tiistai 7. helmikuuta 2017

´Allo ´ Allo!!

Sain taas huutoa, en ollut vastannut puhelimeen.
En pysty.
Miten niin en pysty?
En, en vaan pysty.

Puhelin soi ja näen kuka soittaa. Mitä se taas haluaa? Joku kysymys sillä on. Mitä siihenkin sitten vastaan? Kauhean vaikea sanoa ei, jos se vaikka kysyy jotain sellaista, jota en halua tehdä. 
Ei minulla ole mitään hyviä syitä, miksi en halua! En vaan halua. 
Ja mitä tuohon helkutan kapineeseen ylipäätänsä edes vastataan?!?!

Niin, siinä se ehkä on, ongelmanydin. Mitä puhelimeen vastataan?

Ennenmuinoin lankapuhelimeen vastattiin "Haloo Helena Heikkilä puhelimessa." Sitten odotettiin vastapuhujan kohtelias ja asiallinen vastaus ja asian tai käsillä olevan ongelmatiikan esittely.
Nyt jos vastaat nimelläsi, alkaa epäkohtelias vastapuoli kiljumaan, että kyllä hän minun nimeni tietää ja miksi en ole tallettanut hänen numeroaan puhelimeeni.
Miksi esittelen itseni,kun kerran tiedän kuka soittaa?!
Miksi?
Siksi, koska se on kohtelias ja mukava tapa aloittaa keskustelu, siitä yksinkertaisesta lähtökohdasta, että kumpikin osapuoli tietää, kelle puhuu.
Sitäpaitsi, pidän nimestäni ja lausun sen kivasti. Jos nyt oikein syitä haetaan.

On typerä harhaluulo, että vain lukemalla puhelimennäytöstä soittajannimen, tietää kuka soittaa.
Kyllä minä hämärällä 90-luvulla tiesin usein, kuka soitti, ennen kuin vastasin puhelimeen.
Puhelimenpirinän ajankohtaa verrattiin kelloon, kalenteriin ja omaan sijaintiin.
Jos kotipuhelin soi iltapäivällä, isä huusi "Helenaaaaa!! Vastaa!! se on se Pakru taas."

Illalla kello kuusi, soitti ensin äitin talousopettajakollega, joka halusi haukkua, joko oppilaan, rehtorin tai uuden kiertoilmauunijärjestelmän.
Mikäli oli keskiviikko, seuraavaksi soitti minun käsityönopettajani, joka halusi haukkua minut, äitini ja sen instanssin, joka kielsi ruumiillisen kurituksen.

Jos puhelin soi kahdeksalta, kannatti luuri jättää jo valmiiksi hieman kauemmaksi korvasta, se oli Tampereentäti joka huusi puoleenvälliin asti puhelut, että hinta olisi halvempi. Hän pohti, että olisiko vielä sopivaa soitella, mutta eihän kello ollut vielä yhdeksää.

Niin, iltayhdeksästä aamuyhdeksään ei soiteltu kenellekkään, jollei ollut hätätila. Että siitä aasinsiltana, mikäli puhelin soi yhdeksän jälkeen, se oli hätätila. Tai minun poikaystävä, joka halusi sanoa hyvää yötä. Tästä äiti ei tykännyt yhtään! Hän varmasti halusi soittaa veljelleen, että lähettää minut sinne koko kesäksi, mutta ei voinut, koska kello oli jo yli yhdeksän.

Jos puhelin soi sunnuntaiaamuna kello yhdeksän, oli toimintasuunnitelma tarkasti hiottu. Minä juoksin aamuvirkkuna puhelimeen, samalla imurin siivouskomerosta napaten.
Kirkkaalla äänellä vastasin, että ollaan oltu jo kauan hereillä! Sitten raivokkaasti jo imuroiden herätin äitini ja siskoni, jotka rupesivat toimimaan paniikinomaisesti.
Tätit olivat tulossa kylään!
Peliaikaa oli puolitoistatuntia, talvikelissä.
Kello 10.30 tervetulokahvit porisivat ja tätit saapuivat leppoisaan sunnuntaipäivän viettoon. Imuri imaisi vielä viimeiset pölyt kaapissa, kun kaapinovi sullottiin kiinni ja pyykkikoppa tungettiin tarjoiluastia kaappiin.
Mutta päällisinpuolin, siistiltä näytti.
Sitten soi puhelin! No kuka nyt soittaa?!?!?

Mutta mitä vastaan puhelimeen nyt? Siinä se taas soida rimputtaa iänikuista tiluliluleitaan. Vastaan: "Alllo Allo" niin seksikkäällä äänellä kuin osaan. Svanski ärähtää puhelimen toisessa päässä. Mitä sinä tuolla lailla vastaat!? Me asutaan arabimaassa, joku roti sentään! 

No en kai minä kaikille noin vastaa! Kiukuttelen takaisin. Mutta luin tästä ruudulta, että kuka soittaa!!!!