Keittiöjakkara

Kevät on unkarilaisessa alakoulussa juhlien ja tapahtumien aikaa. Olen joka toinen ilta kitaransoiton kokeessa, konsertissa tai nokkahuilumatineassa, jos en sitten ole kuorolalutilaisuudessa. Kiitos lasteni aktiivisen ja omatoimisen musiikkiharrastamisen. Sitten on lastenpäivä, äitienpäivä ja opettajienpäivä. Kaikki vaativat erikoisohjelmaa, kukkia ja/tai, mieluummin kuitenkin, ja lahjoja.

Lisätään mukaan vielä perhepäivä tuo mukava piknikhenkinen tapahtuma, jossa luokat myyvät ruokaa ja me perheet nautimme puistossa kesäkuisesta lauantaista.

Mutta sitähän perhepäivä tai mikään näistä päivistä ei ole. Nimittäin lämmin ja mukava kuin kesäkuinen lauantai. Kaiken takana on kaksikymmentä eri viestiryhmää, jossa mietitään pohditaan ja tapellaan, miten yhteislahja tai gulashikeiton teko järjestetään. Viestin merkkiääni ulvoo, kun pullantuoksuiset äidit, lähinnä vain äidit, koska yksikään mies ei kestä näissä chateissä hengissä hetkeäkään, käyvät veristä taistelua limonadi resepteistä ja suolakurkkujen tarpeellisuudesta lisäkkeenä.

Ja sitten minä. Koitan pysyä perässä, mutta kielitaito ja google pettävät minut kerta toisensä jälkeen. Tai ainakin toivon niin. Sillä eräs äiti kirjoittaa, googlen mukaan, että aikoo istua keittiöjakkara päässään koko perhepäivän ja ruuaksi niin ikään googlen käännöksellä tarjoamme kokonaisen lampaan ja auton voi parkeerata... google ei tässä kohtaa varsinaisesti säästele suomalaisia kirosanoja.

Olen niin pihalla kaikesta, että en ole ollenkaan varma, että se en ole minä, joka istuu keittiöjakkara päässään perhepäivässä. Puhelin tursuaa viestejä ja toisen lapseni luokka on ajautunut sen verran pahaan epäsopuun, että lopuksi tapahtuu jotain ihan kamalaa. Jotain täysin edeltä arvaamatonta. Kesken kovimman suunnittelun viestiketju hiljenee. Kukaan ei sano enää mitään. Koitan kysyä, että mitä nyt sitten tuodaan tai leivotaan? Kukaan ei enää vastaa. Naiset ovat hiljentyneet.

Suomessa hiljaisuus on normaalia, mutta unkarissa ei. Unkarilaisilla naisilla on yleensä aina jotain sanottavaa. En tiedä miten toimia. Kysyn asiaa siltä ainoalta äidiltä, jonka kanssa voin puhua englantia. Hän ei avaa draamaa minulle ollenkaan, mutta käskee yksioikoisesti leipoa pullaa, olla hiljaa ja kyselemättä.

 

Menen ostamaan jauhoja. Kyselemättä. 

Juuri kun luulen, että olen voitonpuolella tämän kevään kanssa, molempien lasteni syntymäpäivä kutsulista-keskusteluryhmät aktivoituvat. Luonnollisesti jokainen kysymys ja kiitos kutsusta ovat minulle. Googlee laulaa ja tekee jekkujaan. Järki ei tahdo riittää!

Lopuksi makaan sohvalla ja  luen viestejä lapsille ääneen ja he kääntävät minulle asiat, niin kuin ne ovat. Keittiöjakkaroita ei ilmesty omituisiin paikkoihin ja saan myös ilmaista konsultaatiota unkarinkielen lausumiseen ja muihin epäkohtiin, niin juhla suunnittelussa, kuin lahjatoiveiden sensuroinnissa.

Kun koulu kahden viikon päästä loppuu ja olen viettänyt, leiponut ja viestittänyt kaiken. Suljen puhelimeni viikoksi ja kieltäydyn sen viikon aikana ymmärtämästä yhtään unkaria.

Mamiiiiii!!!!!!

MITÄ!!! Minä avaudun juuri nyt blogiini!! Älä häiritse!

Meidän pitää tehdä sellaiset kiitos-lahjakassit synttäreille ja yhdellä tytöllä meidän luokalla on maitoallergia, joten suklaamousse EI KÄY!!!

KÄYTÄVÄ!!!!

Käytävä-corridor-folyosó..... äiti mitä taas höpötät?!?!?!?!

Teen sille hyytelön!