Tekstit

He eivät tienneet mitä tekivät.....

Astuin hissiin, minua hymyilytti. Liehutin kädessäni pientä suomenlippua. Minulla oli päällä merimieshousut kultanapeilla, sekä punainenpaita ja punaiset korkokengät, kaulassani roikkui taloyhtiön avainkortti.
Katutasosta hissiin hyppäsi naapurinlentokapteeni. Hän katsoi minua ja sitten kelloa, se oli kymmenen illalla.
-Tuletko nyt vasta töistä? Hän kysyi, ja koitti vilkaista firman nimeä ovikortistani.
Naurahdin, ei kun palaan töihin, olen kotiäiti, mulla oli vapaailta.
Sitten mietin hetken ja jatkoin heilutellen suomenlippua, olen myös suomalaisenyhteisön uusi kuukausitapaamiskordinaattori.... johtaja. Se oli kapteeni, hän oli juuri ajanut jumbojetin taivaalta, ei sitä koordinaattorinvirka hetkauttaisi, piti olla kapteenin kanssa samaa tasoa, eli johtaja.
Kapteeni hymyili:
-Kuulostaa tärkeältä.
-Hyvin tärkeältä, korjasin ja hihitin päälle. Sellaista arvokasta kansakunnanjohtajan hihitystä luonnollisesti.
Toivotin kapteenille hauskat illanjatkot ja marssin ulos hissitä, samalla mie…

Miehet mustissa

Muscatissa on tasaisin väliajoin suomalaistentapaaminen. Neljäkertaa Svanski on luvannut päästää minut sinne yksin. Kaksi kertaa olen perunut ja kaksi kertaa olen saapunut paikalle Gilbert ja Giliaana kainalossa. Kummallakin keralla keskustelun sijaan, olen keskittynyt lapsieni etsimiseen tai omituisista paikoista poistamiseen.

Tällä kertaa Svanski lupasi ja vannoi, että tulisi ajoissa kotiin ja saisin kaipaamani vapaaillan. Hän hoitaisi kaiken!
Kello oli viittä vaille kuusi, Svanskia ei näkynyt missään.
En todellakaan aikonut soittaa perään. Mielessäni oli enemmän sellainen hiljainen ja kiduttava marttyyrikosto, mikäli en kuudeksi ehtisi suomalaisteniltaan.
Kolmea minuuttia ennen kuutta Svanski ja hänen kollegansa saapuivat tietokonesalkut heiluen paikalle, suoraan maailmanpelastuksen kärkikahinoista.
Avustava lastenhoitaja ei minua suuremmin ahdistanut, vaan poistuin nopeasti takavasemmalle. Vapaailta oli minun.
Istuin suomalaistenillassa sotilaallisesti viimeiseen mieheen ja palas…

Omanin alku

Kuva
Svanski sanoi aamulla, tänään on uudenvuodenaatto!
Toiset päivittelevät tässä kohtaa, ai kauhea! Mihin se vuosi katosi?! Minä en.
Tässä vuodessa olen elänyt joka minuutin, myös ne karmeat, tunninpituisiksi venyneet piinaavat minuutit, joita 2018 sisälsi paljon.

Vuosi alkoi räiskyvästi ohjusten paukkuessa Riyadhissa. Kevät toi mukanaan äärimmäiset hiekkamyrskyt, jotka aiheuttivat varsinkin lasten terveydenromahduksen, äidille jonkin muunlaisen romahduksen.
Sitten tuli kesä ja kodittomuus, pelko tulevasta ja akuutit kriisit kaikilla mahdollisilla elämän aloilla. Lopuksi armahtava syksy, elämänpolku alkoi taas tasaantua. Jossain joulunkorvilla tuli tunne, me ehkä selvisimme, nipin napin, mutta kuitenkin.

Olemme muuttaneet. Katsomme nyt Arabianniemeä Omanista käsin.
Oman on tuonut elämäämme takaisin luonnon, vapauden ja tasavertaisuuden. Pahat kuohut takana vaatii kuitenkin aikaa elämän tasaantumiseen, mutta vahvasti uskon, että polunpää on taas löytynyt.

Mutta en minä muistele vuottani, …

Kukkakoreja ja lätäköitä

Olen kehittänyt selviytymisrituaalin, kun elämä menee vaikeaksi. Tuijotan uima-allastani ja mietin, että tämä on vain se hinta, joka minun tulee maksaa elämästä altaan reunalla.
Kaikella on hintansa.
Kaikella on aikansa.
Kaikella on paikkansa,

Minä olen maksanut ison hinnan siitä, että sain Svanskin, Gilbertin ja Giliaanan. Sain sen loistokkaan elämän maailmalla, josta haaveilin. Aika on mennyt nopeasti. Aika on antanut paljon, mitään en tekisi toisin. Mutta nyt mietin, on tehtävä kaikki toisin.

On äitienpäivä. Herään isoon pamahdukseen!
Oliko se taas ohjus?
Vai hiekkamyrsky?
Ei, tällä kertaa se on pieni aikaisin herännyt poikani, joka tiputti puolentoistalitran vesipullon yöpöydältä peltirasiaan.
4:50 on aika herätä.
Nappaan pojan matkaani ja kuljen muuttolaatikkosokkelossa alakertaan, joka on kuin pomminjäljiltä. Eilen oli hiekkamyrsky, kaksi ipanaa saa 24 tunnissa enemmän tuhoa sisällä, kuin hiekkamyrsky ulkona.

Kukaan ei tiedä mihin me muutamme. Pakkaan muuttolaatikoita ilman oso…

Lihava kosto.

Kuva
Kun aloitin vuosia sitten, tämän blogin kirjoittamisen. Ajattelin siitä tulevan champanjaisenpirskahteleva kuvaus, seurapiirienpyörteissä kiitävästä pariskunnasta, jonka elämä on pelkkää pintaliitoa cosmopoliittisessa kuplassa.

Sitten herään eräänä aamuna todellisuuteen, abbaya niskassa, naisten bussissa, matkalla suljetusta compaundista kuljettajan valvonnassa, tarkaan valittuun ostoskeskukseen.
Olen juuri puhunut puhelimessa compaundin ohjelmavastaavan kanssa ja valittanut, pian ajankohtaiseksi tulevasta, pääsiäisen kohokohdasta, munajahdista.

Naapurin lasten jokavuotisesta liittoumasta, joka etsii munat ennakkoon ja siitä faktasta, että lapseni ystävineen, ei koskaan saa yhtään munaa.
Valitukseni meni läpi ja minulle luvattiin munarikas pääsiäinen... Joten pystyin rauhassa keskittymään lasten-liian-syvä-kahluuallas-valitusketjuun.


Compaundiimme rakennetaan liian syvää lasten kahluuallasta ja järjestimme ryhmittymän, joka vastustaa projektia.
Sama ryhmittymä vastustaa myös erään täi…

Kirjallisena kiitos!

Kuva
Lomat on ohi ja elämä arabiassa lähtenyt vauhdikkaasti käyntiin flunssakierteellä.
Ensin lapset, sitten minä ja Svanski.
Talomme tämän hetkistä siisteydentilaa kuvaa, sotatanner jossa juuri räjähti likaisin nenäliinoin ja tyhjin vesipulloin ladattu pommi.
Talomme yläpuolella sen sijaan, räjähti viikonloppuna ohjus. Mutta ketä se kiinnostaa, ei ketään. Minä koitin uutisella hiukan herutella sääliä, puhuessani serkkuni kanssa, armeijan käynyt ja ymmärtää sotasanaston, mutta ei herunut.
Serkun mukaan ohjuksilla on heikko osumatarkkuus ja Svanskin mielestä vouhotin turhaan, koska ärsyttävyydestäni huolimatta, olin tuskin kohteena.

Lentävienohjusten, kuumelääkkeiden ja antibioottien yhteisvaikutuksesta kuitenkin ajauduimme perheriitaan. Minun mielestä vika oli Svanskissa ja Svanskin mielestä ainoa, jossa oli jotain vikaa, oli minun pääni.
Taistelu oli intensiivistä, motiivien ollessa hyvin hatarilla flunssanhukkaamilla poluilla.
Tappelun lopetti kolmevuotias tyttäreni, joka tuiotti minua h…

Äiti

Kuva
Tiistainen syysilta hämärtyy jo. Seison balettikoulunportilla ja odotan. Muut lapset on haettu. Viimeinenkin kaveri, 20minuuttia sitten.
Minä odotan yhä. En ole järin huolissani, ärtynyt kyllä, koska syysilta synkkenee ja minulla on jo nälkä.
Sitten sininen renaultti karauttaa kulmantakaa. Äiti!
Avaan oven ja anteeksipyynnön sijaan saan kuulla, kuinka hirveäpäivä äidillä oli! Tuskin ehti vessaan! Syödäkkin piti juosten ja pomo! No se nyt on täysin paska!

Kouluretkellä minun eväspulloni oli ainoa, joka vuosi.
Avauduin tästä kotona.
Ai vuosi vai? Eikö se ollut sen pullon korkki? Et voi saada uutta eväspulloa, ota sieltä tiskikaapista toinen pullo tai etsi siihen nyt parempi korkki!
Ai mistä?
No siellä tiskikaapissa niitä on!
Avaan tiskikaapin ja päälleni ryöpsähtää 10 vuoden kattava viilipurkkien valikoima. Karjun: Eikö näitä voi hävittää?!?!?!
Niihin pakastetaan!! Saa sen kaapin siivotakkin, jos haluaa ja vie roskat kanssa!

Kun lähdin ulos leikkimään, hän ei tullut ovelle tarkistamaan m…