Tekstit

Turvaverkko

"Niin onhan se varmaan kamalaa asua siellä ulkomailla, niin kaukana perheestä ja ystävistä!"

"Turvatonta varmasti? Pienet lapset ja kaikkea, olet varmaan todella yksin?" (hullu se on)

Tuo on se, joka kesä toistuva mantra, jota kuulee lähes kaikilla kahvikekkereillä.
Niin tuttu ja moneen kertaan kuultu, että vaikka tiedänkin koko ajatelman olevan epätosi, myötäilen vain, koska en halua luoda kahvikeskusteluun tunnelmaa, että tuossa se nyt taas kerskailee tuolla aivan ällyttömällä arabiankierroksellaan.

Myöntäilen koska niin minut on kasvatettu ja vuosien mittaan satunnaisesti, jopa itse uskon, että elämäni suurin varjopuoli on se, että olen yksin ja niin kaukana.

Svanski matkusti Afrikkaan työmatkalle. Tuskin oli lentokoneen pyörät lyöneet jarrunsa kiinni afrikkalaiselle kiitoradalle, kun Svanski jo kieri hotellin lattialla hirveän ruokamyrkytyksen kourissa.
Tokkurainen mies ei löytänyt lääkäriä, ei apteekkia ja jopa vesipullojenhankinta tuntui mahdottomalta. Mies o…

Unelmien täyttymys....

Vuosi 1991. Kevättalvenaamu. Äitini komentaa minua ulos viiltävään pakkaseen, viemään haisevaa roskapussia. Istun eteisen lattialla ja huudan: "Kun olen aikuinen hankin tumman ja pitkän miljonäärimiehen, asun jossain lämpimässä ja meillä on uima-allas ja hän aina vie roskat!!!!"

ZUP

2019 Kevättalvenaamu. Ulkona ihana +29astetta ja ikkunasta kimaltelee turkoosi uima-allas. Tumma ja pitkä mies tunkee tyhjiä vesipulloja ja haisevaa lastenvaippaa roskapussiin. Sitoessaan pussia solmulle, hän jatkaa luentoaan siitä, kuinka 30 tuhatta euroa on iso raha! Ja miten sen voisi sijoittaa pörssissä. Huudan raivona mieheni perään, että me emme todellakaan hommaa kolmatta lasta sen vuoksi, että hallitus maksaisi siitä kolmekymmentätuhatta euroa! Se on jo moraalisestikkin niin väärin! Ja Minua ei todellakaan kiinnosta hänen ystävänsä, joka osti juuri tuliterän Audin.
Heitän miestäni paperinenäliina tupulla ja hän pakenee ovesta roskahuoneelle.

Ovi aukeaa varovasti, pitkä tumma mies on pala…

He eivät tienneet mitä tekivät.....

Astuin hissiin, minua hymyilytti. Liehutin kädessäni pientä suomenlippua. Minulla oli päällä merimieshousut kultanapeilla, sekä punainenpaita ja punaiset korkokengät, kaulassani roikkui taloyhtiön avainkortti.
Katutasosta hissiin hyppäsi naapurinlentokapteeni. Hän katsoi minua ja sitten kelloa, se oli kymmenen illalla.
-Tuletko nyt vasta töistä? Hän kysyi, ja koitti vilkaista firman nimeä ovikortistani.
Naurahdin, ei kun palaan töihin, olen kotiäiti, mulla oli vapaailta.
Sitten mietin hetken ja jatkoin heilutellen suomenlippua, olen myös suomalaisenyhteisön uusi kuukausitapaamiskordinaattori.... johtaja. Se oli kapteeni, hän oli juuri ajanut jumbojetin taivaalta, ei sitä koordinaattorinvirka hetkauttaisi, piti olla kapteenin kanssa samaa tasoa, eli johtaja.
Kapteeni hymyili:
-Kuulostaa tärkeältä.
-Hyvin tärkeältä, korjasin ja hihitin päälle. Sellaista arvokasta kansakunnanjohtajan hihitystä luonnollisesti.
Toivotin kapteenille hauskat illanjatkot ja marssin ulos hissitä, samalla mie…

Miehet mustissa

Muscatissa on tasaisin väliajoin suomalaistentapaaminen. Neljäkertaa Svanski on luvannut päästää minut sinne yksin. Kaksi kertaa olen perunut ja kaksi kertaa olen saapunut paikalle Gilbert ja Giliaana kainalossa. Kummallakin keralla keskustelun sijaan, olen keskittynyt lapsieni etsimiseen tai omituisista paikoista poistamiseen.

Tällä kertaa Svanski lupasi ja vannoi, että tulisi ajoissa kotiin ja saisin kaipaamani vapaaillan. Hän hoitaisi kaiken!
Kello oli viittä vaille kuusi, Svanskia ei näkynyt missään.
En todellakaan aikonut soittaa perään. Mielessäni oli enemmän sellainen hiljainen ja kiduttava marttyyrikosto, mikäli en kuudeksi ehtisi suomalaisteniltaan.
Kolmea minuuttia ennen kuutta Svanski ja hänen kollegansa saapuivat tietokonesalkut heiluen paikalle, suoraan maailmanpelastuksen kärkikahinoista.
Avustava lastenhoitaja ei minua suuremmin ahdistanut, vaan poistuin nopeasti takavasemmalle. Vapaailta oli minun.
Istuin suomalaistenillassa sotilaallisesti viimeiseen mieheen ja palas…

Omanin alku

Kuva
Svanski sanoi aamulla, tänään on uudenvuodenaatto!
Toiset päivittelevät tässä kohtaa, ai kauhea! Mihin se vuosi katosi?! Minä en.
Tässä vuodessa olen elänyt joka minuutin, myös ne karmeat, tunninpituisiksi venyneet piinaavat minuutit, joita 2018 sisälsi paljon.

Vuosi alkoi räiskyvästi ohjusten paukkuessa Riyadhissa. Kevät toi mukanaan äärimmäiset hiekkamyrskyt, jotka aiheuttivat varsinkin lasten terveydenromahduksen, äidille jonkin muunlaisen romahduksen.
Sitten tuli kesä ja kodittomuus, pelko tulevasta ja akuutit kriisit kaikilla mahdollisilla elämän aloilla. Lopuksi armahtava syksy, elämänpolku alkoi taas tasaantua. Jossain joulunkorvilla tuli tunne, me ehkä selvisimme, nipin napin, mutta kuitenkin.

Olemme muuttaneet. Katsomme nyt Arabianniemeä Omanista käsin.
Oman on tuonut elämäämme takaisin luonnon, vapauden ja tasavertaisuuden. Pahat kuohut takana vaatii kuitenkin aikaa elämän tasaantumiseen, mutta vahvasti uskon, että polunpää on taas löytynyt.

Mutta en minä muistele vuottani, …

Kukkakoreja ja lätäköitä

Olen kehittänyt selviytymisrituaalin, kun elämä menee vaikeaksi. Tuijotan uima-allastani ja mietin, että tämä on vain se hinta, joka minun tulee maksaa elämästä altaan reunalla.
Kaikella on hintansa.
Kaikella on aikansa.
Kaikella on paikkansa,

Minä olen maksanut ison hinnan siitä, että sain Svanskin, Gilbertin ja Giliaanan. Sain sen loistokkaan elämän maailmalla, josta haaveilin. Aika on mennyt nopeasti. Aika on antanut paljon, mitään en tekisi toisin. Mutta nyt mietin, on tehtävä kaikki toisin.

On äitienpäivä. Herään isoon pamahdukseen!
Oliko se taas ohjus?
Vai hiekkamyrsky?
Ei, tällä kertaa se on pieni aikaisin herännyt poikani, joka tiputti puolentoistalitran vesipullon yöpöydältä peltirasiaan.
4:50 on aika herätä.
Nappaan pojan matkaani ja kuljen muuttolaatikkosokkelossa alakertaan, joka on kuin pomminjäljiltä. Eilen oli hiekkamyrsky, kaksi ipanaa saa 24 tunnissa enemmän tuhoa sisällä, kuin hiekkamyrsky ulkona.

Kukaan ei tiedä mihin me muutamme. Pakkaan muuttolaatikoita ilman oso…

Lihava kosto.

Kuva
Kun aloitin vuosia sitten, tämän blogin kirjoittamisen. Ajattelin siitä tulevan champanjaisenpirskahteleva kuvaus, seurapiirienpyörteissä kiitävästä pariskunnasta, jonka elämä on pelkkää pintaliitoa cosmopoliittisessa kuplassa.

Sitten herään eräänä aamuna todellisuuteen, abbaya niskassa, naisten bussissa, matkalla suljetusta compaundista kuljettajan valvonnassa, tarkaan valittuun ostoskeskukseen.
Olen juuri puhunut puhelimessa compaundin ohjelmavastaavan kanssa ja valittanut, pian ajankohtaiseksi tulevasta, pääsiäisen kohokohdasta, munajahdista.

Naapurin lasten jokavuotisesta liittoumasta, joka etsii munat ennakkoon ja siitä faktasta, että lapseni ystävineen, ei koskaan saa yhtään munaa.
Valitukseni meni läpi ja minulle luvattiin munarikas pääsiäinen... Joten pystyin rauhassa keskittymään lasten-liian-syvä-kahluuallas-valitusketjuun.


Compaundiimme rakennetaan liian syvää lasten kahluuallasta ja järjestimme ryhmittymän, joka vastustaa projektia.
Sama ryhmittymä vastustaa myös erään täi…