sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Olen idioottien ympäröimä!


Kävelin kauppakeskuksessa kuukausi sitten ja silmiini osui korttikaupan punaiset sydämenmuotoiset kaasuilmapallot. Koska kyseiset pallot olivat kiilteleviä ja kirkkaanpunaisia, ne kummallisesti houkuttelivat minua luokseen tarkempaan syynäilyyn. Kun pääsin lähemmäksi palloja, tajusinkin seisovani korttikaupan hyllyvälissä, joka oli täytetty punaisen eri sävyisillä ystävänpäiväkorteilla.
Erilaisia sydämien, nallejen ja nuolia ampuvien Amorien yhdistelmistä tehtyjä kortteja oli saatavilla gliteröinnillä ja ilman, korulauseilla tai nasevilla vitseillä.
Glitteri-kimalluksen houkuttamana hetken tutkin kortteja ja mielessäni kävi jopa villi ajatus, että ostaisin muutaman ja lähettäisin ystävilleni.
Sitten säpsähdin hereille amerikkalaisen korttiteollisuuden luomasta ystävyysunestani. Minun ystäväni ovat jotain paljon enemmän, kuin muotoon leikattu nallekortti, joka on upotettu glitteriin ja syytää keskiaukeamallaan lukijalleen epätoivoisia ystävyyden todistuksia, kuten ystävyys on ikuista tai huonosti rimmaava runo, jonka jälkeen teksti, olet minulle tärkeä.

Olen kokenut valaistumisen viimekuukausien aikana tässä ystävyys asiassa. Toisille tuo valaistuminen on varmaan tullut jo lastentarhan ruokajonossa pikkuhiljaa, kuin lattialle loriseva maito kallistuneesta mukista. Toisten tulee vain täyttää kymmenen kertaa kaksikymmentäyksi, ennen kuin ystävyyden suuri salaisuus heidän tajuntaansa kerralla jysähtää.

Täällä olen tuhlannut aikaani epätoivoisesti etsien uusia ystäviä. Viettänyt turhauttavia tunteja yrittäen tutustua ihmisiin ja pohtia samalla kenestä olisi ystäväkseni.
Eräänä iltana pelasin pictonaryä sekalaisen naisjoukon kanssa, meillä oli hauskaa ja räväkkää naurua riitti, mutta silti jokin oli niin vääriin. Tilanne oli jotenkin väkinäinen. Vaikka meillä oli hauskaa, ei silti tullut sitä mieletöntä hetkeä, jolloin naurat vedet silmissä, kun yrität estää pissan lirahtamista housuun. Joukkohysteria puuttui!
Silloin tajusin sen, nämä eivät ole minun ystäviä, nämä on mukavia ihmisiä joiden kanssa on hauska pelata, mutta missään nimessä nämä eivät ole, eikä heistä varmaan koskaan tule, minun ystäviä.
Ystävän kemia puuttui ja sillä hetkellä minut valtasi järkyttävä ikävä, kuin Hollywood-filmissä onnelliset ystävien kanssa vietetyt hetket jylläsivät kuvanauhana mielessäni.
Oma esikoisohjaustyöni mielikuva filmiteollisuudessa tempaisi minut niin mukaansa, että pelaaja ”ystävieni” piti kutsua minut takaisin maan pinnalle ja ikävästi keskeyttivät taide pläjäykseni katselun. Laitoin filmin päässäni paussille ja heitin noppaa.

Minun ystäväni eivät tarvitse korulauseita ja minä en odota niitä heiltä. Minun parhaat ystävänpäiväkortit eivät ole painettu punaiselle sydänpahville, ne on painettu valokuvamaisena muistona mieleeni. Niissä korteissa ei ole tyhjänpäiväisiä korulauseita, vaan ystävieni minulle ensimmäisen kerran koskaan puhutut sanat. Ne muutamat lyhyet hetket, jolloin ensikerran tapasin ystäväni ja sillä samalla hetkellä tiesin, tästä tulee jotain suurta. Jotain mitä aika, välimatka, miehet, kännipäissä sanotut latteudet, vastaamattomat tekstiviestit, turhanpäiväiset erimielisyydet, ei voi hajottaa, koska kyse on sielujen sympatiasta.

2000-luvun puolivälissä aloitin opiskeluni amk:ssa ja minulle niin tavanomaiseen tapaan olin jostain omituisesta syystä hakenut yhteishaussa vahingossa väärälle linjalle. Otti muutaman päivän aikaa ja muutaman täytetyn lomakkeen, ennen kuin virhe saatiin korjattua ja minut oikeaan luokkaan.
Muistan ikuisesti sen aamun, kun kävelin kouluun ja tunsin itseni idiootiksi, hakeeko kukaan vahingossa väärälle linjalle?!
Nyt minun piti mennä ensimmäistä kertaa oikeaan luokkaan ja todennäköisesti kaikki tajuaisivat, että tuo on se ääliö, joka ei tajua yhteishausta mitään. Kauhuissani loin hirviö skenaariota päässäni, siitä kuinka ihmiset pitäisivät minua ääliönä, vaikka totuus oli varmaan kuitenkin se, että ketään muuta ei kiinnostanut minun sekoiluni. Jokainen yritti vain epätoivoisesti saada tolkkua omasta lukujärjestyksestään ja näin selviytyä omasta henkilökohtaisesta kriisistään.

Kävelin luokkaan epävarmasti, se oli täynnä ihmisiä, jotka erilaisissa rykelmissä tavasivat opetussuunnitelmaa. Rohkaisin itseni ja kysyin vielä varmuuden vuoksi ovelta kovaan ääneen, onhan tämä se ja se luokka? Halusinhan estää itseni virheellisesti uudelleen sijoittumisen pienimmänkin mahdollisuuden.
Silloin se tapahtui! Löysin ensimmäisen uuden ystäväni aikuisiällä.
Tyttöjoukko luokan perällä katsoi minua sievästi hymyillen ja sieltä kuului ”kyllä tämä on se luokka”. Tuijotin tyttöjä hetken ja pystyin kuvittelemaan heidän päähän ylioppilaslakin ja käteen kivan ruusun. He näyttivät juuri siltä, kuin olisivat sekunti sitten kävelleet ulos ylioppilaskuvasta. Ja sitä he olivatkin, rykelmä edellisen kevään abeja, jotka vieläkin murehtivat äidinkielestä saatua C:tä ja haaveilivat sen korotuksesta… Huh huh  mun iltalukion päättymisestä oli jo kaksi vuotta ja en sen jälkeen ollut edes ottanut todistustani ulos kirjekuoresta. Sama se mitä kirjaimia sinne on raapustettu, sain hatun, se oli pääasia. (Nyt lukiostani on kulunut kohta 10 vuotta, enkä edes muista niitä kirjaimia, saatikka että olisin kirjekuorta vieläkään avannut.)

Seisoa tönötin vieläkin ovella, kammosin noita ystävällisiä hymyjä, he eivät tunteneet minua, minä en heitä ja silti ollaan heti mielin kielin…. tiedän, olen hyvin skeptinen ihminen. 
Mutta samalla oven vieressä istui kolmen tytön porukka, joista yksi kovaan ääneen ilmoitti hiukan vittuilevaan sävyyn ”No siinä uskossa täällä ainakin ollaan, mutta kuka näistä tietää, jos saa aikaiseksi näin sekavan valinnaisainelistan, niin voi olla että ei tämä luokka kysymyskään ole täysin itsestään selvä.”
Saman tien hilasin itselleni tuolin tuon kovaäänisen tytön viereen. Minut toivotettiin tervetulleiksi sanoilla: ”Ai sä päätit tunkea meidän pöytään? Tuutko suoraan lukiosta vai ootko ollu jossain aikaisemmin töissä? Et kyllä näytä miltään 18-vuotiaalta!”
Tunsin olevani kotona, vastasin tytölle, että tulen Skotlannista, olin siellä juuri pari vuotta töissä. Minut hyväksyttiin saman tien ryhmään. Kovaääninen tyttö kailotti: ”Ai joku helvetin hieno! selvä istu vaan siinä, mut ei me varmaan sulle puhuta!”
Olin myyty, tiesin löytäneeni sukulaissieluni. Kun jää oli rikottu, jo seuraavalla tunnilla kikattelimme, kuin pahaiset teinit. Yhteinen sävel oli löytynyt Rahikaisen ja Tissitörmäyksen ystävyydelle.

Jos tuo oli ensimmäinen ystävänpäiväkorttini, niin voin varmaan todeta olevani hyvin onnekas ihminen, sillä muutama vuosi myöhemmin, vietin uudelleen ystävänpäivää. Taas oli kyseessä ensimmäinen päivä, tällä kertaa uudessa työpaikassani, minut oli palkattu oikein esimies asemaan ja pyörin uudessa työpaikassani tutustuen kaikkeen ja kaikkiin, mitä se pitikään sisällään. Alku meni hyvin, ihmiset hymyilivät, tunsin ymmärtäväni työnkuvan ja mieleni valtasi suuri positiivisuus. 
Iltapäivän puolella tuli vuoronvaihto ja iltavuorolaiset valuivat töihin, notkuivat baarissa odottaen kellon lyövän tasatunnin. 
Ja taas ystävänpäiväkortti hetki oli käsillä. Minulle esiteltiin nuorinainen, joka söi lounastaan tiskillä juuri ennen vuoron alkua. ”Tässä on Hercules ja tässä on Hercules meidän uusi vuoropäällikkö” Esimieheni esitteli meidät.
Kauneimmat kuulemani sanat tulivat kylmän viileästi kuin apteekin hyllyltä:” Ihan sama! Tiedetään!”
Ensin häkellyin, mutta samaan hengenvetoon tajusin, että ton on oltava niin hyvä tyyppi!
Ja samoin kuin ystäväni, tässä asiassa en tee virheitä.

Miten Poseidon tähän kuvioon tuli mukaan, sitä en muista. Muistan kun tapasin hänet ensimmäisen kerran ja muistan kuinka kyseessä ollut työhaastattelu meni täysin kikatteluksi. Mutta ystävien joukkoon, sinne hän vain putosi. Kuin palapelin pala, ei ollut tiettyä hetkeä jolloin se tapahtui, oli kuin Poseidon olisi aina kuulunutkin siihen. Ehkä se oli se hetki kun annoin Poseidonin ajaa autoani ja istuin itse kyydissä. Kuin myrskytornaado, Poseidon painoi kaasua ja kurvaili citronellallani pitkin öisen Tampereen katuja. Minua nauratti, eikä pelottanut yhtään, luotin häneen, juuri niin kuin ystäviin voi luottaa. Maanteiden kiistaton kuningatar!

Tämä suuri valaistuminen haihdutti minussa pois kuukausien epätoivon. Tajusin että ei minun tarvitsekaan etsiä ystäviä. Voin viettää toki aikaa uusien mukavien tuttavuuksien kanssa, mutta ei heidän tarvitse olla minun ystäviä. Minullahan niitä jo on ja niitä ei voi mikään korvata.

Näille ystäville laitan kortin, kun siltä tuntuu, eikä minun tarvitse päätyä älyttömiin glitteri-hirvityksiin todistaakseni itselleni ja heille että ovat tärkeitä. Mikään maailman kortti ei korvaa sitä tekstiviestiä mikä alkaa: ”Tulit eilen mun mieleen kun…” tai facebookkiin kilahtavaa komennusta: ”tuu skypeen olis kiva jutella pitkästä aikaa!”
Uskon että Rahikainen muistaa minut aina kun katsastaa autoa, tai Hercules ostaessaan vessapaperia. Kun Poseidon kävelee tampereen kadulla sen yhden baarin ohi, jota ei enää ole, toimii se parempana ystävänpäivän korttina kuin mikään muu.

Tänään istun tässä koneella ja kirjoitan ystävistäni, sillä muutaman tunnin päästä osa heistä on täällä. Edessä on viikko, jota on odotettu melkein vuosi. Mitä odotan eniten tältä viikolta, on se, että kaikki olisi niin kuin mitään kuukausien eroa ei koskaan olisi ollutkaan. Uskon että luvassa on lievää joukko hysteriaa, naurua, ihme ideoita. Juuri sitä mitä Poseidon, Hercules ja minä ollaan parhaimmillaan.

Hercules joskus hermostui ja huusi ”olen idioottien ympäröimä!” Suurin lause ikinä, mutta Hercules onkin filosoofinen nero. Voiko olla parempaa, kuin oikeasti olla idioottien ympäröimänä?

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Pullerot puntarissa


Hirvee paisumus on tapahtunut, ei tällä kertaa mikään vedenpaisumus, vaan paino on nyt se, mikä on paisuuntunut.

Elin viimeiset kaksi kuukautta eräänlaisessa harha maailmassa, itsepetoksen suloisessa pilvilinnassa, olin nimittäin päättänyt, että vaakani on rikki.
Minulla on täällä sellainen digitaali- näyttöinen oikein katu-uskottavaamallia oleva henkilövaaka, joka toimii patterilla. Aluksi se toimi oikein kivasti ja näytti ihan uskottavia lukuja, sitten se rupesi sekoilemaan ja arpoi ruudulle omituisia jätti suuria lukemia. Luonnollisesti naisihmisenä menin ensin paniikkiin. Mökötin yhden päivän ja sitten rupesin hirveälle dieetille.
Kahden päivän ajan sinkoilin lenkkeillen pitkin aavikkoa niin, että hiekka hampaissa natisi ja pöllysi silmiin kaihertamaan. Aloitin samaan syssyyn myös, niin karppauksen, kuin kaalidieetin ja viinilakon.
Ruiduin laihutuskuurini syövereissä kaksi kokonaista päivää ja olin kiukkuinen kuin pieni sika ja haastoin siinä määrin riitaa Svanskin kanssa, että ihmissuhde oli myös hiukka dietillä. Ja Svanski oli vihainen, kun sai ruuaksi pelkkää kaalia. Kyseinen raaka-aine muistutti kuulemma liikaa lapsuuden erään poliittisen aatteen alla vietetyistä vuosista.

En muista sitten, mistä se riita alkoi, kun Svanski sai lopuksi tarpeekseen ja pakeni nalkutustani vessaan. Svanski istui vessannurkassa ja mökötti, koska olin niin ilkeä ja kaikin puolin hankala. Minä jäkätin oven takana raivoani, kunnes väsyin omaan ääneeni ja jäin vaan makaamaan vessan oven taakse ja vahtimaan sitä, koska Svanski suostuu kyseisestä huussista poistumaan.
Siinä kun makailin lattialla hiljaa itsekseni kuulin, että Svanskilla rupesi olemaan vessassa tylsää. Kuulin kun se rapisteli purkkeja ja purnukoita ja leikki tuuletusropellin kanssa, sekä korjaili rikkinäistä vessanvetosysteemiä. Sitten korviini kalahti tuttu ääni, se tuttu rasahdus, mikä tulee siitä kun astuu vaa’alle. Tuli hetken hiljaisuus ja sitten Svanski tempaisi vessan oven auki toisessa kädessään digitaalinäytöllä varustettu henkilövaaka ja naamallaan raivoisa ilme.
Svanski karjui: ”Ja tääkin on rikki! Onko liikaa pyydetty, että jos kulutat puntarin patterin loppuun niin hommaat siihen uuden toimivan pariston?!!
”Minä ponkaisin ylös lattialta, kuin salaman iskusta ja olin täynnä uutta energiaa ”Ai se on rikki!? Ja minä kun luulin, että oon lihonnut!” 
Ei mennyt kuin minuutti, että olin unohtanut hirveä tahtojen taistomme ja söin taas, iloisena omana itsenäni, sohvalla jäätelöä.

Tästä episodista alkoi sitten tietämättäni hirveä itsepetoksen vyyhti. Koska kotirouvana olen hyvin kiireinen, eikä minulla ole aikaa lähteä etsimään jotain tyhmää paristoa johonkin tyhmään vaakaan, niin viikko toisensa jälkeen punnitsin itseäni vaa’alla, jossa oli aivan loppuunkulunut paristo. En saanut stressiä vaikka vaaka näytti huisia lukemia, ravistin sitä vain hetken ja taas näytti lukemat paremmilta. En kuluttanut omia tai Svanskin hermoja omituisilla dieeteillä kituuttamiseen, vaan elin ihan tyytyväisenä, niin itseeni, kuin pikkuriikkisiin mahamakkaroihini.

Sitten Svanski meni ja pilasi taas kaiken! Yhdellä ostosreissulla se paineli paristo-osastolle ja osti uuden pariston vaakaan.
Toimivaa vaakaa kokeili ensin Svanski.
Tiskiharja lensi aika liukkaasti lavuaariin, kun Svanskin huuto kaikui vessasta! Aivan kuin pientä sikaa olisi teurastettu. Ryysin vessaan tarkistamaan, mikä oli hätänä?
Svanski seisoi puntarissa ja karjui! ”Oot lihottanut mut ihan muodottomaksi!!!!”
Mua jotenkin rupes saman tien suivaannuttamaan se, että Svanskin painonhallinta ongelmat oli jotenkin mun vikaa ja käskin Svanskin heti alas puntarista. Jurputin että ei siinä nyt voi olla vikaa, kun paristokin on juuri vaihdettu. Asensin pariston uudelleen ja hyppäsin keveinmielin itse puntariin. Nielin tuskaista huutoani takaisin kurkkuuni, josta se halusi kaikua lujaa ylös ja ulos.
Vaaka näytti aivan sekopäisiä numeroita!

Päätin että hysteria ei ole nyt ratkaisu mihinkään, vaan puhdas järkeily. Tutkin vaakaa hetken ja ilmoitin sitten Svanskille, että: ”Siinä on nyt sellainen juttu, että nää vehkeet ei oo ikuisia! Tää on menny totaalisen rikki!!”
Svanski nieli mun selityksen hetkeksi. Mutta koska hän on epäluuloista ihmismallia, ei mennyt kuin puolituntia, kun löysin hänet makuuhuoneesta äheltämästä itseään viime kesänä ostettuun liituraitapukuun. Karjuin Svanskille vihaisena, että mitä se oikein puuhaa! Ja Svanski taas kiljui takaisin, että olen valehtelija! Enkä vaan mitenkään halua tai pysty myöntämään, että olen salakavalasti hänet lihottanut muodottomaksi.
En käsittänyt mitä hän tarkoitti tuolla muodottomalla, eikä mielestäni siitä tarvitse tuolla lailla pillastua, jos housun nappi hiukka kiristää. Mutta Svanski ei aikonut rauhoittua, vaan sinkaisi salamana kiristävät liituraitahousut jaloissaan alas rappusia ja ovesta ulos. 

Prosessoin hetken päässäni, että mihin se nyt singahti, kunnes tajusin, että se juoksee sihteerin vaa’alle.
Vaikka olin kovalla työllä uskotellut itselleni, että mitään lihomista ei ole tapahtunut, että vaaka on vain rikki ja housut eivät mahtunut päälle kunnolla ennenkään, nyt itsepetokseni alkoi pelottavalla tavalla paljastua myös minulle. 
En kuitenkaan halunnut ottaa Svanskin syytöksiä vastaan siitä, että olen hänet lihottanut ja päähäni tuli pakkomielle, että Svasnkin puntariin nousu oli estettävä keinolla millä hyvänsä.
Nämä ajatukset päässäni säntäsin Svanskin perään alas rappuja kohti sihteerin residenssiä.

Sihteeri, joka oli juuri lopettanut työpäivänsä ja lepuutti itseään ilta auringon paisteessa, säpsähti hereille, kun pihaan kirmasi ensin Svanski, joka kiristävät liituraita pöksyt jalassa vaati puntarin käyttö lupaa. Ja heti Svanskin perässä kipitin minä, kiljuen että et anna sille mitään puntaria!
Pienen kalabaliikin jälkeen selvisi, että Sihteerin mielestä meidän painossa ei ollut tapahtunut mitään huomattavaa muutosta, mutta joku rauhoittava retriitti sen sijaan voisi tehdä hyvää meidän sekoilua silmälläpitäen.

Hän ei päästänyt luojan kiitos, Svanskia puntariin! Vaan sen sijaan piti useamman minuutin saarnan siitä, kuinka länsimainen kauneusihanne ja sen mukana tuomat painonhallintaongelmat ovat suomeksi käännettynä hanurista. Sihteerin mukaan esimerkiksi minä, en ole millään tavalla lihava tai edes pullea, vaan arabialaisen muodin mukaan kauniin muodokas.

Seuraavat viikot minä lepäilin kauniin muodokkaana laakereillani, kun Svanski yhä kiemurteli hanurista olevan länsimaisen painoihanteen kourissa. 
Minä olenkin meistä se paremmin kulttuuriin sopeutuva. Svanskin olon helpottamiseksi olemme päätyneet säännöllisempään lenkkeilyyn ja harkitsemme jonkun mielenkiintoisen urheilulajin aloittamista. Vielä on hiukan vääntöä siitä, mikä on mielenkiintoinen urheilulaji. Onneksi hyvän jäätelön syöminen kuitenkin sovittaa nämä riidat.
Sitä olen miettinyt, tässä yksikseni nukkumaan mennessä kun odotan, että Svanskin puntarointi vaa’alla ja peilin edessä loppuu, että minkä ihmeen takia sitä koko ajan pitää vahdata jotain tyhmää painoa. Pullukaksi synnyin, sen todistaa laitoksella otettu kuva. Iloisena möhömahana seison lapsena, niin balettitunnilla otetussa kuvassa, kuin onnellisena  uimahallin edessä saatuani priimusmaisterin diplomin, rippikuvan pilasi sitten kaksoisleuka, ylioppilaskuvassa häiritsivät käsiläskit. Aina löytyy valittamista kun oikein syynää, mutta ei se ole elämää haitannut. Kyllä kun ikä pamahtaa uudelle kymmenelle on aivan ymmärrettävää, että paino seuraa perässä.
Svanski ei mun filosofioista välitä vaan puntaroi, stressaa ja laihduttaa, sen tavoite on pudottaa vain vaivaiset 20 kiloa. En tiedä mitä Svanskista on sitten enää jäljellä, kenties muisto tai vesilätäkkö? Mutta se seikka, että minä en laihduta, on tuonut rauhan meidän ihmissuhteeseen. Ja toisaalta meillä nyt on ollut kaikessa sellainen jako, että Svanski stressaa ja pomottaa ja minä vaan olen ja ihmettelen ja filosofioin tarpeen mukaan.