perjantai 30. marraskuuta 2012

Joulukalenteri 2012 käyttöohjeet ja muita selittelyjä.


Viime vuonna joulukalenterini saavutti suuren suosion. Siksi ajattelin tänä vuonna lähteä uudestaan samaan urakkaan. Tein blogissani gallupin, kuinka moni haluaisi innokkaana seurata kalenteriani, sain kokonaiset kuusi kannattajaa, joista yksi olen minä itse, kun testasin galluppini toimivuutta. No tämä ei minun intoani lannistanut, kuusi on hyvin jouluinen luku.
Jouluihmisenä olen täynnä toimintatarmoa, koko joulukuun ja tässä joulurytäkässä minulle aina sattuu ja tapahtuu! Tämän vuoksi uskon, että saan taas 24 luukkua täyteen. Viimevuonna nautin kalenterin tekemisestä ja siitä saamastani palautteesta siinä määrin, että en voi kuvitella omaa joulunodotustani ilman, että luon siihen tämän saman stressitekijän. Tarvitsen elämääni stressiä, painetta ja tarkoitusta. Ja tätä on varmasti luvassa, kun yritän pitää kalenterini viimevuotisella tasolla.
Viime vuonna kalenterini oli 3D mallia, eli siinä oli aina päivitys, runo ja kuva. Koska haluan pysyä kehityksessä mukana ja ylittää itseni, olenkin luonut tänä vuonna 4D kalenterin. Kyllä tämä on aivan uutta tekniikkaa. Idea lähti erään lukijan palautteesta, joka mieltä painoi epävarmuus siitä  että kirjoitanko kaiken aikaa satuja. Vaikka olenkin vankasti sitä mieltä, että elämäni on kuin satua vaan. Haluan painottaa, että päivitykseni eivät ole satua, vaan ihka aitoa elämää, niin kuin minä sen näen ja koen!
No siitä kuitenkin tuli idea kirjoittaa oikeaa satua. Siis sellaista, mitä ei välttämättä ole koskaan tapahtunut. Innoittajana tähän satuiluun toimi myös kaksi kummipoikaani, jotka eivät vielä ymmärrä kummitätinsä laadukasta huumoria. Kuitenkin heistä kummastakin näkee jo nyt, että huumori on veressä, kunhan puhetaito vaan ensin kehittyy.
Kun vielä saan odotella kummipoikieni ensimmäisiä vitsejä, omistan heille tai paremminkin heidän hulvattomille isommille sisaruksille oman joulukalenterin, tarinan tontusta ja navigaattorista. Tämä tarina on joka päivä päivityksen lopussa ja sitä saa myös aikuiset lukea, mutta aikuisille painotan! En väitä tämän osuuden olevan 100% totuutta, mutta ei se välttämättä ole täysin puppuakaan, riippuu uskooko tonttuihin?
Toivottavasti Joulun odotus alkaa tästä ja saan yhtä monta iloista joulumielen valtaamaa lukijaa, kuin viimevuonna. Kiitos ja kumarrus kaikille lukijoille, tästä hienosta ihka ensimmäisestä blogi vuodestani ja varsinkin niille viidelle, jotka fanittavat joulukalenteria. Joulukalenteri alkaa huomenna ja sillä päräytän loppuvuoden käyntiin! Hauskaa joulun odotusta kaikille!

tiistai 27. marraskuuta 2012

Enää muutama päivä!!! Niin alkaa Joulun odotus!


Naureskellaan joulukuussa,
Mennään jouluun asti hymy suussa.

Stressataan, vouhotetaan ja hätiköidään
Glitteri koristeissa taas räpiköidään.

Hyviä ja huonoja hetkiä,
Arabian jouluun voit tehdä retkiä.

Takuu varmaa kimallusta,
Ei ole joulun odotuksesi musta.





torstai 22. marraskuuta 2012

Ilkeä, Ikea Dilemma!


Minun elämä oli suistunut raiteiltaan. Olin kuukausien ajan kuulostellut ja tulkinnut huhuja, joiden mukaan Ikean pitäisi avata ovensa myös täällä.
Epätietoisuutta oli jatkunut jo liian kauan! Halusin jo tietää, onko huhu totta vai ei?!

Sitten eräänä iltana pienellä sinne tänne ajelureissullani törmäsin keskellä autiomaata siniseen hallimaiseen rakennukseen. Se oli vielä kovin keskeneräinen, mutta tuo tuttu rakennuksen malli ja kirkkaan sininen seinämaali paljastivat minulle, kauan jahtaamani totuuden. Kyllä! Se oli Ikean raakile. Siinä keskellä hiekkakenttää ympärillään ei juuri mitään, paitsi sivussa ohi kiitävä moottoritie.

Olin ilosta soikea, pystyin jo kuvittelemaan, kuinka pörräisin pitkin osastoja hankkien kotini ilmettä parantavia pikkuasioita ja syöväni lihapullia kahvilassa.
Koti-ikävän yllättäessä voisin piiloutua Ikean skandinaaviseen tunnelmaan ja kuvitella olevani jossain ihan muualla, kuin keskellä aavikkoa isossa sinisessä peltihallissa.

Odotan kauppaa ja varsinkin sen ruokaosastoa, puolukkahilloineen, sinappeineen ja silleineen, suurella innolla.
En ole odotukseni kanssa kuitenkaan yksin, täällä olevat muutkin suomi-neidot odottavat kaupan aukeamista innostunein, mutta pelonsekaisin tuntein.

Ikea on jakanut täällä olevat suomineidot pääasiassa kahteen eri ryhmään, niihin jotka uskovat, että kauppa avataan ennen joulua (eli minä ja ehkä yksi toinen) ja sitten toiseen puoliskoon(kaikki muut) jotka eivät usko kaupan avajaispäivän koittavan ainakaan ennen tammikuuta.
Suurin osa ulkomaalaisista ystävistänikään ei halua liittyä optimistiseen,
”kyllä ostamme tänä vuonna tuohipukkeja alennuslaarista”- ajatteluun.
Eräskin rouva kommentoi: ”En usko Ikean olevan totta, ennen kuin istun sen kanttiinissa ja syön lihapullia, viisi vuotta on sanottu, että se avataan ihan pian.”
Epätoivo on luettavissa, sekä riveistä, että niiden välistä.
Ikea on vielä saavuttamaton unelma. 
Mitä tämä huonekalukauppa oikein edustaa meille? Tässä olisi jollekin psykiatrille tutkittavaa.

Harva ainakin mitä suomalaisten kommentteihin tulee, odottaa kuitenkaan koottavia huonekaluja tai käytännöllisiä keittiöratkaisuja. Ei, lähes jokaisella on jokin ruokatuote, jonka saamista odotetaan, kuin ramadan viimeistä kuuta. En halua edes kuvitella sen sekoamisen määrää jos tänne avattaisiin yhtäkkiä Stockman-herkku!

Kauhu skenaarioita onkin aiheuttanut, se tosi seikka, että kaikissa Lähi-idän Ikeoissa ei ole sitä meidän, niin suurella innolla odottamaa ruokaosastoa.
Ja tietoa, sellaista todellista ja luotettavaa ei saa mistään. Avajaisajankohdan, sekä ruokamarketin olemassaolon todenperäisyydestä, voimme vain heittää arvailuja, odottaa ja pelätä.

Minulla on vielä huolehdittavanani omat lisäpelkotilani. Onko tässä ikeassa ”euron” hotdog ja maksaako se 4,7 rialia eli euron, vai rialin eli ei mitään?!? Toisin sanoen saanko Svanskin mukaani ostoksille vai en?
Ja kaikkein suurimpana kysymyksenä on, että odotanko pääseväni Ikean joulukoriste osastolle, vai ostanko koristeita supermarketin, nyt jo avatusta koriste kulmasta.

Joskus tieto vain lisää tuskaa, joskus olisi vain parempi, että ei kuulisi juoruja ja törmäilisi mielenkiintoisiin rakennushankkeisiin aavikon pimeydessä. Sillä nytkin olisin vain iloinen siitä, että Itse tekemieni glitteriliima-tähtien-projekti on hyvässä vauhdissa ja että joulu on jo ovella.
Mutta ajatus siitä, pääsenkö tänä jouluna pyörähtämään ikean ovella, on tuhonnut henkisen rauhani.
En pääse ongelmani yli, enkä ympäri ennen, kuin joulu tai Ikea on täällä.

Yhden asian kuitenkin tiedän! Mahdollisuus löytää suomenkielistä kahvittelu seuraa, ostoksien lomassa on kohtalaisen suuri, Ikean avajaispäivänä sen ruokaosastolla, juuri siinä sinappien ja puolukkahillon välissä. 

maanantai 19. marraskuuta 2012

Joulukalenteri 2012


Tuijotitko jo kaupan suklaakalenteri pinoo,
Niistä kamalasti kuule vaan lihoo.

Tuliko mieleesi suru ja  huoli,
Nythän on jo marraskuun loppu puoli.

Tietoa ei mistään heru,
Eihän Helena joulukalenteriaan peru?!

Lohtuna huoleen synkkään,
Epäilyksesi myttyyn lynttään.

Joulukalenteri palaa,
En sitä sulta enää salaa.

Ensimmäinen joulukuuta,
Glitteriä taas lentää päin kuusipuuta.


torstai 15. marraskuuta 2012

Virallinen kutsu


Sähköpostini kilahti ”pling-vaan”  ja siellä oli uusi posti. Olin jo kauttarantain kerran kauppareissulla kuullut, että siellä saattaisi olla kutsu juhliin. Ja kun näin lähettäjän nimen olin täysin varma, että kutsuhan se siellä oli.
Olin aivan innoissani, se mitä viime vuonna odotin ja odotin, vaan en saanut, oli nyt edessäni sähköpostissa.
Klikkasin liitetiedoston avatakseni kutsuni. Klikkasin, ei tapahtunut mitään. Klikkasin uudelleen ja tietokoneeni jäi lataamaan tiedostoa ikuisiksi ajoiksi.
Lopulta hermostuin ja klikkasin, klikkasin, klikkasin, kunnes tietokoneeni suvaitsi ilmoittaa, että ohjelma kapasiteettinen ei riittänyt kutsun avaamiseen.

Olin raivona, siinä oli ihka ensimmäinen kutsuni suomen itsenäisyyspäiväjuhlille ja en saanut sitä auki. Ravistin tietokonettani raivoisasti vaikka tiesinkin, että mikään ravistelu ei saisi kutsuani aukenemaan.
Ravistelu aiheutti vain sen, että Svanski vaivautui tarkastamaan oikein paikan päälle, mitä itsekseni puuhailin.
Hän ärähti ensi töikseen ironiseen tapaansa: ”Riko vain se kone, et saa sitten uutta!” 
Karjuin, että mielestäni koko tyhmällä koneella saisi heittää lähintä vesilintua, sillä se ei suvainnut avaamaan kutsuani ja samalla helistin konetta uudelleen, kuin luulisin, että liitetiedosto-kutsuni tipahtaisi näin koneesta pöydälle.
Svanski oli hetken ymmällään kielikuvastani ”the nearest waterfowl”, lause yhteydessä tietokoneen ja itsenäisyyspäivän juhlan kanssa, mutta juoksi ajatukseni perässä tällä kertaa kohtalaisen hyvin.*

”Mikä kutsu sinulla siellä nyt on”, ärähti Svanski?
No kutsu suomen virallisille itsenäisyyspäiväkutsuille tietenkin.
Svanskin kiinnostus heräsi saman tien ja hän aloitti kiihkoesitelmänsä otsikolla: ”Sinun on aivan turha edes avata koko kutsua, sillä en osta sinulle lentolippua suomen lähetystön itsenäisyyspäiväjuhlaan.”
Kun vihdoin sain esittää vasta argumenttini, selvitin Svanskille, että kyseessä oli oman kaupunkimme kaikkein virallisin suomenitsenäisyysjuhla! Eikä mitään lentolippuja tarvittu! Ja näihin syihin perustuen, halusin kutsuni auki ja heti!

Svanski katsahti tietokoneennäyttöön ja naurahti nähdessään sivun alareunassa olevat pikkukuvakkeet. ”Tuo on tietysti testi!” naurahti Svanski.
”Mikä on testi? Vihaan testejä!” Karjuin epätoivoissani.
”Se on älykkyystesti, tuo kutsu! Ne haluavat vain järkeviä vieraita, joten älykkyysrajana toimii se, että saa pdf-tiedoston auki!”
Karjuin Svanskille, että kyllä minä osaan pdf-tiedostoja availla ja käskin hänen hävitä siitä viisastelemasta. Svanski uhosi, että jos en itse saa tiedostoa auki taitaa jäädä juhlat väliin. Vihasin Svanskia, pdffää ja tietokonettani kaikkia yhtälailla.
Svanski huusi vielä ovelta matkalla takaisin olohuoneeseen että: ”vinkkinä voin sanoa, että sulla on noin parisataa muutakin päivitystä tekemättä!”

Päätin ryhdistäytyä ja hakkeroida Svanskin viisauksineen suohon.
Rupesin oikein ajatuksen kanssa tutkimaan kaikkia koneeni syytämiä varoituksia. Mitä enemmän tutkin, sitä enemmän näytti siltä, että en ollut koskaan päivittänyt koneella yhtään mitään. Adobe readerinikin oli jotain versiota yksi, kun nyt oli jo saatavilla versio kymmenen. No ei ihme, että näin hienostunut multimedia kutsu ei auennut.

Tunti ja tuhat päivitystä myöhemmin, sain kauan odotetun kutsuni auki. Svanskikin lupautui lähtemään juhliin, oli kai jossain shokkitilassa siitä, että sain kutsun omineni auki. Ensimmäinen kerta sitten kouluvuosieni, kun pääsen juhlimaan itsenäisyyspäivää muualle kuin töihin ja tarkoitan nyt Suomen itsenäisyyspäivää. On tässä viimevuosina syystä tai toisesta tullut enemmän kahlattua läpi näitä itäeurooppalaisia itsenäisyyspäivä, joissa pääsääntöisesti tunnen itseni täysin ulkopuoliseksi. Nyt olenkin erityisen innoissani, koska tällä kertaa minä kuulun konseptiin ja Svanski on bonusmateriaalia.

*kirjoittajan huomio. "Tiedän että sanontoja ei voi suoraan kääntää kielestä toiselle, mutta koska käytän erillaisia sanontoja puhekielessäni, niin paljon, unohtuu tämä fakta toisinaan varsinkin kriisitilanteissa. Niille jotka eivät asu kaksikielisessä kodissa kerrottakoon, että sanontojen kääntäminen aiheuttaa yleensa huimia sekaannuksia ja suurta hämmennystä, varsinkin jos toinen osapuoli ei edes omalla kielellään tiedä yhtään sanontaa, koska puhuu vain ja ainoastaan faktoihin perustuvaa asiaa.Joten se fakta että sanonnasta ei tullut kriisiä ja sekaannusta on hyvin merkittävä kehitys askel yhteisymmärryksessämme."


sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Pyörätuoli panttivanki


Otin viime viikolla varaslähdön Halloweeniin kehittämällä itselleni jonkun viheliään lastentaudin, joka innoitti käteni ja jalkani kukkimaan tuskaista ihottumaa.
Halloween monsteri oli luotu hetkessä. Ruma ja vihainen mörökölli istui viikonpäivät eristyksessä muusta maailmasta.
Olisin varmaan vieläkin sairauden syövereissä, jollei Svanski olisi saanut ruokamyrkytystä lihasopasta. Keittiötöitä välttelevä Svanski oli kiskonut lihasoppaa kitaansa viikon verran. Koska Svanski hoiti minua ja rokkoani take away nuudeleilla en tajunnut tilanteen vakavuutta, ennen kuin Svanski puhalsi pilaantunutta soppaa vessan pönttöön. Silloin tajusin olevani terve ja minun oli pakko nousta jalkeille.

Viimeisen viikon olin viettänyt vuoroin sängyssä vuoroin olohuoneen sohvalla, niinpä tallustellessani keittiöön se tuntui kovin vieraalta paikalta. Se oli harvinaisen siisti vain take away nuudelikuppeja pullollaan oleva roskis ja tyhjät limsapullot kertoivat ympäröivästä elämästä. Limsaa oli litkinyt Svanski ja Sihteeri, kun ne olivat iltaisin kokoontuneet pohtimaan keittiöön sairauteni parempaa diagnoosia. Milloin olin astunut meduusaan, milloin työntänyt käteni hämähäkinpesään. Diagnoosit vaihtelivat niin kauan kunnes rokkoni eräänä iltana villiintyi huippuunsa ja jalkani ja käteni olivat niin täynnä punaisia näppylöitä, että sihteeri meinasi ne nähdessään tukehtua alkoholittomaan olueensa ja Svanski kiljui bakteerikammosta kauhuissaan. No sairaalareissuhan siitä tuli.

Sairaalan parkkipaikka oli täysi ja jouduimme parkkeeraamaan todella kauas ovesta. Otin muutaman tuskaisen askeleen, jonka jälkeen kieltäydyin kävelemästä, koska rokon arvet polttivat jalkojani liikaa. Luulin pääseväni pälkähästä ja takaisin kotiin, mutta olin väärässä. Svanski retuutti jo paikalle kaiken kokenutta sairaalan lainapyörätuolia.
Omaan lapsuudentrauman, koskien sairaaloita ja pyörätuoleja ja kieltäydyin istumasta tarjottuun kyytiin.  Sen sijaan valitsin kävelyn, koska kotiin lähtö, ei tuntunut enää olevan minkäänlainen vaihtoehto.

Sihteeri ei kestänyt temppuiluani, kai se tunsi syyllisyyttä, kun oli viimeiset kaksi iltaa naureskellut alkoholittoman oluen voimin minun rakkuloille ja sille mielikuvalle, kuinka Helena on nelinkontin uinut meduusan päällä, ja halusi minut nyt lääkäriin keinoja kaihtamatta. Kevyt tönäisy Sihteeriltä ja istuin pyörätuolissa. 
Jäätävä häpeä valtasi minut! Tuntui kuin koko maailma olisi tuijottanut, että tuolta se tulee nyt, paskantärkeä kotirouva, jolla on lastensairaus ja pitää oikein pyörätuolissa kahden miehen saattueessa saapua ihotautilääkärille. Halusin kuolla!
Kimitin minkä käheältä kurkultani kykenin ja vaadin vapautusta pyörätuolista jarruttaen sen menoa jalkoja maassa laahaten! Silloin sairaalan ovelta meitä vastaan lähti juoksemaan miessairaanhoitaja. Olin aivan varma, että saamme syytteen pyörätuolin varastamisesta ja sihisin kärryä työntävälle Svanskille pysähtymiskäskyjä. Mutta kun hoitaja saavutti meidät, eihän vaatinutkaan tuolia takaisin, vaan juoksi ystävällisesti neuvomaan, että tuolin jalkatuet oli laskettava alas. Olin täynnä pyhää vihaa, sihisin ihanan huolehtivalle hoitajalle, että kyllä minä tiesin, miten pyörätuoli toimii! Kapinani loppui kuitenkin lyhyeen, kun minut vaiennettiin.

Matka läpi parkkipaikan jatkui ja häpeä pääni sisällä kasvoi räjähtämispisteeseen.
Lopulta Svanskillla meni hermo sihinääni ja hän tempaisi hupparitakkini hupun pääni päälle ja tokaisi, että istu siellä piilossa kun kerta hävettää. Minä mykistyin järkytyksestä! Oliko mieheni juuri piilottanut minut hupun alle vain vaientaakseni minut?!  Sihteeri oli tukehtua nauruun, sillä hänen mielestä oli jo aikakin pistää arvojärjestys kuntoon meidän talossa. Sihisin Sihteerille mielipiteeni hänen arvojärjestyksistään, mutta se ei saanut hänen hekotusta loppumaan.

Vaikenin raivoni vallassa aina invalidiluiskalle asti. Svanski yritti tuupata minua etuperin ylös liuskaa, mutta sehän ei onnistunut, kuten me kaikki pyörätuolien ydinfysiikan tuntevat ihmiset tiedämme. Tuolin jalkatuet kolahtelivat liuskaan Svanskin rempoessa turhaan tuolia ylöspäin. Sihisin käskyä mennä takaperin, mutta minut vaiennettiin. Jatkoin Sihinääni ja rimpuiluani tuolissani, toimintani aiheutti ainoastaan sen, että minua koko viikon passannut Svanski pimahti. Hän kiskaisi hupun yhä syvemmälle silmilleni niin, että en nähnyt mitään ja karjui: ”Turpa kiinni!”
Sihteeri, joka oli ollut jo pitkään toimeton, johtuen hysteerisestä kikatuskohtauksestaan, purskahti nyt hekottamaan oikein ääneen. Minultakin paloi lopulta käämi ja hyppäsin tuolista pystyyn irvistäen tuskaani, jonka seisomien jaloissani aiheutti. Olin juuri aikomassa kääntää tuolin ympäri, kun tunsin Sihteerin tönäisyn ja istuin pyörätuolissa jälleen. Samassa huomasin tuolin liikkuvan sutjakkaasti eturenkaat ilmassa keikkuen ylös ramppia. Sihteeri oli ottanut toimintalinjan ja minä olin sairaalan aulassa nopeammin kuin ehdin ymmärtää.

Lääkäri vahvisti minun koti-diaknoosini. Ja kun hän oli vakuuttanut Svanskin tuhanteen kertaan, että tauti ei ole kuolemaksi ja se ei välttämättä tartu Svanskiin, jos huolehtii käsihygieniasta. Ja tämän jälkeen lainannut puoli pulloa omaa käsihygienia litkuaan Svankille, joka valeli sillä itsensä, päästettiin meidät lopulta kotiin.
Svanski iski kuin tottunein ottein hupun takaisin päähäni ja tuuppasi hyvin stressaantuneen, mutta kuitenkin jollain lailla huojentuneen oloisesti minut takaisin autolle. ”Nyt haetaan sulle nuudeleita”, hän tokaisi startatessaan autoa. En jaksanut enää sanoa mitään. En käsittänyt Svanskin tarvetta syöttää minulle loputonta määrää take away nuudelia, mutta koska hän oli vannoutunut sen olevan ratkaisevatekijä parantumisprosessissani, en väittänyt vastaan. Olin sitäpaitsi yhä edelleen shokissa siitä, että minut oli huputettu vasten tahtoani pyörätuoliin.