perjantai 18. marraskuuta 2011

Optimistijolla lenkkipolulla

Täällä mukavaa on se, että koskaan ei pääse totaalisesti tylsistymään. Jos et ole viikkoon käynyt keskustan pilvenpiirtäjien varjossa pörräämässä, niin voit olla varma että kun seuraavan kerran sinne eksyt, niin jo on uusi pytinki noussut johonkin kadunkulmaan. Raha kun täällä, on se ainoa asia, mikä ei muodostu ongelmaksi.

Eilen mentiin tuohon läheiseen kulttuurikeskukseen, siellä kun on se uusi yöranta, jossa voi käyskennellä kuunvalossa hiekalla ja nauttia meren tyrskyistä. Tai minun mielestä se on uusi, koska se avattiin vasta kuukausi sitten. Sinne siis suunnattiin. Haaveilin jo kerryttäväni simpukankuorikokoelmaani ja parantavani kotirouvanstressiäni meren pauhulla. No arvatkaapa mitä? No ei se taas mennyt, ihan niin kuin ajateltiin. Täällä kyllä harvemmin menee.

Paras suunnitelma, minkä täällä voi tehdä, on että mennään paikkaan A ja katsotaan mitä tapahtuu. Se saattaa toteutuakin. Turhaa on väsätä monimutkaisia suunnitelmia, joissa paikan B ja C kautta mennään A:han ja niin edes päin, ei meinaan tule onnistumaan. Sillä todennäköisesti jo matkalla kohteeseen B, joku menee vikaan ja koko homma menee uusiksi.
Sama kuin ruokakauppaan ei kannata mennä valmiin menun kanssa, et varmasti löydä ainuttakaan raaka-ainetta, vaikka juuri viimeviikolla niitä oli siellä pinoittain. Myyjille itkeminen ja valittaminen on turhaa, sillä jos jumbojetissä, mikä kuljettaa tänne vihanneksia, ei ollut tomaattia, niin tomaattia et sitten saa. Jollei illallisbudjettisi ole sitten sen verta löyhä, että itse lähdet yksityiskoneella sitä tomaattia Toscanan auringon alta hakemaan. 
Ei tule tapahtumaan virkamiestason palkoilla.

Joskus minut valtaa täällä sairas vahingonilo, kun muistelen opiskeluaikani iltatyötä elintarvikekaupan liha- ja kalatiskillä. Siinä kun yksi, jos toinenkin asiakas hajoili. Kun milloin mikäkin joulu tai juhannus oli pilalla, kun talosta ei löytynyt kuin kokonaista neilikkaa, vaikka murskattua olisi pitänyt olla. Tai kun karhu olutta oli enää jäljellä vain tölkeissä, kun pulloja olisi tehnyt mieli ostaa. Kuvittelen noita pilkunviilaajia tänne, kuinka ne hajoaisivat paikallisessa valintamyymälässä sekunnissa ja turhaan kiroilisivat ja sättisivät Filipiinimyyjää, jota A) ei kiinnosta ja B) joka ei ymmärrä mitään, jos hänelle huudetaan. Tämä ajatusleikki saa minut aina hihittelemään yksikseni.
 No niin tämä vaan muistutuksena, nyt kun ryysäätte sinne jouluostoksille, ei joulu tule suunnittelemalla ja rutiineihin takertumalla, se tulee tunteella hetkessä elämällä. Niin kuin hyvät ikimuistoiset asiat yleensäkin. Ja asiakaspalvelijan kiduttamisella et voita muuta, kuin sen, että sinulle nauretaan hänen kodin joulupöydässä.

Apua! karkasi nyt kyllä tämä juttu! Asiaan…
Mentiin siis sinne rannalle ja taas se sama vanha merkki, mikä pitäisi jo osata tunnistaa.
Kaikki paikat olivat täynnä autoja ja ihmisiä, jopa naapurimaista asti. Siinä kohtaa olisi pitänyt taas googeltaa ja tarkistaa homman nimi. Mutta jotenkin, sitä on sellainen hitaan hämäläisen ja nopean karjalaisen sekoitus, että en edes ehtinyt ajatella tarkistusta, kun jo ryysimme Svanskin kanssa kohti rantaa.

Ranta ei ollut niin kuin ennen, sen hiekka oli peitetty kauttaaltaan sellaisella puulattialla! Kyllä, tämä on totta, eivät miljonäärit kävelle hiekassa, mutta istuvat kyllä. Hiekkaan oli kaivettu syvänteitä, joihin oli sijoitettu pöytiä ja tuoleja tyynypehmustuksineen ja kristallikynttelikköineen. Helvetinrikkaat siellä kökkivät hiekkakuopassa ja polttelivat shishaa tai tallustelivat rantaparketillaan.
Aaltojen kohinaa ei edes huomannut, sillä ranta tursusi musiikkia ja koko rantavesi oli täynnä kylläkin upeita, käsin puusta veistettyjä puuveneitä.
Iltaranta kuunsiltoineen, oli pyyhkäisty pois, kuin eilinen vuorovesi ja tilalle oli kyhätty hemmetin venenäyttely. Oikein isot laituritkin siihen oli ehditty rakentaa. Nuo laiturit muodostivat ikään kuin tieverkoston, laivojen väliin, siellä helposti pystyi käpyttelemään ja ihastelemaan, näitä kelluvia taideteoksia matolla päälystetyillä laitureilla. Tietenkin laivat oli myös valaistu tunnelman luomiseksi valoin ja taivaalle lisävaloa heittivät, sinne tänne heiluvat (en edes tiedä kuinka monen watin) valonheitin kiilat.

Minulla meni hermo saman tien, koska upea iltakävelyni oli pilattu, enkä päässyt yli suunnittelemastani ajatuksesta rentouttavasta simpukan keräilystä.
Svanski oli innoissaan ja halusi tutustua paikalliseen jahtitarjontaan. Se osti mulle super ison vohvelin että leppyisin, vohveleilla, varsinkin juuri paistetuilla, kun on sellainen vaikutus.
Ja sitten kierreltiin ja katseltiin paatteja ja kuunareita kuvattiinkin pari, että saadaan siskonmies, tuo ikuinen veneen ostaja kateelliseksi.
Sisko kun viimetalvena sisusti keittiönsä, Gustavilaiseen tyyliin ja sai sitten ajatuksen, että siihen tyylin sopisi myös se, että omistaisi veneen. Vaikka siskolikan asunto ei olekaan eteläruotsin satamakaupungissa vaan Tampereen rautatieaseman takana vuokratalossa, vene oli silti saatava, merihenkisen ruotsalaiskartano tyylin säilyttämiseksi. Kyllä kartanon sisustukseen yksi kuunari aina kuuluu. Mies ei vaan vieläkään ole sopivaa löytänyt. On kyllä usein lähtenyt, jopa tunneiksi, sitä itsekseen etsimään.

Taas opin, että suunnittelu on turhaa ja turha valittaa jos siihen tulee muutos. Heti kun unohdin simpukat ja aaltojenkohinan, nautin suunnattomasti puuveneiden tunnelmasta. Meillä vierähti tunti jos toinenkin, siinä ihaillessa veneitä, rannan tunnelmaa ja arabimaailman joskus yllättävänkin nopeaa muutosherkkyyttä.








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentoi, kerro omia kokemuksiasi aiheesta, Ihmettele elämää muuten vaan tai tee kinkkisiä lisäkysymyksiä. Vapaa laatikko tässä siihen. Itäeurooppalaista mallia oleva sensuuri tässä päällä, joten eka luen nää itte ja vasta sitten julkasen... jos julkasen :)Mielellään kuulisin palautetta..pliis diplomaattisesti kuitenkin