torstai 24. marraskuuta 2011

Kankut liikkeelle, kinkkua kaupan!

Voi ankeus, puolivuotta ilman kinkkua aiheuttaa suomitytössä ahdistusta. Keittokirjaa lueskellessani tuntuu, että kaikki hyvät reseptit tarvitsevat possua tai vähintään pekoninsiivua. Nälkäisenä sekä kinkunhimoisena keittokirjojen selailu on aiheuttanut enemmän raivokohtauksia ja kapinahenkeä, kuin innovatiivista illallissuunnittelua.

Ajatus Joulusta ilman mehevää kinkkua tai edes kinkkuleikkelettä on ollut raskas taakka kantaa. Vaikka joinakin vuosina suomessa asuessani uhkasinkin korvata kinkun kalkkunalla, mutta se oli vain sellaista hullua uhoa, erilaisuuden tavoittelua. Enhän minä nyt oikeasti, hulluttelin vain.
Joulusinapinkin syöminen ilman kinkkua on aika kitkerä kokemus. Ja miten virittäydyn Joulun tunnelmaan, kun ei ole aaton aattona uunissa mitään vahtimisen arvoista, sitä hyvää syytä istua tuntitolkulla keittiössä tekemättä todellisuudessa mitään. Joten kinkun uupuminen joulupöydästä on katastrofaalinen puute, se pilaa perinteet.

Olin jo suunnitellut korvaavani kinkun hummerilla tai jollain muulla omituisella ötökällä ja viikkojen ajan olenkin pyöritellyt eri vaihtoehtoreseptejä käsissäni, mikään niistä vaan ei tunnu tarpeeksi arvokkaalta lunastamaan rakkaan sinapilla ja neilikoilla kuorrutetun kinkun paikkaa joulupöydässä.

Mutta nyt puhaltavat uudet tuulet tai ainakin huhut leviävät kuin kulovalkea eurooppalaisten virkamiesten keskuudessa. Puhelinyhteydet lähetystöjen välillä hehkuu tulikuumina, joulukuun alun mehevin uutinen on liikkeellä.

Tänne avataan Kinkkukauppa! Se saattaa avautua jo ennen joulua. Kotirouvat ovat hysterian partaalla, varsinkin ne ketkä ovat asuneet täällä jo vuosia ilman kinkkua. Pakastimiin raivataan tilaa ja sinappia haetaan kaupasta, sillä hurjimpien huhujen mukaan myös makkaraa olisi tulossa lihatiskin valikoimiin. Joulun odotus on unohdettu, kukaan ei enää välitä surkeista joulupallovalikoimista tai aidon kuusen puuttumisesta, kunhan vaan aukeaisi se kinkkumyymälä.
Jokaisella länsimaalaisella on oma possun osansa haettavana, italialaiset haaveilevat ilmakuivatusta, amerikkalaiset ja englantilaiset aamiaispekonista, saksalaiset makkaroista, ruotsalaiset eivät malta odottaa mehevää jauhelihaa lihapulliinsa, unkarilaiset janoavat puhdasta ihraa ja minä suomalaisvähemmistöläinen olen valmistautunut viemään kokonaisen kinkun.

Koska maan hallitseva uskonto rajoittaa kinkun mässäilyä ja kinkun himosta hullaantuneet ulkomaalaiset koetaan vaaraksi koko isäntämaata kohtaan, on tulevan kaupan toiminta tarkoin valvottua ja valvominen maksaa. Kinkkukauppa tullaan sijoittamaan eurooppalaisten kaikkein pyhimpään, eli sen ainoan viinakaupan sisään, mikä maasta löytyy. Koska kinkku aiheuttaa pahempaa riippuvuutta ja himoa kuin viina, on kinkkukauppa erillinen osasto viinakupan sisällä. Viinakauppaan ei pääse ilman viinapassia, jonka saamiseksi sinulla tulee olla paikallinen henkilökortti ja ulkomaan passi. Viinapassi maksaa kaksisataa euroa ja vain passinhaltija saa astua kaupan kynnyksen yli. Huhujen mukaan viinapassilla pääsee sisälle viinakauppaan, mutta se ei takaa kynnyksen ylitystä pian aukenevalle kinkkuosastolle. Tätä osastoa varten tulee hankkia viinapassiin lisäviisumi, jolla sitten pääsee toteuttamaan lihaisia himojaan.

Voitte uskoa kuinka kinkkuhurmiossa riehuvat kotirouvat ovat jo ennen putiikin aukeamista rustanneet viisumi hakemuksia ollakseen ensimmäisenä Parmankinkkujonossa.
Vapaus on tullut! Enää ei tarvitse salakuljettaa elävää sikaa maahan koiranpassilla ja toivoa, että tullimiestä viilataan linssiin kuin vierasta sikaa. Epätoivo on ajanut ihmisiä jopa näinkin hurjiin suorituksiin.

Kun kuuntelin tätä kinkkuhysteriaa ja salakuljetus tarinoita, mietin että kyllä nämä arabit mahtaa ajatella, että eurooppalaiset ovat kanssa yksiä tavan kiihkoilijoita. Nousevat barrikadeille saadakseen kinkkua ja perustavat kansanliikkeitä puhumaan tuon vaaleanpunaisen lihan puolesta. Me emme luovu tavoistamme syödä tai juhlia vaikka olemme vieraassa maassa, jonka uskontoa loukkaavat meidän kinkut ja viinit ja joulupukit. Mutta auta armias, jos joku pistää hunnun päähän Euroopassa! Pitäisihän sen nyt tajuta, maassa maan tavalla ja eletään Euroopassa kuin eurooppalaiset… Vaikka itse käyttäydymme, ihan typerästi täällä heidän maassaan.

Pistää miettimään, toinen kiihkoilee kinkkua vastaan, toinen kinkkunsa puolesta. Toisaalla nainen haluaa peittää itsensä, toisaalla poltetaan rintaliivejä. Joku haluaa, että lauantai on pyhä ja toisen mielestä se on ehdottomasti sunnuntai. Onko toinen tyhmä ja toinen vähän tyhmempi, vai miten tämä homma oikein menee?
No syvällisiä mietin, vaikka tässä täytänkin omaa viisumi hakemustani. En kinkkua rupea salakuljettamaan, mutta jos laillisesti sen saan ostaa, niin toki minä joulukinkkuni sieltä haen…ja ehkä vähän parmaa ja palvia myös…
Samalla lailla aijon sen syödä, kuin juon punaviininikin, salaa kotona muurien suojassa matalalla profiililla, se mitä ei naapuri tiedä ei häntä häiritse.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Cocktailpaloja ja sukkahousu katastrooffeja

Suunnitelma A
Coctailpalat pitopalvelusta, pari palkattua tarjoilijaa, jotka hoitavat kaiken. Minä ja Svanski nautitaan sinfoniasta oopperatalossa ja sen jälkeen postaillaan* vieraina cocktailkutsuilla.

Toteutus A ja lisäsuunnitelma B
Mä otin aamulla ihan rauhallisesti, koska mulla ei ollu mihinkään kiire.
Olin kolme päivää sitten tarjonnut apuani cocktailtilaisuuden järjestämiseen, mutta silloin minulle vakuutettiin että kaikki on kunnossa.
En tiedä mitä tapahtui, mutta rattoisa aamuni keskeytyi puhelinsoittoon:
Svanski: ”Kuinka nopeasti teet cocktailpaloja ”about” kuudellekymmenelle?”
Menin saman tien shokkiin, salamana vilkaisen kelloon ja sanoin jäljellä olevan neljän tunnin riittävän, jos pääsen heti hommiin! Puhelu katkesi, mutta parin minuutin jälkeen tuli korjauspuhelu edelliseen:
Svanski: ” Pystytkö tekeen about 60 cocktailpalaa, tunnissa?”
Kuulosti jotenkin paremmalta diililtä, sanoin: ”onnistuu, milloin tulen?”

No sitten tulikin Svanskin ja hänen pomonsa upea suunnitelma kehiin. Koska päivä oli kiireinen, minua ei ehdittäisi hakemaan kuvioon mukaan, kuin aikaisintaan varttia vaille kuusi. Silloin minun tulisi olla juhla-asussa ja lähtisin Svanskin kanssa ensin hakemaan pianistia, jonka tiputtaisimme oopperaan, sen jälkeen parkkeeraisimme auton, juoksisimme oopperan ovelle, ottamaan vieraita vastaan ja jakamaan vip-lippuja. Tämän jälkeen kuuntelisimme konserttia puoleen väliin, jonka jälkeen karkaisimme ja menisimme tekemään cocktailpalat ja tarkistamaan, että kattaus on tarjoilijoiden puolesta oikein tehty. Sanoin että aika tiukka suunnitelma, mutta selvä näin tehdään.

Toteutus B ja lisäsuunnitelmä C
16:00 Mulla oli juhlapuku, kengät ja laukku jo valmiiksi valittuina, pakkasin mukaan vielä essun. Kaiken piti olla viimeisen päälle, laitoin jo tukkaa ja meikkiä, kun tajusin että minulla ei ole sukkahousuja ja säärikarvat aikas lailla ajelematta. Salamana takaisin kylppäriin ja laydy shaver toiseen käteen ja puhelin toiseen. Puhelu Svanskille tuo sukkikset!
Svanski lupaa tuoda, on juuri itse kaupassa hakemassa tarvikkeita cocktailpaloihin. Nopeasti on mun kaikki viisi säärikarvaa ajeltu ja paniikki ohi.

17:30 Svanski tulee kotiin mukanaan aski ultra slim menthol tupakkaa??!!  Kysyn missä sukkikset? Svanski panikoituu, hän unohti ne! Mä rupeen kiljuun, että kuinka tuot mulle menthol tupakkaa, mutta et sukkiksia, näitä sätkäpapereitako ajattelit mun liimaavan näihin mun suloreisiin??!! 
Svanski loukkaantuu: ”Ajattelin vaan, että haluat diivailla cocktail-partyissä, näiden super pitkien ja ohuiden tupakkien kanssa!!!
Minä huudan: ”Kuule kyllä on diivailut ja sörkyleittaamiset* vahissä, jos kengät hiertävät ja selluliitti säärissä velloo, en kuule varmana pimeimmästä nurkasta poistu! Tarviin sukkahousut!
Svanskin puhelin soi taukoamatta ja juhlan organisoinnissa ilmeisesti suurempiakin ongelmia kuin mun sukkapöksyt.

17:35 Svanski paukkaa ovesta ulos ja huikkaa hajamielisesti, että hakee ne sukkikset, sitten hän jo juokseekin rappuja alas hokien sukkahousut, sukkahousut…

17:50 Vartti myöhemmin olen sukahousuja vaille valmis, kun Svanski palaa, ojennan käteni jo valmiiksi sukkahousuja varten. Svanski pysähtyy jäätävästi paikalleen ja karjaisee: ”ne sukkahousut!”
 Mä en enää usko tätä todeksi huudan kuin palosireeni.” Sinä lähit just niitä hakeen kuinka voit unohtaa!!!” Ja Svanski piilottelee selkeästi, selkänsä takana kioskilta hakemaansa ilmeisesti stressin lievitykseen tarkoitettua puolentoistalitran colaa!

Suunnitelma D
Tehdään uusi suunitelma, kuinkakohan mones jo tänään? Lähdetään heti! Ajetaan kioskin kautta ja haen itse ne helkutin sukkikset.

Toteutus C ja paniikki suunnitelma E
Ryysin autosta coctailhameessani kohti kioskia ja etsin ja etsin, mutta en löydä! Onneksi näen myyjän, kiskon tuota intialaista myyjää hihasta ja sanon tarvitsevani sukkahousut! Myyjä sanoo ”no problem” ja kiikuttaa minut myymälän takimmaiselle hyllylle, kaivaa laatikosta esiin… miesten urheilusukat. ”Tässä madam” Silloin mulla pimenee, mun stressitaso on niin korkealla, että verenpainemittari varmaan poksahtais jos nyt mitattaisiin. Mä hiljaa huutaen karjun myyjälle, että kato mua! Mulla on päällä tää coctailasu luuletko, että laitan sen kanssa noi urheilusukat? Myyjä menee vaikeaksi: ”Madam pomo ei pidä siitä, jos katsellaan täällä naisasiakkaita”. 
Olen epätoivon syövereissä haluan sukkahousut, mitään muuta en pyydä! Yritän rauhoittua: ”onko teilllä sukkahousuja!!”
”Ei, mene viidenkilometrin päässä olevaan ostoskeskukseen, siellä on.”

Cocktailasuni ei sovellu ostoskeskuksen pukeutumisvaatimuksiin, joten Svanski juoksee ja kuin ihmeen kautta muutamassa minuutissa porhaltaa takaisin sukkapöksyjen kanssa. Ne on aika paksut ja kovin ruskeat ja kokoa xl, mutta enää en jaksa avautua.

18:20Hyppään auton takapenkille ja Svanski kaahaa kohti hotellia hakemaan pianistia, joka kohta myöhästyy omasta konsertistaan, ja minä ähellän ja puhellan ylisuuria sukkahousuja jalkaani takapenkillä. Kun olemme hotellilla, astun takapenkiltä pihalle sukkahousut jalassa, joiden ylimenevä osan olen taitellut vyötärönkohdalta niin, että sitä ei edes huomaa puvun päältä.

Suunnitelma F ja toteutus D vai onko se jo E,F, G….!
Seuraava 45 minuuttia sujuu kuin valssi, viemme pianistin ooperaan, parkeeraamme auton, kipitämme ovelle, otamme iloisesti vastaan kutsuvieraat ja kun konsertti alkaa istuudumme itse rentouttavasti penkkiin kuuntelemaan Liztin sulo sävelmiä.

19:45Ensimmäinen kappale on puolessa välissä, kun Svanskin puhelimeen tulee viesti, Svanski kuiskaa ”nouse hiljaa ylös ja kävele ulos salista niin, että et herätä huomiota.” Olen kuin kysymysmerkki, mutta nousen ja hipsin pihalle, Svanski hipsii perässä. Kun olemme salin ulkopuolella rohkenen tiedustella, että mitäköhän nyt on tekeillä. Svanki sihisee raivosta! Kukaan ei muistanut hakea niitä hemmetin tarjoilijoita, ne odottaa yhä hotellilla. Mun henki salpaantuu, meillä alkaa puolentoista tunnin kuluttua cocktailpartyt, joiden cocktailpaloista puolet on yhä tekemättä, nyt myös kattaus, juomien valmistelu ym. ym. ym. on tekemättä!
Svanski on huolissaan ja kysyy: ”onko paha rasti?”
No en halua valehdella:” Aika paha”
Svanski: ”asteikolla yhdestä kymmeneen?”
Helena: ”jotain ysinluokkaa.”

Tehdään suunnitelma…taas!
Käsken Svanskin ajamaan minut heti juhlapaikalle ja alan valmistelemaan cocktailpaloja niin nopeaan kuin vain kykenen ja Sillä aikaa Svanski hakee tarjoilijat. Sitten yhdessä katetaan ja laitetaan juomat, pitäisi keretä, silloin meitä on yhteensä neljä tekemässä!

21:45Kun diplomaattinen autojen jono valuu kohti juhlapaikkaa, tarjoilijat seisovat buffan vieressä tarjottavien kanssa. Svanki ovella valmiina ottamaan vieraita vastaan, minä keittiön komerossa, kädet vapisten, tukka hiukkan tärähtäneenä juon lasillista kylmää Tokaijta ja mietin, me kerkesimme!
Kirraan sukkikset, sudin tukan, otan viimisen hörpyn ja hyppään postailemaan vieraiden sekaan kuin kukatahansa edustusvaimo. Svanskin pomo näkee tarjottavat ja vinkkaa mulle salin toiseltapuolelta. Oliko se kiitos? En tiedä mutta hyvä fiilis siitä tuli, juhlat oli menestys.

*Sörkyleittaaminen: Kivasti raikkaan juoman kanssa kävellään pitkin juhla tilaa tai aluetta, keskustellaan ja naureskellaan iloisesti mahdollisimman monen ihmisen kanssa.
*Postailu: Seisotaan kauniin näköisenä samassa kohtaa huonetta mahdollisimman näkyvällä paikalla, niin ikään virkistävä juoma kädessä, ja tervehditään iloisesti hymyillen kaikkia ohi kulkevia.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Optimistijolla lenkkipolulla

Täällä mukavaa on se, että koskaan ei pääse totaalisesti tylsistymään. Jos et ole viikkoon käynyt keskustan pilvenpiirtäjien varjossa pörräämässä, niin voit olla varma että kun seuraavan kerran sinne eksyt, niin jo on uusi pytinki noussut johonkin kadunkulmaan. Raha kun täällä, on se ainoa asia, mikä ei muodostu ongelmaksi.

Eilen mentiin tuohon läheiseen kulttuurikeskukseen, siellä kun on se uusi yöranta, jossa voi käyskennellä kuunvalossa hiekalla ja nauttia meren tyrskyistä. Tai minun mielestä se on uusi, koska se avattiin vasta kuukausi sitten. Sinne siis suunnattiin. Haaveilin jo kerryttäväni simpukankuorikokoelmaani ja parantavani kotirouvanstressiäni meren pauhulla. No arvatkaapa mitä? No ei se taas mennyt, ihan niin kuin ajateltiin. Täällä kyllä harvemmin menee.

Paras suunnitelma, minkä täällä voi tehdä, on että mennään paikkaan A ja katsotaan mitä tapahtuu. Se saattaa toteutuakin. Turhaa on väsätä monimutkaisia suunnitelmia, joissa paikan B ja C kautta mennään A:han ja niin edes päin, ei meinaan tule onnistumaan. Sillä todennäköisesti jo matkalla kohteeseen B, joku menee vikaan ja koko homma menee uusiksi.
Sama kuin ruokakauppaan ei kannata mennä valmiin menun kanssa, et varmasti löydä ainuttakaan raaka-ainetta, vaikka juuri viimeviikolla niitä oli siellä pinoittain. Myyjille itkeminen ja valittaminen on turhaa, sillä jos jumbojetissä, mikä kuljettaa tänne vihanneksia, ei ollut tomaattia, niin tomaattia et sitten saa. Jollei illallisbudjettisi ole sitten sen verta löyhä, että itse lähdet yksityiskoneella sitä tomaattia Toscanan auringon alta hakemaan. 
Ei tule tapahtumaan virkamiestason palkoilla.

Joskus minut valtaa täällä sairas vahingonilo, kun muistelen opiskeluaikani iltatyötä elintarvikekaupan liha- ja kalatiskillä. Siinä kun yksi, jos toinenkin asiakas hajoili. Kun milloin mikäkin joulu tai juhannus oli pilalla, kun talosta ei löytynyt kuin kokonaista neilikkaa, vaikka murskattua olisi pitänyt olla. Tai kun karhu olutta oli enää jäljellä vain tölkeissä, kun pulloja olisi tehnyt mieli ostaa. Kuvittelen noita pilkunviilaajia tänne, kuinka ne hajoaisivat paikallisessa valintamyymälässä sekunnissa ja turhaan kiroilisivat ja sättisivät Filipiinimyyjää, jota A) ei kiinnosta ja B) joka ei ymmärrä mitään, jos hänelle huudetaan. Tämä ajatusleikki saa minut aina hihittelemään yksikseni.
 No niin tämä vaan muistutuksena, nyt kun ryysäätte sinne jouluostoksille, ei joulu tule suunnittelemalla ja rutiineihin takertumalla, se tulee tunteella hetkessä elämällä. Niin kuin hyvät ikimuistoiset asiat yleensäkin. Ja asiakaspalvelijan kiduttamisella et voita muuta, kuin sen, että sinulle nauretaan hänen kodin joulupöydässä.

Apua! karkasi nyt kyllä tämä juttu! Asiaan…
Mentiin siis sinne rannalle ja taas se sama vanha merkki, mikä pitäisi jo osata tunnistaa.
Kaikki paikat olivat täynnä autoja ja ihmisiä, jopa naapurimaista asti. Siinä kohtaa olisi pitänyt taas googeltaa ja tarkistaa homman nimi. Mutta jotenkin, sitä on sellainen hitaan hämäläisen ja nopean karjalaisen sekoitus, että en edes ehtinyt ajatella tarkistusta, kun jo ryysimme Svanskin kanssa kohti rantaa.

Ranta ei ollut niin kuin ennen, sen hiekka oli peitetty kauttaaltaan sellaisella puulattialla! Kyllä, tämä on totta, eivät miljonäärit kävelle hiekassa, mutta istuvat kyllä. Hiekkaan oli kaivettu syvänteitä, joihin oli sijoitettu pöytiä ja tuoleja tyynypehmustuksineen ja kristallikynttelikköineen. Helvetinrikkaat siellä kökkivät hiekkakuopassa ja polttelivat shishaa tai tallustelivat rantaparketillaan.
Aaltojen kohinaa ei edes huomannut, sillä ranta tursusi musiikkia ja koko rantavesi oli täynnä kylläkin upeita, käsin puusta veistettyjä puuveneitä.
Iltaranta kuunsiltoineen, oli pyyhkäisty pois, kuin eilinen vuorovesi ja tilalle oli kyhätty hemmetin venenäyttely. Oikein isot laituritkin siihen oli ehditty rakentaa. Nuo laiturit muodostivat ikään kuin tieverkoston, laivojen väliin, siellä helposti pystyi käpyttelemään ja ihastelemaan, näitä kelluvia taideteoksia matolla päälystetyillä laitureilla. Tietenkin laivat oli myös valaistu tunnelman luomiseksi valoin ja taivaalle lisävaloa heittivät, sinne tänne heiluvat (en edes tiedä kuinka monen watin) valonheitin kiilat.

Minulla meni hermo saman tien, koska upea iltakävelyni oli pilattu, enkä päässyt yli suunnittelemastani ajatuksesta rentouttavasta simpukan keräilystä.
Svanski oli innoissaan ja halusi tutustua paikalliseen jahtitarjontaan. Se osti mulle super ison vohvelin että leppyisin, vohveleilla, varsinkin juuri paistetuilla, kun on sellainen vaikutus.
Ja sitten kierreltiin ja katseltiin paatteja ja kuunareita kuvattiinkin pari, että saadaan siskonmies, tuo ikuinen veneen ostaja kateelliseksi.
Sisko kun viimetalvena sisusti keittiönsä, Gustavilaiseen tyyliin ja sai sitten ajatuksen, että siihen tyylin sopisi myös se, että omistaisi veneen. Vaikka siskolikan asunto ei olekaan eteläruotsin satamakaupungissa vaan Tampereen rautatieaseman takana vuokratalossa, vene oli silti saatava, merihenkisen ruotsalaiskartano tyylin säilyttämiseksi. Kyllä kartanon sisustukseen yksi kuunari aina kuuluu. Mies ei vaan vieläkään ole sopivaa löytänyt. On kyllä usein lähtenyt, jopa tunneiksi, sitä itsekseen etsimään.

Taas opin, että suunnittelu on turhaa ja turha valittaa jos siihen tulee muutos. Heti kun unohdin simpukat ja aaltojenkohinan, nautin suunnattomasti puuveneiden tunnelmasta. Meillä vierähti tunti jos toinenkin, siinä ihaillessa veneitä, rannan tunnelmaa ja arabimaailman joskus yllättävänkin nopeaa muutosherkkyyttä.








keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Ninja tuo kavala kostaja palaa (uudelleen julkaistu klassikko)

(Tuli tää kesäinen tarina tässä mieleen kun taas tiimityönnä otettiin torakalta henkeä pois)

Tänään huomasin, että meidän vessat oli siivousta vailla.
Svanski siinä nukkui töiden jälkeen päiväunia, niin ajattelin olla hyvä ihminen ja siivota meidän vessat.
Hain Svanskin laajasta pesuainevalikoimasta oikeat aineet, ja ei kun hommiin.
Svanskin vessa oli hetkessä puhdas ja siten vaan oman vessan kimppuun.
Kaikki sujui ensin hyvin, kunnes rupesin siivoamaan sellasta bidee-pönttöä. En sitä itse ole käyttänyt, mutta ajttelin silti huuhdella sen, kun täällä on tota hiekkapölyä kaikkialla.

Ystäväni huutaisi nyt :VIRHE! HIRVEE VIRHE!!!
Kun mun vessaharja pyörähti sen röörin kohdalta, mista vesi menee alas...... niin silloin se tapahtui! ällöttää ees kirjottaa tätä!!!!
Sieltä hyppäs esiin sellanen elämää isompi NINJATORAKKA!!! kymmenen senttiä pitkä ja hirveesti jalkoja ja tuntosarvia.....
Se oli ruskeen musta limanen sätkivä otus, suoraan vessan viemäristä!!!
Kun mä näin sen, Ensin meni kylmät väreet pitkin selkää! Sitten multa EI päässy sellanen sivystynyt huuto, jos tiedätte sellainen, kun joku kaveri pelästyy ampparia kesällä. Sellanen iik iik hyi kun inhoon noita ikäviä amppareita-huuto. Ei! Mun huuto oli enemmän sellanen syvältä mahanpohjasta lähtenyt kiljunta-karjunta-huuto joka ei ollu enää mun halittavissa. Sellanen et joku-sahaa-mun-jalkoja-poikki-pokasahalla-ja-oon-tajuissani-huuto! En ees itte tienny et voin päästää sellasen äänen!

Svanski oli salamana hereillä ja kylppärissä! Ensin se oli kauhuissaan tulossa pelastaan mua,
koska luuli, et joku hullu on hyökänny mun kimppuun kesken suihkun!
Mut kun se näkee et oon kunnossa ja seison siinä vessan-nurkassa vessaharja kädessä kiljumassa ihan yksikseni, se rupee huutaan mulle et, minkä helvetin takia siivoon kylppäriä keskellä päivää!!! Mä huudan tuskasta huutoani, ja osotan vessaharjalla pideeessä polskivaa Helvetin-Ninja-Torakkaa. Ja kun huomaan, että sympatiaa ei tältä mieheltä heru, dramaattisin elein juoksen pois kylppäristä.

Svanski huutaa mun perään et "tuo keittiönkaapista mulle se torakan tappo aine!"
Sillon mulla kilahtaa! Jos meillä on torakan tappoainetta tää ongelma on siis ollu tiedossa kaiken aikaa!!! Mä huudan Svanskille, että miten tästä ei ollut koskaan puhetta silloin kun olin vielä suomessa! Sanottiin vaan, että täällä on kaikki niin ihanaa! iso asunto ja kaikkee kukaan ei maininnut mitään torakoista!!
Svanski on vaan ihan tyynenrauhallinen ja naurahtelee, että "ei Jordaniassa kyllä ollu noin isoja" ja että "Vastahan ne myrkyttäjät kävi."

Mä en voinu avata kaappeja, mä en voinu juoda enkä syödä, koska en voinu mennä vessaan...... Mua ällöö mua vieläkin ällööööööö
Mun nälkälakko kesti ainakin tunnin! Kunnes lopulta! Svanski lupas heti huomenna soittaa ne tuholaistorjujat takas! Ja että mä saan valvoa niitä, kun ne myrkyttää, että tekevät sen huolella kans!!

Mulla on sellanen tunne et ne on kaikkialla..... Koko illan oon kiertäny pitkin asuntoa ja suihkutellu sitä torakantappoainetta viemäreihin ja kaikkiin epäilyttäviin koloihin. Svanski sano et jos en kohta lopeta se järkkää mut johonkin terapiaan! Ja että mun ei pitäis ruveta yksin puuhastelemaan kaikkea tollasta typerää vessan siivousta! Että mistä sainkin tollasen idean.....jaa a tiedä sitä sitten mistä nää ideat kumpuaa?!
Mut mua ne torakat ei huijaa mä tiedän et niitä on ja mä tapan ne kaikki hahahahhahah

tiistai 15. marraskuuta 2011

Aladinin taikalamppu

Me ollaan Svanskin kanssa täällä ollessamme tohellettu varmaan siihen malliin, että kun sen pomon veljenpoika, meidän ikäinen mies, tuli sedällensä kylään ja alta aika yksikön meni ja tylsistyi, niin meidät soitettiin salamana apuun. No mitä me emme tekisi sen eteen, että jotain uhkaa tylsistymien, kesken aivan upean itämaisenloman?
Toimintatiimi Svanski ja Helena hyppäsivät idioottitiimibiiliinsä ja karauttivat paikalle, kuin supersankarit konsanaan, sotimaan tylsyyden hirviötä vastaan. Kuten usein ennenkin, ei ohjelma ollut meillekään lähtiessä aivan selvä, mutta kyllä yksi ministeriön virkamies ja yksi seurapiiri soluttautuja tarjoilija, aina jotain toimintaa saa aikaiseksi.

Veljenpoika hyppäsi auton takapenkille, ja ilmoitti haluavansa basaari alueelle, koska hänen tulee hankkia Aladinin taikalamppu tuliaisiksi. Minä innostuin heti, tästä tulee hauskaa. Svanski oli vielä virkamiesmoodilla ja hän pudisteli päätään ja hoki hiljaa niinpä tietysti, kas kun ei taikamattoa.
No idioottibiili käyntiin ja ei muuta kuin basaariin. Onneksi Svanski rakastaa basaaria ja siellä käytävää kauppaa ja tinkaamista niin, että hän sai hurjan innon kaupankäyntiin juuri sopivasti kun saavuimme basaarin ihmisvilinään.

Ensimmäinen puoti, missä näkyi olevan pannuja ja patoja myynnissä ja Svanski paukkaa sisään. Huutaa kovaan ääneen ” Nyt tarvitaan taikalamppu, onko mallia Aladin?”
Basaarin pitäjä oli intialaismies ja hän tuijotti seuruettamme jähmettyneenä kuin myrkkysuihkeen saanut torakka. Hetken pohdittuaan hän osoitti hyllyä, missä vanhoja kuparipannuja ja itämaisia lamppuja. Svanski nappasi heti yhden käteensä ja rupesi tutkimaan esineen ominaisuuksia. Minusta lamppu muistutti enemmän peduiinikansan kahvipannua kuin taikalamppua, mutta kyseessähän oli veljenpojan viihdytys, joten lähdin showhun mukaan. Katsoin lamppua epäilen, koputin parikertaa kylkeen ja kysyin myyjältä toimiiko? Myyjä hilasi lamppuöljykanisteria lähemmäksi takavasemmalta, ja oli innokas todistamaan lampun toimintavalmiuden. Silloin Svanski nosti mellakan: ”ei me siihen valoa tarvita, kyllä meillä on sähkövalo, tarvitaan sellainen malli missä on henki.” 
Intialainen ei ymmärtänyt, tutki kuitenkin hyllyjään ja etsi henkeä lampputarvikkeiden joukosta. Veljenpoika katseli hengen metsästystä innostunut, hiukan kysyvä ilme kasvoillaan, omaa henkeään pidätellen. 
Intialainen ei löytänyt henkeä, mutta siinä siunaamassa hetkessä hän muisti basaarin sivukadulla puotia pitävän kollegan, hänellä on henkiä varastossa.  Svanski innostui: ”jalla jalla” äkkiä viet meidät sinne! ”

Intialainen paukkaa ulos kojustaan ja rupeaa johdattamaan meitä ohi eläimiä myyvien kojujen, ja loputtomien kangasvalikoimien kohti basaarin viimeistä nurkkaa. Veljenpoika on onnessaan ja kuvaa matkan kaikki pienet yksityiskohdat digikamerallaan. Vihdoin viimein loputtoman mutkittelun jälkeen, aivan basaarin perältä löytyy kauppa. Täydellinen vanhojen esineiden putiikki. Intialainen tönäisee meidät sisään ja huikkaa arabimyyjälle: ”nämä tarvitsevat lamppuun henkeä!” 
Nuori arabimyyjä meinaa tukehtua pähkinäänsä, jota juuri pureskeli, ja toistaa kysyvästi ”ai että mitä?”
Svanski vinkkaa myyjälle ja sanoo, että nyt etsitään sellaista lamppua jossa olisi henki sisällä! Tuolla intialaisella kun ei ollut ainuttakaan, vaikka kiillotettiin kaikki sen lamput.
Ihana Arabi on salamana juonessa mukana ja sanoi, että ei hänellä hyllyssä ole toimivaa mutta basaarin kellarissa olisi. Samassa hän jo ohjasikin meitä pieniä vaappuvia puurappuja pitkin kohti hirveää pölyistä ja pimeää kellaria. Ja veljenpoika kuvasi niin vimmatusti, että salamavalot vaan räiskyivät kellarin pimeydessä. Kellarin pahvilaatikosta sitten löytyi, kuin löytyikin lamppu, kuparinen jossa pari ihanaa punaista (jalo) kiveä… No ne kiilteli siihen malliin, että minä ihastuin. Huudahdin heti: ”siinä se on, taikalamppu!”
Myyjä nappasi lampun ja vapautti meidät takaisin maanpinnalle, siis kauppaan, tarinan taso pysyy edelleen pilvissä.

Myyjä nouti kiillotus rievun ja alkoi puhdistaa lamppua. Mitään ei tapahtunut.
Sitten hän kysyi kenelle lamppu oikein oli tulossa? Svanski ja minä osoitettiin veljenpoikaa, joka silmät suurina tuijotti tapahtumasarjaa ja selkeästikään hän ei enää ymmärtänyt, onko kyse vitsistä vai ovatko nuo kaikki ihan hulluja.
Myyjä lykkäsi lampun veljenpojalle ja käski hänet kiillotustyöhön. Samassa minä huomasin jotain tapahtuvan.
Helena: Näittekö? lampun piipussa??!
Svanski, myyjä Veljenpoika: Ei mitä?
Helena: joo sieltä tuli pieni savu, kiillota vielä lisää samasta kohtaa!
Veljenpoika kikattaa meidän hulluudelle ja totiselle asenteelle, mutta kiillottaa silti.
Myyjä: Kyllä minäkin näin, se toimii!

Veljenpoika oli innoissaan, hän halusi ostaa lampun. 
Alkaa hirveä tinkaaminen. Hinnasta ei millään meinata päästä yhteisymmärrykseen. Vasta kun ollaan saatu aikaiseksi könttähinta kynttilätähdelle, ja parille koristekiraffille ja lampulle Svanski on 10 rialin päässä haluamastaan. Mutta myyjä ei luovuta hänen mielestä lampunhenki maksaa helposti 100 rialia, joten kyseessä on polkuhinta. Svanski ei hyväksy, anelee myyjältä armoa koska hänellä on muutenkin niin tiukkaa, kun vaimo tuhlaa kaikki hänen rahansa, myyjä tarjoaa vaimosta 5 kamelipatsasta. Silloin hermostuu vaimo eli minä! Huudan Svanskille, että jos vaihtaa mut viiteen kamelipatsaaseen, niin on hengenlähtö kovin lähellä. Myyjä innostuu uudestaan, ”mutta älä noista uhkailuista huoli, sullahan on lamppu mistä voit ladata lisähenkeä.”  ”Saat lampun, kynttilätähden ja seitsemän koristekamelia ja minä otan  vaimon.”
Veljenpoika on kauhuissaan ja tarjoutuu jo maksamaan ylihintaa. Svanki ei luovuta, minä kiljun, koska en halua vaihtaa paikkaani koristekameleiden kanssa, myyjä taistelee taktikoiden vasta tarjouksia. Kun ollaan 10 koristekamelissa, veljenpoika ei enää oikeasti tiedä, mitä tapahtuu ja hänen kasvoillaan on kauhistunut ilme. Kun tinkaus älämölöä on jatkunut tovin, myyjä lopulta luovuttaa. Hän kättelee Svanskia ja sanoo ottavansa mieluummin rahat, sillä vaimo huutaa aivan liian lujaa ja on muutenkin liian ärhäkkä.

Kun päästään ulos kaupasta Svanskia ja minua naurattaa hieno esitys ja veljenpoika on aivan pää pökerryksissä, ”Te ootte aivan sekasin!”  ”Tää oli paras ostosreissu ikinä.”
Svanskin kanssa ollaan samaa mieltä, vaikka häntä harmitta, että ei saanut minua vaihdetuksi koristekamelilaumaan. No ensikerralla sitten paremmat kaupat. Myyjä huuteli vielä perään, kai tulette uudestaan minulla näitä lamppuja riittää, lentäviämattojakin on jos hinnasta sovitaan.



perjantai 11. marraskuuta 2011

Rahtivapaat joulukoristeet


Mun joulukoristelut aiheuttavat yleensä enemmän hilpeyttä kuin, esteettisesti arvostettuja kannanottoja. 
Mun edellisessä työpaikassa olin ainoa, joka aidosti innostui joulukoristelusta.
Joulukoristeisiin puettu ravintola keräsi lukuisia kommentteja, niin asiakkailta kuin kollegoiltakin. Eräs asiakas sanoi koristelujen olevan sitä luokkaa, että vain ”turkkilaisen kebabpilan” logo puuttuu. Olin ilmeisesti jo ennakoiden saanut koristeluihini arabimaailman tuntua, vaikka en vielä viime jouluna tiennyt mitään tänne muutosta. Otin ylpeydellä vastaan palautteen se varmasti tarkoitti sitä, että ravintola tursusi basaarimaista mausteiden tuoksua ja värien harmonista runsautta.
Yksi kollegoistani huomautti, että katonrajaan ripustamani koristenauha jää ikävästi kesken. Hän varmaankin kaipasi vielä lisä kimallusta, mutta ajattelin sinä vuonna olla minimalisti kimalluksen suhteen.
Toinen kollega ilmoitti, että saan sitten aivan itse kerätä pois loppiaisena, kaikki nuo ripustamani kimaltelevat teko-omenat. Hän ei niihin sormellakaan aio koskea. Tietysti toisille joulukoristeiden pois kerääminen aiheuttaa ahdistusta, mutta minä en sitä sure, voihan pääsiäistipuunkin hiukan laittaa glitteriä, se lohduttaa.

Svanski kielsi jo viimevuonna rahan tuhlaamiseen tolkuttomaan määrään joulupalloja. Joulukoristeita ei meidän perheessä saa laittaa esille ennen joulukuuta. 
Hirveitä sääntöjä, siksi olenkin kehittänyt marraskuulle niin sanotun piilojoulukoristelutekniikan. Kullan kimaltelevat tähtiverhot, eivät ole joulukoriste, vaan yksinkertaisesti vanhat verhot piti laittaa pyykkiin. 
Kanelilta tuoksuvat koristekorit, ovat vain tuomassa mukavaa hajua olohuoneeseen, ei kaneli ole millään tavalla joulukoriste!  Ja punaiset koristenauhat, ne vain pitävät hiukan räjähtänyttä koria kasassa. Täysin käytännön sanelema asia, ei mitään tekemistä koristelun kanssa.

Kun joulukuu sitten saapuu, niin voi sitä pallojen ja glitterin määrää. Minä koristelen runsaalla kädellä ja suunnittelen jouluherkkuja, apunani tuhat erilaista ruokareseptilehteä. 
Svanski, se vaan samaan aikaan muistelee kaiholla, niitä lapsuuden kommunismin ajan jouluja, kun ei ollut mitään ylimääräistä krääsää ja joulua vietettiin salassa naapureilta, matalalla stressittömällä profiililla. Voi Svanski ressua, se ei tiedä enkelikelloista ja ikkunajouluvaloista mitään, mutta minä tiedän kaiken. 
Ainoa vaan, että usein kaupan joulukoristeet tarvitsevat vielä lisäehostusta, jotenkin ovat niin vaisuja. Toisaalta vuosien ajan tapahtunut joulukoristeiden duunaus on tuonut minulle käytännön kokemusta, siitä mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. 80-luvulta olevaa joulutähtilamppua ei kannata glitteröidä niin, että sen ilmareiät menevät umpeen, kahdestakin eri ryystä. Ensinnäkin siksi, että mun ystävän mielestä se oli rumin asia, mitä on koskaan nähnyt. Se jaksaa nauraa ja muistuttaa tästä tyylivirheestä vielä vuodenkin jälkeen ja toiseksi, se räjähtää.

Osaatte varmaan arvata, mihin tämä alkupuhe johtaa, niin tietenkin siihen, että nyt ollaan paikassa, missä ei joulutähdet loista, eikä kauppakeskuksen ikkunaan ilmesty roboteilla tehostettuja jouluikkunoita. Ei tule illalla lumenhohtoista sinistä hetkeä, jossa naapurin jouluvalot tuikkivat himmeämmin kuin omat.
Joulukinkkua on varmaan turha odottaa aattopöytään ja se tavaratalon metrin pituinen hyllynpätkä, mikä oli säälittävä esitys joulukoristevalikoimalle, ei saa minussa pienintäkään ihailua heräämään. Lähinnä se aiheutti sisäistä tuskaa, kun järkyttyneenä tuijotin tuota ylihinnoiteltua, täysin tyylitöntä, kymmenen vuotta sitten muodissa ollutta ja todennäköisesti myös kymmenen vuotta myynnissä ollutta, halpamuovista valmistettua kimallenauhaa. Joulupallon puolikastakaan en ole nähnyt!

On marraskuun puoliväli ja normaalisti tässä vaiheessa, mun jouluvalmistelut ovat jo täydessä kimaltelevan loistokkaassa vauhdissa.
Mutta vielä eilen iltapäivällä en ollut uhrannut ajatustakaan, tulevan joulun eteen.
Joulu ei ole innostanut minua tänä vuonna millään tavalla, en pääse äidin luo joulusaunaan, tai ystävien kanssa jouluostoksille. En voi juoda pakkasessa glögiä ja tulla hivenen huppeliin, eikä minua ole kutsuttu ensimmäisiinkään pikkujouluihin. Lumesta, kinkusta ja kuusen uupumisesta puhumattakaan. Kaipaan omaa upeaa joulukoristelaatikkoa, jossa jokainen koriste muistuttaa edellisistä jouluista, ystävistä ja perheestä. Luulin jo, että tänä vuonna minut on vallannut joulumasennus, ei joulukimallus kuten normaalisti.

Eilen kävelin pitkin mutkikkaan basaarin kujia, kun pohjoisesta puhaltava kylmä tuuli puhalsi kasvoilleni ja samalla siihen maustekauppiaan anis, kaneli, neilikka valikoimaan. En tiedä oliko se tuo tuuli, vai mikä? Mutta masennukseni katosi, kuin mausteiden tuoksu ilmastointilaitteeseen ja joka vuotuinen jouluhulluus pääsi valloilleen. Selittämätön tarve saada ympärilleni glitteriä, palloja ja koristenauhoja.  
Hulluna pyyhälsin maustekauppaan ja ostin älyttömän määrän kokonaisia mausteita, ruusunlehtiä ja muita kuivia kukkia. Rohmusin kimaltelevaa kangasta yhdestä kojusta, upeita helmiä toisesta. 
Tämän vuoden joulu ei olekaan täynnä Ikeanpalloja vaan itse tehtyjä ”maustekoristeita” ja kankaiden kimallusta. Pörhälsin pitkin basaarialuetta ja käskin myyjä parkoja pussittamaan minulle kaikkea joululta tuoksuvaa tai joululta näyttävää. Olin intoa täynnä ja pääni pursusi erilaisia ideoita, siitä kuinka kanelitankojen ja glitterin yhdistelmästä muodostuu upeita koristeita. Juuri sopivia itämaiseen joulupöytään, jossa kinkun voi korvata vaikka hummerilla ja sillin tilalla on etana tai vaikka osteri.

Siinä koristeita väsäillessäni tajusin, että ei joulukoristelu tarvitse niitä vuosien varrella kerättyjä palloja ja kulkusia, vaikka niillä kaikilla onkin jokin oma tarinansa. Kyllä näissä glitteriliiman peitossa piileskelevissä kanelitangoissakin on tarinoita ja ne tuovat mieleen samalla lailla joulumuistoja. Anistähtiä liimaillessani taikataikina sydämiin kikattelin yksinäni ja pääni tulvi onnellisia muistoja. Ei muistot olekaan vangittu esineisiin tai rutiineihin tai ruokiin, ne on ihan täällä tallessa pään sisällä ja niiden tuominen tänne kauas ulkomaille on lentorahdissa kaikenlisäksi ilmaista.

Pohjoisesta tunsin tuulen tulevan,
Ystävän naurun luulin kuulevan.
Glitteriä ympärilleni heitin,
Ikäväni sillä peitin.
Lohtua kimalluksesta hain,
Mutta vain suuremman ikävän aikaan sain.
Ystävän kanssa yhdessä naurettu aika,
On suurempaa kuin yhdenkään koristeen tuoma taika.
Kimallusta sulle laitan pohjoisilla tuulilla,
Hymyksi sen toivon muuttuvan sun huulilla.

tiistai 8. marraskuuta 2011

Eksyminen on mielentila

Mun isäni oli merikapteeni ja hän osasi navigoida valtamerilaivan pelkästään tähtiä lukemalla Kiinaan.
Mun perheen muut jäsenet, eivät sitten omistakaan yhtä sulavaa taitoa navigoinnissa. Siskohan ei osaa tätä taitoa yhtään. Hänelle paikasta toiseen kulkeminen tai jo pelkkä ajatuskin siitä, tuottaa sanoinkuvaamatonta stressiä.

Meillä on äidin ja siskolikan kanssa tapana tehdä kesäisiä autoiluretkiä. Mikä voisikaan olla sen ihanampaa, kuin leppoisesti ajella paikasta toiseen ja välillä ihailla maisemia ja juoda kahvia maantien kupeessa. Tämä haavekuva ja ihmismielen unohtavaisuus aiheuttavat sen, että kerta toisensa jälkeen päädymme näille yhteisille kesäretkille. Yleensä äiti ja minä hoidetaan ajaminen ja navigointi ja siskolikka harrastaa syvempää filosofista mietiskelyä, milloin mistäkin aiheesta takapenkillä. 

No pari kesää sitten annettiin siskon vaihteeksi navigoida, oli kenties filosofointi lähtenyt sellaisiin sfääreihin, että äidin kanssa ajateltiin, että rauhoittuu hiukan kun lukee hetken karttaa.
Matkan oli tarkoitus tapahtua välillä Tampere- Nummi-Pusula. Alku matka menikin kivasti. Sisko tuntui navigoivan ensiluokkaisesti, ilmoitti tulevista käännöksistä etukäteen hyvissä ajoin ennen risteystä ja pysyi kartalla, ehkä jopa liiankin hyvin.

No se oli varmaan siinä vaiheessa, kun käännyttiin päätieltä pikkutielle ja siitä vielä sellaiselle mökkipolulle, kun ruvettiin äidin kanssa epäilemään, että nyt on jossain vikaa. Laskelmien mukaan matkaa olisi ollut jäljellä vielä tunti, mutta tie kapeni siihen malliin, että kohta päättyy varmasti metsänlaitaan. Epäilys vahvistui todeksi kun siskolikka käski pysäyttää auton keskellä mökkitietä punaisen ladon taakse ja sanoi, että nyt ollaan Nummi-Pusulan kirkolla. No huutohan siitä alkoi. Äiti pysäytti auton ja minä mekastin ja huusin, että ei varman pysähdytä tänne, tämä on jonkun maatalon yksityistie. Revin karttaa siskolikalta, joka puolestaan raivostui mun väitökseen, siitä että kyseessä oleva lato ei ole Nummi-Pusulan kirkko. Äiti yrittää tehdä u-käännöstä mökkitiellä ja siskolikka parkui kahdestakin eri syystä. Ensinnäkin siitä, että mitäs pistätte hänet navigoimaan, kun ei kerran kelpaa. Ja toiseksi siitä, että siskolikka inhoaa ylipäätään matkustamista ja varsinkin sitä, kun mennään vielä ja eksytään.

Kun sain kartan palaset haltuuni, alkoi uusi huuto! Emme voineet äidin kanssa millään uskoa todeksi, että siskolikka on oikeasti löytänyt kartalta Nummi-pusula nimisen maatilan, joka on 100kilometriä väärään suuntaan oikeasta Nummi-Pusulan kunnasta. Siskolikka huutaa, että siitäs saitte sanoinhan minä, että se oli Nummi-Pusula! Onko se millään tavalla minun vika jos joku yksinäinen maamies on mennyt talonsa noin hämäävästi nimeämään?
Tilanne rauhoittui ja loppumatkan minä ajoin ja äiti navigoi. Siskolikka luennoi takapenkillä siitä, kuinka ennen vanhaan ihmisillä ei ollut lainkaan sukunimiä, vaan niiden sijaan käytettiin talon nimiä ja päätyi siitä upealla aasin sillalla sukunimien ihmeelliseen maailmaan.

Sisko ei enää sen jälkeen ole navigoinut, eikä hän myöskään aja autoa. Tämä fakta on niitä harvoja asioita, joista olemme kaikki yhtä mieltä. Sisko ei aja hän kulkee junalla. Toki se, että sisko kulkee junalla, ei ole helppoa minulle tai äidille. Kun sisko lähtee liikenteeseen, on silloin meillä puhelinvalmiuspäällä ja Helsingin pääkonduktöörin puhelinnumero pikavalinnassa. Ei nimittäin ole kerta, eikä ensimmäinen, kun junaan on siskolikan reissuilla unohtunut milloin lompakko, milloin laukku, milloin koko siskolikka. Ei saanut meinaan junan ovea asemalla auki, olin vastassa ja katsoin kuinka juna lähti uudelleen liikkeelle ja sisko vaan vilkutti vaununoven ikkunasta surkeasti itse kutoma pipopäässään. Ei muuta kuin autolla raukan perään ja etsimään siskoa seuraavalta asemalta. Tai sitten häntä haetaan edelliseltä asemalta, koska juna jotenkin kummasti tuli määränpääasemalle ilman häntä. Juu ei ole helppoa siskon navigointi. Enkä sinänsä ihmettele yhtään, että hän ei pidä matkustamisesta.

Minä olenkin sitten luonnonlahjakkuus navigoinnissa. Uskon että varmuuteni varsinkin kaupungeissa suunnistamiseen olen oppinut äidiltäni. Hän opetti meille jo lapsena etelänlomamatkoilla, että eksyminen on vain mielentila. Hänen kuuluisia lauseitaan, tuntien päättömänä harhailujen jälkeen olivat: Emme me ole eksyneet, emme vain ole aivan siinä kohdassa missä suunnittelimme olevamme! Tai No..no.. no voi herranjestas, se on varmaan seuraavan kulman takana.
Hän ei suostunut myöntämään tappiotaan vaikka olimme kävelleet oudoilla Madeiran sivukujilla jo tunteja ja vastaan ei ollut tullut aikoihin, muuta kuin koditon kulkuri ja kuollut rotta. Valittaminen oli turhaa, sillä me tutustuttiin kulttuuriin! ”Katsokaapas tytöt, kun on mielenkiintoinen rakennus. Onkohan tämä jygendiä?” Me siskolikan kanssa huudettiin, että: ”Se edustaa tyylilajia bordelli! Ja me halutaan takasin hotellin altaalle!”  Mutta äiti oli sitkeä, kiertokävely jatkui niin kauan kunnes sattumalta löydettiin takaisin tutuille kulmille. Silloin äiti sanoi. ”no niin! minähän sanoin se on aivan kulman takana”.

Niin eksyminen on mielentila, siksi nykyään minä navigoin ja Svanski ajaa. Olen kehittänyt erinomaisen hyvän kaupunkinavigointi systeemin täällä uudessa kotikaupungissani. Se on ensiarvoisen tärkeää, sillä liikenteeseen keskittyminen vaatii aikaa ja tienviitat ovat usein arabialaista aaltoviivaa.
Olen kartoittanut reitit eri paikkoihin niin, että seuraamme tiettyä pilvenpiirtäjää tai vesitornia tai muuta korkeaa rakennusta. Laskemme koordinaatteja myös liikenneympyröittäin. Venetsia-kauppakeskus on 12 liikenneympyrän päässä, josta liikenneympyrä numero 9:ssä tulee ottaa ensimmäinen ulos meno, muissa vasta toinen. Kotiin pääsee seuraamalla Hotel- Intercontinentaalia, yöllä sen tunnistaa kullanhohtoisista kattovaloista. Lenkkeilyradalle pääsee, kun suuntaa vesitornin ja Stadioninmaston väliin.

Kaupungissa on helppo suunnistaa, mutta täällä joutuu myös navigoimaan paljon kaupungin ulkopuolella ja se onkin jo haastavaa. Maamerkkejä kun ei ole, on vain hiekkaa. Ei tästä ole kuin muutama viikko aikaa kun Svanskin kanssa navigoitiin pitkin aavikkoa löytääksemme eräälle suositulle uimarannalle.

Täällä ei turhia mainoskilpiä reitin varrelle kylvetä, tai sitten jo lähtökohtaisesti oltiin 100 kilsaa pielessä. Varustuksena meillä oli paljon vettä, ydinkeskustan kartta, jolta olimme poistuneet jo tunti sitten ja tieto siitä, että meidän tulee suunnata kohti öljynporaustorneja kuitenkaan ohittamatta moottoritietyömaata. No sanomattakin selvää, että eksyttiin ja löydettiin lopuksi itsemme Saudi-Arabian rajalta. Ja varmaan vielä enemmän sanomattakin selvää, että jos mies ajaa ja nainen navigoi ja eksytään, niin kyseessä on miehen virhe. Tajuton riita! Eksyneenä keskellä aavikkoa. No saatiin lopuksi niiltä rajamiehiltä hiukka uusia koordinaatteja ja päästiin onnellisesti rannalle.

Mun Serkkulikka on ammatiltaan jonkun sortin metsä- ja maa insinööri ja häneltä olen saanut hyviä neuvoja niin sanottuun luonto navigointiin. Tällaisia ovat muun muassa se, että muurahaispesä on aina etelään päin. Sammal kasvaa runsaammin puun pohjoispuolella. Tai että puut taipuvat jo niin kaukana rannasta, pois rannasta päin, että itse ei vielä rantaa näe lainkaan. Erittäin hyviä ohjeita aavikolla. Näiden avulla navigointi onnistuu varsinkin, jos on hyvin kestävä ihmissuhde.

Svanski siinä meinaan hiukan kiroili, kun tutkiskelin aavikolla vaeltavaa yksinäistä muurahaista ja pohdin onkohan se matkalla etelään päin pesälleen vai kenties pohjoiseen päin, pois pesältä. Tai kun yritin paikallistaa puuta keskellä aavikkoa, että olisin voinut tutkia mihin päin se on kallellaan, että löytyisi ranta. Ikävä tosi asia on vain se, että palmut tuppaavat kasvamaan suoraan taivasta kohden. Svanskin mielestä on melkein jo lottovoitto, jos ylipäätänsä löytää aavikolta puun, niin että samalla logiikalla voi vaan etsiä reitin suoraan kotiin.

Näin hän se vaan menee, rotat lähtevät ensin uppoavasta laivasta ja maailman erilaidoilla vesi pyörii eri suuntaan viemäristä alas. Perille löytäminen on usein vain ajan kysymys ja eksynyt on vain sellainen joka ei enää jaksa navigoida. 

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Kaverille kans!

Se on kai se ja sama mitä teen, niin aina lähtee hiukan "mopo keulimaan". Syynä tämänkertaiseen yli-innostukseeni saattaa piileskellä siinä hirveässä totuudessa, että mulla ei oikeasti ole sosiaalista elämää. Joten olen innostunut vahtaamaan tätä blogia ja siellä mahdollisesti käyvää lukijakuntaa.
Olin tosi ylpeä mun kahdeksasta lukijasta, kunnes eksyin vahingossa sellaiselle, askarrellaan paskarrellaan, ihania tunnelmakuvia kodista ja sen eri juhlista sivustolle. Siis vaikka halkesin kateudesta, koska blogilla oli 100 rekisteröityä lukijaa ja sivuilla oli vieraillut ihmisiä tuhansia kertoja, oli pakko myöntää että itsekin jäin tuijottelemaan noita kauniita tunnelmakuvia useaksi minuutiksi. Tuli sellainen rauhoittava olo, ja ihana ajatus siitä, että onpa tuon ihmisen kotona ihanaa ja elo leppeää.

Sitten heräsin valkoisesta pilviunesta ja latasin itseni täyteen taistelutahtoa. Minäkin haluan noin ihanan blogin. Verenmaku suussa ja pikku digikamera kädessä pörräsin ympäri taloa etsien tunnelma kuvia… On tietysti aivan eri asia ottaa tunnelmakuvia käsityöihmisen kauniissa pitsipuuhuvilassa, joka on täynnä yksityiskohtia, kuin keskellä hiekka-aavikkoa olevassa valtion asunnossa, jonka on sisustanut joku muu ja omien tuomiesi tavaroiden määrä oli rajattu 20 kiloon. Ei edes aaltomaljakkoa tästä huvilasta löydy, että olisi tunnelman sijasta edes suomalaista muotoilua keskellä aavikkoa, olisi saanut kuvaan kivan kontrastin. Ainoa asia mistä edes pikkaisen löysin tunnelmaa, on makuuhuoneen suurta sotaa aiheuttaneet pinkit räsymatot, joita mun itäeurooppalainen mieheni ei voi käsittää alkuunkaan. Sen mielestä ne ovat lattialle tippuneita rättejä. Täysin älyvapaa sisustusidea, joka voi vaan tulla mun päästä. Voitte siis kuvitella, kuinka hän piti minua tervejärkisenä, kun löysi minut pokkarikameran kanssa keskellä päivää makaamasta makuuhuoneen lattialla ja ottamassa tunnelmakuvia kyseisistä räsymatoista. Työkseen papereita leimaava mieheni ammattimaisin ottein, leimasi mut täysin kajahtaneeksi ja tuomitsi blogi-kirjoittelun ja facebookissa roikkumisen mun sekoamisen kulmakiviksi. Yritin selittää kuinka haluan lisää lukijoita laittamalla blogiini tunnelmakuvia. Mies tästä oikein innostui ja oli sitä mieltä, että jos en saa lukijoita blogiini teksteilläni, niin noiden älyvapaiden mattojen kuvaaminen tuskin auttaa. Noiden kuvien vuoksi leimaannutaan vielä molemmat hulluiksi ja hän menettää varmaan työpaikkansakin, jos kuvat noista idioottimaisista lattiaräteistä leviää nettiin. Jälleen kerran yritin selittää räsymattojen funktiota ja merkitystä suomalaisen sisustuksen kulmakivinä, mutta jälleen kerran kauneus ihanteemme eivät kohdanneet.

Mies kuitenkin tuli episodin ansiosta siihen tulokseen, että minun on vihdoin ja viimein löydettävä oikeita ihmisystäviä, ihan livenä täältä paikanpäältä. Mä vähän hermostuin! Tietenkin haluan oikeita ihmiskavereita, mutta koska en ole töissä tai mukana missään harrastuksessa, niitä on vaan kovin vaikea löytää. Miehen mielestä tein asiasta taas liian vaikeaa: ”siellähän sinä ramppaat ruokakaupassa ihmisten keskellä harvase päivä, rupeat vaan keskustelemaan”.

Olen nyt sitten mieheni innostamana yhden aamun etsinyt kavereita ruokakaupasta. Musta tuntuu että olen outo hiippari, mikä ostoskärrejä työnnellen vahtaa viattomia ihmisiä.
Mun kauppaystävyys saldo oli heikko. Näin yhden pariskunnan, mikä oli ihan suomalaisen näköinen, törmäsin ”vahingossa” niiden kärryyn ja sanoin suomeksi anteeksi, ovela keino selvittää kansalaisuus. Tuo ehkä tanskaa keskenään puhuva pariskunta kattoi mua oudosti ja sain nopeasti soperrettua anteekspyynnön englanniksi, se hyväksyttiin mutta keskustelu päättyi siihen. 
Kakku hyllyssä kohtasin yksinäisen kohtalotoverini, vanha amerikkalainen rouva valikoi kakkuvalikoimasta sopivaa tuotetta, kun hän huomasi minut samoissa puuhissa, hän kysyi osoittaen yhtä juustokakkua, että olenko maistanut onko hyvä? Häkellyin minulle puhuttiin. Sanoin en ole maistanut, mutta näyttää herkulliselta. Säälittävää! Nainen hymyili ja sanoi luottavansa näköhavaintooni ja valkkasi kakkunsa ja lähti. 
Täydellinen tilaisuus! Mutta miksi en jatkanut keskustelua?! Olisin voinut valehdella ummet ja lammet kakusta ja saada paremman vastauksen kuin ”näyttää hyvältä”.

No kauppareissulta en tullut uuden ystäväjoukon kanssa kotiin, mutta kaupan infotaululta löysin tällaisen esitteen, missä on esitelty eri naisryhmiä täällä. Ne kokoontuvat ihmeellisten ”tikusta asiaa”-asioiden takia yhteen, viikoittain. Totuus on varmaankin se, että he ovat täällä myös miehensä työkomennuksen vuoksi ja hajoavat kertakaikkiaan tylsyyteen. Ja ryhmässä on mukavempaa hajoilla kuin yksin kotona.

Olen nyt yrittänyt löytää sopivaa ryhmää itselleni, harmi vaan että hullujen suomalaisten ryhmää ei ole. On seuraavanlaisia vaihtoehtoja: Ryhmä norjaa puhuville naisille. Osaan kattavasti tuota loppuillan baarinvessassa puhuttavaa norjaa, lasketaanko se myös? Voi olla että ei, joten seuraava ryhmä.
Amerikkalaiset naiset. Usein kun esittelen itseni amerikkalaisille ja kerron tulevani Suomesta, ne ihmettelee, että missäs osavaltiossa se Suomi taas olikaan? Eli jos vaan valehtelen Suomen olevan pieni kaupunki Alaskassa niin pääsisinköhän ryhmään. Toisaalta ystävien saaminen valheellisin perustein tuntuu aika julmalta. Mitä jos jään kiinni, lennän pihalle kuin Nadonohjus? No sitten olisi tietysti hirvee liuta näitä äiti lapsi ryhmiä, viittaan kirjoitukseeni ”viisumi vesipuistoon”. Joudunko taas esittämään, että minulla on lapsi, se ei vaan koskaan pääse paikalle koska..., koska… Niin mikä olisi tarpeeksi hyvä syy lapsen ikuiseen poissaoloon? Botanic garden group, on tarkoitettu niille, jotka haluavat kehittää omaa puutarhaansa. Käykö puutarhasta keittiön nurkassa oleva Jukka-palmu?

Nää ryhmät ei ole tehty mua varten, missä on suomea puhuvat entiset tarjoilijat ryhmä? Vaivun epätoivoon. Koko edeltävän elämäni olen ollut ystävien ympäröimänä ja yrittänyt löytää itselleni miehen. Nyt kun minulla on mies, niin sitten ei ole ystäviä. Ja ystäviä kun ei voi mennä baarista iskemään, tai ruokakaupasta hakemaan (se on niin kokeiltu). Niiden hankkiminen on todella vaikeaa. Onneksi mun oikeat ystävät tulee tänne maaliskuussa, Ne raukat joutuvat koko viikon kuuntelemaan mun hölötystä,ilman suunvuoroa, koska se on eka kerta kuukausiin että saan puhua ystävälle. Onneksi oikeat ystävät ovat juuri sitä varten, että eivät moisesta suutu ja matkustavat maailman ääriin vain siksi, että ehkä salaisesti kaipaavat juuri tuota puheripulia. 

perjantai 4. marraskuuta 2011

Haaksirikkoutuneena ostoskeskuksessa

Eilen lähdin kauppaan, sehän ei sinänsä ole enää mikään mullistava uutinen, sillä olen ajanut sinne jo useamman kerran ihan omin avuin. Nyt joku tietämätön Prisman kävijä ehkä naurahtaa ”kuinka voi olla vaikeaa käydä omalla autolla yksin kaupassa?” Uskokaa vaan, kyllä se voi olla! Ja vaikka olen onnistunut ruokaostosten teossa ja autolla navigoinnissa jo useita kertoja itsenäisesti, silti tässä maassa tuppaa ylläreitä aina tulemaan, takaperin ajattelu ja hyökkäysvalmius tulee olla koko ajan päällä tai muuten on äkkiä pulassa.


Matka kauppakeskukseen sujui suhteellisen hyvin, vaikka ihmettelin suuresti paikallaan ruuhkassa seisovia autojonoja ja normaalia akressiivisempia tööttäyksiä, sillä yleensä näin aamutuimaan on vielä kovin hiljaista. Parkkihalli oli tupaten täynnä, joka tapauksessa pienellä kikkailulla onnistuin saamaan parkkiruudun itselleni. Turha syyttää kiilaamisesta, nopeat menee ensin.


Menin lunastamaan shekkiä. Tiedän niin 80-lukua lunastaa shekki! Mutta tilanne oli pakollinen koska mun rahat oli juurikin tuon shekin takana, eli 80 lukua tai ei pankkiin vaan oli painuttava.
Pankissa otin vuoronumeron 22 asiakasta ennen minua, en vieläkään voinut ymmärtää mistä näitä ihmisiä oikein tursusi kaikkialle tänään. Tyypillistä täällä, pankki tupaten täynnä porukkaa ja vain yksi kassa toimii. Kahdella muulla kassalla oli menossa jotkut hemmetin teekutsut, pankkivirkailijamiehet joivat teetä kaikessa rauhassa tuttujen asiakkaiden kanssa ja juttelivat mukavia. Juttuja sekä teetä tuntui riittävän. Asiaa heidän puoleltaan helpotti teepoika, joka kuskasi kuppiin kultaisella pannulla lisää teetä jos kuppi hiukankin näytti vajaantuvan. Kuukausi sitten olisin istunut sisukkaana suomalaisena penkkiin kahdenkymmenenkahden filippiiniläisen siirtotyövoimamaahanmuuttajan jatkeeksi ja tyytynyt kohtalooni odottaa ja odottaa. Olisin menettänyt pari kertaa hermoni huomatessani pari jonon ohittavaa paikallista ja lopuksi tullut hulluksi, kuumuuteen, kälättäviin Filippiineihin, kirkuviin huonosti käyttäytyviin lapsiin ja kaikesta draamaa tekeviin paikallisiin. Mutta koska olen sopeutunut tätä nykyä kulttuuriin, ei tilanne enää tuottanut minulle ongelmaa. On otettava vain oikea asenne! Olen helvetin tärkeä kotirouva minulla ei ole täällä aikaa jonottaa! Tärkeää on itse uskoa omaan asenteeseen, että saa sellaisen luonnollisen tiukan paskantärkeän ilmeen naamalle ja sitten vaan pelaamaan onnennumero arvontaa jonotuslippukoneen kanssa. Hetken eri vaihtoehtonappeja taottuani, tulin siihen tulokseen, että bussiness economy tiskillä on jonossa vain yksi asiakas ennen minua. Koska täällä mikään ei ole varmaa ennen kuin olet sen saavuttanut, pidin taskussa varmuudeksi myös ne kaikki viisi muuta vuoronumerolappua. Veikkaukseni kuitenkin osoittautui oikeaksi, vuoronumeroni kilahti sillä sekunnilla näytölle. Tiski numero viisi, yritysrahoitus. ”päivää haluaisin lunastaa shekin” Virkailija sen enempää kyselemättä lunasti shekin ja viidessä minuutissa olin pihalla pankista. Ja älkää tuomitko minua, sillä näin se vaan täällä menee. Tepsuttelin ulos pankista kun nuo 22 minua ennen tullutta odottivat yhä teekutsujen loppumista ja omaa valaistumistaan kulttuuriin sulautumisesta.


Yleensä kaupan edusta on täynnä ostoskärryjä, mutta nyt kun yritin tavoittaa kärriä, huomasinkin, että koko kärryparkki oli tyhjä. En voinut käsittää! Mitä kärreille oli tapahtunut? Kassojen kohdalla huomasin, erään miehen nostavan ostoskassiaan pois kärryistä ja hyökkäsin salamana paikalle ja sain kärryt itselleni. Näin toimii valpas kulttuuriin sulautunut yksilö. Ihmettelin kaupan sisäänkäynnin luona tönöttävälle turvamiehelle puuttuvien kärryjen mysteeriä. Hän nauroi minulle ja kun kaupan portit aukesivat, karmiva todellisuus avautui silmieni eteen. Jäin tuijottamaan kauppaa järkyttyneenä. Turvamies huusi Eid Mubarak! Ja melkein potkaisi minut sisään kauppaan, sillä olin jähmettynyt ovelle ja tukkinut tien muilta kauppaan tunkevilta ihmisiltä. Mun sulavasti alkanut kauppareissu ajautui täysin karille, en päässyt eteen enkä taaksepäin siinä ostoskärrien, juhlajärjestely stressin uuvuttaneiden perheen äitien ja palvelijoiden sekamelskassa. Takerruin ostoskärriini kuin uppoava pelastusrenkaaseen, yritin puskea läpi kaaoksen, mutta lopuksi minun oli myönnettävä tappioni. Päästyäni puutarhakalusteosastolle asti, luovutin ja rojahdin istumaan puutarhakiikkuun. Oli pakko myöntää, että vaikka olen varsin sopeutunut tähän kulttuuriin, on näillä paikallisilla kuitenkin ryysiminen jo syntyessä veressä ja he ovat koko ikänsä sitä treenanneet, ei auta mun parin kuukauden taktinen harjoittelu ja hyökkäysilme vielä tällaisessa tosi tilanteissa kuten Eid Mubarak! Vaikka olin suoriutunut pankista sulavin liikkein kuin kala vedessä, nyt räpiköin kuin veteen yht äkkiä heitetty kissa.


Siinä kiikussa istuessani ja hulluja hamstraajia seuratessani tutkin upeasta älypuhelimestani, mistä tässä hommassa mahtaa oikein olla kyse. Svanski osti mulle tämän puhelimen, sillä on aivan mahdotonta soittaa tai laittaa tekstiviestiä, mutta just tällaiseen netistä tiedon hakemiseen on aika kätevä laitos. No niin mysteeri ratkes sillä sekunnilla kun googelsin tän mystisen eid mubarakin, jouluun verrattava juhla kaupat kiinni seuraavat 5 päivää ja sitä rataa etiäpäin! Ensin mulle tuli kylmä hiki, paniikki, että nyt munkin on tonne mentävä kauheella höyryllä hamstraamaan ruokaa 5päiväksi, mutta sitten muistin meidän iki ihanan kulmakaupan, jota pitää tämän maailmankolkan näkövinkkelistä katsottuna väärä uskoinen intialainen ja se ei taatusti sulje kauppaansa jonkun Eid Mubarakin takia. Joten paniikki pois!
Siinä kiikussa juurikin mietin eri strategioita kaupan läpi kulkemiseen ikään kuin arkeologi pyramidin kiertoreittejä, mikä vaara missäkin hyllyvälissä piileksikään ja miten ne tulisi välttää, kun meidän Svanskin toimiston sihteeri mies rullasi paikalle tuplakärry varustuksella. Se itse puski suurikokoisena miehenä ekaa kärryä läpi juhlasta hurjistuneen kuluttajakansa ihmismassan ja hänen 10-vuotias poikansa purjehti oman kärrynsä kanssa vana vedessä ja näin heidän kulkunsa oli aika sujuvaa kaupan ihmisviidakossa. Sihteeri huitoi ja huusi niin että kauppa raikasi! ”Helena Helena mitä sinä siellä kiikussa istut! Lampaathan ovat tuolla lihaosastolla!” Mä huusin takaisin: ” Pelasta oon jumissa en pääse mihinkään! Ja osoitin itseäni ja kärryjäni, jotka olin hilannut kiikun viereen korokkeelle jossa pihakiikkua esiteltiin. Sihteeri tuhisten kiskoi yhdellä kädellä minut ja kärryt alas korokkeelta: ” Helena! Pihakiikkuja ei ostella enää päivää ennen Eid Mubarakkia, ne olisi pitänyt hankkia jo viikkoja sitten! Olet myöhässä! Sihteeri pitää kattavan luennon minulle siitä, kuinka aikataulu ja sen noudattaminen on ensiarvoisen tärkeää hyvän Eid Mubarakin suunnittelussa. Tänään ostetaan jo lampaita ei kiikkuja! Yritän sopertaa, että en ollut kiikku ostoksilla vaan ikään kuin suojassa ihmishirmumyrskyltä, mutta sihteeri ei kuunnellut! Minut ja kärryni oli sijoitettu ostoskärrykaravaanin keskipaikalle, Sihteeri navigoi, poika piti perää ja minua kuljetettiin keskellä, suuntanamme oli lihaosasto!


Lihaosaston keskelle oli tehty iso melkein uhrausalttaria muistuttava keko lampaanruhoja. Sihteeri jyräsi kuin sotatankki, keskelle ruhoja valikoivaan ihmismassaan. Mua jotenkin rupesi ällöttämään koko nahoistaan kuorittu lammaskatras. Iho oli irti mutta silmät tuijottivat jotenkin syyttävästi. Sihteeri ei tuntenut lampaiden syyttävää katsetta vaan hamstrasi pari kolme lampaan ruhoa kärriinsä. Sitten se ihmetteli ääneen: ”Helena etkö ota lammasta nyt on Eid Mubarak?!” Mä en jaksanut ruveta selittämään sihteerille että mun sivistyksessä on Eid Mubarakin mentävä aukko, eikä mulla vielä puolituntia sitten ollut mitään aikomusta juhlia koko Murabakkia, koska en tiennyt sen olemassa olosta mitään. Syytin kaikesta mielessäni Svanskia, sen tulis briiffata mua hiukka paremmin näihin kulttuurikysymyksiin ja kansallisiin juhlapyhiin. Olin jotenkin pettynyt että en ollutkaan niin sopeutunut kulttuuriin kuin luulin ja se ilmeisesti näkyi mun naamalta, tosin pettymyksen aiheuttaja tulkittiin väärin. Sopersin jotain, että koska meitä on Svanskin kanssa vain kaksi, niin tyydyn lampaan kareeseen. Sihteeri näki pettymyksen kasvoillani ja luuli varmaan että olin surullinen koska meillä ei ollut suuria suku Eid Murabak juhlia. Sihteeri selitti isällisellä rohkaisevalla äänellä: ”Tietenkin otat vaan kyljykset ja sitten tulette meidän kanssa katsomaan lampaan uhrausta ja sitten illalla tulette syömään tätä isoa lammasta meille!!” Mä olin kauhusta kankee, miksi kaikki aina tän miehen kanssa päättyy siihen, että vähintään yksi lammas pääsee hengestään? Halusin vain äkkiä kotiin ja unohtaa koko epäonnistuneen ostosretken, mutta sain kuitenkin naamalleni diplomaattisen hymyn ja suustani ulos sanat: jeee kiitos!

Tankki täyteen! (uudelleen julkaistu klassikko)

Siis mun on nyt pakko myöntää, että viimeiset viikot oon ollut tosi huonolla päällä. Oon järjestelmällisesti vihannut kaikkee ja kaikkia, varsinkin täällä mun nykyisessä asuinyhteisössä. Mua oikein rupes ällöttämään toi mun oma kiukuttelu ja kriiseissä vellominen, että päätin et nyt saa kertakaikkiaan riittää! On tässä nyt kuukauden verran itkua väännetty ja potkittu huonekaluja kuin uhmaikäinen nulikka, että nyt laitetaan tälle piste ja loppu.
Päätin ruveta vielä järjestelmällisemmin etsimään asioita, jotka ovat täällä hyvin kenties paremminkin kuin suomessa. Tämä siksi että, voin sitten mielessäni ajatella, että on se hyvä että olen ja asun nyt täällä, enkä esimerkiksi just siellä suomessa.

No ihan heti ei sellaista tähdenlennonnopeutta tullut mitään mieleen, kuitenkin muutaman tunnin sisään sain valaistuksen, se tapahtui juurikin näin:
Svanski oli käskenyt mut tankkaamaan auton, kun olin kuulemma mielivaltaisella huristelulla tuhlannut siitä kaikki bensiinit. Koska olen jo kokenut navigoitsija ja tunnen kaupungin kuin oman käsilaukkuni sisällön (eli yhtään en tiedä mitä asiat siellä ovat, mutta muistaakseni olen ne joskus nähnyt ennenkin) ei ollut mitään ongelmaa suunnistaa bensiiniasemalle.

Kun siinä sitten autossa istuin ja odotin bensiinin liruvan tankkiin, niin silloin se iski, ensimmäisen kerran viikkoihin, täydellinen tilanne ja ajattelin todellakin:" onneksi tässä tilanteessa olen täällä, enkä suomessa."

Suomessahan auton tankkaus kuuluu yksiin haastavimpiin ja triviaalisimpiin tehtäviin, mitä arkipäivässä voi esiintyä. On aivan älytöntä esimerkiksi se, että auton sisälle ei ole voitu asentaa jotain merkkiä, mistä muistaisi mille puolelle se kirottu bensatankki on sijoitettu. Insinööreiltä on aivan liikaa vaadittu kehittämään näinkin pieni mutta oleellinen yksityiskohta.


No suomessa mun tankkaus hyvin usein menee tällä tavalla. Ajan ensin tankille ja tulen aina jotenkin väärästä kulmasta siihen nähden, mikä tankki on vapaana, että joudun venkuilemaan auton kanssa ja kiertämään asemaa ympäri, jotta saavutan parhaan mahdollisen tulokulman.

No sitten nousen autosta, jäätävään räntä ja lumituiskuun. Siinä vaiheessa tukka meinaa irrota päästä ja aivot jäätyä, koska pipo on tietenkin autontakapenkillä. Tungen kohmeisin sormin ensin bonuskorttia koneeseen ja vastaan koneen typeriin kysymyksiin, kuin jossain pubivisassa konsanaan, lopulta tulee maksukortin vuoro. Tässä vaiheessa mikäli olen tuntemattomalla asemalla, hyvin usein joudun laittamaan koko homman kesken ja etsimään uuden aseman, sillä vastaani hyökkää visa-electronin ikuinen kirous! Se ei taaskaan käy! 
No tämä aseman vaihto saa yleensä stressin pintaan, sillä vitkutan autontankkausta yleensä niin kauan, että tankissa ei ole jäljellä enää kuin muisto, siellä joskus olleesta bensiinistä. 

No jos kuitenkin hypätään siihen vaiheeseen, että electron on hyväksytty, tunnusluku meni oikein ja olet valinnut tankattavan summan, löytänyt tankin vierestä luvun, mikä kertoo mille tankille autosi on sijoitettu ja valinnut luvun myös näytöltä ja vielä et ole kuoliaaksi jäätynyt olet jo hyvin lähellä tankkauksen alkamista. 
No valkaat siitä sitten oikean pistoolin ei dieseliä eikä 98 vaan jotain E-sotkua, ja sitten huomaat, että se sun pirun ranskalainen insinöörityön taidonnäyte on jumankauta väärinpäin siinä tankin edessä, no yrität kiskoa letkua auton toiselle puolelle, mutta se ei riitä. 
Luet hätäisesti sekunnit mittarista, jotka kehottavat aloittamaan tankkauksen 2 minuutin kuluessa, riskin otto yleensä kannattaa, syöksyt autoon ja huudat samalla jonossa seuraavalle tankkausta odottavalle "mä vaan käännän!" 

Ja sitten auto ihan sairaan nopeasti toisinpäin. Vauhdilla ulos autosta tankki auki ja kuin lännenlokari bensapistooli kierteellä tankkiin, aikaa jäljelllä sekuntti tai kaksi sydämmen pulssi enemmän kuin tarpeeksi, mutta vihdoin ja viimein bensa liruttautuu tankkiin. 

Koska tilipäivä on ollut ja mennyt saat lataamallasi kahdellakympillä vajaan varttitankin ja sua vituttaa, koska tiedät että sama episodi on edessä parin päivän päästä. Vaikka et edes tankkaa tankkiasi täyteen, koska finanssi politiikka sotii sitä vastaan, silti sun sormet on siinä viimassa täysin jäätyneet kiinni siihen metalliseen pistoolin kahvaan, koska hanskathan on pipon kanssa tietenkin siellä takapenkillä. 

Kun vihdoin homma on valmis ja istut takaisin autoon, sun käsilaukku on ylösalasin repsikanpenkillä ja lompakosta on uloskiskottu joka ikinen bonuskortti ja kanta-asiakas lärpykkä. Tietenkään et taaskaan löytänyt sovinnolla oikeita kortteja ja kiireessä on parempi tyhjentää laukku kokonaan. No kohmeisin sormin rupeet sitten järjestää koko kortti kavalkadia takasin paikoilleen ja tietysti se jonossa seuraava hermostuu ja hakkaa sulle jo tööttiä että menes nyt siitä jo eteenpäin.

Ihan hymy tuli noita talvisia, melkein jo myöhässä töistä, mutta bensaa on pakko saada tankkauksia miettiessä. Siinä istuin Mazdassani, joka toimii muuten kuin unelma. Ei jumitu päälle persauksen lämmitin tai lukot ja on viimeisen päälle siunattu tämä auto. Ajaa hurautin vaan tankille, se millä puolella luukku on, ei ole minun ongelma. Sähköisellä napilla avasin ikkunan, sanoin pojalle että: Tankki täyteen! Siinä bensan valuessa tankkiin luin tarjouskuponkeja, jotka joku poika tuikkasi mun käteen ikkunasta. Kun homma oli valmis annoin täydestä tankista maksuksi 50 rialia ( 10 euroa) Ja tökkäsin ikkunasta roskiin laitettavaksi myös luetut mainokset. Käsilaukku kauniisti suljettuna ja järjestyksessä repsikanpenkillä, ajelin ihanan viileässä ilmastoidussa autossani rauhassa kohti kotia

tiistai 1. marraskuuta 2011

Siunattu olkoon teidän autonne (uudelleen julkaistu klassikko)



Kolme kuukautta ilman autoa, on tuskaista tässä maassa. Kauppakeskuksessa voi ajaa gondolilla, mutta kaupungissa ei fillarilla.
Jalkakäytäviä ei ole, sen enempää kuin bussilinjojakaan.
Jollakin rikkaalla arabilla saattaa olla bussi, mihin tunkee vaimonsa ja piikansa, mutta siinä onkin kaikki, mikä edes etäisesti muistuttaa julkisesta liikenteestä.
No kolme kuukautta kärsien, ilman liikkumis vapautta, 
on kulunut siitä, kun yksi tälläinen rikkaan sheikin henkilökuntaa kuljettanut mini-bussi ei pysähtynyt punaisiin valoihin.
Se sinänsä on mulle se ja sama jos joku haluaa välttämättä ajaa päin punasta niin ajakoon, mutta jos siinä on toinen auto edessä,
niin tekis nyt ees jonkun kiertoliikkeen rotvallin kautta.
Mutta ei, tää bussikuski ajatteli, että isomman oikeudella jyrätään punasetvalot ja pikku- mazdat siinä samalla kertaa.
Nyt vihdoinkin saatiin auto sitten takaisin käyttöön, mutta Svanski on vieläkin ihan ihmeissään, kuinka tää auto on niin onnettomuus altis?
Ollaan omistettu se neljä kuukautta ja tänä aikana se on ollut kolmessa eri onnettomuudessa ja ainoastaan yhden kuukauden verran käytössä.
Koska muut ajat se on lojunut huoltamolla.
No, Svanskin toimiston arabiväestöön kuuluvalla sihteerillä oli tähän selkeä ja suora vastaus.
Se oli sitä mieltä, että auto joutuu koko ajan onnettomuuksiin, koska emme ole sen oston yhteydessä suorittaneet uhrilahjaa Jumalalle.
Hän suositteli auton kokoisessa ostoksessa sopivaksi uhrilahjaksi vuohta, sillä hän oli oman maasturinsa suojannut juurikin vuohella ja hyvin on riittänyt vakuudeksi.
Minä olin sitä mieltä, että jos nyt vaan kumminkin otettaisiin täys-kasko ja jätettäisiin vuohen uhraukset vähemmälle.
Sihteeri nauraa hörötti, että mitä luulet sen auttavan! Voit ehkä saada autosi seuraavan kerran huollosta kolmen kuukauden sijaan 12 viikossa.
No Svanski koitti vielä kompata mua, hän varmaan muisti alkukesän katkarapujen lahtaus operaation ja kuinka niidenkin henki oli tiukassa,
ei varmana saatais Svanskin kanssa vuohelta nirriä pois.
Se ilmoitti, että hänellä oli Jordaniassa maassturi eikä uhrannut sille vuohta ja ei silti ollut onnettomuudessa neljään vuoteen.
Mä olin jo ihan et ha haaa sihteeri on todistettu uhreineen ulos väittelystä.
Mutta sihteeri ei lannistunut, se heitti kehiin visaisen kysymyksen:"mistä ostit sen maasturin?"
Svanski: "käytettyjen maasturien kaupasta"
Sihteeri: "No tietysti! Se edellinen omistaja oli jo uhrannut sille vuohen ja siksi suojaus oli vielä voimassa!!! daaa
No tässä kohtaa minä yritin olla nokkela, mutta minkä minä kierolle arabimiehelle mahdan....
Helena: " No ehkä tämänkin auton entinen omistaja on jo uhrannut vuohen ja kyse ei olekkaan mistään uhrilahjoista vaan puhtaasti onnettomuudesta.
Sihteeri:" Ei ole sellaista kun puhdas onnettomuus, se on aina heikon uhrauksen syy jos sattuu tapahtumaan minkäänlainen onnettomuus!"
"Ja sitä paitsi mistä ostitte ton auton?"
Svanski (mutisee):" Venäjän suurlähetystöstä!" Hän jo selvästi näkee pienessä mielessään kuinka on hävinnyt tän väittelyn ja mihin se tulee johtamaan.
Sihteeri:" hahaaa! Ja Helenakin varmasti tietää että venäläiset on ortodokseja eikä ne uhraa vuohia!
Helena: Ehkä ne siunasi auton ortodoksi menoin?!
Sihteeri: Ehkä siunasivat, ehkä ei?! sinähän sitä autoa ajat! (selvästi loukkaantuneena)
Mun päässä alkoi sumentumaan ja aloin voida jo valmiiksi pahoin,  
koska pelkäsin että kohta toi hullu mies raahaa tänne eläviä vuohia ja rupee niitä tossa parkkipaikalla lahtaamaan.
Mä hoin vaan itselleni että:" mieti Helena mieti, nyt joku terävä vale millä pelastat tilanteen ajautumasta kaaokseen."
Ja hups vaan, vastaus lennähti mun mieleen.
Helena: "Mun isäni olikin merimies ja se aina siunasi sen alukset tietyin seremonioin ja koskaan hän ei joutunut onnettomuuteen,
paitsi ehkä kerran Kiinan edustalla, mutta silloin hän oli itse juonut siunaukseen tarkoitetut skumpat ja laivan siunaus näin ollen oli hiukan huteralla perällä."
Sihteeri: "Jaahas ja kuinka tämä merimies-uhraus sitten oikein menee?"
Helena: "Otetaan skumppapullo ja rikotaan se auton kylkeen ja lauletaan sitten käsisydämmellä perinteistä suomalaista siunauslaulua."
Sihteeri:" No tässä tapauksessa, koska ootte ulkomaalaisia, voidaan kokeilla."
Svanski (huutaen kauhusta): "Että nyt kun mun auto on vihdoin saatu huollosta ja pellit on maalissa ja suoria! Te kaks neronleimausta rupeette viskoon sitä lasisilla skumppapulloilla!!!? Ei muuten tuu tapahtumaan!!
Me oltiin sihteerin kanssa hiukka loukkaantuneita, koska nää seremonia järjestelyt ja niihin liittyneet kompromissit olivat sangen haastavia.
Ja nyt Svanski aikoi pilata kaiken, koska pelkäsi että autoon tulee pikku naarmu!
Onneksi Svanskin kollegan vaimo pelasti tilanteen viime metreillä, sen mielestä uhriksi käy se, että yksi suihkuttaa skumppaa auton päälle ja muut laulaa,
tämä sen vuoksi että nyt on Ramada ja skumppa on paljon arvokkaampaa, kun sitä ei oikein mistään saa.
Koska kollegan vaimo oli näin hienosti diplomaatti täytyi minunkin päteä, lupasin tuoda seremoniaan valokuvan mun serkun vuohesta,
joka uhrattiin viimekesänä ilman sen suurempaa syytä (oikeesti se kuoli ylensyöntiin) jos se voitais hyväksyä niin kuin jälkikäteis uhrina?
Tämä kävi sihteerille ja näine menoineen automme siunattiin käyttöön. Printattu vuohenkuva konepellillä, kun Svanski suihkutti auton päälle
skumppaa ja me muut laulettiin käsisydämmellä "lentäjän poikaa" auton suojaukseksi.
Miten niin täällä ei ole mitään järkevää tekemistä Ramadan aikaan?
Mä ehdotin et voidaan tehdä tästä bisnes.
Siunaus kaikilla eri uskonnon lajeilla, siunaamme kaiken autot, veneet ja vaikka lastenvaunut.
Tyylillä ja kokemuksella!
Musta on ihanaa kun aikuiset ihmiset lähtee mukaan kaikkeen hassutteluun, vaikkakin toi sihteeri taisi kyllä olla ainoo, joka oli henkeen ja vereen ihan tosissaan.