sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Kahdeksastoista luukku, Joulun taika on poissa


On vaikea kirjoittaa mitään hauskaa tänään. Mutta toisaalta on helpompi paeta maailmaa tähän koneelle ja antaa toiselle aikaa surra. 
Minä uskon suurten tunteiden voimaan, silloin kun on aihetta nauraa tai hymyillä, niin täytyy tehdä koko sydämellä. Silloin kun aika itkeä ja surra on sekin tehtävä tunteella, kyyneliä säästämättä. Vellottava surussa vatvottava asioita loputtoman kauan, vaikka sydäntä vihloo ja tuska on kestämätön.

Me jouduttiin pysähtymään, unohtamaan jouluhysteria ja turhanpäiväiset riidat kuusista, pipareista ja koristeiden määrästä. Elämän hentous ja katoavaisuus muistutti meitä olemassa olostaan, näin joulun alla ikävällä tavalla.

Toisaalta mietin, oli se onni, että kerkesin tuon kuusen laittaa valmiiksi, tuossa se nyt kauneudellaan tuo lohtua. Muistuttaa surun keskellä, että elämässä on myös iloisia hetkiä, toivoa tulevasta, naurua. Onneksi leivoin nuo suklaapiparitkin jo nyt, suruun tarvitsee lohtu ruokaa. 

Kun oikein mietin, painoimme Svanskin kanssa hirveällä energialla kaiken valmiiksi joulua varten ennen eilistä iltaa. Aivan kuin olisimme jotenkin tienneet, että sen jälkeen ei ole aikaa tai voimia mihinkään turhaan.
Kaikki tässä elämässä on sattumaa tai sitten jonkun suuren suunnitelman tulosta. 

Kuinka Svanski soitti tietyn puhelun juuri sillä hetkellä, sen viidenminuutin sisään kaikista päivän viisiminuuttisista, kun puheluun oli joku vastaamassa. Kuinka mun outo ”tunne” siitä että joku on vialla, pakotti Svanskin soittamaan yhä uudelleen ja uudelleen. Elämän isoja kysymyksiä. Kuinka suuressa hädässä sattuma joskus heittää itsensä mukaan peliin ja edes hiukan, sen pienen hiukan verran, tuo myös onnellisen sattuman lohtua, tämän tragedian keskelle.

Tänään on aika surra, huomenna elämän täytyy taas jatkua. Tänään on aika itkeä menetystä, mutta myös nauraa edes niille muutamalle hyvälle muistolle jotka jäi.

Oma runosuoneni ei nyt syki, joten lainaan toista suurta runoilijaa:

Do not stand at my grave and weep
I am not there, I do not sleep
I am a 1,000 winds that blow
I am the diamond glints on snow
I am the sun on ripened grain
I am the gentle autumn rain
When you awaken in the morning's hush
I am the swift uplifting rush
Of quiet birds in circled light
I am the soft star that shines at night
Do not stand at my grave and cry
I am not there; I did not die. 

Mary Elizabeth Frye - 1932

Ei kommentteja: