietää ja oikein tarkalla kuvauksella varusteltuna sitenkin, mitä tein juuri ennen, kuin putki halkesi?
Kerroin tarkasti tiskanneeni majoneesin valmistuksessa likaantunutta kuppia!
Svanski oli taas mennyt johonkin stressi tilaan ja kiljui minulle, että voisinko mitenkään ostaa majoneesin valmiina kuten normaalit ihmiset, jotta vältyttäisiin tälläisiltä episodeilta.
En mitenkään pystynyt käsittämään miten majoneessinenkuppi ja putken halkeaminen liittyvät toisiinsa, joten mökötin hetken mielenosoitukseksi.
Tämän jälkeen pidin kattavan luennon siitä, että jos herra haluaa mautonta ällömajoneesia joulusalaatteihinsa, niin siitä vaan ostaa minulle jotain helkutin helmanssin älllötysmönjää!! Anteeksi vaan, jos yritän panostaa ja valmistaa tasokasta ruokaa. 

Majoneesi puolustuspuheeni sai minut mökötystilasta takaisin sotajalalle. Kiljuin kuin mielipuoli, että helppo siinä taas toista syyttää, kun itse ei voi edes soittaa putkimiestä ja suomessa minulla sentään oli keittiö, missä vedet menivät putkesta alas eikä niinkään ylös kuten täällä tuntuu aina tapahtuvan! Tässä maassa ei vesikään tiedä, minne mennä! Eikä ihme, sillä keittiö, jossa minun odotetaan valmistavan gurmeeruokaa, on kuin opiskelija yksiön vessa! Pieni Epätoimivasti suunniteltu ja kaikki toiminnot jotenkin Rikki!!!
Kun olimme molemmat saaneet huudettua raivomme pihalle tuli hetken hiljaisuus, sitten Svanski lähtikin nöyrästi soittamaan putkimiestä.

Tuntia myöhemmin keittiön vesitoiminnot oli käyttökiellossa ja likakaivo sinetöity. Talossa soi tip tap tietokoneelta ja putkimies ajoi juuri ulos portista. Pienen ehkä joulustressin aikaan saama sanasota oli unohdettu. Söimme Svanskin kanssa jouluateriaa sulassa sovussa ja nauroimme talon pettämättömän yllätykselliselle putkistosysteemille. Kesäinen wc-pöntö episodi tuli mieleemme ja joulupöytä oli täynnä hauskoja putkistohuoltoon liittyviä muisteloita.

Putkimies lupasi tulla korjaamaan keittiön lopulliseti kuntoon joulun jälkeen ja me tiskasimme tiskimme joulun aikana alakerran keittiössä. 
Nyt alakerrankin lavuaari on tukossa, mutta se on mun oma pikkusalaisuus, jonka aion kertoa vain putkimiehelle. Se oli puhdas vahinko, olin juuri putsaamassa kalkkunapeltejä ja kaatamassa kalkkunan rasvaa pikkukippoon, jonka taas suunnittelin viskaavani roskikseen. Luulin olevani yksin alakerran suuressa toimistosokkelossa. Kuitenkin aivan yllättäen kuulin jonkun sanovan selkäni takana: ”sinä se vaan täällä tiskaat.” Säikähdin niin, että pelti lipsahti ja rasvat lörähtivät lavuaariin. Se oli sihteeri, joka teki rästihommia joulupäivän iltana. Ei ole minun vika jos kaikenmaailman sihteerit hiippailee öisessä toimistossa! Säikähdyksestä huolimatta sain aikaiseksi viattoman kikatuksen: ”Juu minä se vaan tiskaan.” Kerkesin myös kääntymään nopeasti lavuaarin eteen, että sihteeri ei nähnyt lavuaariin lorahtanutta paistorasvaa.

No mutta nyt on putkimiehet paikalla ja homma hoituu taas kuin itsestään.

lauantai 24. joulukuuta 2011

Kahdeskymmenesneljäs luukku, Tuli joulu kultainen...


Joulu aattoaamu valkeni täällä ihanan aurinkoisena, mikä ei sinänsä ole yllätys tässä maassa. Se on vähän kuin olisi ihmeissään siitä, että suomessa sataa räntää marraskuussa. 
Mulla oli kello herättämässä seitsemältä, monestakin eri syystä. Ensinnäkin ne kalkkunat, ne oli saatava uuniin ja vauhdilla ja toiseksikin jaksoin yhä uskoa joulun ihmeeseen. Siihen, että siivooja sittenkin saapuu.
Olin eilen jo melkein tarttumassa imuriin, kun Svanski sai puhelun ja siivooja vannoi tulevansa aattoaamuna. Ja kuin joulun ihme konsanaan, siinä se tönötti 8:15 mun ovella moppi kourassa. Mun joulu alkaa sittenkin sujua.

Kalkkunat kevyen taistelun jälkeen uunissa 8:30. Sisko laittoi eilen illalla amerikkalaisen paisto-ohjeen, joten mikään ei voi mennä vikaan! Sihteerin kalkkunassa vielä muutama untuvainen höyhen. Mutta pää oli poikki kuten sopimuksessa mainittiin, joten sain höyhenet nypittyä ilman suurempaa tuskaa. Tuo kalkkunoiden kuningas mahtui juuri ja juuri alakerran isonkeittiön uuniin, siellä se nyt porskuttaa tunnin jos toisenkin ja ehkä vielä kuudennen.

Eilen illalla haettiin basaarista pähkinöitä. Ne laitan kohta kippoon pöydälle äidin lähettämien vihreiden kuulien viereen, kunhan tuo siivoojan retku saa ensin talon puhtaaksi. Eilinen basaari reissu, kerkesi tarjoamaan vielä kulttuurillisen valaistumisen juuri ennen joulua.

Olimme kävelemässä basaari alueelle, minä, Svanski ja Sihteeri, kun peräämme rynnisti pilliä raivokkaasti viheltävä poliisi. Poliisimies oli pitkä, mutta painoa hänellä oli ehkä hätäiset neljäkymmentäkiloa. Hänen toinen silmänsä katsoi lännessä laskevaa aurinkoa ja toinen jo odottikin sen nousevan jo idästä. Kaikin puolin tämä pilliinsä tukehtuva poliisi muistutti jotenkin heinäsirkkaa koko olemukseltaan. 
Hän myös aiheutti minussa samanlaisia tuntemuksia kuin ruohikolla hyppelevä sirkka, kaikin puolin ällöttävä mutta ei järin pelottava. 

Mitä enemmän hän puhkui pilliinsä ja huitoi meille, sitä enemmän minua itseasiassa nauratti koko hontelo ukkeli. Hän sai meidät kiinni liikennevaloissa, kun olimme juuri ylittämässä katua kohti basaaria.
Hän parkkeerasi seisoa jäpittämään, aivan sihteerin viereen ja puhalsi helkutin pilliinsä, niin että katu raikui. 
Seitsemän kertaa suurempi sihteeri ei kovin pitänyt poliisimiehen tempauksesta ja ärjyi hänelle arabiaksi. Poliisimies ei luovuttanut, hän tarttui sihteeriä olkapäistä ja teki epätoivoisen yrityksen kääntää hänet toiseen suuntaan. Ilmeisesti poliisi ei halunnut Sihteerin ylittävän katua, vaan toivoi hänen jatkavan suoraan kohti rantaa. 
Tässä välisä Svanski puutui peliin ja halusi tietää mistä on kyse? Poliisi viittelöi meille, että jatkakaa vain kadun ylin mutta riippui yhä Sihteerissä yrittäen kääntää häntä yhä. Sihteeri seiso paikallaan kuin muuri ja kun ei enää jaksanut katsella poliisin räpistelyä ympärillään, hän murahti tälle jotain arabiaksi ja sai poliisin perääntymään ja luopumaan kääntelyyrityksistä hyvin hämmentyneenä. 
Poliisi katsoi minuun (tai luulen niin, hyvin vaikea sanoa kumpaa silmää olisi pitänyt seurata) ja kysyi englanniksi: ”Tunnetko tämän miehen?” Olin hiukan närkästynyt sihteerin saamasta kohtelusta ja tiuskasin että tietenkin tunnen ja  astuin lähemmäksi sihteeriä, ikään kuin todistaakseni että uskalsin tehdä niin vaikka hän on iso ja pelottava. 

Poliisi hämmentyi katseli ympärilleen ja kuin onnellisena sattumana hän näki kolme intialaismiestä kauempana ylittämässä katua. Hän tarrasi pilliinsä ja vihelsi siihen taas, kuin merimies sumutorveen ja pitkin heiveröisin jaloin lähti harppomaan kohti, katua ylittäviä intilialaismiehiä. Me jatkoimme eteenpäin, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, mutta uteliaisuudestani tähyilin taakse ja näin kuinka Poliisi piti armotonta luentoa katua ylittäville miehille. 

Mun oli pakko saada tietää mitä olikein tapahtui, mikä oli tuo kadun ylitystä vahtimaan laitettu heiveröinen poliisi ja miksi Sihteerin kadun ylitys tuntui olevan niin suuri rikos. Sihteeri ärähti, se oli idiootti! Luuli että samassa perheessä ei voi olla kahta eri ihon väriä! En ihan pysynyt taas mukana, mitä värejä ja missä perheessä. Svanski ja Sihteeri joutuivat vääntämään rautalangasta. Tänään basaarissa on perhepäivä yksinäiset eivät saa mennä ja tuo poliisi ei tajunnut meidän olevan samaa porukkaa, kun on hiukan tummempaa hipiää ja sitten vaaleampaa. Ahaa vihdoin taas tajusin, tietenkin perjantai, työläisten ainoa vapaa, mutta juuri silloin joka paikassa on perhepäivä. Tänne töihin tulleet intialaiset ja filippiiniläiset miehet joiden perhe on muualla ei voi tuona ainoana vapaa päivänään mennä mihinkään. Kätevää hyvin kätevää.

Tarrasin sihteeriä käsipuolesta ja sanoin: No uncle Nicnac eiköhän mennä ostamaan niitä pähkinöitä. Meitä nauratti, kukaan ei voi estää tätä perhettä menemästä minne se haluaa. On meillä ennenkin ollut näkymättömiä lapsia, niin miksei siis matkassa voi olla myös yksi eno.

Pähkinät tuli ostettua ja Eno Nicnac teki myös helmikauppaa, mutta se onkin sitten aivan oma tarinansa. Ihmis vilinässä ja mausteiden keskellä tuli ihana joulumieli, tälläisissä tunnelmissa alkoi varmaan se aivan ensimmäinen joulu. Arabian tummuvassa illassa, viileässä joulukuun tuulessa, mausteiden tuoksussa, palmupuiden varjossa aaton aaton kaupankäynnin melskeessä. 
Melkein jo näin aasilla ratsastavan pariskunnan kaiken tuon hälinän keskellä. Joulu täällä on niin erilainen, mutta kuitenkin samaan aikaan aivan samanlainen, kuin kaukana kotona. Miten se taas menikään? Joulumaa jos jokaiselta löytyy sydämmestä....

Hyvää Joulua kaikille joulukalenteria seuranneille, missä ikinä olettekaan. Ottakaa kiinni Joulun pienistä hetkistä ja nauttikaa niistä! Olen ylpeä siitä, että kalenteriani on seurannut niin moni ja sen suosio yllätti minut täysin. Se on tehnyt kirjoittamisesta palkitsevaa ja auttanut löytämään asioista huumoria epätoivoisinakin hetkinä. Kiitos kaikista kommenteista ja kannustavasta myötäelämisestä, mun jouluvalmistelu hässäkässä.
Tämä on joulukalenterin viimeinen luukku, mutta tarina jatkuu blogissani yhä, sillä mun Svanskin, Sihterin, Siivoojan, Taloudenhoitajan ja autonkuljettajan elämä täällä aavikon auringon alla jatkuu yhä! Nyt kaikki huudamme kuorossa HYVÄÄ JOULUA ja painumme herkuttelemaan kalkkunalla!

Joulun taika on kummaa,
Se on kuin glögiä tummaa.
Lämmittää mieltä,
Kutittelee kieltä.
Kaikki valmiiksi muuttuu,
Kun joulun taika peliin puuttuu.
Nyt voi juhlasta nauttia,
Luvalla höllätä vauhtia.




perjantai 23. joulukuuta 2011

Kahdeskymmeneskolmas luukku, Salaisia operaatioita ja viimehetken taistelutahtoa


Mun osuus jouluvalmisteluista on suurin piirtein tehty. Kalkkuna sulaa ja Sihteerin kalkkuna… no se riippuu tuolla sen oven pielessä. En tiedä onko se hyvä vai huono, mutta ainakin se on vainaa ja suhteellisen tuoreeksi sitä vois myös kutsua.
Laatikot on tehty ja Svanski rauhoiteltu, kun se sai eilen hyperventilaatio-kohtauksen, kun sattui tulemaan keittiöön kesken mun laatikkotalkoiden. Hän on niin herkkä sielu, hiukan hellalle kiehunut riisipuuro, saa hänet hermostumaan.

Joulukukkia on talo täynnä ja basaarista ostettu kirkkaan punainen, kultakoristeltu pöytäliina on valmiiksi silitetty.
Italiansalaatti on sekoitusta vaille valmis ja Svanskilta piilotetut karkit on tarkastettu ja näyttää siltä, että piilo oli tänä vuonna varsin hyvä. Kaikki karkit on yhä tallella, joten tarjottavaa jouluaatoksi on.

Sitten yhtäkkiä, mut valtasi kauhu! Lahjat! Mulla ei oo mitään lahjoja!
Kuinka voin unohtaa jotain noin oleellista, voiko kukaan olla näin hömelö?
Sinänsä en ole rutiineissani vielä myöhässä, sillä en ikinä ole hakenut lahjoja kaupasta ennen aaton aattoa.
Viimevuonna aaton aattona töiden jälkeen suoritin lahjarallin 45minuutissa. Mutta mulla oli kyllä hiukan ajatusta siitä, mitä olen hakemassa. Toki ei se mennyt aivan nappiin siltikään, koska Svanskin lahja palautettiin heti pyhien jälkeen. Ostin sille hupparin, mutta en osannut ilmeisesti arvostaa mieheni rotevaa rinnanympärystä tarpeeksi, sillä löysäksi huppariksi tarkoitettu vaatekappale muistutti enemmän nakinkuorta tai teinitytön napapaitaa. Sellaista, jonka käyttämiseen itsekin syyllistyin joskus yhdeksänkymmentä luvun puolivälissä, kun itseluottamukseni oli vielä kohdillaan ja uskoin vankasti omistavani kauniin ja liiteän vatsan ja haaveilin myös napakorusta.
Onneksi myöhemmin järkiinnyin ja muutin napapaidat, tissipaitoihin ja unohdin kaikki idioottimaiset ideat, joissa neuloilla tehdään kehoon reikiä. Tissipaita kiinnittää kivasti katseet pois mahamakkaroista ja ikään kuin tuo paremman kuvan kantajastaan. Muutuin siis möhömahaisesta teinistä uhkeaksi povipommiksi!

Ehkä juuri tästä syystä, että en koskaan pysy aiheessa, minulta jää joka vuosi lahjojen osto niin viimetippaan.  Ja päädyn taas ostamaan Svanskille lahjaksi partaveden. Se on yleensä mun valttikortti lahja asioissa, jos en siis lähde tollaisiin extreme vaateostoksiin, kuten viimevuonna. Ostan partaveden aina oman maun mukaan, sillä yksinkertaisella perustelulla, että minähän sitä joudun haistelemaan. Ja lahja on aina menestys!

Mutta nyt on aaton aatto ja ei ole ideaa, eikä juuri budjettiakaan lahjan hankintaan. Siksi tarvitsen pikaisen taistelusuunnitelman.
Suunnitelma on tämä: Sanon Svanskille, että unohdin ostaa salviaa ja mun täytyy mennä sitä tietenkin tällä siunaamalla hetkellä hakemaan.
Huomaa suunnitelmani oveluus. Valitsin salvian sen takia, että uskon ettei Svanskilla ole aavistustakaan siitä, mitä se on. Joten ei turhaan pilaa strategiaani tarjoutumalla hakemaan sitä minulle. Hän ei myöskään tajua jouluaterialla sitä tosiasiaa, onko ruuassa loppupelissä salviaa vai ei. Joten en jää kiinni ruokailun aikanakaan siitä, että en oikeasti hakenutkaan koko yrttiä vaan unohdettua joululahjaa.

Suunnitelma on pettämätön, tämän valeoperaation voimin menen läheiseen ostoskeskukseen ja ostan Svanskille aamutakin.
Täällä on aina aamuisin kylmä. Talvella siksi, että lämmitys suljetaan yöksi ja kesällä siksi, että ilmastointi unohtuu aina päälle illalla ja aamulla on sitten olo kuin, pakastealtaassa. Koskaan ei siis hyvä ja aamutakki siis tuiki tarpeellinen. Ja sitä paitsi niissä on väljemmät koot joten ei ole niin justiinsa sen kanssa onko medium vai large.

Näillä aion mennä, viimeiset hetket kohti joulua. Kun palaan sotaretkeltäni, teen uuden taistelusuunnitelman sodassani siivojaa vastaan. Sillä Siivoojaa ei näy ei kuulu! Viettää varmaan Runebergin päivää!
Tätä taistelua en häviä! Sen vannon! Ennen joulurauhan julistusta aion julistautua voittajaksi tässä likaisessa kaksintaistelussa.

Aaton aaton aamuaurinko aavikolla!
Ennen huomista auringon nousua, on siivooja kukistettu!
Jouluostoksille säntään,
Nyt ei juutu jalat räntään.
Palmut huojuu ja keli on upea,
Joulun viettoon en silti vielä rupea.
Ensin aion siivoojan nalkkiin saada,
Periaatteesta en joulusiivouksen kanssa raada!

torstai 22. joulukuuta 2011

Kahdeskymmenestoinen luukku, Kalkkuna kynittävänä

Olin juuri palannut sairaalan ensiavusta, sillä viime kokkailureissulla tullut palovaurio oli yönaikana, tomaateista huolimatta ottanut itseensä ja tulehtunut. Väitin tulehduksen johtuvan siitä, että Svanski ei antanut minun nukkua tomaatti sormessa, eli lähinnä tomaatin puuttumisesta ei niinkään itse tomaatista. Svanski oli sitä mieltä, että juuri tomaatti oli kaiken pahan alku ja juuri! Hän tunki mut aamulla autonkuljettajan kyytiin ja kielsi mainitsemasta tomaatteja enää sanallakaan. Olin juuri asentamassa uutta tomaattia sormeeni kun Svanski huomasi toimintani. Hän tempaisi auton oven auki juuri kun olimme lähtemässä liikkeelle ja takavarikoi tomaatin itselleen. Jouduin istumaan autossa 15 minuuttia sairaalaan, ilman mitään suojaa palohaavalleni, ihmekkös tuo jos tulehtuu.

Istuin siis kotona, sairaala reissun jälkeen, kun joku koputti mun ovelle. Ihmettelin, että täytyykö tänne just nyt tulla jonkun, kun mieli oli maassa ja sormi paketissa.No siellä seisoi sihteeri tuo suuri ja pelottava mies ja niin surkean näköisenä. Siinä se tapitti minua nallekarhumaisilla suurilla ruskeilla silmillään ja sanoi tarvitsevansa apuani. Lupauduin apuun, jos vain suinkin kykenisin ja tiedustelin, mikä oli ongelman nimi?

Sihteeri sanoi surkealla äänellä: "Sain lahjaksi kalkkunan." Minä siihen: Sehän on kiva, voihan sitä kalkkunaa syödä vaikka joulua ei vietäkään." 

Sihteeri myönsi, että vaikka hänen uskontoon ei kuulu joulun juhliminen, voi hän silti syödä kalkkunan. Viime joulunaikaan olikin ravintolassa syönyt kalkkunaa ja se oli ollut aivan erinomaista.

Ihmettelin, että no mikä tässä hommassa nyt sitten loppupelissä on huonosti?
Sihteeri alkoi hermostuneen selityksen: ”No kun se kalkkuna on lampaan kokoinen, se on kymmenen kiloa. En koskaan ole nähnyt sellaista petoa, hirveä otus."
Jotenkin joka kerta kun tuo sihteeri mainitsee lampaat, edes sivulauseessa, mulla rupee kylmänväreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. Kauhulla kuuntelin mihin tarina on oikein menossa?

Sihteeri selitti, että kanan kypsentäminen on hänelle helppoa puuhaa, mutta kalkunaa hän ei osaa kypsentää. Sanoin että ilman muuta voin antaa hänelle ohjeet.

Mies katsoi minua vaivaantuneesti ja mutisi epävarmalla äänella: ”Mietin että jos olisit voinut valmistaa sen?” Naurahdin että ilman muuta samassa se menee kun teen oman kalkkunakin, ja talossa on kaksi uunia eli onnistuu.

Samassa kylmähiki valahti kasvoilleni, mitä se muuten juuri äsken sanoi? ”Se on kamala peto?” Älä nyt vaan sano, että se helkkarin kalkkuna ei olekaan samaa pakastealtaasta ongittua lajiketta kuin minun? Että tietenkin se on keittiöön itsekseen kävelevää lajiketta. Kauhusta kankeana kysyin varovaisesti, missä se kalkkuna nyt on? Saako sen ihmeen nähdä?

Sihteeri innostui tavattomasti! Tuolla se on takapihalla, se on hieno! Yritin haukkoa happea aivoilleni ja samalla muodostaa järkevää kysymyslausetta englanniksi. Sain vaivoin sen aikaiseksi: ”Onko se kuollut?” Sihteeri naurahti, sinä se jaksat aina vahdata, sitä milloin mikäkin raaka-aine kuolee!” ”Se on kuollut ja kynitty, kun tuon sen sinulle, sovitaanko niin?”
Kun henkeni kulki taas vapaasti, sain vielä tarkennettua kalkkunan teurastukseen liittyviä lisäpykäliä: ”Ja suolet ja muut pihalla?” Sihteeri nauroi: ”Ja pää poikki, että ei tuijota sua sieluun, juu juu tiedän nää sun omituiset vaatimukset jo!”

Pääsimme yhteisymmärrykseen ja avunantosopimukseen kalkkunan elottomuuden tasosta sen saapuessa keittiööni ja lupaudun valmistamaan siitä hyvän paistin. Tämä tarkoittaa kaiketi sitä, että aattoaamu, tulee olemaan kiireinen, kun juoksen kahden uunin väliä vahtimassa kalkkunoiden kypsyyttä… No eihän mulla muutakaan ohjelmaa kai ollut.
Täytyy vaan nämäkin kaksi kalkkunaa paistaa ihan huoletta vasemmalla kädellä, koska oikee on paketissa! Lääkäri kun ei millään uskonut tomaatin parantavaan voimaan!




Kalkkunat juoksee vielä hengissä,
Nyt ei oo herkkuu olla mun kengissä.
Joulu ruuat puuttuu,
Kun kokki ensiapuun juuttuu.
Pizza varmaan aattona tilataan,
Kun jouluvalmistelut näin pilataan.




keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Kahdeskymmenesensimmäinen luukku, Tomaattiterapiaa ja muita kyseenalaisia lääkehoitoja


Istun tomaatti sormessa tässä koneella ja yritän kirjoittaa joulukalenterini tämänpäiväistä epistolaa. On jokseenkin haastavaa, kun oikeankäden etusormessa on sormen tupeksi asennettu mehevä tomaatti. Eilen siinä oli kirsikkatomaatti ja tänään tuollainen luumutomaatti, se sopeutuu paremmin sormen muotoon ja siksi sen kanssa on helpompi elää.

No nyt varmaan ajattelette että, joo o, se on lopullisesti sanonut ”kukkuu” ja ostanut jäsenkirjan ”juhuu-kerhoon.”
Jouluvalmistelujen ja tylsyyden sekoitus on saanut hänet tekemään kenties jotain tieteellistä tutkimusta tomaatin ja etusormen välisestä symbioosista. Tai ehkä hän kuvittelee tomaatin suojaavan ulkoavaruudesta tulevilta hyökkäyksiltä?
No en tiedä suojaako tomaatti marsilaisia vastaan, voi olla! En minä ainakaan vieraalla planeetalla heti ensiksi menisi tappamaan sitä, kenellä on tomaatti sormessa, haluaisin ensin elämää ja maailmankaikkeutta askarruttavaan kysymykseen vastauksen, miksi? Nyt myös varmaan tekin haluatte?
Voin vakuuttaa, että tähän on tällä kertaa aivan looginen ja hyvä selitys.

Eilen minulla oli järjestettävänä illalliskutsut yhdelletoista elämää suuremmalle virkamiehelle. Kaikki oli laskettu, suunniteltu, varmistettu, kaiken piti mennä kuin valssi kabareessa. Ja menikin aluksi, mutta sitten vieraat astuivat pöytään ja tarjoilu alkoi ja samalla myös sekoilu… 
Olin juuri lähettämässä tarjoilijoita saliin alkuruokien kanssa, kun Svanskin pomo tunkeutuu keittiöön. Hän oli pikku paniikissa ja halusi varovasti tiedustella pystynkö sittenkin valmistamaan myös yhden kasvisaterian. Onneksi olin asiaa tiedustellut viisi kertaa aiemmin ja minulle oli vakuutettu, että yhtään kasvissyöjää ei tule. En siis ollut järin varautunut kyseiseen dieettiin, paremmin muotoiltuna, en sitten niin kertakaikkiaan mitenkään.
Sanoin vanhanaikainen kasvisruokavalio onnistuu! Pomo varovaisesti tiedusteli, mikä se sellainen on? Selitin nopeasti kyseessä olevan sama menu kuin muilla, ainoana eroavaisuutena oli se, että kokki syö lihat keittiössä. Pomo piti suunnitelmasta ja sillä päätettiin jatkaa iltaa.

Nappasin kanat kasvissalaatista seinään ja heitin tilalle muutaman tomaatin. Ja illallinen sai alkaa. Toinen ruokalaji olikin kasvisversio jo syntyessään, joten se ei tarvinnut sen suurempaa huolta.
Mutta pääruoka oli lammasta lihaliemeen tehdyllä kahvikastikkeella, lisukkeena peruna ja kasvispatee. 

Jotenkin kai siinä ottaessani lammasta uunista panikoiduin liiaksi ajattelemaan kasvisruokailijan annosta, niin että en edes ensin tuntenut sitä kipua, jonka täytyi jo kipinöidä sormenpäissäni.
Olin varmaan mennyt hermostuksissani johonkin virhesietotilaan ja kipusignaalit, eivät ylittäneet aivojeni uutiskynnystä. Kun sitten vihdoin ja viimeinen tuo sormenpäästä lähtenyt telefaksin lailla toimiva kipusingnaali, ylsi aivoihini, ja pudotin kädestäni polttavanpannun pöydälle, oli auttamattomasti jo liian myöhäistä.

Kolme sormea täysin tulessa. Kipu oli sanoin kuvaamaton. Enkä pystynyt piilottamaan sitä apujoukoiltani, sain vain mutistua jotain epämääräistä kuten, että nyt meni ja pahasti. Istvanin toimiston taloudenhoitaja oli mun apuna keittiössä, hän näki mun uittavan kättäni vesihanan alla ja tajusi tilanteen samantien. Hän tempasi pakastimen auki ja tunki salamana käteni täyteen jäitä.
Tästä seurasi se, että toinen filippiini tarrjoilija näki yllättävän jääpaloilla heittelyn, ja kiljui: "Ei, ei missään nimessä!" Hän kiskoi käteni vesihanan alta ja ennen kuin pysyin taas tilanteesta toiseen syöksyvillä kärryillä, ymmärsin, että hän kaatoi sormilleni oliiviöljyä niin että lotisi.
Samassa toinen tarjoilija kipitti keittiöön tiedustellakseen, missä ovat pääruuat? Käteni lillui oliiviöljyssä, uunin luukku repsotti auki ja lammaspannu roikkui omituisesti lieden reunalla. Toinen Filippiini alkoi hirveän kalkatuksen omalla kielellään. Ilmeisesti siinä meni tilannetiedotus valitsevasta paniikkitilasta. 
Keittiöön juuri saapunut Filippiini tarjoilija, nappasi minua kälkätyksen päätyttyä kädestä. Pudisti päätään ja napsutti suutaan ilmeisesti sen merkiksi, että ”ei näin.” 
Hän tarrasi salaattikipossa oleviin tomaatin lohkoihin kuorrutti niillä sormeni ja koko komeuden hän sitoi foliolla kasaan.
Omituinen folio-tuppu kädessäni, lähdin sanomattoman kivun siivittämänä nostamaan pääruokaa. Onneksi tytöt auttoivat kastikkeen ja koristeiden kanssa.

Nyt voin siis täydellisen rehellisyyden vallitessa sanoa, että minä se nostan yhdentoista hengen pääruuat, vaikka vasemmalla kädellä. Tai vaihtoehtoisesti voimme käyttää perinteistä vertausta, "nostaa pääruuat vaikka toinen käsi tomaatti-foliokääreessä."

Ruuat saatiin tarjoiltua, ja erään punaviinipullon loppu eksyi jälkiruuan lähdettyä tarjolle, jotenkin selittämättömällä tavalla, mun kahvikuppiin. Ja sitten saapuikin jo Svanski, jolle olin soittanut mayday-puhelun. Hän oli käynyt apteekissa ja cobra-öljyn tilaan hän tilanteen selvitettyään (vaimo tunki kätensä kaasuhellaan ja nyt on sormet mediumina) sai mitä muutakaan, kuin vanhaa kunnon bebantenia. Tuota ravintolatyöntekijän toisiksi tärkeintä työkalua, siis heti pullonavaajan jälkeen. Bebanteen pelastaa aina eikä koskaan petä! Ja ei pettänyt nytkään, tomaattikääreen alle sujautin kunnon kerroksen ja kipu rupesi heti hellittämään. Vai johtuiko se kivun lievitys, puuduttavasta määrästä kahvikupista nautittua ihmelääkettä? Mene ja tiedä.

Filipiinitarjoilija käski pitää tomaattia sormessa, niin ei tule vesikelloja. Ja uskokaa tai älkää, kahdessa sormessa ei ole lainkaan vesikelloa ja pahoin palaneessa etusormessakin vain pieni. Sitä paitsi, tämä tomaatti poistaa kipua. Kun on tomaatti sormessa ei satu, jos otan sen pois heti joimii.

Svanski ei ymmärrä, se on kolme kertaa käynyt työpäivänsä aikana suoranaisesti naureskelemassa mun kustannuksella, kun istun tomaatti sormessa sohvan nurkassa kuin jonkin sortin kylähullu. Antaa sen taas ihmetellä on siinä sille puuhaa taas yhdeksi illaksi. Tomaatti pysyy niin kauan, kuin kipukin! Ja se on yks mik on varma!

En viittiny  kuvata rakkulaa,
 niin kattellaan hienoja kukkia,
 jotka sain ottaa juhlista kotiin.
Etusormessa mulla tomaatti,
Se on ikäänkuin kipulääkeautomaatti.
Punaisuudellaan se mieltäni piristää,
Tuo tomaatti joka sormeani kiristää.
Kaikkialla mukanani kiikkuu,
Tomaatti joka sormestani riippuu.


tiistai 20. joulukuuta 2011

Kahdeskymmenes luukku, Siivoojan vapaapäivä


Eilen heräsin aamulla anivarhain ja olin valmiina energiaa puhkuen vahtimaan joulusiivousta. 
Join siinä aamutuimaan kupin kahvia kun odottelin siivoojaa, häntä ei kuulunut. Tein toisen kupin kahvia, join sen, kirjoitin blogia ja join vielä kolmannen kupin kahvia, mutta siivoojaa vaan ei kuulunut eikä sen puolin näkynytkään.
Yritin arvon rouvalle soittaa, että missä mahtaa pyyhältää, mutta en saanut minkäänlaista vastausta puhelintiedusteluihini. Kun päivä oli venynyt jo puoleenväliin, luovuin lopulta toivosta, että hän koskaan tulee, ainakaan sinä päivänä ja ikään kuin siirsin joulusiivouksen problematiikan seuraavaan ajankohtaan. Minä en imuriin tartu, en ainakaan ihan vielä…

Tänään sain sitten tulkin avulla siivoojaani puhelinyhteyden ja kyselin, että mitä oikein tapahtui mun Joulusiivoukselle? Siivoajalla oli vastaus takataskussa ja heittikin sen muitta mutkitta heti kehiin. Toissapäivänä oli Qatarin itsenäisyyspäivä, hän ei isänmaallisena ihmisenä, tee työtä itsenäisyyspäivänä tai sen suurremin sen jälkeisenä päivänä.
No mikäs minä olen kenenkään patrioottisia hetkiä pilaamaan, mutta heitin silti kaksi lisäkysymystä, en ihan noin helpolla ajatellut siivoojaa päästää pälkähästä. Olenhan entinen esimies, työntekijöiden puhuttelu on minulle tuttua kauraa! Aloitin ivallisen ironisesti, olin mielestäni ovelalla tavalla ilkeä pomo.

Helena: "Sinä olit kotoisin, mistä maasta? Muistaakseni Sudanista? Ja minkä ihmeen takia sinä yksityisenä yrittäjänä toimiva siivooja, sitten sovit siivouksen tällaiselle suurelle pyhäpäivälle?"
Siivooja: ”Jos en olisi sopinut siivousta, en olisi saanut ylimääräistä vapaata!”
Helena: ”Mitä logiikkaa tuo on? Maksaako valtio sinulle jotain tukirahaa, jos pidät vapaata itsenäisyyspäivänä?”
Siivooja: ”Ei.”
Helena: ”Niin millä logiikalla et sitten olisi saanut tätä vapaapäivää jos olisit sopinut siivouksen jollekkin muulle päivälle?”
Siivooja: ”Sillä logiikalla, että jos ei ole työtä kyseisellä päivällä, niin silloin se on vain normaali vapaa. On oltava työ jonka voi jättää tekemättä, saadakseen erikoisvapaan.”

Siivoojan logiikka yllätti ja ylitti, jopa mun suurimmat loogiset pohdiskelut… pakko oli myöntää, että ovelaa päättelyä hän osasi kyllä harrastaa.

Helena: ”No koska sitten tulet tekemään tämän siivouksen?”
Siivooja: ”En aio tulla ollenkaan.”
Helena: ”Mitä helvettiä?!” (anteeksi kielenkäyttöni, mutta pinna paloi)
Siivooja: ”Jos tulen tekemään sen siivouksen jälkikäteen, menetän vapaani!”
Helena: ”???? MITEN NIIN????”
Siivooja: ”Koska silloin kyseessä on vain vapaan siirtäminen. Aito lisä vapaa tulee siitä, että sen päivän työ jätetään täysin tekemättä!”

Mä halusin niin kuristaa tuon naisen ja antaa sille sen seitsemät potkut. Mutta en voinut, koska uuden siivoojan löytäminen on haastavaa, sillä kyseessä on siivousrinki ja asuntojen sijainti vaatii siivojan taustojen tuntemista ja suurta luottamusta. Tämä rouva tunnetaan ja kaikkeen muuhun hänessä voi luottaa, paitsi siihen että hän saapuu sovittuna ajankohtana paikalle.

Mä yritän tehdä siivoojalle selväksi, että vaadin mun asunnon siivouksen tehtäväksi ennen 23 joulukuuta tai, tai…. no jätin lauseen kesken tuhon mahtipontiseen tai sanaan, koska mitään uhkakonstia minullahan ei ollut.

Siivooja: "Se on kyllä vähän hankalaa…"
Helena: "Perkele! Kävithän siivoamassa Svanskin kollegallakin! Miksi et tule meille?"
Siivooja: "Kollegalla on sotkua, teillä ei."

Hämmenyin siinä määrin, että menin täysin sanattomaksi, mihin mun taloudenpito on mennyt, kun siivoojakaan ei suostu tulemaan, koska on liian siistiä siivota? Ilmeisesti olen jossain onnistunut…
Päätin käyttää siivoojan omaa ajattelua apunani saadakseni joulusiivoukseni. Sillä koin sen nyt tarvitsevani… ja periaatteesta en halunnut hävitä tätä väittelyä tuolle katalalle naiselle, joka näin julmasti yrittää viilata mua linssiin.

Helena: "Voinko kenties tilata ennakkoon helmikuun toisen viikon siivouksen, sanotaan vaikka... ensi torstaille?"
Siivooja: "Hetki vaan…. no se onnistuu kyllä."

On hetkiä jolloin minusta tuntuu, että tämä ei ole todellista, olen jossain piilokamera tv:ssä ja nämä ääliöt on oikeasti ammattitaitoisia koomikkoja…
No torstaina siivotaan… jollei joku yllättävä tammikuun juhlapyhä pilaa sitäkin, koska samalla logiikalla voi hän perustella senkin vapaaksi!

Monttu auki jään,
Kun siivooja sekoittaa mun pään.
Selityksiä sillä riittää,
Niistä pölykoirat kuorossa kiittää.
Joulusiivous ei valmiiksi koskaan tuu,
Onneksi tammikkuun siivous sentään onnistuu.

Tämä on Sissi, hänestä joulussa tärkeintä on kimaltelevat koristenauhat...
Hän on  oivaltanut  keskittyä niihin tärkeimpiin asioihin!

maanantai 19. joulukuuta 2011

Yhdeksästoista Luukku, kuusen kasauksen matematiikka = älytön yhtälö


Mun piti herätä tänään aikaisin, sillä tilaamani joulusiivouksen, oli määrä alkaa kahdeksalta. Kipusin ylös sängystä. No tuo oli kyllä aika heikko kuvaus tapahtuneesta, paremmin sanottuna pudottauduin sängystä lattialle, koska toivoin herääväni paremmin pudotuksen aikana tai viimeistään jysähtäessäni lattialle. Heräsin kyllä, mutta en järin virkeänä ja kömpiessäni pystyyn kylmältä lattialta, kiittelin mielessäni itseäni tästäkin neron leimauksesta. Laahustin keittiöön kuin koomassa ja tarrasin kaksin käsin pikakahvijauheeseen. Pikakahvijauhe ja kuumavesi automaatti koituivat aamuni pelastukseksi, ja kun tunsin kofeiinin ihmeellisen voiman kehossani uskoin jälleen vahvasti, että kyllä tästä vielä herätään joulusiivouksen vahtimiseen.

Kuljeskelin ruokahuoneessa kahvimukini kanssa kun silmäni osuivat nurkassa tönöttävään kauniisti kimaltelevaan joulukuuseen. Siinä se nyt oli, ja täytyy myöntää, vaikka hysteerisiä kohtauksia sen siihen saaminen vaatikin, niin oli se vaan sen arvoista.

Pari päivää sitten se kasattiin, koska en yksinkertaisesti enää malttanut pitää mun upeaa 180 sentin korkuista lumiehoste kuustani pahvilaatikossa. Ja Svanskikin halusi kuusen jo esille, vaikka ei sitä myöntänytkään.
Niinpä yhtenä iltana me päätimme rykäistä kuusen kerralla pystyyn.

Joku insinööri olisi ehkä tajunnut edessä olevat koitokset jo pelkästään pahvilaatikon koosta, mutta me emme ole insinöörejä, joten ryhdyimme kuusitalkoisiin luottavaisin mielin. Mutta vähänpä silloin tiesimme kuinka fyysikan, tekniikan ja logiikan lait tulisivat olemaan meitä vastaan.

Kun 180 sentinen kuusi on tungettu 30 sentin pahvilaatikkoon voi silloin varmuudella todeta, että se on paloiteltu. Paloiteltu on kuitenkin taas huonokuvaus, käyttäisin mieluummin termiä, silputtu tuhannen p…lun päreiksi.
Ne ketkä aikovat ostaa tekokuusen sillä yksinkertaisella perustelulla, että se on jotenkin helppohoitoisempi, kuin oikea kuusi ja varistaa vähemmän havuja, niin älkää lukeko pidemmälle, sillä haavekuvanne tullaan täydellisesti murskaamaan.

Jos oikean kuusen jalkaan asentaminen vie keskimäärin viisi minuuttia ja esimerkiksi kahden viikon aikana, lakaiset ja kastelet kuusta 3 minuuttia päivässä, se tekee yhteensä vain 47 minuuttia. Tekokuusen asentaminen vie 4 tuntia. Toki jos ajan laskee jakamalla sen niille neljälle vuodelle, jotka aijomme olla täällä ja oletamme että säilömme kuusen ensijouluun kokonaisena, niin silloin taakka ikään kuin jakaantuu ja pääsemme suhteellisen samaan ajankulutukseen, kuin aidon kuusen kohdalla. Mutta harrastamani todennäköisyys laskenta näyttää siltä osin kovin miinusmerkkiseltä, että löytäisin kokonaisen kuusen mentävän aukon jostain komerostani vuodeksi.

Avasimme siis pahvilaatikon ja levitimme lattialle epämääräisen kasan tekohavuja ja tekokuusenrungon osia. Tottuneen kotikokoajan tapaan refleksin omaisesti kasasin pakkausmuovit ja ohjekirjat ensimmäisenä, ennen varsinaisen kokoamisen aloittamista roskikseen. Ja sitten ei muuta kuin hihat ylös ja hommiin.

Kun olimme taistelleet puolituntia, että saimme rungon ja kuusen jalan toimimaan mutkattomasti yhteen, luulimme että vihdoin olisi vuorossa oksien tökkiminen runkoon. Mutta ei!
Siinä kohtaa tietenkin tajusimme, että erikokoisten kuusenoksien kokoamisjärjestys oli määritetty jonkinlaisella värikoodisysteemillä.Meidän ei tarvinnut muuttua tietokone hakkereiksi koodin murtamiseksi. Hyvin nopeaan järkeilimme, että suuret alaoksat olivat merkitty vihreällä ja pienet latvaoksat punaisella jne..
180 Senttinen lumiefektein koristeltu, ehdottoman tyylikäs, supertekokuusi, joka on sijoitus tulevaisuuden jouluja varten, vaatii oksilleen tietenkin 7 eri väriluokkaa.
No voisi ajatella, että mikäs siinä, tökitään vaan oikeat värit oikeisiin kohtiin, mutta ei! Taaskaan Ei! Tietenkin ne värikoodien vastavärit on merkitty kyseisen kuusen rungonpätkän sisäpuolelle! Niin juuri sen kuusenrungon, jonka juuri saimme hiukan vasaralla takoen kasaan! Millä logiikalla?
Ei muuta kuin runko osiin ja värikoodit esille. Tässä vaiheessa Svanskia alkaa kiristämään koko touhu ja se käskee mun piristämään tunnelmaa laittamalla mun ainukainen Joulu- cd:ni soimaan. Minä räppään tip tapit soimaan ja Svanski harjoittaa metsurin taitojaan laittamalla tekokuusen rungon takaisin 20 senttimetrin paloiksi. Tässä kohtaa byrokraatti mieheni on sen verran fiksu, että ennen uudelleen kokoamista merkitsee värikoodit paperille, ihan siltä varalta, että järjestys pääsee unohtumaan. Sitten lajittelemme oksahelvetin niin, että jokainen väri on omassa pinossaan, jonka jälkeen aloitamme kokoamisen latvasta kohti juurrakkoa.

Nyt oppitunti kaikille niille ketkä eivät tätä tiedä, mekin elimme aikaisemmin tämän triviaalitiedon tavoittamattomissa, alkeellisessa tietämättömyyden pimeydessä. Tekokuusen oksien kasaamista, ei voi aloittaa latvasta! Tai voi, jos ei halua oksia kuin kaksi kerrosta latvasta alaspäin. Sillä toisen oksakerroksen jälkeen tulee runkoon sellainen ahtaus, että alempia oksia ei saa enää sujautettua koloihinsa ilman, että poistaa ylemmät oksat. Tämä aiheuttaa sen, että jokaisen asentamasi oksan takia, joudut poistamaan yhden jo aikaisemmin asennetun. Tämä johtaa matemaattisesti siihen lopputulemaan, että oksien määrä kuusessa ei kasva. Vaan pysyy stabiilina.

Tässä vaiheessa Svanskia rupesi todella ahdistamaan ja hän kuin raivon valtaamana nyhti kuusen oksia irti rungostaan ja kiroili ihanan luonnollisella, itäeurooppalaisaksentillaan. Homma alkoi alusta ja puolituntia myöhemmin se oli valmis. Mutta valmis kuusi näytti ennemmin rekan yliajamalta havukasalta, kuin superhienolta lumiehostekuuselta.

Svanski kiehui! Hän ryysi roskikselle ja hetken muovipussien heittelyn jälkeen, kaivoi esille kuusenkokoamisen ohjekirjan. Silloin hänen hermonsa naksahti lopullisesti. Hän kailotti, että kuinka tämä ohjekirja oli heitetty roskiin! ”Täällähän on kerrottu vaihevaiheelta, kuinka tämä kuusi pitää koota!”
Minä olen hiukan loukkaantunut ja tempaisen ohjekirjan Svanskilta: ”Kuka muka tarvitsee ohjeita yhden joulukuusen kasaukseen?”
Svanski joka keikkuu hermoromahduksen partaalla, kiljuu minulle että: ”Sammuta nyt jo ihmeessä tuo hirveä joululaulu cd ja rupea kunnolla auttamaan!”
Joka ikinen havu täytyi erikseen availla ja asetella kauniisti parhaan lopputuloksen saamiseksi, tavaa Svanski oppaasta.

Kaksi tuntia myöhemmin syvän hiljaisuuden vallitessa pienet sormemme ovat taiteilleet kuusesta upean. Kun kuusi oli vihdoin valmis, me ihailimme sitä tyytyväisenä.

Tekokuuset kasvattavat perheen yhteishenkeä, sillä nopeammin ja sopuisammin saa kasaan Ikean kirjahyllyn, mutta onko se valmiina yhtä kauniin näköinen? Epäilen.

Kun kuusen koristelutkin oli saatu päätökseen, sain taas painaa playtä cd-soittimesta ja päätimme oikein korkata pullon kuohuvaa kuusen kunniaksi. Niin tietenkään meillä ei ole Champpagnea…tai edes kuohuviiniä, vaan alkoholitonta ananas kuohumehua…. Täydellisyys on mielentila, ottaa rillit pois, niin ei näe lukea etikettiä ja silmissä sumenee kuin ois viiniä juonut! Puhe jo valmiiksi sammalsikin meillä molemmilla. Ei sinänsä ihme, moisen hermoja kiristävän fysikaalis-matemaattisen operaation jälkeen.


Yks plus kaks on kuus,
on mulla kuusi uus.
Neljä kertaa viisi.
Siitä tulee kriisi.
Kuusta ei kokoon saa,
Hermot oksien määrällä jaa.
Mikä on kuusen summa?
Yhteistyömme kumma.


sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Kahdeksastoista luukku, Joulun taika on poissa


On vaikea kirjoittaa mitään hauskaa tänään. Mutta toisaalta on helpompi paeta maailmaa tähän koneelle ja antaa toiselle aikaa surra. 
Minä uskon suurten tunteiden voimaan, silloin kun on aihetta nauraa tai hymyillä, niin täytyy tehdä koko sydämellä. Silloin kun aika itkeä ja surra on sekin tehtävä tunteella, kyyneliä säästämättä. Vellottava surussa vatvottava asioita loputtoman kauan, vaikka sydäntä vihloo ja tuska on kestämätön.

Me jouduttiin pysähtymään, unohtamaan jouluhysteria ja turhanpäiväiset riidat kuusista, pipareista ja koristeiden määrästä. Elämän hentous ja katoavaisuus muistutti meitä olemassa olostaan, näin joulun alla ikävällä tavalla.

Toisaalta mietin, oli se onni, että kerkesin tuon kuusen laittaa valmiiksi, tuossa se nyt kauneudellaan tuo lohtua. Muistuttaa surun keskellä, että elämässä on myös iloisia hetkiä, toivoa tulevasta, naurua. Onneksi leivoin nuo suklaapiparitkin jo nyt, suruun tarvitsee lohtu ruokaa. 

Kun oikein mietin, painoimme Svanskin kanssa hirveällä energialla kaiken valmiiksi joulua varten ennen eilistä iltaa. Aivan kuin olisimme jotenkin tienneet, että sen jälkeen ei ole aikaa tai voimia mihinkään turhaan.
Kaikki tässä elämässä on sattumaa tai sitten jonkun suuren suunnitelman tulosta. 

Kuinka Svanski soitti tietyn puhelun juuri sillä hetkellä, sen viidenminuutin sisään kaikista päivän viisiminuuttisista, kun puheluun oli joku vastaamassa. Kuinka mun outo ”tunne” siitä että joku on vialla, pakotti Svanskin soittamaan yhä uudelleen ja uudelleen. Elämän isoja kysymyksiä. Kuinka suuressa hädässä sattuma joskus heittää itsensä mukaan peliin ja edes hiukan, sen pienen hiukan verran, tuo myös onnellisen sattuman lohtua, tämän tragedian keskelle.

Tänään on aika surra, huomenna elämän täytyy taas jatkua. Tänään on aika itkeä menetystä, mutta myös nauraa edes niille muutamalle hyvälle muistolle jotka jäi.

Oma runosuoneni ei nyt syki, joten lainaan toista suurta runoilijaa:

Do not stand at my grave and weep
I am not there, I do not sleep
I am a 1,000 winds that blow
I am the diamond glints on snow
I am the sun on ripened grain
I am the gentle autumn rain
When you awaken in the morning's hush
I am the swift uplifting rush
Of quiet birds in circled light
I am the soft star that shines at night
Do not stand at my grave and cry
I am not there; I did not die. 

Mary Elizabeth Frye - 1932

lauantai 17. joulukuuta 2011

Seitsemästoista Luukku, Ollaan käärmeissään


Olen ajatellut ruveta käyttämään burkhaa. En ole saanut äkkinäistä uskonnollista herätystä, enkä myöskään suunnittele vaihtavani seurakuntaa, mutta harkitsen silti vakavasti pukeutuvani loppuviikon kasvot peittävään asuun. Mene ja tiedä, mistä tämä stressikohtaus, jonka viimeyönä minuun iski, johtuu? Kenties joluvalmisteluista kenties jostain muusta? Mutta kehollani on erikoinen tapa reagoida siihen. Kun stressi tasot nousevat tietyn rajan yli, mitä omituisemmat vaivat hyökkäävät kimppuuni.

Heräsin aamulla huonosti nukutun yönjälkeen, jos en nuku hyvin se aiheuttaa minulle tappavan päänsäryn. Tätä tapahtuu todella harvoin, sillä kuulun normaalisti siihen ihmisryhmään, mikä sammuu illalla kuin saunapallinjalka ja aamulla uni ei millään meinaa luovuttaa otteestaan vaikka kuinka rimpuilen.
Unettomat yöt ja päänsäryt eivät ole minun peruspaheitani, mutta joskus niistä minäkin joudun kärsimään. Ja viime yö oli juuri sellainen, kärsimysten yö. 

Herättyäni tallustelin keittiöön vihaisena, silmät puoli ummessa. Olin juuri tarttumassa kahvikuppiini, kun Svanski alkoi kiljumisen: ”Herran Jumala! Oletko katsonut peiliin?!”
Mun päätä särki, en ollut saanut vielä edes otetta kahvikupista, saatikka, että olisin juonut siitä tippaakaan ja tuo hemmetin mies kiljuu, että mun ulkonäössä on jotain vikaa! Haistattelin aamunavaukseksi liudan kirosanoja ja käskin jättämään minut rauhaan. 
Mutta Svanski ei luovuttanut: ”Ei kun oikeasti, nyt ei ole kaikki kunnossa!"
No tästä olin Svanskin kanssa samaa mieltä! Ei niin, hirveä päänsärky ja uneton yö. 
Svanski katsoi mua vakavasti ja lisäsi: ”Niin ja sitten on vielä toi rokkokin!”
Mä en ymmärtänyt, mitä se nyt oikein höpisi ja toistin kysyvästi: ”Mikä hemmetin rokko?”
Samassa Svanski kiikutti mulle peiliä ja karu totuus rupesi selviämään. Leukani sivut olivat täynnä helottavaa punaista näppylää.

Sanomattakin selvää, että alkoi hirveä huuto. Minä kailotin kauhuissani kasvojeni radikaalia kauneusvirhettä ja Svanski etsi epätoivoisesti ratkaisua käsillä olevaan  ongelmaan. Puhelimeen tavoitetiin sihteeri. Sihteeri neuvoi, että ei missään nimessä viikonloppuna lääkäriin! Siellä menee hermot ja järki, ennen kuin saa minkäänlaista apua ja takeita ei edes ole siitä, että apua löytyy. Olimme Svanskin kanssa samaa mieltä ja muutenkaan meillä ei ollut juuri tänään mitään intoa haistella sairaalan tuulia, tiedä sitten miksi?

Sihteeri neuvoi meitä menemään apteekkiin, täällä apteekeissa on aina paikalla yksi lääkäri, joka voi neuvoa tällaisissa pienissä ongelmissa. Minä kiljuin, että kyseessä ei kyllä ole mikään pieni ongelma, vaan maailmanloppu. Mutta sihteeri pysyi lujana: ”Menkää apteekkiin!”

Apteekin lääkärille selitettiin tilanne ja hän tutki ihoani hetken, jonka jälkeen määräsi hoidoksi Cobra öljyä. Ja me pöljät mentiin ja ostetiin sitä.
Kun pääsin apteekista pihalle, painelin saman tien kauppakeskuksen vessaan tököttämään öljyä hipiälleni.

Tilanne oli vihdoin ohi ja sen kunniaksi päätimme poiketa kahville.
Kahvilan pöydässä Svanski rupesi taas tuijottamaan minua. Kysyin mitä nyt taas? Svanski kehoitti minun kääntämään päätäni, sillä ehkä se on sittenkin vain valo. Kääntelin päätäni sinne ja tänne kuin juopunut pöllö ja Svanski tutki silmät tihrussa kasvojani, välillä lähempää, välillä kauempaa.
Lopuksi hän päätyi tutkimuksissaan seuraavanlaiseen päätelmään: ”Meillä on ongelma.”

Svanski käski minua jättämään cappucinoni niille sijoilleen ja sillä sekunnilla hän kiskoi minua kohti apteekkia.
Minulla ei tietenkään ollut peiliä, ja tämän vuoksi olin totaalisen pihalla tilanteen saamasta yllättävästä käänteestä.
Svanski etsi lääkärin käsiinsä ja osoitti hänelle naamaani. Lääkäri tuijotti naamaani ja kysyi: ”Mikä on ongelma?”
Svanski huitoi käsillään silmieni edessä ja karjui: ”Tämä!”
Lääkäri ei hermostunut vaan totesi rauhallisesti: ”Niin tuo, se on allerginen reaktio, hyvin klassisilla oireilla.”
Hän penkoi hetken verran hyllyjänsä, ja nappasi sitten valikoimistaan tuubin kortisonia.

Lääkäri: ”Tätä laitatte siihen kaksi kertaa päivässä, mutta muista! (Heristi samalla sormeaan minulle ja mörensi äänensä pelottavan möreäksi) Ei auringonvaloa!”
Svanski tietenkin hermostui: ”Miksi et tarjonnut kortisonia heti alkuun? Vaan jotain ihme öljyä, nyt on aivan turhaan tuo naama, tuon näköinen?
Lääkäri katsoi Svanskia loukkaantuneena ja totesi: ”Ei tämä rasva olekaan siihen alkuperäiseen vaivaan, vaan tuohon allergiseen reaktioon!”

Svanski innostui sanan negatiivisessa merkityksessä. Mä hilasin itseni istumaan läheiselle penkille, sillä mikäli vanhat merkit paikkansa pitivät, tässä tulisi kestämään ja kauan!
Svanski kailotti: Nytkö minun pitää maksaa toinen voide? Vain ja ainoastaan sen takia, että sinä suosittelit ensin väärää?"
Lääkäri ei aikonut ottaa syytä niskoilleen: ”Ei allergisia reaktioita voi ennustaa!”
Svanski nieli selityksen, mutta tiedusteli vielä: ”Millä me nyt hoidamme, sitä ensimmäistä vaivaa?”
Lääkäri: ”Jaa a, ei varmaan kannata laittaa Cobra öljyä?
Svanski: ”No todellakaan ei, vaimohan rupesi kuoriutumaan nahastaan saman tien! ”
Lääkäri: ”heh hehe hehe…”
Svanski: ”Mikä nyt naurattaa?”
Lääkäri: ”Vähän niin kuin käärme.”
Svanski tuijotti lääkäriä murhaavasti. Viimeaikainen henkilökohtainen stressi on tehnyt hänestä huumorintajuttoman yksilön. Toisaalta ei minuakaan naurattanut. Naama hohkasi tulikuumana ja saatoin vain kauhulla kuvitella, mille se näytti ulospäin.
Svanski: ” Onko nyt mitään, mitä voimme tehdä?”
Lääkäri: ”Kannattaa hoitaa kortisonilla paripäivää tuota allergiaa ja jos samalla hoidolla ei katoa, niin keksitään sitten joku muu…”
Svanski: ”Joku muu mikä?!”
Lääkäri mutisi omituisesti: ”No hoito, tai lääke, tai joku muu….”
Svanski näytti siltä, että hän hyökkää aivan niillä sekunneilla lääkärin kimppuun. Mä tarrasin Svanskia hihasta viimehetkellä ja sanoin: ”Anna olla, mennään sunnuntaina lääkäriin jos ei tokene näillä.”

Svanski nieli tappionsa ja laahustimme pettyneinä ulos apteekista, samalla lääkäri huikkasi peräämme: ”Laita sitä cobra-öljyä tukkaan, tekee kiiltäväksi” Ja vinkkasi mulle silmää, osoitellen samalla hiuksiaan leveästi hymyillen.

Svanski masentuneena: ”Voiko toi olla ees todellinen?”
Helena huokaa väsyneesti: ”Täällä kaikki on mahdollista….”

Stressi-ihottumani on ja pysyy! Huomenna pukeudun paperi pussiin tai burkhaan se on varmaa!

Käärmeöljyä iholle lotraa,
Pian muistutatkin jo itse cobraa.
Jos et halua turvota kuin jättiboa,
Kortisoonia ala pikaisesti suuhusi lappoa.
Ei olut mikään apteekkarin syytä,
Vaikka hän muistuttikin mustaakyytä.
Kamelin kuva mieltäni piristää,
Kun ihottuma naamaani näin kiristää.

perjantai 16. joulukuuta 2011

Kuudestoista luukku, Jutut vähissä


Svanskilla on töissä kamala kiire, eikä se yhtään ehdi tekemään mun kanssa mitään hauskaa.
Muutamassa päivässä mun elämä on jumiutunut neljän seinän sisälle, kun ulkona on kylmä, eikä ole mitään mielenkiintoista syytä mennä ostoksille. Svanski se vaan stressaa ja leimaa papereitaan toimistoonsa hautautuneena.
Mun oli pakko jo lähteä avautumaan tilanteesta hänelle, sillä tuollainen työhulluus pilaa mun blogin. Multa loppuu kerta kaikkiaan aiheet. Mitään ei tapahdu, tässä vaan olen ja ihmettelen.
Svanskin mielestä liioittelen. Hänen mielestään varsinkin keittiössä on varmana tehty jotain muutakin, kuin pelkästään ihmetelty. Mutta hän ei nyt millään kerkeä takertautumaan asiaan, koska on niin tärkeä ja pirun kiireinen.

Tässä vaan leivoin hedelmäkakkua ja pipareita ilman ensimmäistäkään kommellusta tai hassua yhteen sattumaa. 
Kun Svanski sitten taas poikkesi kotona, tylsyyteni oli jo huipussaan. Kinusin Svanskia keksimään mulle jonkun hyvän aiheen kirjoitukselle, että saisin edes jotain mielekästä tekemistä päivääni.

Svanski: ”Sulla menee kyllä tosi huonosti, jos nyt jo loppu aiheet. Sullahan on vielä yhdeksän päivää jäljellä! Tota sun hullua ideaas.”

Jotenkin Svanskin huomautuksessa oli ivallinen sävy. Sanoin että ei tarvi virnuilla vaan voisi hiukan auttaa aiheen keksimisessä. Mutta Svanski ei ollut millään lailla halukas osallistumaan luovaan yhteistyöhön. Eikä suuremmin innostunut muusan virasta.

Svanski: ”Onko sun nyt aivan pakko joka ikinen päivä kirjoittaa?”
Helena: ”No on! Kun tämä on joulukalenteri!”
Svanski: ”Tee sellainen kommunisminaikainen kalenteri, siitä voi pari luukkua puuttuakin eikä kukaan kysy mitään, kun mitäpä se kenellekään kuuluu.”

Svanski yritti paeta keskustelua vessaan. Minusta vessassa istuminen ei ole tekosyy etteikö voisi keksiä minulle aihetta, niinpä parkkeerasin vessanoven taakse ja huutelin sieltä.

Helena: ”En minä halua tehdä mitään sun itäeurooppalaisia huijaus yrityksiä! Haluan kunnon aiheen.”
Svasnki: ”Mulla olis muutamankin novellin verran aiheita koskien tota sun keittiöö.”
Helena: ”No mikä siellä nyt on vikana?”
Svanski:” Ei mikään, mutta voisit vaikka kirjoittaa siitä, mitä tapahtui juuri ennen kuin toi lattia täytty noista vehnäjauhoista, tai miksi taikinaa on katon rajassa asti?”
Helena: ” Ei siinä ole mitään tarinan aihetta, vatkain vaan jotenkin meni vahingossa täysille ja sinkaisi taikinat yli laitojen. Sitä paitsi, niin se vaan on, että jos leipoo, niin pakostakin siinä jauhoja leviää, sinne tänne.”
Svanski: ”En olis uskonut tätä päivää näkeväni, että sulta loppuu jutut! Kirjota siitä, että ei ole mitään kirjoitettavaa ja jätä mut rauhaan edes vessassa!”
Helena: ”No onpa hauskaa! Ei inspiroi…”

Olin masentunut, koska elämästäni oli tullut niin aiheeton. En edes halunnut kertoa Svanskille, mitä keittiössä oikeasti oli tapahtunut.
Mun ei ehkä pitäis kattoa enää noita murha dokumentteja, koska ne eivät sovi mun herkälle luonteelle ja elämää suuremmalle mielikuvitukselle. 

Olin juuri tekemässä taikinaa hedelmäkakkuun sähkövatkaimella, kun yhtäkkiä näin sivusilmällä varjon keittiön ikkunan takana. Ihan kuin joku olisi kävellyt ikkunan ohi, mikä on kovin omituista, koska olemme toisessa kerroksessa.
Käännyin varuiksi vatkaamaan kasvot ikkunaan päin, että voisin nähdä mikäli varjo palaisi. Ja näin nopeuttaa toimintaani hätätapauksessa. Samassa kuului kauhea jysähdys ja omituinen varjo jyskytti ikkunani takana. Säikähdin jysäystä niin, että vatkain lipesi täysille ja sinkosi taikinat pitkin seiniä. En ollut ehtinyt vielä edes toipua ensimmäisestä säikähdyksestä, kun sydämmeni jo jyskytti hullun lailla uudestaan. Kiitos täysillä huutavaa vatkaimen, jonka vispilät viuhuivat agressiivisella raivolla, taikinaa sinne tänne huiskien.
Kiljahdin ja otin askeleen taaksepäin ja samalla tiputin pari lusikkaa pöydän reunalta lattialle. Kun sain etäisyyttä ikkunaan huomasin, että hahmo sen takana olikin pulu ja hermostuin vielä lisää. Tällä kertaa siitä, että typerä pulu sai moisen sotkun aikaan. Paiskasin kulhon ja vatkaimen pöydälle hirveällä raivolla ja silloin kaatui jauhopussi.
Mulla meni niin hermo! Kun mun pienessä yksiön vessan kokosessa keittiössä, ei voi tehdä kertakaikkiaan mitään. Kun kaikki on tiellä ja missään ei ole tilaa. Siksi päätin hetken rauhoittua, ennen kuin siivoaisin koko sotkun, mutta silloin tulikin jo Svanski kotiin…

Mutta mitäs turhia tätä on hänelle kertoa, siivottava kai se sotku silti on! Svanskin voi monessa asiassa puhua ympäri. Mutta sotkujeni siivoamisesta,  hän ei vielä ole minua minkään selityksen turvin vapauttanut.

Lusikoita kuppeja ja kippoja,
Mistä tuohonkin tulee vesitippoja.
Liian vähän astioita,
Leipoa nyt tässä koita.
Sotkussa on piuhat ja siirapit,
Tahmeat on mikronkin napit.
Hedelmäkakku uunista ulos,
Se on tän hirveen sotkun tulos.

torstai 15. joulukuuta 2011

Viidestoista luukku, juokse kiinni joulumieli


Svanski oli taas raahannut mut lenkkeilemään. Olimme juurikin palaamassa kiduttavalta juoksulenkiltä idioottimobiilillamme, kun vain korttelin päässä kodistamme tapahtui jotain kummaa.
Arabian pimeässä yössä auton valoihin heijastui tietä ylittävä tumma hahmo, kiljahdin ”jarrua Svanski, ihminen tiellä!” Svanski hiljensi ja motkotti samalla, että kyllä hänelläkin on silmät päässä ei tarvitse siinä yhtään kiljua.

Olimme juuri ohittaneet hahmon, joka nyt seisoa tonotti tien reunassa, Svanski vilkaisi peruutuspeiliin ja säikähti, oliko sillä talutushihna? Ajettiinko hahmon ja sen koiran välistä?
Käänähdin salamana katsomaan ja sanoin: "Ei sillä oli vaan joku keppi kädessä, mikä vaan näytti tiukaksi venyneeltä talutushihnalta."

Ajoimme kotiportille. Ehdimme juuri painamaan nappia avataksemme portit pihatielle, kun pieni hahmo juoksi kamalaa kyytiä portin ohi. Sanoin: "Olipa outo kissa." Svanski, joka omien sanojensa mukaan inhoaa eläimiä koska ne sotkee ja on ärsyttäviä, ponkaisi ylös kuljettajan penkiltä ja kiljui: "Se ei ollut kissa, se oli pieni koira!" 
Samaan hengenvetoon Svanski huusi minulle: ” Ylös Helena! Juokse se kiinni!”  En ehtinyt kunnolla ymmärtämään tilannetta, mutta refleksin omaisesti ampaisin pystyyn repsikan paikalta, pimeyteen juoksevan koiran perään. 

Kutsuin koiraa luokseni kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla tavoilla, mutta se oli päättänyt kiitää yössä raketin lailla ja katosi naapuritalon taakse aidan raosta. Uusi toiminta suunnitelma jäi tekemättä, kun Svanki jo karjui hädissään: ”Helena! Autoon! Juokse! ”
Kuin päätön jänis juoksin takaisin autoon ja samalla Svanski jo kaasuttikin idioottimobiilin liikkeelle. Ja niin nämä supersankarit olivat taas mukana toiminnassa. 
Svanski selitti hengästyneenä, ne vihaa koiria täällä! Jos sen saa kiinni joku muu kuin omistaja, niin se tapetaan heti. Svanski oli selvästi poissa tolaltaan koiran kohtalon vuoksi. Mikä on outoa, koska hänenhän piti inhota eläimiä.

Svanski kaahasi ja konekiiväärin lailla esitti itselleen lisä kysymyksiä, mihin se hahmo meni? Oliko se just sen koira? Miten se koira tuolla lailla karkaa? Se tapetaan, tajuutko ilman armonaikaa!

Vaikka olenkin kissa ihminen ja ihailen tässä kulttuurissa juuri sitä, kuinka kissan viisautta osataan arvostaa, en silti inhoa koiria. Täällä uskonto kieltää koiran pidon, muutoin kuin hyötykäytössä, kuten esimerkiksi lammaskoirana. Tuo suloinen pikku puudeli ei varmaankaan täytä minkäänlaisen lammaskoiran vaatimuksia. Eläinten ystävänä halusin pelastaa viattoman koiran hengen.

Pörräys pimeällä tiellä tuotti tuloksen ja löysimme etsimämme hahmon, Svanski jarutti ja huikkasi hahmolle: ”Onko sinulta kadonnut koira?” Hahmo käännähti säikähtäen oloisesti pimeässä ja autonvaloissa seisoi hunnutettu nainen, yksin pimeällä tiellä, etsien koiraa. Nainen oli kuin shokissa. 
Ilmeisesti koira oli hänelle tärkeä lemmikki, koska oli uskaltautunut ilman saattajaa sitä etsimään. 

Nainen epäröi vastata Svanskille, oli varmaan jo tarpeeksi rikkonut uskontonsa sääntöjä yhdelle illalle. Hyppäsin ulos autosta, niin että nainen näki minun olevan nainen myös. Toistin kysymyksen, ”oletko kadottanut koiran?” Itkuisella äänellä nainen myönsi näin tapahtuneen ja piilotteli selkänsä takana tuota omituista keppivartista talutushihnaansa. Kerroin naiselle, että pieni koira juoksi juuri talomme ohi ja puikahti aidan raosta naapuritalon pihaan. Osoitin hänelle mistä taloista oli kyse. Nainen melkein itki ilosta ”se on mennyt kotiin!” ”Olen etsinyt sitä jo tunteja!”

Sanoin naiselle, että paras varmaan puikkia kotiin koiran perässä, sillä siellä se varmaan rapuilla odottaa. Nainen katosi koiran lailla pimeyteen. Ja minä kipitin takaisin autoomme. Svanski oli kauhuissaan, toivottavasti kukaan ei nähnyt kyseistä episodia, mies voi olla kotona aika raivona. Kun on ensin karannut koira, niin että naapurit tietävät nyt sen olemassa olosta. Sitten vaimo vielä juoksentelee yksin yöllisillä kaduilla koiran perässä ja puhuu tuntemattomille. Voi meinaan olla isännälle liikaa.
Toivon että rouva pujahti kotiinsa huomaamatta samasta aidan raosta ja tästä selvisi sekä hän, että koira pelkällä säikähdyksellä. Saatoimme juuri pelastaa kaksi viatonta karkulaista arabian yössä.

Palasimme sankareina kotiin. Avonaisen portin edessä seisoi vartija ase kourassa. Taisi jääda siinä idioottimobiilin starttauksessa sitten tuo portti auki. Sotilas oli nähnyt hätäisen pakomme ja hypännyt valmiustilaan…ups! Nyt se katseli meitä aika tuiman näköisenä, kun selitimme, että autoimme vaan karanneen koiran etsinnöissä. Sotilas ärjyi peräämme: "Portti on suljettava aina!" 
Voisi tuokin virkaintoilija ymmärtää, että ei hätä lue lakia, tässä oli henkikyseessä. Mutta hyvämieli tuli etsintäpartion jäsenille, ihanaa että joskus voi auttaa muita.


Karkuun paineli piski,
Se on koiralle suuri riski.
Emäntä itkua väänsi,
Ja kiviä ja kantoja käänsi.
Löytänyt ei koira parkaa,
Niin käy kun koira karkaa.
Apuun tulimme sankarin lailla,
Ei ole koira enää turvaa vailla.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Neljästoista Luukku, No johan oli markkinat

Mua on huijattu! Mulle on koko ajan väitetty, että täällä ei sitten ole mitään joulumarkkinoita tai muuta aiheeseen liittyvää oheisohjelmistoa. Tänään kuitenkin sain käsiini tällaisen lehden, mitä myytiin ruokakaupan kassajonossa. Rupesin lukemaan tämmöistä, mitä missä milloin palstaa ja tää kaupunkihan on täynnä erilaisia joulujutskia. Tietenkin ne on piilotettu hotelleihin tai muihin vastaaviin, että ne eivät aiheuta yleistä pahennusta, mutta ei se minua häiritse.

Tänään sitten pakotin Svankin lähtemään mun kanssa sellaiselle joulumarketille, mitä pidettiin yhen pilvenpiirtäjän aulassa. Svanski oli innosta soikeena ja uhkaili itäeurooppalaisten kirosanojen säestyksellä kuristaa sen lehtikiskan pojan, kuka meni myymään mulle kyseisen lehden.

Koska ilmeisesti joulumarkkinoita ei saa mainostaa julkisesti kadulla, oli itse markkinapaikan löytäminen haastavaa, jopa niin haastavaa että jouduimme oikein kysymään tietä alueen portin vartijalta, sillä olimme harhailleet jo tovin pilvenpiirtäjien välissä löytämättä sitten ensimmäistäkään merkkiä kyseisistä markkinoista.
Vartija ei tuntunut tietävän itsekkään ihan tarkaan, kuinka alueelle tulisi viralliseti mennä, mutta hän ohjasti meidät perille jotain henkilökunnanreittiä pitkin.
Taas harhailtiin hetki epämääräisissä huoltokäytävissä ja kuljettiin läpi pelottavien palo-ovien kunnes lopulta pääsimme markkinoille.

Ja mikä pettymys, markkinat koostuivat isosta joulukuusesta ja parista typeriä koristeita myyvästä myyntikojusta.  Kierrettiin kojut hetkessä ja todettiin markkinat ensiarvoisen surkeiksi. Onneksi lähistöllä oli kahvila jonne painuimme toipumaan pettymyksestämme.

Kahvilan tarjoilijapojalla ei ollut menossa myöskään paras päivä. Mulla rupes hermoräjähtään sen toimintaan siinä vaiheessa, kun hän tuli kolmatta kertaa kysymään, että mitä oikein tilasinkaan ja neljä kertaa hän oli yrittänyt tarjota minulle jonkun muun kahvia.
Hakkasin päätäni pöytään ja Svanskin hermopaukkui samantien, kun en kuulemma voinut olla taaskaan ihmisiksi. Sen mukaan kaikki tässä kahvilassa tiesivät, että tarjoilija on hanurista ilman mun spektaakkelimaisia kahvintuskaan kuolevan diivan esitysnumeroita.

Se käski mun lukea sieltä lehestäni jotain parempia Joulutapahtumia, ja olla urputtamatta. Ja tällä kertaa mun piti etsia joku kunnon tapahtuma, sillä tää ”markkina” touhu oli kuulemma aika laimee esitys. Jopa 80-luvun itäeuroopassa, oli Svanskin mukaan nähty parempia joulutoreja, kuin tämä.

No lehdestä löytyi vaikka mitä, kuorolaulua ja hotellin jouluvalojen sytytystä, mutta mikään niistä ei osunut juuri tälle päivälle. Päätimme kävellä vielä kerran tyhmän markkina-alueen läpi ja sitten yksinkertaisesti painua kotiin.

Svanski löysi toisella kierroksella kojun, mikä möi aika surkeita piparkakkutaloja ja siitä hän saikin mielettömän idean! Ensi vuonna hän kuulemma vuokraa mulle ja mun piparkakuille oman kojun. Tällä lailla hän saa itselleen rauhaisan kuukauden, kun mun aika kuluu kojussa istuskellessa, enkä voi kiduttaa häntä tällaisilla typerillä joulumarkettikierroksilla.

Kotimatka sujuikin sitten rattoisasti, kun svanksi laskeskeli piparikojubisneksensä tuottoja. Hän pääsi laskuissaan sen verran plussan puolelle, että olikin hyvällä tuulella loppupäivän ja keksi ärsyttävyyteen asti erilaisia asioita, joita voisin piparista rakentaa ja myydä hirveällä voitolla.

Ei jaksa joulumarketilla Göggiä,
Ois ees saanu tilkkasen Glöggiä,
Svanskia yritin kahvilassa Töggiä
Mut se vaan käski mun myydä pari pipari Möggiä,



tiistai 13. joulukuuta 2011

Kolmastoista Luukku, Tullimiehen teippi-fetissi


Tänään autonkuljettaja palasi postista ja hihkui jo alakerrassa: ”Helena, Helena sinulle on paketti, ehkä se on nyt viimein, se itsenäisyyspäivän kutsu!” 
Kipitin alakertaan ja otin vastaa puolentoista kilon painoisen ”kutsuni”. Sanoin autonkuljettajalle, että en usko juhlakutsun tulevan näin isossa paketissa ja siksi toiseksi tässähän lukee, että se on minun äidiltä. 

Kuljettaja näytti pettyneeltä, kun kyseessä ei ollutkaan kauan odotettu itsenäisyyspäivänkutsu. 
Minä lohdutin häntä ja sanoin, että tämä onkin jotain parempaa. Tämä tietää meinaan takuu varmasti salmiakkia.
Kuljettaja ei tietenkään käsittänyt, mitä on salmiakki, hänen eri kulttuurien ymmärryskapasiteettinsa kun on rajallinen. Kaiketi hän kuitenkin oletti sen olevan jotain parempaa, kuin itsenäisyyspäiväjuhlat, koska hymyili taas tyytyväisesti.

Minä kipitin yläkertaan avaamaan pakettiani, joka oli silmin nähden kulkenut pitkän matkan. Sen päällä oli tulivirkailijan leimat ja ilmoitus, että se on avattu tulin toimesta. Ilmeisesti tämän jälkeen joku tullivirkailija oli tullut hulluksi teippikoneen kanssa ja kieputtanut pari rullaa jeesusteippiä paketin ympärille. Onneksi osoitteen kohdalle sentään oli jätetty aukko, muutoin paketti ei varmaan koskaan olisi löytänyt perille. Toisaalta oli ehkä hyvä, että tullivirkailija oli sponsoroinut pakettia lisäteipillä, sillä ilonen tonttupahvilaatikko, jonka äitini oli postinvalikoimista ilmeisesti ostanut, oli kokenut pieniä vaurioita matkan aikana. Ja ilman teippiä…no.. ei olisi enää yksittäistä pakettia, vaan epämäärinen revitty kasa pahvia.
Näytti siltä, että joku oli pakettia lekaa ja vesuria avuksi käyttäen, sapeloinut auki, ja oikein olan takaa. 
Hakannut avaamisen jälkeen vielä jokaista paketin sisällä olevaa tuotetta hetken, varmistaen että mikään tai kukaan paketin sisällöstä ei enää koskaan ole elossa! 
Kaiken tämän väkivaltaisen riehumisen jälkeen, tämä mystinen henkilö on huolellisesti lyönyt paketin jälleen takaisin kasaan, teippiä hyväksi tässä toiminnassaan käyttäen. Ja sitä suuremmin säästelemättä. Ilmeisesti paikallisen postin ja tulin toimistotarvike määrärahat eivät ole täysin kortilla.

Olin kuitenkin oikeassa paketissa oli salmiakkia, villasukat ja ruisleipä. Suomalaisen selviytymispaketti. Tosin suklaa oli valmiiksi minulle jo paloiteltu, mutta koska se oli tapahtunut ilman paketin aukaisua, niin koin sen pelkkänä palvelueleenä tullin puolelta.

Sen verran olen vuosia ulkomailla viettänyt, että jo arvaan äitiltä tulevien pakettien sisällön. Mutta sama se! Joka kerta piristää silti yhtä paljon. Maailma on heti parempi paikka, kun lukee suomenkielistä pokkaria sohvalla villasukat jalassa ja ahmii salmiakkia. Piti oikein ruuaksi keittää soppaa ja sen kanssa syödä ruisleipää, että tavoittettiin täydellinen suomifiilis. 
Leipä on tuhottu jo melkein kokonaan, salmiakin työstö vielä hiukan vaiheessa ja vihreät kuulat on piilotettu jouluaattoa varten. Nyt voin tyytyväisenä syödä vielä yhden..tai kaksi salmiakkia ennenkuin tulee pahaolo.

Teippiä, teippiä, teippiä,
Kuka mun hermoilla haluaa leikkiä.
Tullin leimoja ja lappuja,
Ei tätä pakettia auki saa kun juoksee rappuja.
Sakset, veitsi ja sapeli,
Mitä! Onko tässä vielä yksi paperi?
Vihdoin käsiini saan herkut,
Postikortilla äitiltä terkut.

Leipää ja sirkushuveja.
Kun tuli sokerihumala
kaikesta tosta salmiakista....
Converse sukat :)

maanantai 12. joulukuuta 2011

Kahdestoista Luukku, Saippuakauppias


Porhalsin pitkin kauppakeskusta, ja olin olevinani hyvin kiireinen metsästäessäni muutamaa leipomistarviketta ja erikoisempaa raaka-ainetta, jotka uupuivat erään tulevan menuni tarpeista, kunnes kuulin jonkun kutsuvan minua. ”Madam olisiko sinulla hetki aikaa?”
Käännähdin ympäri ja siinä seisoi mies, jonkun ihmeellisen suihkehajuvesipullon kanssa. Sanoin, että juuri ja juuri hetki saattaa olla, mitä asia koskee? Mies sanoi myyvänsä tälläistä tuoksuvaa vartaloöljyä ja samalla alkoikin minuutin mittainen myyntipuhe, upeasta vartaloöljystä, joka parantaa arabialaisen ihon kaikki virheet hetkessä. Kun sain vihdoin suunvuoron ilmoitin, että muuten hyvä homma, mutta kun minun ihoni ei ole arabialainen.

Olin jo lähdössä jatkamaan ostosreissuani, kun mies melkein hätääntyi ja huikkasi perääni: ”Niin et olekaan arabi, kun olet turkkilaisen ja syyrialaisen sekoitus!”  Mua rupes vähän hymyilyttämään ja kysyin, mistä hän päätyi moiseen Päätelmään?
Mies, joka siis oli paremminkin sellainen parikymppinen poika, rupesi selittämään minulle, että se johtuu siitä, kun minulla on pienet vinot tihrusilmät. Ne ovat myös ruskeat, mutta ihoni on silti valkoinen. Tämä on selvää syyrialaista perimää.

Olin niin loukkaantunut, mies oli loukannut koko identiteettikäsitystäni, vain muutamalla lauseella.
Sillä minun silmäthän eivät ole vinot ja en aijo ottaa solvauksia vastaan silmieni pienuudesta keneltäkään tuntemattomalta kauppamieheltä. Ja sitä paitsi ihoni on ruskea!
Sanoin että väärin meni! Enkä edes halua kuulla, mikä tekee minusta turkkilaisen. 
Halusin tai en, mies jo jatkoi analyysiaan, turkkilaista sinussa on tuo vaalea tukka. Sihisin raivosta ja kivahdin, minä en ole mikään blondi, minun tukkani on tumman ruskea!

Kuulemma temperamenttinikin osoittaa turkkilaistaverta, minkään muun arabimaan nainen ei ole yhtä temperamenttinen, ainakaan julkisesti. Kiitin analyysista, mutta totesin, että niin täysin meni metikköön tällä kertaa, enkä muuten osta tuota tyhmää ihoöljyä.
Mies oli aivan ihmeissään, mistä sinä sitten olet? En tee koskaan virhettä analyysissani! Sanoin suomesta, ja nyt kun kerran teit virheen, niin se olikin sitten iso.
Mies tuijotti minua ja sopersi kysyvästi: ”mutta sinä olet aivan liian tumma!”
No tulihan se sieltä, niin minulla on ruskeat silmät, ruskea iho ja ruskeat hiukset eli aivan päinvastoin kuin äsken tuomitsit.

Mies ei millään luovuttanut vaikka mitä enemmän hän puhui, sitä vähemmän aijoin ostaa häneltä yhtään mitään.  
”Oletko aivan varma, että olet suomesta?”
Mä mietin, että mistä tämäkin kauppias on oikein revitty, mutta vastaan vielä, kyllä olen aivan varma.
Siitäpä tämä poikaparka innostuikin aivan hirmuisesti. ”Olet ensimmäinen suomalainen, jonka olen koskaan tavannut, tule tustumaan tänne kauppaani ja minun saippuavalikoimaan.”
Ennen kuin kerkeän reagoimaan, on tämä hullu saippuakauppias kiskonut minut vaivaisen kojunsa viereen, jota kutsuu siis kaupaksi.

Hän aloitti saippuavalikoimansa esittelyn. Tässä olisi sinulle aivan oiva tuote, kun hiuksesi on tuollaiset ihan kuivan koppurat.
En voi usko korviani, kun kauppias julistaa hiusteni hirveyttä ja shamppoonsa hienoutta minulle aivan häikäilemättä.
Sanon, että en tarvitse shamppoota, mutta mies ei luovuta. Minulla on myös aivan ihana saippua, joka on kuin luotu tuolle sinun finniongelmallesi. Tähän hetkeen mennessä en tiennyt minulla olevan minkäänlaista finniongelmaa, mutta ilmeisesti sellainen on siis naamalleni ilmestynyt, kun tämä älyvapaa kauppiaskin sen huomaa. En enää kestä, enkä pysty pidättelemään nauruani, sillä tämän myyjän into myydä on ihailtavaa, mutta myyntipuheet ovat aivan hanurista.

Sanon myyjälle, että olet nyt loukannut minua viisi kertaa, vain muutaman minuutin sisään, se ei ole kovin hyvä asia mikäli tosiaan aijot myydä mulle tuon saippuan.
Myyjä tuijottaa minua järkyttyneenä omilla pienillä ruskeilla tihrusilmillään, varmaan siis itse syyrialainen. Tuntuu kun hän ei voisi käsittääkkään mitä tarkoitan.
Hän tuijottaa jähmettyneenä minua ja samalla sopertaa luovuttamatta, että minulla olisi vielä tällainen silmänympärysvoide, ja epävarman alun jälkeen hän pääsee taas myynti puheeseensa, silti minua kaiken aikaa tuijottaen. Tämä on erikoisen hyvä tuote varsinkin kun teillä on nuo silmälasit ja niiden takia silmänne on noin väsyneet ja tulee lisäksi vielä nuo silmäpussitkin…

Repesin nauramaan, ja sanoin miehelle, että hän on surkein kosmetiikkayrittäjä maan päällä, mutta ostan sen naamasaippuan joka tapauksessa. Koska kaikessa koomisuudessaan tämä saippuan myyntiepisodi piristi mun päivää kummasti.
Mies innostui silmin nähden ja rupesi paketoimaan saippuaa, lähtövalmiiksi. Samaan aikaan kojulle tallusteli intialainen rakennusmies haalareissaan. Hän tiedustelee onko kauppiaalla myynnissä puhelinkortteja? Kauppias katsoo miestä halveksivasti ja tuhahtaa jotain arabiaksi. Mies lähtee pois.

Kun mies on mennyt, saippuakauppias kysyy minulta, tiedätkö mitä tuo idiootti halusi? Sanon että en kuunnellut. Puhelinkortteja! Katson miestä kysyvästi, sillä nyt minä en voi vuorostani ymmärtää miehen kasvoilta luettavan syvän loukkaantumisen syytä. ”Minä olen saippuakauppias, en mikään puhelinlaitos voi taivas!” Mies mesoaa kovaan ääneen ja paketoi saippuaani ja kiroilee arabiaksi itsekseen. Sitten aivan varoittamatta, hän huutaa pois kävelevän työmiehen perään, ”idiootti!”
Mä kuolin nauruun, onneksi kävin yleisessä vessassa juuri hetkeä ennen tätä ostotapahtumaa, tai muuten olisi jo lirahtanut. Eikä kauppias ymmärrä yhtään, miksi koen tämän syvän loukkauksen jonka hän juuri joutui kokemaan, niin humoristisena tapahtumana.

Toivotin hänelle onnea kaupoille ja lähdin kävelemään pois kojulta saippuoineni. Kun kävelin jo muutaman metrin päässä hän vielä huusi perääni, niin että kauppakeskus raikui: ”Palaat varmasti takaisin, kun tuo saippua parantaa sun finnit!”

Mä en enää kyennyt loukkaantumaan, enkä pystynyt myöskään esittämään vihaista, sillä myyjän hölmöys huvitti minua niin hirveästi. Huusin vain takaisin: ” Selvä! Nähdään sitten varmaan aika pian!” Ja kikattaen kävelin pois.
On pojalla vielä pari lukua asiakaspalvelua opiskeltavana, vaikka myyntimiehen vikaa ei sitten puutukkaan!


Saippuakauppias, saippuaa kauppaa.
Kauppaa saippuaa, kuin hullu.
Hulluksi meinaan tulla, saippua kaupalla.
Vaikka kaupasta lähden, mukana saippuaa kilo kaupalla.