Äitiys tuli haudantakaa

Viimevuonna ostin talon. Olin 40 vuotias. Tarvitsin talon ostoon äitini tiedot ja hänen äitinsä tiedot. Se on unkarilainen tapa varmentaa henkilöllisyys käyttäen äidin tyttönimiä.

Mummoni oli ollut kuolleena 60 vuotta ja silti äitiysvelvotti hänet nimineen haudan takaa, lapsenlapsen asuntokauppaan. Silloin tajusin äitiys on jotain, joka ei koskaan lopu. Se ei lopu edes omaan kuolemaan.

Hautakummulla rampataan hyvässä ja pahassa ja isoäidin ratkaisuja analysoidaan, syytetään ja kiitetään. Pohditaan niitä, vaikutteina omiin ratkaisuihin. 

Ihan hykertelen ajatuksella, että joku lapsen, lapsen, lapseni tutkii mun historian pölystä facebook-sivua ja koittaa löytää juurisyitä sen ongelmiin. Ja hän varmasti niitä löytääkin  sillä, ollaksesi isomummo, sinulla täytyy olla lapsia ja...

"Hulluus on periytyvää, saat sen lapsiltasi."

Tämä on kyltti, joka on lapsuudesta asti roikkunut tätini tuulikaapissa.

Pienenä tuijotin kylttiä ymmärtämättä sen syvintä huumoria ja ihmettelin, miksi täti tiedotti tartuntataudeista puuplakaatilla tuulikaapissa.

Nyt itse äitinä, matkustan ajatuksissani usein tuohon tuulikaappiin, nauramaan tädin kyltille. Se on henkinen turvapaikka minulle silloin, kun vessankatot romahtaa, pihatulvii tai kun nostan pyhäpukuista poikaa ylös koirankakkakasasta.

Kun minusta tuli äiti, minut kiedottiin abayaan ja vietiin pimeimpään arabiaan. Olen luovinut ensiaskeleeni äitinä kulttuurissa, joka ei ollut omani. Olen liukunut hoplopin liukumäessä abayassa, antanut itkevän lapsen piiloutua abayan alle ja sitten hotellin luxus uima-altaalla kaivanut popcornin bikinin yläosasta vaivihkaa ja ollut taas täysin cool-lady hellehatussa- ja viitassa, nauttiskellut rantatuolissa moctailia.

Olen juossut trooppisessamyrskyssä ja ohjussateessa, playdateiltä kotiin. Olen istunut lentokentänlattialla kahden murtuneen lapsen kanssa ja sanonut, Daddy kyllä tulee perässä, (sitten joskus... )

Olen valehdellut, että itse asiassa sängynalla on mörkö ja se hyökkää, jos ette nyt heti rupea nukkumaan!! 

Olen tehnyt ruuaksi ruskeaakastiketta ja räplännyt kännykkää koko leikkikenttäretken ja lukenut iltasadun sivuja hyppien, vain koska itse haluan nukkumaan. 

Olen ajanut rankan viikon päätteeksi Mc Donaldsiin ja antanut katsoa vielä yhdennpiiretyn vaikka nukkumaanmeno aika meni jo. 

Mikä tärkeintä, olen myös halannut ja pyytänyt anteeksi ylireagointia, ja vakuuttanut, että ei ole monsteria sängynalla, vaikka Mami niin sanoikin.

Äitiys on ollut vaikeaa ja samalla helppoa. 

Mun oma äiti on ollut uraohjus, joka leipoi pullaa, järjesti kylänlapsille harrastustoimintaa, unohti hakea balettitunnilta, kaahasi autolla kaikkialle myöhässä, koska palaveri venyi ja vessaankaan ei ollut ehtinyt koko päivänä. Hän oli isäni omaishoitaja, veljeni lapsen sijaishoitaja, eläinsuojeluyhdistyksen rahastonhoitaja ja tiistaisin hänellä oli napatanssitunti. 

Jotenkin koko kaaoksen keskellä hän kuitenkin oli aina läsnä. Hän istui lauantaisin saunassa niin kauan, että minä ja siskoni voitiin vuoronperään saunoa äidin kanssa kahdestaan. Autossa ei ollut radiota vaan matkat juteltiin, iltaruoka syötiin samaanaikaan ja silloin juteltiin. Joskus mentiin kahvilaan ostettiin bebe-leivos ja juteltiin. 

Jos oli ongelmia, joita äiti ei osannut ratkaista, hän otti puhelimen ja soitti: opettajalle, naapurille, terapiaan, kaverille kummitätille, vakuutusytiöön tai enolle voiko se ottaa meidät viikoksi.

Äitiys ei ole täydellistä, se on loputonta luovimista. Joskus onnistuu, joskus unohtuu, joskus epäonnistuu, mutta tärkeintä kai vaan on olla kaiken aikaa äiti. Vielä sitten haudankin takaa.

Hyvää äitienpäivää❤