keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Giliaanan kattaus


Kun viettää lähes kaiken ajan, pienen yksivuotiaansa kanssa, helposti huomaa, mitä asioita hän pitää tärkeänä, mitä asioita hän haluaa ja toivoo. Vaikka verbaalinen ilmaisemin on vielä tasoa ”kissa”, ”tätä” ja äitin komentaessa raikuva pelastushuuto ”Apaaaaaaaa!!!”

Olen huomannut tämän syksyn kuluessa, että lapsellani on ilmennyt pikkujakkarahimo. 
Missä vain hän näkee pikkujakkaran, hän syöksee siinä tai sen läheisyydessä olevat lapset, kumoon, kenoon tai mihin vaan ja kapuaa onnesta soikeansa itsenä jakkaralle. 
Istuu siinä katsellen hieman alaspäin muita lapsia tyytyväinen hymy kasvoillaan.

Huomasin vähän käytetyn lastenpöydän ja tuolien myynti-ilmoituksen osto- ja myyntipalstalla. Hain sen, vaikka Svanski mutisikin, että mihin sitä tarvitaan?

Päiväunet päättyivät riemunkiljuntaan, kun sängynkaidetta kolisteleva lapsi oli huomannut huoneeseensa ilmestyneen sisustuselementin. 
Koko illan hän istui ja piirsi, välillä nousi toiselle tuolille seisomaan piti raivokkaan innostavan puheen, katsoi minua silmiin, osoitti ja puhui siansaksaa vihaisella korostuksella, juuri kun minua oikeasti alkoi pelottaa, että mihin minua käännytetään, kajautti ilmoille piippolan vaariin hiihaa hiiihaa hooon!!!

Svanski tuli kotiin. Sanoi: Olit oikeassa, pöytä tuli tarpeeseen.

Kello kaksitoista yöllä, pieniprovokatiivinentaiteilijamme, oli nukkunut jo kolmetuntia. Säpsähdin hereille, kun pinnasängystä kajahti katkerahuuto. Ei rauhoittunut, otin viereeni, ei rauhoittunut, kimpesi itseään johonkin. 
Tarjosin vettä, sain mukin otsaani, tarjosin tutttia, se lensi. 
Kampesin lastani hyvän kymmenenminuuttia makuuasentoon ja hän kimpesi pystyyn, kunnes jalkapalloa katsonut Svanski ei enää kestänyt.Päästä se irti! Katsotaan mitä hän haluaa, tuli isällinen komennus.

Vapautettu Giliaana ponkaisi pystyyn, marssi pöytänsä luo. 
Katsoi vihaisesti punaista pantteria, joka istui hänen tuolillaan, nappasi sen, marssi olohuoneeseen raukkaa pantteria raivokkaasti mukana raahaten ja heitti sen sohvalle ja karjaisi. Marssi takaisin atelijeensa istui tuolille, alkoi piirtää ja lopetti samalla myös huutamisen.

Hän piirsi tunnin, kunnes hänen pienet nappisilmänsä olivat niin kierossa ja käsi melkein vapisi inspiraation viimeisissä pyörteissä. Kannoin hänet nukkumaan, Hän protsetoi, mutta sammui vihdoin.

Katsoimme Svanskin kanssa toisiamme. Tätä ei taas usko kukaan!

Svanski ei ollut tyytyväinen, me joudumme muuttamaan tuon pöydän, se ei edes osissa mahdu laatikkoon!!
Svanskia myös askarrutti, koko episodi suhteessa lapsen normaaliuteen.

Minua hymyilytti, tajusin Giliaanan ajatusjuoksua vähän. Hän keskellä yötä heräsi, ja joku helkutan vaaleanpunainen villieläin, jota hän toisinaan jopa piti arvossa, oli kivunnut hänen selkänsätakana, hänen tuolilleen!! 
Kyllä siinä nyt vähintään alligaattorigeeni potkaisee itsensä turboasentoon. 
Raivo taas luo taiteilijasielussa inspiraation, joka ei poistu nukkumalla.

Minusta yöntunteina syntynyt työ, jossa punainen viivamyrsky kohtaa mustan, kertoo juuri tästä raivosta ja punaisenpantterin pettävästä käytöksestä.


Svanski kuunteli analyysiani silmät selällään ja piteli kädessään kyseistä taideluomusta. 
Katsoi minua, katsoi piirustusta. Olet ihan sekasin! Mene nukkumaan! 
Kun hipsin takaisin peitonalle kuulin, kun Svanski mutisi, missä tässä muka on pantteri?

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Pilipali pappa.


Meidän naapurit ovat paikallisia perheitä. He elelevät omissaoloissaan aitojensa takana. Vain palvelusväkeen törmää iltaisin, kun he töidensä päättyessä, tulevat kadulle moikkaamaan naapurin palvelijoita tai istuskelemaan palmun alle.

Yhden naapuritalon edessä, koko sen ajan, kun olemme asuneet täällä, jokapäivä iltapäivästä asti, on istunut mukava pappa. 
Olemme päätelleet, hänen ikänsä palvelleen talossa ja viettävänsä nyt eläkepäiviä porttimaskottina ja hyvänmielenlähettinä. 
Hän ei tee mitään erikoista, istuu penkillään ja rupattelee ohikulkevien ihmisten kanssa.

Minä ja Svanski olemme tutustuneet pappaan. 
Aina iltalenkillä tai autolla ohi ajaessa moikkaamme papalle ja hän moikkaa takaisin, joskus jopa tulee nipistämään Giliaanan poskea.

Eilen illalla ajoimme talon ohi. Pappa istui penkillä, mutta vaikka Svanski ja minä iloisesti hänelle heilutimme, hän ei heiluttanut takaisin.

Tänään aamulla ohitin talon yhdeksän aikaan aamulla, pappa istui ulkona! 
Mietin onpa omituista koska pappa ei koskaan viidenvuodenaikana ole tullut ulos ennen keskipäivän rukousta, mutta siinä hän tönötti penkillään tervehtimättä, vaikka hidastin vauhtia.

Iltapäivällä, kun palasin, päätin selvittää mysteerin kerta kaikkiaan. Hidastin vauhtia ja lopuksi pysähdyin tuijotin pappaa.... se oli väärä pappa?!?!
Samat vaatteet, sama valkoinen parta, mutta niiden alla eri papppa!
Naapurin pappa oli vaihdettu ja korvattu jollain huonolla nyrpeällä kopiolla, joka ei edes tervehdi.

Svanski ei ollut ensin uskoa, kun kerroin hänelle vaihdokaspapasta, mutta kävi itse tarkistamassa asian ja hetkessä meillä oli tupladiagnoosi siitä, että pappa oli vaihdettu!

Olimme ymmyrkäisinä ihmetyksestä. Mitä vanhalle papalle oli käynyt? Onko hän sairastunut tai jopa kuollut, vai voiko vanha pappa tulle liian vanhanksi ja jäädä eläkkeelle?

Eiköhän ollutkaan talon vanha palvelija eläkepäivillään, kuten olimme päätelleet. Vai oliko naapurimme niin rikkaita, että palkkasivat portilleen aidon papan koristamaan puutarhaa perinteisen euroopassakin tunnetun pihatonttupatsaan paikalle.

Nyt pappa oli sitten estynyt syystä tai toisesta toimittamaan ovenpielessä päivystämistään, niin hänelle oli palkattu tuuraaja pappa?!?!
Olimme järkyttyneitä päätelmistämme.

Toisaalta, kiva tulla kotiin kun joku portilla asti odottaa....
Jos olisin sen verran plussalla taloudellisesti, että minulla olisi varaa, saattaisin palkata keittiööni mummon, joka leipoisi pullaa ja olisi iloinen, kun tulisin kotiin. 

Että loppupäätelmä onko naapurini sitenkään outo? 
Ehkä hän on vain selkeästi taloudelliseti plussalla ja hänellä on varaa palkata mukava ovipappa. 
Ei ihan halvaksi ole tullut se mukava pappa, koska sellaisilla on varmasti kysyntää, kun tuuraajaksikin saa vain nyrpeän papan. 
Onkohan naapuri  tyytyväinen korvaavaantuotteeseen vai voimmeko odottaa kolmatta pappaa ennen kuin irtisanomisaika on täysi?

Täytyy vaan todeta, että on taas piirunverran ajattelumaailmani avartunut tämän episodin myötä.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Yhteinen ongelmatiikka


Olimme juuri päässeet vauvauintiin ja uima-altaaseen ja aloittaneet englanninkielisenversion tyyristyllerörunosta, jonka tahdissa palleromme siten pulahtaisivat veteen, kun virkaintoinen vartija marssi paikalle.
Kovaanääneen hän vaati saada tiedon siitä, kuka oli parkkeerannut punaisenferrarin pihatienlaitaan, eikä merkitylle parkkipaikalle.

Irvistin itseenipäin, minusta vaan oli huvittavaa, että juuri ferraari oli väärin parkkeerattu.
Espanjalainen rouva ilmoitti sen olevan hänen autonsa. Vartia otti ryhtiliikkeen ja katsoi suoraan espanjalaista rouvaa ja sanoi uudelleen. Se on väärin pysäköity!

Espanjalainen puolustautui madamenelkein, Ferrari kun ei mahtunut parkkiruutuun, sillä valkoinen mersu oli parkkeerattu vinoon. 
Pidätimme kaikki hengitystä, kun vartia meni sanattomaksi, ei ilmeisesti ollut odottanut vastalausetta, hänellähän nyt kuitenkin oli keltainen turvaliivi.

Samassa toinen nainen altaassa heräsi. 
Niin mersu on vinossa, koska se ei mahtunut suoraan, parkkiruutu oli liian pieni. 
Me muut seurasimme katseellamme aina kutakin puhujaa ja nyökyttelimme million kenellekkein tietämättä, kuka tässä nyt oli oikeassa ja koska lausutaan se oman autonmerkki. 

No katkasituPajero oli ilmeisesti standardien mukaan ruudussa, koska luojankiitos, sitä ei mainittu! Olin kyllä valmistautunut korostamaan  auton rekisterikilpiä vuosimallin sijaan, mikäli tarvetta olisi tullut. Ei tullut. 

Opettaja puuttui peliin. Hän käski jättää ferrarikuskin rauhaan, sillä uinti kestäisi enää vain 20minuuttia, jonka jälkeen Ferrari poistuisi. 

Vartija oli tyrmätty ja hän saapasteli pois, akkalauman yhä taivastellessa sitä, miksi on niin oleellista parkkeerata ruutuun.

Reilu kaksikymmentäminuuttia myöhemmin tungin vastahakoista Giliaanaa katkaistunPajeron takapenkin turvaistuimeen. 
Hän teki kaikkensa ollakseen mahdollisimman pyöreä ja samaan aikaan lötkö ettei mahtuisi vöihin, kun minä taas tein kaikkeni, kiskoakseni ne helkutan remmit tuon tenavan mahan yli, ristiin ja rastiin!

Samassa Ferrarikuski ja hänen palvelijansa laittoivat heleässä auringonpaisteessa kullanmuruaan ferrarin takapenkille. 
Rouva huikkasi minulle parkkipaikankatoksen hämärään aurinkoiselta pihatieltä, jossa punainen paholainen oli väärin parkkeerattuna. 
"Eikö olisi ihanaa kun olisi takaovet?"
Rymysin ulos katkaistustaPajerosta, anteeksi mitä, en ihan kuullut?

Espanjalaisrouva liihotti luokseni varjoon, sillä ei häntä tarvittu. Lastenhoitaja köytti kullanmurua ferrariin. 
Hän toisti, eikö olisikin parempi, kun olisi takaovet? 
Vastasin, niin olisihan se helpompaa. 
Nainen naurahti, niin meillä on samat ongelmat! Ei takaovia. 
Nauroin sitä kimeämpää hiukan hienostunutta nauruani ja toistin hammasta puren, niin on, samat ongelmat on!
Nainen sanoi iloiset heipat ja pongahti ferrariinsa. 
Minä könysin katkaistuunPajeroon, nappasin Giliaanalta pois pillimehun, jota hän ruiski sinne tänne ja huokaisin: “Samat ongelmat, niinpä niin!”

tiistai 13. lokakuuta 2015

Kun ei muuta KEKSI NYT!!

Siskolikka nimitti meidän Giliaanan viime kesänä Evil Master Mindiksi.
Viimeaikaiset tapahtumaketjut ovat osoittaneet, että nimitys ei ole kovinkaan yliampuva.
Kerta toisensa jälkeen, joudun tilanteeseen, jossa Evil Master Mind päihittää minut oveluudellaan.

Vauvauinti tuo viikottainen pärskähdys iloa, niin lapselle, kuin äidille.
Onnistumista ja uusia haasteita. Tai ainakin niin luulin, kun intopiukeana ilmottauduin tunneille.
En ymmärtänyt, että maksoin 500 rialia Evil Master Mindin temmellyskentästä.

Tunnille osallistuu myős Ruotsalainen poika. Ihana pellavapää.
Jokakerta hän saapuu äitinsä kanssa iloisesti paikalle.
Joka kerta hän joutuu Evil Master Mindin hyökkäyksen kohteeksi.

Edellisellä tunilla lapseni varasti pojan pyyhkeen. Kuivaili siihen pokkana pieniä pyöreitä käsiään.
Heti kun tajusin tilanteen, syöksyin apuun ja pyyhe palautettiin hiljaa vieressä tönöttävälle pellavapäälle. Mutta ei mikään anteeksipyyntö tietenkään poistanut sitä faktaa, että pyyhe oli nyt märkä.

Tänään kaikki sujui hienosti, kunnes törmäsimme vessasta tullessamme pellavapäähän ja hänen äitiinsä.
Käännyin sekunninsadasosaksi heittääkseni käsipaperin roskiin ja silloin Evil Master Mind hyökkäsi. Pellavapää istui rattaissaan ja oli juuri haukkaamasa palaa isosta keksistä. Lapseni nappasi yhdellä liikkeellä keksin ja tunki sen samantien kokonaisena suuhunsa!

Pellavapää jäi taas jähmettyneenä tuijottamaan teon törkeyttä, joka tuntui menevän täysin ohi hänen ymmärryksensä.

Kiljuin Giliaana ei! Et voi ottaa toisen keksiä!!! Häpeänpuna nousi kasvoilleni, kun tyttö mussutti tyytyväisenä keksiään.

Pellavapään äiti antoi iloisesti pojalleen toisen keksin ja sanoi, että Giliaana saa pitää keksinsä.
Saa pitää!! Tietenkin saa, koska oli tunkenut sen jo suuhunsa niin syvälle, kuin hamsterinposket vain vetivät! Halusin vajota lattiakaivon syvyyksiin.

Pahoittelin kerran jos toisenkin ja komensin Giliaanaa sanomaan kiitos ja olehyvä ja anteeksi, edes jollain niistä kolmesta kielestä, jota hänen tulisi osata.
Giliaana ei tehnyt elettäkään ainakaan anteeksi pyynnöksi. Hymyili vain leveästi, niin että pienet etuhampaat välkkyivät valkoisina keksinmurujen seassa.

Pidin komentoa autossa. Näin ei voi käyttäytyä!
Lapseni tapitti minua hiljaa, sitten nuoli sormensa äänekkäästi ja taputti tyytyväisenä mahaansa.
Ei minkäänlaista elettä katumuksesta.
Kotimatkan hän lauleskeli ja pöristeli iloisesti.....

Täytyy varmaan ensiviikolla viedä pellavapäälle pulla!

torstai 24. syyskuuta 2015

Arkistokaappialuksen luotsi ja niskuroiva kippari.

Olen aina unelmoinut meneväni Svanskin kanssa yhdessä Ikeaan.
Siellä kulkisimme mallihuoneissa ja valitsisimme ihania juttuja, piristämään meidän valmiiksi kalustettua Chippendale-painajaista. Jota myös kodiksi kutsutaan.

Voitte siis arvata, että kun Svanski oli ohjelmoinut viimeviikolle päiväohjelmaamme Ikea-session, johon kalenterista oli napattu kolmetuntia aikaa. Olin onnesta tukehtumaisillani. 
Unelmakuvani, meistä, käsi kädessä kodinsisustusosastolla, oli toteutumassa.

Kun sitten jo toista tuntia vertasimme arkistointikaappiensarjalukituksia ja kirjahyllyjen (jotka minusta kaikki olivat ruskeita ja rumia) kauneuseroja, vihasin koko kauppaa. 

Viimeisen tunnin vertailimme toimistotuoleja. Minun piti istua läpi jokaikinen pyörilläliukuva nahkatuolihirvitys ja kun olin viimein istunut urakkani läpi, oli Giliaana tehnyt rattaissaan oman täysistuntonsa.
Se mulkoili iloisesti ja haisi kamalalle. Vaipanvaihto ja sitten kahvijonoon.

Kahvinjuonti kului siihen, kun yritin saada Svanskin vakuuttuneeksi, että jos kolmaskin myyjä jo sanoo, että valikoimasta ei löydy kassakaappia ja postilaatikoita, niin niitä ei sitten varmaan löydy. Svanski ei ollut ollenkaan varma. Minä olin! Mutta se ei häntä hetkauttanut.

Vihdoin, kolmentunnin jälkeen, juoksimme läpi alakerran tilpehööriosaston ja saavutimme nouto Helv… osaston.

Ei, Svanski ei uskonut, että olin kerännyt tarvittavien ostosten sijainnit lapulle, kuin jokainen kokenut Ikean kävijä, ei hän oli taipuvainen harahailuun.

Loukkaantui sitten, kun karjuin hänelle navigaatio-ohjeita, hivenen käskevästi.
Loukattu Svanski ja varastokärri arkistointikaappeja ja toimistotuoleja pursuten, on jo minulekkin hastava luotsattava. Vaikka siis isänihän oli merikapteeni ja luotsi…

Elämäni ensimmäinen kerta, kun tulin Ikeasta ilman yhtään servettiä, kynttilää tai edes jotain pientä keittiötarviketta!

Kaksi päivää olen istunut kotona ja miettinyt, mikä outo ahdistus mieltäni painaa?! Kunnes nyt sen tajusin!
Minun on palattava!! 

Minun on palattava takaisin Ikeaan ja saatava kulkea alakerran tilpehööriosasto uudelleen, Ilman Svanskia, Ilman Täyteen lastattua varastovaunua. 
Vain minä ja keltainenkassi, mieluummin tietysti kärri. Päässäni soisi iloisesti, somartiden hej, hej, somartiden tidi tiittiit tiidi diidin… heeeelaaaan skool sulahopsula trallanlei….. 


Mulla soi Ikeassa aina ruotsalaiset ikivihreät päässä. Samalla kun ajaudun siihen harhaan, että kyllä minäkin vielä joskus ne elokuisetrapujuhlat järjestän!
Ja toki, jos järjestän, niin teemaan sopivia kynttilöitä ja servettejä minulla on.... korjaan oli, kaapit väärällään, minähän myin ne viimme keväänä!! 
Siis nyt niin Ikeaan, minähän oikeasti tarvitsen servettejä!!!

Näin ne unelmat muuttuvat!

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Katkaistu Pajero

Eilen aamulla livuin Svanskin toimistonautossa pitkin öistä rantabulevardia ja katselin tuttuja palmunlatvoja autonikkunasta. Kotona taas.

No nyt tarkempi blogin seuraaja painaa hurjasti jarrua ja kiljuu: Eurooppaanhan teidän piti mennä!! Heititte arabialle jäähyväiset jo mennä keväänä!

No heitettiin heitettiin, mutta mikään ei ole niin ihmeellinen, kuin itäeurooppalainen byrokratia, joten saanen palata tarinassani takaisin öiselle rantakadulle tuijottamaan ohi kiitäviä palmunlatvoja!
Tai unohdetaan nyt jo se rantakatu ja kaahataan suoraan siihen kohtaan, kun saavuimme kotiportille. 

Portti aukeni hitaasti…. portin takana tuttu maisema rivi toimiston autoja… mutta sitten yksi ylimääräinen?!?!? Kyllä yksi oli liikaa, punainen maasturi, ei kuulu standardi valikoimaan!

-Svanski, kenen auto tuo on?
-Uuden kollegan, joka tulee ensi kuussa, osti vaimolleen jo nyt auton, että hänen ei tarvitse kotona kökkiä, pääsee liikenteeseen heti kun saapuu.

Viha nousi pintaani, nielaisin, mutta viime talvinen autoton aika ja sen aiheuttama sosiaalinen eristäytyminen ja elämän hankaluus kiehui aivoissani aika kovaa vauhtia kohti räjähdys pistettä. Nielin, nielin ja juuri kun olin aloittamassa suoran katkeruutta tihkuvan kateushuudon, katsahdin Svanskiin.

Hän nauroi!
-Ottaako aivoon?
Ja sitten hän nauroi lisää!

Mietin hetken mielessäni, että ukkohan on ihan seonnut. Kaksi ja puolikuukautta itsekseen, eikä enää ymmärrä suojautua mun raivolta! Vaan suoranaisesti kerjää sitä?!?!

Nielaisin ja silmätkierossa, raivoa puhkuen, tuijotin kikattelevaa Svanskia! Kuinka se kehtaa!?!

-Se on sun hölmö!
Tuijotin yhä silmätkierossa!
-Tuo auto on sun.

En saanut sanottua mitään,… sitten sopersin: Sehän on punainen maastoauto, pajeron katkaistumalli…
-No eikö se ole juuri se auto, mitä aina kahdehdit, kun näit naapurin rouvan kaahaavan sillä paikalle?
-No on ihan samanlainen…. soperran, en oikein usko tilannetta todeksi.
-Se on se sama auto. Ostin sen naapurilta.
Tuijotin tunnin autoa sanattomana.

Tänään alkoi vauvauinti. Kaasutin maasturini paikalle ja voin sanoa, että kulkee.  Aiheutin ruuhkaa parkkipaikalla, kun jäin peilaamaan itseäni vartijankopin peili-ikkunoista. Maastoauto pukee mua, ei sitä voi kieltää. 
Pikkuautot, joita ennen itse edustin, väistyvät kauhulla alta, kun minun katkaistu pajero syöksyi pitkin tietä, punaisena ja kauniina. 

Uusi auto ja vanhat ystävät, suu venyy hymyyn….

Suomipoppia radiosta ja me Giliaanan kanssa hoiltattiin kuorossa. Ei kukaan voi saada lahjaksi autoa! Ei ainakaan juuri sitä unelma-autoa, jota kateellisena on kytännyt viimeiset  neljävuotta. Mutta minä sain!!! Arabianniemeltä löytyy nyt yksi suhteellisen onnellinen paluumuuttaja.

torstai 30. heinäkuuta 2015

Lihaliemitynnyri rumba

Olen lomalla äidilläni. Loma on leppoisaa ja Giliaana nauttii luonnosta ja mummon ruuista, paino sanalla ruoka. Mutta hetkittäin Giliaananmummon ja minun universumit törmäävät ja tästä aiheutuu erinäistä kalabaliikkia.

Kuten tänään.

Äitini, Giliaananmummo, on vannonut koko kotinsa säilytysjärjestelmänsä, käytettyjen suurtalouskokoisten lihaliemijauhetynnyreiden nimeen. Noita metrin korkuisia, puolimetriä leveitä pahvisylintereitä, löytyy pitkin taloa. Välillä pitsiliinan alta naamioituneena kukkapöydäksi, välillä tunnelmavalon alta makuuhuoneen nurkasta. Kun oikein laittaa lihaliemijauhetynnyritutkansa päälle, avautuu silmien eteen varsinainen tynnyriviidakko.

Joten on varmaan uskottavaa, jos sanon, että tynnyritörmäyksiltä ei voi välttyä.

Tänä aamuna:
-Tarvitsen cowboyhatun! Missä se on?! Keikun keittiöjakkaran varassa hattuhyllyllä ja pengon hattukavalkadia.
-Se on lihaliemijauhetynnyrissä kuistilla!

Aivojani kiristää, lomaa on kulunut kolme viikkoa ja joka kerta, kun etsin jotain, päädyn lopulta lihaliemikuutiolabyrinttiin!

-Missä niistä?!? Karjun katonrajasta epätoivoisesti. Kuistilla pelkästään, on jo kolme tynnyriä!
-Siinä, mikä on kirjahyllyn edessä! Kuuluu ohjeistus.

Jyrään tieni kuistille, edessäni on pyykkiesterata, joka muodostui yllättävän nopeasti, kun yhdistimme varaston siivouksen rikkinäiseen siwamattiin. Niin, se on pyykinpesukone kahdeksankymmentäluvulta, joka nyt, aivan yllättäen, hajosi. Ei, mikään ei enää ole tehty kestämään.

Kirjahyllyn edessä, on yksi naamioituneista tynnyreistä. Siirrän tieltäni pois, jonkin sortin Amarylliksen, joka on ollut joka kerta jononkärjessä, kun Biolan- lannoitetta on jaettu. Se rehottaa sinne tänne, isona ja vihreänä, kuin meritursas.

Saan kukan lattialle ja pääsen kiinni pitsiliinaan, ja lopulta taistelen tiukan laatikonkannen auki. Sisällä on toissavuonna kadonneiksi julistetut jouluvalot ja mustikoiden putsausritilä. No ainakin lajittelusysteemi on tässä talossa…. järjetön!!!  
Olen asunut kai liikaa Svanskinlakien alla!? Meillä ei koskaan, olisi yhdistetty samaan säilytyslaatikkoon, tuotetta sektorilta syksy ja sadonkorjuu, sekä joulu! Mutta sen enempää sektoroimatta, laatikossa ei ole cowboyhattua!

-Ei täällä ole hattua!! Karjun raivoissani.
-Mitä ei ole vai? Olisin voinut van…. ei kun, laitoinko sittenkin, sen siihen varaston tynnyriin?!?
-Kysytkö minulta? En voi tietää?!?!
-Joo se on varastossa, lihaliemijauhetynnyrissä.
-Mistä niistä?!?! Varasto on tynnyreiden hautausmaa!! Niitä on tuhansia!
-Älä liioittele, on vain viisi, siellä se on! Mene hakemaan! ja lopeta tuo meuhkaaminen.
-Et voinut muistaa tuota ennen, kuin siirsin tuon rehevöityneen Amarylliksen!!
-Anteeksi vaan ulkomaaneläjä, se ei ole mikään Amaryllis, vaan Paavojaakobinkukka. Ei mitään biologista sivistystä teidänkään päässä enää!! Olet eriytynyt luonnosta, siellä aavikolla!

Samassa äiti tempaisee lehden, katosta rönsyävästä vehkasta ja tunkee sen suuhunsa!
Silmäni pyörähtävät ympäri, ja kiljun! Mitä sinä juuri teit!! Olet kuin Giliaana!! Ei kukkia syödä! Anna se heti pois! Sylkäise ulos!!
Äitini, Giliaananmummo rouskuttaa lehteä ja mumisee, tämä taas on ikuisenelämänvehka, parantaa kuule kaikki sairaudet, jopa tuollaisen heikkohermoisuuden!


maanantai 15. kesäkuuta 2015

Koti pahvilaatikossa.



Mun koti on täynnä pahvilaatikoita ja kuplamuovia! Nii-in koti! yli neljä vuotta arabiassa, muutti toimiston vinttihuoneiston kodiksi. lapsuudenkodin jälkeen, tämä onkin ollut pitkäaikaisin kotini.

Kun elää matkalaukkuelämää, ei säästä mitään turhaa, jokainen esine, jonka käärin Svanskin ohjeistuksen mukaan kuplamuoviin, on täynnä muistoja ja merkitystä.

Kirahvi ja Hollantilainen posliinimaljakko, ovat todisteita Svanskin tinkaus-kohtauksesta diplomaatti basaarissa. Kolmevuotta sitten. Kirahvi lähti halvalla, koska se ei ollut kameli. Kamelista Svanski olisi maksanutkin suurempia summia, mutta koska sellaista ei ollut, joutui pőkerryksiin puhuttu kauppias, myymään puukirahvin pilkkahintaan. Hollantilainenmaljakko, no sen hinnankulmakiviksi muodostui naapurussuhteet.

Koraani jäi käteen eräästä kohtaamisesta hiekkarannalla, Allahin silmän sain ilmaiseksi basaarikauppiaalta, kun ensimmäisen kerran uskaltauduin yksin bazaariin.

Koti katoaa laatikoihin, taas kerran ja minut valtaa ryőppy hyviä muistoja.

Mutta en ehdi muistoissani rypeä.
Valmistin Giliaanalle temppuradan kaikesta ylimääräisestä pahvista. Arvon neiti katsoi skeptisesti rataani, eikä suostunut tunkeutumaan sen tunneliverkostoon.
Konttasin rakennelmaan itse, vain juuttuakseni kiinni.
Kuinka lapsi voikaan tuijottaa noin kysyvästi, noin läheltä, sitä pohdin kun Giliaana tunki nenänsä nenääni vasten, tunnelin toisesta päästä.

Kaksiviikkoa lomaan ja lomalta uuteen kotiin, maahan, seikkailuun. Ihan miten sen nyt haluaa sanoa. Laatikot täynnä muistoja ja tuikitarpeellisia kakkuvuokia ja edustusmekkoja. Sydän täynnä hyviä hetkiä, ihania ja ihmeellisiä ihmisiä. Kohtaamisia joita en unohda.

Otin jääkaapin ovesta magneetin, jossa lukee: "Sillon ku puhelin soi mie pelkään, et joku soittaa!"
Pakkaus on matkalaukun sulkemista vaille valmis. Pian saan, uudenkodin jääkaapinoveen, laittaa magneettini ja taas uudet ihmiset oppivat sen, kuinka mahdotonta minua on puhelimella tavoittaa. Jääkaappimagneetteja, samoin kuin niitä antavia tosi-ystäviä on helpo kuljettaa mukana, ihan mihin vaan.
Että turha tässä on muistoihin jäädä vellomaan, uutta kohti! Ystäville uusi lomakohde!

Tutina on, että Balkkaniltakin olisi jotain kirjoitettavaa, että blogi jatkuu saman otsikon alla, vaikka maa muuttuu. Täytyyhän sitä nyt jotain pysyvyyttä olla!





keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Katsastettu asunto

Svanskin ja mun muuttoaikeet luo keskusteluja ja joskus asioiden tärkeysjärjestykset kolahtelevat yhteen ja erikseen ja sitten vielä päälaelleen....

Svanski rynnisti ilosanomineen kotiin kesken työpäivän:

- Sain tietoa meidän uudesta asunnosta!
- Mitä!! Upeaa, mitä? Kerro heti!!
- Se on kävelymatkan päässä töistä....
- Niii-in....
- Neljä huonetta...
- Aivan, aivan ja sitten....
-Tulee varmaan lämmityslasku, kun siinä on lämmitys.
- Sivuseikkoja!! Tietenkin on lämmitys, mutta ei se meille mitään maksa, ei me tietenkään lämmitetä! Me ollaan pohjoisen kasvatteja!! Kerro NYT!!
- Kerro mitä?
-No siitä Asunnosta!!
-Justiinhan minä kerroin!
-Niin, että neljä huonetta kävelymatkan päässä ja lämmitys! Mutta entä se asunto!
-No sellanen se on.
-Sellanen? Ei tässä nyt mitenkään olla käsitelty, että millanen, onko kalustettu?
-On.
-Onko Ikeasta? chippendalea? maalaisromanttista? Onko kodinkoneita, pesukone, tiskikone pakastin?
-Luulis että ainakin joku noista on...
-Mitä oot oikein selvittänyt, kun lähit selvittämään koko asuntoa?!? Monesko kerros?
-Ensimmäinen
-Onko parveke vai piha?
-Piha.
-Ihanaa, onko kaunis piha? isohko?
-Mitä merkitystä sillä on?
-Et kysynyt?!
-En.
-Onko edes sitä pihaa?
-No mistä minä tiedän??
-Onko edes eka kerros?
-No ensimmäinen tai viimeinen, mitä sen on väliä?
-Sinun piti selvittää tämä asuntokuvio!
-Kyllä nyt täytyy uudelleen budjetoida...
-Mitä nyt rupeet budjetoimaan?! Onko tapetit vai maalatut seinät??
-Kyllä.
-Mikä kyllä?
-Kyllä me lämmitetään se asunto... se tekee aineskin satkun...
-Laita villasukat!!
-Me ei olla laskettu talvivaatekustannuksiaaaaaa.... siinä ei riitä satku per pää... laitetaan kaksi.... ai ai ai tiukalle menee...
-Voitko pyytää, että se meidän edeltäjä laittais kuvia siitä asunnosta?
-Nyt Helena! Ihan oikeesti, koitatko nolata mut täydellisesti? Siinä on neljähuonetta!! Ei sitä kuvata, mistä keksit noin hulluja ideoita?
Soitankin nyt vielä ja kysyn ovatko kilpailuttaneet vuokrasopimuksen, onko siinä leima ja paljonko vesimaksu taas olikaan...

SEURAAVANA PÄIVÄNÄ...
-No nyt on kuva sulle!
-Näytä, näytä, näytä!!! Mitä helkkaria???
-No näkyy värit ja kaikkea!! (julistaa rinta rottingilla)
-Joo-o, vihree näyttää olevan!! Onko tää ainoo kuva?
-No on mikä vika siinä on? Ne on muuttamassa, ei niillä ole aikaa räpsiä kuvia. Et mihinkään ole ikinä tyytyväinen! Värejä kysyit, siinä se on, vihreä on!
- Ootko varma, että eivät muuttaneet jo?!? Kun tää ainoo kuva, on ulkoseinästä!!!
-No tiedät ainakin, mitä taloa etsit, kun tuut lentokentältä! Tutki sitä kuvaa nyt vaan, siitä voi selvitä paljon, kun oikein keskityt.
- Ai niin kun, että niillä roikkuu parvekkeella kuollu kukka keskellä talvea!!!
-No niin! Tuolla lailla! Löytyyhän siitä vaikka mitä, kun katsoo eikä huuda!
-??? Kiviseinät, ne on kuule kallit sitten lämmittää, että tuplaa se budjettis.


tiistai 12. toukokuuta 2015

Myyntitykki

Olen saanut itselleni uuden ammatin ja sen myőtä tyőn. Vaikka tämä kyseinen tyő, on hiukan kyllä katoavaluonnonvara.
Minä myyn!
Olen tajunnut kaikkien näiden lautastenkantovuosien jälkeen, että en halua tarjota mitään, mikä sinänsä olisi oleellista tarjoilijalle. Haluan myydä!

Olen himomyyjä!
Oikein sormet syyhyävät ja peltirasiankansi paukkuu, kun hieron kauppoja. Kyllä, kassanani toimii Itävaltalainen peltinen vohvelirasia.
Vohvelit olivat hyviä, sain ne tuliaisiksi joltain Svanskin bisnesstutulta, tungin kerralla suuhun ja otin rasian tuottoisaampaan käyttöön. Se on pinkki, se on kaunis, se on kassalipas ja se on pullollaan rahaa!!

Ai mitä myyn? Niin Svanskikin kiljui kun katsoi lippaaseen.
Kaikkea, mitä omistan, ja mitä Svanski omistaa, mutta ei tiedä omistavansa.
Siis sisustuskrääsää, jota olen ikeasta raahannut viimeiset neljävuotta, kotimme iloksi.
Hyllyjä, kynttilälyhtyjä ja mattoja.
Keittiönsäilytyspurkeista tuli asiakaskunnassani oikein riita ja Giliaanan vaipparoskiksen ja pyykkikorin haki, helkutan rikas Qatari-madame, ovelta, sopuhintaa, Porchella. Timanttikello vain vilkkui burkhan alta, kun heitti roskikset takapenkille ja ojensi tukun seteleitä.

Ikean kynttilähdyn haki rouva Bentleyllä, mutta hänellä jo sitten olikin autonkuljettaja.
Olisi sekin tietysti ihana elämänmuoto, että ostelisi pikkurahalla roinaa netistä ja sitten vaan huutaisi kuljettajalle: "Aja minut kynttilälyhtyjen luo!" Itse istuisi takapenkillä siemailisi cappucinoa ja suunnittelisi tabletinavulla, mitä seuraavaksi ostetaan.

Mutta takaisin myyntityőhőni. Kauppa ei vielä suju niin hyvin, että peltirasiarahoilla saisi Bentleyn, taikka kuljettajan, kynttilälyhdyistä puhumattakaan. Päinvastoin budjettini on niin törkeästi ylitetty, että sehän minut ajoi tähän kynttilälyhtykauppaan alunperinkin.
Budjetin ylitys ja se fakta, että hurjasti näyttää siltä, että pian on taas se aika, kun omaisuus tungetaan samsonite-laukkuihin ja etsitään google mapistä, että mistä ihmeestä löytyy se maa, joka on rustattu meidän uuden katuosoitteen perään.

Joten klic, klick, klick, kamera laulaa, kun kuljeskelen, joka aamu ympäri taloa ja etsin potentiaalista kauppatavaraa.
Svanski on kauhuissaan, en tiedä tarkalleen mistä syystä? Ehkä pelkää että myynnissä on kohta hänen kauluspaitansakkin tai kenties takaraivossa kihisee kauhu! Vaimoni on parempi myymään, kuin minä?!?
Voisiko olla?
Ainakin hän ilmottautui kirjekurssille korkeempaa kirjanpitoa ja yritysjohtamista??
Minä en kursseja kaipaa! Aamukuudelta möin keittiönhyllyn ja iltapäivällä toivon lyöväni lukkoon, viikonmittaiseksi venyneen, glitterijoulupallokaupan. Pilippiino-neitonen tinkaa ja en millään anna alea. Henkisesti on niin vaikea irtaantua, mun pinkeistä glitterijoulupalloista.
No onneksi eilen saimme sovittua kohtalaisen korvauksen, tuon kimaltavan koristelaatikon luovuttamisesta.

No kohta on uusi koti ja uudet koristeet, jos hyin käy. Kohtahan tarvitsen myynti-ja osto reskontraohjelman....pysyy kaupat hallussa ja Budjetti!

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Millaista on elämä?!

Viimeaikoina olen saanut useammankin kyselyn siitä, millaista on tavallinen elämä täällä Dohassa.
Siitäpä innostuinkin laatimaan kattavan tietopaketin, joka perustuu täällä elettyyn elämään. Tässä muutama arkielämän kohtaus...

Autonhuolto

Tarina, joka on jatkunut jo kolmekuukautta, törkeästi lyhenneltynä.

Autohajosi.
Autokorjattiin merkkihuollossa.
Autohajosi uudelleen.
Autokorjatiin merkkihuollossa.
Autohajosi jälleen.
Merkkihuolto ilmoitti, että auto on rikki, eikä sille voi minkään!
Mies raivostui!!
Merkkihuolto ilmoitti, että ei auto olekkaan niin rikki, että korjaavat kaksi kertaa auton arvon suuruiseen hintaan.
Sanomattakin selvää, että mies raivostui...
Auto viedään intialaiselle korjaajalle, Ei hätää! Auto korjaantuu halvalla!  Moottori on tilattu Saudeista.
Odotetaan...
Odotetaan...
Tulee puhelinsoitto moottori on vihdoin Saudeissa?! Olikin Dubaista tämä yksilö.
Odotetaan viikko...
Moottoria ei saakkaan kuljettaa Dubaista rekalla, pitää maksaa lisää rahaa, tulee lentorahtina.
Odotetaan ja soitellaan ja kysellään.
Vihdoin vastaus: Moottori on laivassa huomenna Dohan satamassa.
Odotetaan... Rouva hermostuu ja korottaa ääntään! Missä se moottori on?!? Rouva ottaa nyt ihan rauhallisesti se on saudiarabian ja Qatarin rajalla! Jos pääsee tullista sinulla on auto torstaina!
Torstai tulee ja menee.
Toinen torstai, kolmas torstai..... Missä se moottori on jumankauta?!?! Huomenna lähtee Dubaista, rekalla! 
Moottori on Qatarin rajalla jos hyvin menee, teillä on torstaina auto.....
Viikko myöhemmin: Millainen sen moottorin pitikään olla?!
Mies ja Rouva raivostuvat!!!
Juu ei hätää, on juuri tilattu Dubaista, ins allah on tiistaina täällä, saatte torstaina auton...
Torstai! Missä on moottori!!!! Juuri nyt ylitti Saudia arabian rajan! Sano vaan vaimollesi, että kyllä tällä viikolla on valmis... sanotaanko torstaina?!

Äänestys

Näin suomalainen itsenäinen nainen äänestää 2015-luvulla.

H: Svanskii maksatko mut Dubaihin äänestämään?!
S: En!
H: Mitä hemmettiä?! Minulle tuli suomesta juurikin äänestysoikeuslappu ja lähin vaaliuurna on Dubaissa!
S: Laita se silppuriin, ei tollasia asiakirjoja voi suoraan roskiin heittää.
H: En laita, aijon äänestää! Eikö sinunkin asemassa olevalle miehelle, olisi tärkeää, että vaimosi olisi poliittisesti aktiivi?!
S: Sula on koneella auki nettisivu, Dubain Aqua Parkista!
H: No ei mikään estä yhdistämästä kansalaiskuuliaisuutta hupiin?!
S: Sinä et olisi aktiivinen missään muualla, kuin tuolla Aqua Parkissa! Ei mahdu budjettiin!!
H: Koska meillä on äänestys perhe-budjetista?!
S: Perheemme elää diktatuurissa!
H: Kyllä minä sen tiesin, mutta luulin olevani se diktaattori?!?
S:Aivan! Nimeä yksikin diktaattori, joka äänestää?

Arghhh en kestä, kun Svanski on ovelampi kuin minä!

Synnytysvalmennus

Sattuu se kulmakarvojen nyppiminenkin, kaikki tässä elämässa sattuu. Mietit vaan, että seinä ei ole tyhjä, vaan kauniin valkoinen.

En tiedä oliko osittain paikallisen sairaanhoitajan käännöskukkanen, mutta löysin näistä kahdesta lauseesta kaiken tarvittavan ja jopa ehkä enemmän. 

Elämä on täällä hyvin yksinkertaista ja helppoa. Kun auto hajoaa, se hajoaa, etkä sinä sille minkään voi, se korjataan torstaina. 
Kun pitää synnyttää, niin puserra ei se sieltä muuten synny. Ja mikäli haluat äänestää, sinun on oltava miestäsi parempi väittelyissä. Ja Aqua Parkin googellus vasta, kun lentomatkaraha on varmasti myönnetty!

Että leppoisat oltavat tässä kotona. Saa rentoilla, kun ilman autoa ei mihinkään pääse ja Dubain matka-anomus hylättiin. 
Onneksi 9kk sitten tehty seinän tuijotus, tuottaa tulosta ja voin ihailla Giliaanan juuri alkanutta konttausta. 
Hän hilaa itseään eteenpäin ja huutaa mennessään "Hyvä, hyvä, hyvä" 
Sanoisin, että vaikka auto ei torstaina tulisikaan asenne meillä on kohdillaan! Vielä jaksaa! Hyvä, hyvä, hyvä!!!





maanantai 9. maaliskuuta 2015

Rentoutus-cd-muusikkojen vaiettu ammattikunta...

Mun auto on ollut rikki viimeiset kaksikuukautta.
Se on aiheutanut yhä useammin ja useammin tilanteen, että pikku Giliaanani ei ole toiveistaan huolimatta päässyt ulos päiväunille, vaan olemme käyneet tahtojentaistoa unien suorittamiseksi sisätiloissa.

Koska lapseni on hiukan high maintenance, ei päiväunia todellakaan voi suorittaa ihan missätahansa oloissa.
Useiden neuvottelujen jälkeen olemme tulleet siihen sopuratkaisuun, että vähimmäisvaatimukset päiväunimiljööstä pitävät sisällään, ilmastointilaiteen huudatuksen täysillä, vaikka ulkona on kylmä, vain plus kaksikymmentäastetta ja aavikontuulet rentoutus-cd:n soittamisen tauotta, koko oletetun torkkumisajan.
Muutaman kerran, olen siis tuon hölmönähetkenä, kesken suomitalviloman, supermarketin ale-laarista ostetun panhuilu-tiukukello-suhina cd:n läpi kuunellut!

Tänään viimeeksi. Tuijotin seinää ja mietin...

Kurjaa olisi, jos olisi haaveillut muusikonurasta. Nähnyt itsensä artistina miljoonien ihmisten edessä. Toivonut musiikkinsa kuuluvan ympäri maailmaa, mutta toiveissaan ei olisi asettanut tarkkoja sopimusehtoja kohtalonsa kanssa ja päätynyt rentoutus cd- muusikoksi.
Siinä vasta arvostuksesta pudonnut ammattikunta.
Mutta kohtaloa ei voi syylistää, ympäri maailman, joka terveyskylpylässä ja hermoparantolassa, raikaavat rentoutusmusiikki cd:t.

Koitin miettiä, ei en tiennyt yhtään rentoutus- tai luonnonäänet-taustamusiikkimuusikkoa.
Svanskikaan ei tiennyt, eikä myöskään halunnut keskustella tästä, musiikkimaailman arvostuksensuohon uponneesta ammattiryhmästä.
Svanskia hiertää vieläkin mun viimeviikkoinen Stephen Hawkins innostus ja pelkää rentoutusmusiikkojen sortokeskustelun äkkiä karkaavan takaisin siihen, Svanskin mielestä puuduttavaan, minun mielestä hyvinkin mielenkiintoiseen aiheeseen: Onko Jupiterin kuulla, Europalla 45 kilometrin jääkuoren alla, elämää?!?

Tämäkin aavikontuulet cd, raikaa stressikierteissä olevien ihmisten äänentoistolaitteissa ympäri maailman, mutta kukaan ei tiedä, kuka siellä studiossa niitä kelloja kilkattaa? Rämpyttää tuulenvirettä tunnelmallisesti panhuilusta tai lorisuttaa vettä, välillä hitaasti, välillä vuolaasti....

En yhtään tiedä, kenelle siis kuuluu kunnia siitä, että Giliaana nyt nukkuu ja minulla on tässä aikaa, autottomana kotini vankina kirjoitella blogia... Toisaalta rentoutus cd-aristilla on varmaan muutenkin rankkaa, että ei varmasti tarvitse tätäkin soopaa hänen syykseen laskea.

Kaikki kunnia rentoutusmusiikille, tästälähtien kuuntelen  tieoisemmin hierojalla metsänääni-cd:tä ja pohdin sen taiteellista toteutusta. Enkä suinkaan kuvittele kulkevani metsässä miettien, kauppalistaa ja sitä, kuinka Svanski ja Giliaana pärjäävät kahdestaan tämän tunnin, jonka loikoilen hieronnassa.