torstai 20. joulukuuta 2012

Kahdeskymmenes luukku, Rimpinen


Löysin äitini istumasta tietokoneelta, tutkimassa auki jäänyttä facebookkia.
”Kenellä on tollainen koira?!
”En tiedä, joku nyt on laittanut siihen koiran kuvan! Miksi tutkit minun Facebookkia!?”
”Tuollainen valmiiksi hakattu koira!”
”Se ei ole mikään hakattu se nukkuu!! Sulje nyt se sivu!”
”Rimpinenkin aina sano, että saksanpaimenkoira on valmiiksi hakattu, sen peräkin viistää maata!”
”Kuka hemmetin Rimpinen!!??”
Karjuin, koska äitini älyttömät keskustelut joista puuttuvat aina faktat ja joihin aina ilmestyy joku henkilö, josta en ole koskaan kuullutkaan, mutta kuka minun kuitenkin oletetaan tuntevan, tekevät minussa sellaisen reaktion. Näin on aina ollut ja näin varmaan tulee aina olemaan.
”No sillä olikin aina samojedi, oli niitä montakin. Koko elämänsä piti samojedia, eikä koskaan saksanpaimenkoiraa!” Äiti huokaili ja tutkiskeli facebookista löytynyttä saksanpaimenkoiran kuvaa. Joka koko muulle maailmalle oli suloinen koiranpentu, mutta äidille vain ”valmiiksi hakattu.”
.
Olin juuri aloittamassa uuden höykytyksen saadakseni äitini pois tietokoneelta, kun hän ponkaisikin pystyyn.
”Nyt leivotaan, hopi, hopi, tässä tulee kiire!”
”Mihin tässä nyt tulee kiire?”
”Joulu tulee, me ei ehditä tekemään ruokia.”
”Meillä on neljä päivää aikaa tehdä neljä salaattia, kakku ja pari laatikkoa, eiköhän me keritä! Älä vouhota siinä.”
”Mitä?! Piti tehdä se patee, compotti, pullaa ja kuivakakkukin! Tsip tsip sinusta on tullut vanhana hidas!”
Menetin hermoni taas ja karjuin.
”Jos minä olen vanha, niin sinä olet muumio! Ja meitä on kolme syömässä, että lähteekö taas vähän mopo keulimaan tuon menun kanssa?”
”njä njä njä njä njää huoh.. mopo keulii, huoh…sitten niin…siitä lähtee henki!”
”???”
”Rimpisen poikakin kuoli, sillä oli mopo.”
”No keuliko se itsensä kuoliaaksi?”
”Ei, kai se syöpään kuoli, ikävä tauti.” Huoh
”No voi kun ikävää, nytkö se kuoli?”
”Ei kun sen täyty olla 40-luvulla, se oli jo kuollut kun synnyin.”
”argh!!! Onko tämä nyt sama Rimpinen jolla oli se samojedi?!”
”joo o saatto niillä sellainenkin olla.”
Tulen hulluksi, tulen hulluksi , tulen hulluksi!!! Nyt se leipoo kakkua ja jurputtaa, kuinka korkeatasoisessa ruoka-alan julkaisussa voi olla niin umpileekkinen ja virheellinen resepti.


Joulumysteerin 20. Luukku
(lapsille ja lapsellisille, ei perustu suoranaiseen faktaan)

Pusikon asukas

Pusikosta ei ilmestynyt monsteri, kuten Tonttu epäili, eikä koditon kulkuri, joka oli Helenan veikkaus. Kyseessä ei myöskään ollut kissa, vaikka Svanski oli asiasta valmis vaikka vannomaan. 
Kauhistunut kolmikko tuijotti pimeään pusikkoon, kun sieltä tassutteli kuun valoon pienen pieni punainen hahmo. 
”Hyi tyttö tonttu!” Kiljui Tonttu. Mutta Helena töytäisi tonttua. ”Ole hiljaa se säikähtää!” 
”Tunnetko tuon kuiskasi Svanski Tontulle” 
”No en tunne!" Sanoi Tonttu, joka selvästikään ei pitänyt siitä, että häntä luultiin tyttö tontun kaveriksi.

Helena tervehti ujon näköistä tyttö tonttua ja kysyi, mistä sinä siihen tupsahdit?” 
”Et ole korvatunturilta!” Julisti Tonttu, ennen kuin tyttö tonttu kerkesi avaamaan suutaan. 
”En niin, mutisi tyttö tonttu, olen kasvanut vankeudessa Amerikassa, mutta karkasimme tänne arabiaan jo vuosi sitten. 

Kolmikko istu järkyttyneenä hiekkalaatikon reunalla, kun tyttö tonttu kertoi hurjaa tarinaansa. Hän oli syntynyt vankeuteen amerikkalaiseen ostoskeskukseen ja elänyt siellä vuosia. Joulukoriste osastolla ja sesonki varastossa. Hänen elämänsä oli ollut mukavaa vain jouluna, lopun vuotta he olivat olleet vankeina pahvilaatikossa. Näin oli tonttu yhteisö kärsinyt vuosia, kunnes ostoskeskuksen joulutontut olivat tajunneet, että mikäli karkaavat tammikuussa kukaan ei kaipaa heitä  lähesvuoteen. 
Niinpä tontut olivat lyöneet hynttyyt yhteen ja tehneet lauma paon ostoskeskuksesta. He olivat ajatelleet, että arabia olisi tonttujen paratiisi, koska siellä joulua juhlittiin vähemmän. Siksi he olivat matkanneet koko pitkän matkan arabiaan asti. 

He olivat perustaneet oman pienen kylän erääseen puistoon ja elelleet siellä iloisesti, mutta pari kuukautta sitten oli tyttö tonttu joutunut lähtemään majastaan hakemaan vettä hiekkamyrskyn aikaan. Tyttö tonttu oli niin kevyt, että tuuli oli temmannut hänet mukaansa ja lennättänyt jonnekin todella kauas uusiotonttukylästä. 
Kaksi kuukautta, hän oli kolunnut puistoja etsien ystäviään ja perhettään. 

Tonttu niisti kuuluvasti nenäliinaansa, kun tyttö tonttu lopetti tarinansa ja Helena kuivasi vaivihkaa silmäkulmaansa. Svanski pudisteli päätään: ”Kun yhdestä autettavasta tontusta päästään, niin heti tulee puskan takaa toinen!” 
Tonttu tyttö napattiin matkaan mukaan ja kaikki neljä lähtivät kotiin nukkumaan ja syömään pipareita. Tontun ongelmaa alettaisiin ratkoa vasta huomenna.


keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Yhdeksästoista luukku Kinkku piikki


Esittelin äidilleni jouluksi hankkimiani ruokatarveaineita. Yritin olla ylpeä siitä, kuinka olin jo varautunut lähes kaikkeen ja vain muutama asia puuttui täydellisen joulumenyn tarveaineista. Äiti tutki pakastinta kriittisesti: ”Kyllä porkkanat olisi jo voinut keittää ja pakastaa valmiiksi! Minä en tekisi pelkkää lanttulaatikkoa, jos siihen laittaa bataattia, tulee kyllä aikas vinkee! Kirjota, kirjota nyt se bataatti siihen kauppalistaan!”
”Mihin kauppalistaan?” Tiuskaisin takaisin.
”Eikö ole kauppalistaa?! Tästä hommastahan ei taas tule yhtään mitään!” Karjui äiti.
Yritin rauhoittaa tilannetta esittelemällä upeaa kolmenkilon joulukinkkua, jonka ostin viikko sitten viinakaupasta. Äiti tempaisi kinkun ja rupesi tavaamaan sen tuoteselostetta. Hetken istuttuaan keittiön pöydän ääressä jäinen kinkku käsissään, hän rupesi jupisemaan jotain suolasta. Kuuntelin hetken yksinäistä jupinaa kunnes äitini rikkoi hiljaisuuden. ”Voiko suola olla jotain muuta kuin salt?” En ymmärtänyt kysymystä, äiti kysyi selkeämmin: ”Voiko suola olla englanniksi jotain muuta kuin salt?”
”No ei oikeastaan,” tiuskaisin takaisin. ”No sitten tätä kinkkua ei ole suolattu ja olemme pulassa.
”Miten niin ei ole suolattu!” Kiskoin kinkun itselleni ja tavasin tarkasti tuoteselosteen. Siinä ei mainittu suolasta mitään. Minun oli myönnyttävä, oli paljon mahdollista että äiti oli oikeassa. Kiljuin mitä me tehdään, en todellakaan halunnut selvittää Svanskille, että hän oli juuri tuhlannut 200 rialia kinkkuun, jonka valmistuksen, minä keittiön jumala, olin mokannut täysin. 

Äiti rupesi pohtimaan ongelmaa: ”Liottamaan emme enää kerkeä, on ruiskutettava. Ota kinkku sulamaan nyt ja huomenna ruiskutamme sen.” Onneksi älysin kysyä, miten tämä ruiskutus tapahtuu? ”No kai sinulla nyt on liharuisku” viisasteli äiti takaisin. ”No ei kyllä ole”, tiuskaisin äidille. ”Ei ole liha ruiskua, enpä olisi uskonut että sinulla on näin amatöörimäinen keittiö! Johan tämä menee ihan siskolikkasi meiningiksi. Millä sinä kanat sitten ruiskutat?”
”Mitkä kanat?!” Kiljuin raivoissani ja en todellakaan kestänyt sitä, että minun keittiöstäni puhuttiin samassa lauseessa siskolikan mikronurkkauksen kanssa.
”No minä vain ajattelin, että sinä olisit osannut kypsentää kanat oikein ruiskusuolaamalla, no ei kai sitä kaikkea, sitten niin, voi osata!” Huokaili keittiönvarustustasooni pettynyt äiti. 

Hetken kumpainenkin mökötti nurkassaan, kunnes äiti ilmoitti että elämä ei jatku mikäli suolaus ruiskua ei hankita. Ei auttanut itku näillä markkinoilla! Oli lähdettävä keittiötarvikekauppaan. Tiesin vain yhden, josta kyseisen ruiskun voisi saada ja se oli hintaluokkaa ökykallis.
Yritin valita kahdesta ruiskusta halvemman, mutta äiti seisoa tökötti vieressäni, kultainen lierihattupäässä ja ilmoitti, että köyhän ei kannata paskaa ostaa. Järkytyin äitini kielenkäytöstä, mutta ostin pitkin hampain törkeän kalliin liharuiskun painostuksen alla.

Svanski järjesti heti kotiin päästyämme kolmannen asteen kuulustelun, aivan kuin olisi haistanut budjetin ylityksen jostain. Ilmoitin että kävimme ostamassa liharuiskun. Sihteeri ampaisi paikalle saman tien kuullessaan keskustelumme toiseen huoneeseen. Liharuiskun! Ostit vai?! Paljonko se maksoi, olen itse harkinnut samaa! Se olisi hyvä vempain tuoreen vuohen suolaukseen. 
Yritin kiertää hintatiedot ilmoittamalla, että sihteeri saisi kyllä lainata ruiskuani. Mutta sekä sihteeri että Svanski halusivat välttämättä saada tietoonsa ruiskun hinnan. Pelko persauksissa ilmoitin hinnan. Svanski murhasi minua katseellaan, joten kiirehdin perustelemaan ruiskun tärkeyttä joulukinkun valmistus prosessia. Jätin pois ne faktat, että pari viikkoa sitten olisimme pärjänneet pelkällä suolauksella ja keskityin enemmän tämän päivän ongelmatiikkaan ja painostin sitä että ilman ruiskua ei olisi kinkkua.

Pakenin keittiöön auttamaan äitiä kinkun suolauksessa. Äiti odottelikin siellä avattu kinkkupussi keittiövadissa. ”Nuolaise tätä!” Komensi äiti hiukan paniikin omaisesti. ”No en varmana rupea nuolemaan raakaa joulukinkkua!” Kiljuin täysin sekopäiselle ehdotukselle. ”Tässä on kuule jo suola” Kuiskasi äiti. ”Ei perkule.” Kirosin ja lipaisin kinkkua, äiti oli taas oikeassa. Ovella kuului jo kolinaa, Svanski oli juuri astumassa keittiöön. Kuiskasin hätäisesti äidille ”ruiskitaan siihen näön vuoksi vain vettä!”

Pari minuutti myöhemmin ruiskimme rautaisella ammattitaidolla speciaal-suolaliuosta( hanavettä) kinkkuun, Svanskin seuratessa tätä kulinaristista taidon näytettä sivusta. Onneksi on kaksi kokkia tässä talossa.
Äidin taidon näyte kattaus kolmella liinalla!!! Mä kärsin!!


tiistai 18. joulukuuta 2012

Kahdeksastoista luukku Paraatipaikat kortilla

Poliisi voimien porchet

Tänään on Qatarissa kansallisuuspäivä. Tiesin, että jossain vaiheessa kaupungilla menisi paraati ja ehdotin äidilleni, että menisimme katsomaan sitä. Svanski kieltäytyi heti paraateista, mutta selvitti että ohjelma alkoi aamulla kello kahdeksan. Siispä kukonlaulun aikaan pystyyn ja ei kun paraatiin.
Mikään hälytyskelloni ei soinut niistä vaaratilanteista, joita yleensä tulee kun lähden äititni kanssa johonkin tapahtumaan. Luotin siihen, että olin matkanjohtaja ja tiesin mihin olimme menossa ja kuinka. No virhe, mikä virhe, jos on äiti matkassa niin matka mutkiintuu hyvin äkkiä, se nyt vaan on jokin tieteellinen fakta ja muuttumaton ikilauseke.

En mennyt vielä paniikkiin ensimmäisessä liikenneympyrässä, jossa oli henkilötietotarkastus. Äiti heilutti passiaan ikkunan läpi poliisille niin innokkaasti että meitä ei pysäytetty.Toinen liikenne ympyrä, jossa kulku oli estetty, hiukan jo ärsytti. Kun kolmannestakaan liikenne ympyrästä ei päässyt oikeaan suuntaan, otin täysin uuden kurssin ja päätin kiertää koko juhla-alueen ja viedä auton parkkiin se toiselle puolelle. Tunsin itseni ovelimmasta ovelimmaksi, kun kaarsin sivutielle ja ohitin ruuhkaiset automassat ja sujautin autoni parkkiin filippiinibasaarin sydämeen. Siitä oli vain parin minuutin matka paraatipaikalle. Siis olisi jos saisi liikkua. Mitä en nähnyt oli se, että kulman takana vaani tuhannen pakistanilaisen ja intialaisen työmiehen lauma. He myös halusivat katsomaan paraatia. Merkit olivat luettavissa kun rykelmittäin miehiä rupesi kävelemään meitä vastaa ja yritimme puikkelehtia vastavirtaan massan läpi.
Sitten käännyimme kulmasta ja olimme pulassa. Tuhansia työmiehiä ympärillä, joka puolella, kaikkialla. Emme päässeet eteen emmekä taakse. Olin juuri tarttunut äitiä kädestä, ja aijoin aloittaa hurjan ryysinnän läpi massan, kun koko massa lähti liikkeelle hirveällä voimalla.  Olo oli kuin intialaisen rock festarin lavanreunalla. Ihmisten paine oli kamala ja ne vain jyräsivät yli kuin hullut aivottomat lehmät. Ensin menin paniikkiin ja kiskoin hihittelevää äitiäni hihanpuolesta massan mukana johonkin suuntaan. Sitten yhtäkkiä olin täynnä pyhää vihaa, minua ei työmiehet jyrää, olen arabimaassa, olen korkeampaa ”kastia” Olen madam Helena!! Viha tuuppivaa massaa vastaan virtasi suonissani. Karjaisin kovalla rintaäänellä, että ”Anteeksi ja tietä” ja lähdin jyräämään massasta ulos sivusuunnassa, raahaten hihittelevää äitiäni käsipuolessa. Miehet rupesivat väistämään niin paljon kuin se siinä hetkessä oli fyysisesti mahdollista, mutta tarpeeksi että pääsimme jyräämään kohti vapaampia vesiä. Mikäli kulkuamme joku yritti estää, se sai osaksi suomalaista raivoa ja ilkeän tuijotuksen sihrusilmistäni, saatoin jopa yhdelle miehelle sihistä kuin vihainen kissa.
 Hetken panssarivaunuimitaation jälkeen putkahdimme yhtäkkiä ulos massasta ja olimme vapaat, silloin paikallinen poliisi bongasi meidät. Poliisi oli hätyyttämässä tätä mieslaumaa pois paraatista, koska se oli sallittua hupia vain perheellisille. Apuna poliisilla oli rynnäkkö suojat ja pamput. Kun poliisi näki yhtäkkiä tästä joukosta putkahtavan kaksi eurooppalaista naista hiukan paniikin omaisessa tilassa, hän huitaisi vihaisesti kädellään, äkkiä tälle puolelle, mitä ihmettä te tuolla teitte? Ilmoitin, että olimme vaan äitylin kanssa  menossa paraatiin. Meidät ohjattiin hyvin äkkiä seuraamaan, intialaisten perheellisten työmiesten letkaa. Poliisi kyllä katsoi meitä niin että ei oikein tiennyt kuuluimmeko me sinnekään.

Siellä me lompsittiin iloisesti kohti paraatia kunnes edessä oli taas poliisi väijytys. Tie oli poikki ja lähemmäs paraatia, ei tätä kansan joukkoa päästetty. Heidän tulisi katsella kulkuetta kolmensadan metrin päästä tietyömaan takaa.
Minä ja äiti olimme hiukan vielä pöllämystyneitä edellisestä höykytyksestä joten jäimme sivuun seuraamaan tilannetta. Satojen ihmisten massaa piteli paikallaan neljä poliisia, joista yksi ärjyi kuin hullu jos otti askeleenkaan lähemmäs paraatia. Tunnelmat olivat kuin Titanicin kolmannen luokan matkustajilla. Päämäärä oli jo niin lähellä, mutta kuitenkin kaukana. Meidät erotti paraatista vain rynnäkkö aita, neljä poliisia ja kolmesataa metriä ranta katua. Seurailimme hetken tilannetta, miettien auttaisiko meidän läpipääsyyn pari diplomaattista puhetta vai oliko kohtalomme sinetöity. Silloin se tapahtui. Eräs intialaistentyömiesten perheiden joukkoon eksynyt amerikkalainen perheenisä suivaantui. Hän oli salaman nopeudella saanut satapäisen perhe armeijan puolelleen ja niin intiaani perheet amerikkalaisen johtajansa voimin yht äkkiä jyräsivät poliisit ja rynnivät kohti paraatia. Sellaisella voimalla mentiin, että voin sanoa, siinä oli joukko, joka oli päättänyt nähdä paraatin. Äiti ja minä syöksyimme salamana takavasemmalle, meillä ei ollut aikomustakaan joutua uuteen väijytykseen. Kun massa oli vyörynyt ja poliisi kukistettu ja kukaan ei tuntunut kuolleen välikohtauksessa, kipitimme hännän päänä viimeisinä paraatipuolelle. Olimme saavuttaneet paraatin vihdoin.

Kun kerroimme sankaritarinaamme kotona, laittoi Svanski meidät arestiin ja haukkui minut pataluhaksi, kun olin hänen anoppinsa sellaiseen vaaranpaikkaan vienyt. Kuulemma ei kukaan tervejärkinen yritä kansallispäivän paraatiin työväenkorttelista, jos olisi oikeutettu istumaan vip-katsomossa. Turha oli selittää, että emme olisi kiikarillakaan nähneet koko vip-katsomoa ja meidän kulku sinne estettiin jo ensimmäisessä liikenneympyrässä. Turhaa, turhaa olivat minun selittelyni! Svanskin anoppia oli järkytetty ja se on minun syy. Anoppi ottaa nyt tirsaa, ehkä se tuosta vielä tokenee, hänellä tuntui kyllä vain olevan huisin hauskaa poliisirynnäkössä. Ja Svanski karjuu keittiössä, että järjestää minut ja loput lomasuunnitelmani tiukkaan tarkkailuun.






Runosuoni ei kuki,
Multa puuttuu Svanskin tuki.
Ei auta vaikka hengissä päästiin kotiin,
Ei anoppia saa viedä moisiin sotiin.
Svanski hurjasti stressaa,
Anoppi nauraa me jopa moikattiin pressaa.



Joulumysteerin 18. Luukku
(lapsille ja lapsellisille, ei perustu suoranaiseen faktaan)

Pusikossa suhisee

Helena ja Svanski kulkivat pitkin puistoa, ja sohivat sinne tänne taskulampulla ja helisyttivät pipari pussia, mutta Tonttua ei näkynyt. Svanski alkoi jo väsymään partiointiin ja tiuskaisi Helenalle: ”Mieti mitä se voisi haluta tehdä, mistä se pitää, mitä se muuten tuli tänne alunperinkään tekemään?” ”No sehän tuli niitä lapsia tarkastamaan, siksi se on täällä”, tokaisi Helena.
”No sittenhän hänen täytyy olla tietenkin… Lenkkikentällä!” Järkeili Svanski. Molemmat ampaisivat juoksuun kohti hiljentyvää leikkikenttää. Enää muutama lapsi kiikkui keinussa sillä kenttä alkoi hiljentyä yötä varten. Helena ja Svanski pyörivät sinne ja tänne, kun yhtäkkiä he kuulivat piipitystä ja mutinaa pienen leikkimökin takaa. Kun Svanski sohotti taskulampulla mökin takana istuvaa Tonttua se hihitteli hysteerisesti ja paineli navigaattorin nappeja hirveällä vauhdilla. ”Se on kuulkaa hyvä vehje tämä X-mas navigaattori, jos se vain toimii!” Julisti Tonttu. ”Missä sinä olet ollut!?” Karjui Helena raivoissaan. ”Olemme olleet kovin huolissaan!” ”Minä en ole ollut huolissani korjasi Svanski, mutta jos aiot tulla yöksi kotiin, niin nyt tossua toisen eteen!”
”Minä löysin kaikki lapset kerralla!” Hihitteli tonttu. ”Nyt vain laitan pulun toimittamaan tiedot pukille ja voin lomailla jouluun asti.
”Lähdetkö pois?” Innostu Svanski. ”Ei jään teidän luo, täällä on hauskaa!” ilmoitti Tonttu. Juuri silloin pusikosta kuului omituista rapinaa ja koko seurue jäi tuijottamaan peloissaan pimeään pusikkoon.


maanantai 17. joulukuuta 2012

Seitsemästoista luukku Licence to….. clean…



Anoppi on saapunut ja Svanski voi taas hengittää. Se juoksi eilen vielä viimetingassa pitkin kauppakeskusta etsien palasaippuaa, koska sai päähänsä, että anopilla on aina palasaippuaa. Anoppi nauroi ja sanoi sen olevan totta, koska hän kerää hotelleista aina kaikki ilmaissaippuat ja nehän tulee käyttää ennen kuin ostetaan uutta.
Anopin lento oli eilen myöhässä ja tänään ollaan hyvin väsyneitä. Tarkoitus olisi lähteä ulos, mutta tuolla Anoppi makaa sängyllä ja valittaa, että eläkeläisjumpassa käskettiin nostaa jalat niskan taakse ja se on kyllä mahdotonta. No kuulemma jumpasta saa kyllä alennusta, mutta syytäkin kun liikkeet ovat niin utopistisia.  Svanski saapui juuri toimistosta pikavisiitille kotiin, kun Anoppi esitteli jumppaliikkeitään sängyllä eli toisin sanoen yritti saada jalkansa niskan taakse. Minä huusin, että nyt loppuu tuo joogaaminen, ennen kuin tarvitsee soittaa ambulanssi. Jolloin Anoppi korjasi, että kyse ei ole joogasta vaan mummo-pilateksesta ja Svanski karjui, että en saa omalle äidilleni tuolla lailla huutaa.
Nyt anoppi puhisee mummo-pilateksen järjettömiä liikkeitä ja lukee keittokirjaa ja minä yritän kirjoittaa blogia, mikä on mahdoton urakka, koska koko ajan tulee keskeytys.
”Tää hän on vinkee, viinirypäle-sabaljoon-hyydyke, tässähän ei ole lainkaan jauhoa ja tehdään pähkinästä, viiniäkään ei ole, eikö ne ole täällä halpoja?”
”Mitä? Mitkä? Viinirypäleet vai? ”
”Ei kun pähkinät! Sabonjolee viinihän on kyllä hyvä!”
”Mikä hemmetti on sabonjolee viini??!!”
”Joo o aika vinkee, aika vinkee”
Tästä syystä tämän päivän luukku on tässä! Nauttikaa Svanskin tuliaislahjasta, Anopin tuoma tiskirätti, jonka huumorin yksin Svanski ja Anoppi voivat ymmärtää, ainakin ovat sille hihitelleet jo tunnin.

Anoppi joogaa,
Ihmettelee naapurin toogaa.
Mummo jumppaa ei tajua,
Tuleeko jostain kahvin hajua.
Hermo kohta paukkuu,
Kun Svanskikin mua vaan haukkuu.

Joulumysteerin 17. Luukku
(lapsille ja lapsellisille, ei perustu suoranaiseen faktaan)

Kadonnut Tonttu

Ennen kuin Helena kerkesi miettimään tontulle uutta ohjelmanumeroa, oli Tonttu yhtäkkiä kadonnut penkiltä. Tonttu ja navigaattori olivat poissa. Helena huhuili hetken penkin vierellä, mutta Tontusta ei kuulunut mitään. Helena palasi takasin kioskille josta kookospähkinä oli ostettu, mutta Tonttu ei ollut sielläkään. Hän kiersi läpi puiston, mutta ei, Tonttua ei näkynyt. Hetken aikaa Helena odotteli ja odotteli, mutta kun ilta alkoi pimetä, hän huolestui toden teolla. Missä se mokoma Tonttu oikein on? Hädissään Helena soitti Svanskille: ”Tonttu on kadonnut!” Hän vaikeroi puhelimeen. Svanskilta ei myötätuntoa ensin herunut: ”No sillä lailla yht äkkiä se ilmestyikin, että kait se lähtee samalla tyylillä. ”Järkeili Svanski. Mutta Helenan aito huoli sai hänet lopulta leppymään ja hän lupasi tulla taskulampun kanssa puistoon etsintäpartioon. ”Tuo mukanasi vielä pipareita!” Lisäsi Helena. ”Ehkä niiden avulla saamme houkuteltua tontun esille piilostaan!”

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Kuudestoista luukku, myrsky vesilasissa.


Tämän aamun ohjelmaan olin listannut piparikakkutalon koristelun ja kokoamisen. Hyvä homma osat olivatkin jo valmiina, mutta koriste karamellit puutuivat. Reippailuhenkisenä ihmisenä päätin kävellä kioskille. Nyt varmaan joku tarkkaavainen lukija on aivan kysymysmerkkinä. Miten niin kävellä kioskille?! Olenhan niin monta kertaa kirjoittanut siitä, että täällä ei voi mihinkään kävellä. Mutta kaipuuni kävellä kioskille, kasvoi muutama ilta sitten niin suureksi, että tein mahdottomasta mahdollista. Ja loppupelissä kävely kilometrin päässä olevalle kioskille, oli aivan lasten leikkiä.
Ensin portista pihalle ja sivutetaan omituisesti tuijottava aseistettu vartija. Sitten tyhjän hiekka tontin poikki, kohti kahden aidan tekemää risteystä, aitojen välistä hivuttaudutaan toiselle tyhjälle tontille ja sitten kipitetään kahden aseistetun vartijan kopin ohi kohti tietä. Tien yli ja moskeijan pihan läpi, kun imaami tulee vastaan niin kunniallisesti huppu päähän. Jatkan matkaani toiselle tielle. Ohitan ehkä helvetin rikkaita jyllenbergejäkin rikkaamman sheikin talon, jonka jälkeen pujahdan kahden hulppeanhuvilan välistä kulkevalle kujalle, joka johtaa suoraan suurelle liikenneympyrälle, ylitän ympyrän ja tadaa olen kioskilla.
Aikaa tähän kuluu noin vartti suuntaansa, joten aivan ihanteellinen iltalenkki reitti. Tänään oli lähdössä reitilleni kylläkin aamulla, koska halusin ostaa tarvittavat koristeet piparitalooni. Ulkona näytti synkältä joten kiskaisin hupparin niskaani ja painelin käytävään.
Ensin minua vastaan tuli Siivooja, hän tiedusteli saman tien mihin olin menossa. Kun sanoin, että lenkille hän rupesi kauhuissaan kiljumaan ”madam madam siellä sataa, ja hurjasti sataakin!” Katsoin ulos ikkunasta ja minusta näytti vain pilviseltä, joten sivuutin siivoojan varoittelut ja jatkoin alakertaan. Siellä Kollega pysäytti minut vuorostaan ja kielsi poistumasta rakennuksesta, koska ulkona hänen sanojensa mukaan velloi hirmumyrsky. Naurahdin ja painelin ovelle, jolloin Sihteeri paukkasi ylös tuolistaan. ”Helena tietääkö Svanski, että otat auton tällaisella sateella?” Lohdutin Sihteeriä, että en ollut ottamassa autoa koska olin menossa lenkille. Tempaisin oven auki vauhdilla. Raivo kimposi kurkkuuni, nuo idiootit luulevat, että en osaa ajaa vesisateessa! Näkisivätpä minut ajamassa tiettömällä metsätiellä lumimyrskyssä! Ennen kuin kerkesin nielaista kiukkuni, Sihteeri huusi perääni: ”No jos kävellen menet, niin siitä vaan! Mutta ei kovin tervejärkistä! Mitä sinä sieltä kioskilta haluat, voin hakea sinulle?!” Sihisin raivosta ja ilmoitin haluavani vain mennä lenkille ja suljin oven perässäni. Kuulin kuinka sihteeri ja Kollega kommentoivat kovaan ääneen joko kävelylenkkini tai pääni tervejärkisyyttä.
Kävelin kioskille ja sillä matkalla silmälasini saivat muutaman pisaran ja takin huppu kastui hieman. Ei siis minun mittakaavassani järin kaamea myrsky. Kun pääsin kotiin, oli siinä rivissä liuta itäeurooppalaisia ja tietysti Sihteeri ihmettelemässä, kuinka olin matkastani selvinnyt. Käskin kaikkien harkita lomaa kotimaahansa, koska mitä ilmeisemmin heidän todellisuuden tajunsa oli hämärtynyt. Kollegan ja Sihteerin olisin vielä voinut ymmärtää, mutta että Svanskikin. Hän kulki perässäni ja juputti: ”Anoppi tulee tänään ja sinun on juuri nyt pakko mennä vesisateeseen hankkimaan itsellesi joku kuolemantauti. Tajuatko Anoppi tulee!” Hyvin vaikea sitä on olla tajuamatta, kun on muutaman kerran asiasta muistutettu.

Sataa sataa ropisee,
Kaikki mulle jupisee.
Sateella on kiva kulkea,
Ei silloin mieli ole surkea.
Hulluna noi mua pitää,
Pelkäävät että alan itää.
En kai sentään ole pottu,
Sateeseen sitä vaan jo pienenä tottu.


Joulumysteerin 16. Luukku
(lapsille ja lapsellisille, ei perustu suoranaiseen faktaan)

Puistossa

Tonttu ei suostunut istumaan auton penkissä, koska se oli liian matala ja pieni Tonttu ei nähnyt sieltä mihinkään. Helena antoi lopulta periksi ja antoi tontun istua mittareiden vieressä nenä kiinni tuulilasissa. Helena järkeili, että eivät turvavyöt muutenkaan pidelleet pientä Tonttua, että kaipa se oli ihan yhtä vaarallista istuiko hän sitten penkissä vai kojelaudalla. Mutta navigaattori oli sidottu penkkiin turvavöillä. Tontun mukaan tämä oli tarvittava turvatoimenpide, koska navigaattorilla ei ollut käsiä, joilla se olisi voinut pidellä kiinni. Helena ei voinut kieltää, ettei Tonttu ollut tässä asiassa oikeassa, vaikka halusikin hiukan saivarrella. Navigaattoriin voi aina ostaa varaosia Tonttuun ei, mutta jätti saivartelut tällä kertaa sanomatta ääneen. 
Kolmikko oli päättänyt suunnata puistoon. Tonttu halusi nähdä palmun ja kookospähkinän. Helenasta matka tuntui loputtoman pitkältä tai ainakin loputtomilta tuntuivat tontun kysymykset. ”Mikä tuo on, mikä tämä on, kuka tuo on” kaikui konelaudalta, kun Tonttu huiski käsillään sinne ja tänne ja osoitteli sitä sun tätä. Helena yritti vastailla parhaansa mukaan, ja toisinaan vastaukset kelpasivat, toisinaan Tonttu kuunteli kysyvän näköisenä, ja lupasi sitten myöhemmin tarkistaa asian navigaattorista. Vihdoin he saapuivat puistoon. Tonttu ampaisi hirveää vauhtia ensimmäisen palmun luo ja kiljui ”ota kuva, ota kuva!” Helena nappasi kuvan, jonka jälkeen Tonttu vaati saada kookospähkinän. Nopeimmin sen löytäisi kioskilta, joka oli puiston keskellä. ”Sinne siis!” Kiljui innosta halkeileva Tonttu. Tontulle ostettiin kookospähkinä, jossa oli reikä ja pilli, että kookosmaidon juominen kävisi kätevästi. Tonttu istui penkillä ja imi koko pähkinän sisällön kerralla suuhunsa. Sitten se tokaisi ”Mitäs nyt tehdään?”

lauantai 15. joulukuuta 2012

Viidestoista luukku vihreää valoa

Heräsin aamulla siihen, kun lumiaura kolkutteli pihalla ja oli tosi kylmä. Kömmin sängystä lattialle ja kiskoin villasukat jalkaani. Sitten tajusin, mikä hemmetin lumiaura? Olin ilmeisesti nähnyt unta. Istuin hereillä lattialla villasukat jalassa, mutta lumiauran kolkutus kuului silti. Raotin verhon kulmaa ja unimaailma lumisine haave kuvineen oli saman tien poissa. Pihalla ei mylvinyt öisen lumisateen jäljiltä lumiaura, vaan naapurin sheikin avolavarekka ja kauhakuormaaja.
Täällä on pian itsenäisyyspäivä ja luulen, että sen vuoksi naapurini touhuavat talojaan paraati kuntoon. Naapurin Sheikki oli kasannut aitansa ulkopuolelle kauniiseen pinoon palmun lehviä ja muita kuolleita puutarhan jämiä, toimistotuoleja ja muoviämpäreitä ja kaikenlaista muuta kodin pikku sälää. Nyt oli sitten minun lauantaiaamun ratoksi käynnissä arabialainen lajittelu. Kauhakuormaaja ajoi siks-sakkia kasan päällä ja muussasi sitä pienemmäksi. Kun kasa oli tarpeeksi lättänä ja siihen tuodut erilliset objektit muuttuneet tasapaksuksi jätemassaksi alkoi kauhakuormaaja kasata roskaa avolavarekan kyytiin. Näin oli sheikin lajittelu loppusuoralla. Ja minä tiesin tasan tarkkaan heränneeni yhä edelleen Qatarissa, enkä suomen talviaamussa lumiauran kalkatukseen.
Valkoinen jouluni oli kestänyt vain kolme minuuttia, mutta jo niinkin pieni hetki piristi kummasti. Sillä energialla leivoin kasan ruisleipää ja piparkakkutalon, ja kestin Svanskin sekoilut. Svanski laskee tunteja siihen koska anoppi tulee. Se on keikkunut koko aamun tikasrappusilla ja vaihtanut lamppuja kattovalaisimiin. Siinä puuhassa se on saanut itsensä hyvinkin aktivoitua. Meillä on nimittäin, joka huoneessa kymmenen erillistä katto-fondia, joista kaikista pitää ensin ruuvata lasikupu auki, ennen kuin saa lampun vaihdettua. Tämän talon sähkötekniikalla lamppuja saa vaihtaa kerran kuukaudessa. Vuoden puhumisen jälkeen Svanski osti nyt energiasäästölamppuja. Nyt hän portautetusti vaihtaa asuntomme lamppuja kalliisiin energiansäästölamppuihin ja kiroaa kulutettua rahan määrää. Tunsin itseni hyvin ekohenkiseksi, kun sain korvattua viisi hehkulamppua energiansäästölampulla. Tietysti tässä eläessä ja ollessa ei rima ole kamalan korkealla olla kaikkein ekologisin omassa korttelissaan. Kun naapurin sheikin palvelijat lopettivat lajittelun, he ajoivat kaikki viisi citymaasturiaan riviin kadulle ja alkoivat pestä niitä arvokkaalla makealla vedellä. Ja miksi minullakin pitää olla valot jokaisessa kymmenessä kattofondissa?! Taidan kääriä joululahjat tänä vuonna sanomalehteen. Toisaalta ilmastoinnin päällä pitäminen puhtaasti siksi, että voi käyttää joulukuussa villasukkia, voi myös olla väärin. Ole tässä nyt sitten ekohenkinen! Toisaalta olen hyödyntänyt aurinkoenergiaa katolla ruuanvalmistukseen ja en ole ostanut euroopasta tänne jumbojetillä lennätettyä aitoa joulukuusta vaan olen tyytynyt monivuotiseen lumiefekti kuuseeni, jonka aijon tänään tempoa esille. Että jos en vihrein, niin vihreimmästä päästä kuitenkin. Teen naapuritkin vihreiksi, kun ne vaan ensin näkevät, minun joulukoristeet ja piparkakku talon!
Jos haluaa olla eko hippi,
Niin väliin kantsii jättää lähi-idän trippi.
Täällä mennään maasturilla,
Jääkaapiksi kylmennetään joka villa.
Ruokaa kuskaa jumbojetti,
siinä viimeistään ekologisuus petti.

Ekologinen vaihtoehto on aina olemassa :)
Joulumysteerin 15. Luukku(lapsille ja lapsellisille, ei perustu suoranaiseen faktaan)


Tylsistynyt Tonttu

Tonttu istui olohuoneen ikkunalaudalla navigaattori vieressään. Hän oli painanut nenän kiinni lasiin ja tuijotti johonkin kaukaisuuteen. Helena katseli tontun tonotusta hetken ja rohkeni sitten tiedustella, mikä oli hullusti. ”Ei mikään ole hullusti” sanoi tonttu reippaalla äänellä, ”minä vain eilen laitoin pulun lentämään korvatunturille ja nyt odotan, että koska se oikein palaa ja tuo viestin pukilta.” Selitti kokeilustaan innostunut Tonttu. ”No ei hän se ole edes vielä perillä,” järkeili Helena. ”Koita keksiä jotain muuta tekemistä aikasi kuluksi, kuin nököttää siinä nenä kiinni lasissa. Eikö piparitalossa ole mitään puuhattavaa?”
”Siitä puuttuu seinä.” Tokaisi Tonttu ja huokasi tylsistyneesti. ”Miten niin puuttuu seinä?” tiedusteli Helena. ”Puuttuu vaan,” sanoi Tonttu nolosti. ”Oletko syönyt sen?”
”No ehkä tuli pieni hiuko-nälkä illalla, voitko leipoa uuden seinän?” ”Olet ihan mahdoton, en varmasti leivo enää uutta seinää!”
”Mutta sinne tuulee”, yritti Tonttu perustella seinän tarvetta.
”Hyvä on teen sinulle uuden seinän, mutta näkkileivästä! Sitä et ainakaan heti syö.”
”No en!” kiljui Tonttu, ei tontut syö näkkileipää!
”Ehkä sinun pitäisi, rupeat hiukan pyöristymään, kun kökötät siinä etkä syö muuta kuin piparia. Mene vaikka lenkille!”
Lenkille innostui Tonttu, joo mennään lenkille, minä pakkaan navigaattorin ja sinä teet eväät.
”Eväät?!” Toisti hölmistynyt Helena.
”Ei lenkille voi mennä ilman eväitä, ei ainakaan aavikolla, mitä jos vaikka eksyy?!” No hyvä on, sanoi Helena, menemme siis retkelle ja teen eväät, nähdään kohta ovella.
”Juu nähdään vaan” hihkaisi Tonttu ja kipitti hurjaa vauhtia piparitaloonsa valmistautumaan retkelle.

perjantai 14. joulukuuta 2012

Neljästoista luukku, Lucia


-Svanskii tänään on Lucian päivä!
-Mikä se on?
-No se on sellainen yksi joulupyhä, silloin kuljetaan kynttilät päässä.
-Helena minulla ei todellakaan ole energiaa tällaiseen nyt! Minun pitää budjetoida ja leimata papereita, voitko kiduttaa jotain toista, noilla sinun keksinnöilläsi?
-Ei se ole mikään keksintö Lucian päivä on oikeasti olemassa.
-No kuka sitten oli tämä Lucia ja miksi tällaista ”kynttilät päässä” juhlaa muka vietetään?
-Mitäs uskontoa se sinun sukusi taas olikaan? Se on kuule katollinen pyhimys?
-On vai? kuule luulen, että se oli Maria ei Lucia!
-Kuule Lucia oli italialainen nainen, joka jostain syystä murhattiin sänkyynsä ennen, kuin se ehti heräämään ja sitten jostain toisesta syystä, sillä oli ne kynttilät päässä ja se rupesi tuomaan valoa kansalle ja kulki yöpaidassa.
-Sinulla on taas faktat ja omat sadut sekaisin. Keksit tuon ihan itse!
-En keksinyt! Ruotsalaiset juhlii tätä Luciaa joka vuosi.
-Siis Helena voinko tiivistää Italialainen pyhimys… ja katolinen korjasin Svanskia. Svanski jatkoi tiivistystä. Kulkee kynttilät päässä ja tuo valoa ruotsalaisille. Helena minä en jaksa tänään näitä ”Svoindhundin tapauksia”!
-Ei tämä ole mikään Svoidhundin tapaus!
-No onhan sepität taas jotain oma keksimiäsi legendoja ja luulet, että uskon ne.
-Svoindhund keksi turskanperkauskoneen 1800-luvulla ja poltti tanskan juutalaiskorttelit..siis jos olisi ollut todellinen henkilö, mutta kun ei ollut, Lucia taas oli!
-Ai oikea henkilö murhattiin sänkyynsä italiassa ja kulki sitten kynttilät päässä ruotsissa?
-Niin…
-Helena myönnä jo, että olet hävinnyt!
-En myönnä, koska en ole keksinyt tätä itse!
-No ihan se ja sama! Kiellän Lucian päivän juhlimisen! Keskity nyt vaan siihen tulevaan jouluun ja ripusta niitä palloja!

Lucia valoa hohtaa,
On Svanskilla sivistyksessä aukko tässä kohtaa.
Kynttilät päässä kulkee,
Svanski korvansa taas sulkee.
Minä neroudellani loistan,
Svanskin sivistyksestä mustan aukon poistan.

Joulumysteerin 14. Luukku
(lapsille ja lapsellisille, ei perustu suoranaiseen faktaan)

Laiska-kissa lääkärinä

Papukaija istui sohvan nurkassa käärittynä villahuopiin ja vapisi. Tontun mielestä sillä ei ollut suurempaa hätää, se oli vain ottanut liian vakavasti kylmänilman harjoittelun. Helena ei ollut asiasta aivan yhtä varma, vaan yritti hoivata papukaijaa parhaansa mukaan. Ja Svanski karjui! Ensinnäkin hän oli vihainen siitä, että papukaija oli usutettu lentämään tunti tolkulla pakastimessa ja toisaalta hän oli vihainen siitä, että Tonttu ei suostunut ymmärtämään, että navigaattoria ei voisi viedä sairaalaan.
”Mutta pakko se on viedä!” Jänkytti Tonttu. ”Se ei ole koskaan ollut näin sairas!” Svanskin hermo alkoi jo savuta. ”Sairas! Ei navigaattorit ole sairaita! Jos ne eivät toimi, ne ovat rikki! Ne voidaan korjata kuntoon, siihen tarvitaan mekaanikkoa, ei sairaalaa!”
Mutta Tonttu oli kovin huolissaan vanhan matkakaverinsa tämänhetkisestä tilasta. Se silitteli navigaattoria hellästi ja huokaili. Silloin Helena heltyi ja vinkkasi Svanskille: ”Ehkä meidän ei tarvitse viedä navigaattoria sairaalaan?! Mehän voimme soittaa sen yhden lääkärin tänne kotiin.” Svanski katsoi Helenaa hölmistyneenä: ”Minkä lääkärin? Oletko seonnut? Ne maksaa mansikoita!”
”No sen spesiaal-lääkärin! Vinkkasi Helena uudestaan. Vihdoin Svanski tajusi ”aijaa juu, se spesiaaal lääkäri, juu soita se.”
Helena otti puhelimen ja meni toimistoon tekemään pari tärkeää puhelua lääkärin paikalle saamiseksi. Papukaija raakkui sohvalla: ”Voisiko se lääkäri tutkia minutkin?” Mutta Svanski tyrmäsi papukaijan vaateet heti alkuunsa. ”Sinua ei vaivaa kuin tyhmyys, et tarvitse lääkäriä, tarvitset ympärivuorokautisen valvonnan!” Sihisi Svanski.
Pian Helena palasi lääkäri mukanaan. ”No johan oli nopeaa toimintaa” irvaili Svanski. Tonttu ei tajunnut lääkärin saapumisen nopeutta, hänestä oli vain parempi, mitä nopeammin navigaattori saataisiin kuntoon. Töitä oli paljon tekemättä.
Lääkäri tutki Navigaattoria pitkään ja hartaasi ja istuutui välillä miettimään ja rapsutti tassulla korvansa tausta. Lopulta hän päätyi diagnoosiin. ” Siiiinä ooon viiiikana seee, eeettä aaaku oooon paaalanut, vaaihdetaaan aakku ja taaas toooiiimii”
Tonttu oli huojentunut, ”niinkö, sekö vain on vikana, voitteko suorittaa operaation?” ”Kyyylä sooitan vaain varaooosa paaankkiin.”
Operaatio suoritettiin lääkärin ammattimaisin ottein ja navigaattori saatiin taas paremmalle tolalle. Helena saatteli lääkärin ovelle. ”Kiitos laiska-kissa, hyvin vedetty esitys!” ”eiii miitään, iilo ooli miinun puuoleella!” Laiska-kissa sai palkaksi maitoa ja Tonttu toimivan navigaattorin.

torstai 13. joulukuuta 2012

Kolmastoista luukku, Joulupostia



Tein jo hyvissä ajoin päivitykset joulukorttilistaani ja tarkistin, että minulla on oikeat osoitteet. Ostin kortit, kirjoitin ja laitoin odottamaan Svanskin kortteja, jotta saisin kaikki kerralla postiin. Mutta Svanskilta ei ilmestynyt kuin yksi kortti. Minulla tietenkin hermo kiristyi, koska ei kortit voineet ikuisuutta odotella postiin pääsyä, olisi pidettävä kiirettä. Hoputin Svankia, että missä hänen korttinsa oikein viipyivät. Mutta hän vain totesi, että siinähän ne ovat samassa pinossa, kuin minunkin kortit. Karjuin tässä on yksi kortti! Se on jo sinunkin suvussa hivenen liian vähän! Niin siinä on yksi kortti, niiden viidenkymmenen lisäksi, jotka toit minulle allekirjoitettavaksi. 
”Mutta Svanski! Ei se noin mene, mehän sovimme, että sinä kirjoitat sinun suvun kortit ja minä minun suvun kortit ja sitten allekirjoitetaan kaikki yhdessä. Nyt olet riipustanut yhden vaivaisen kortin, etkä antanut minun allekirjoittaa sitä!” Svanski oli pilannut koko kortti prosessini.
”Voi pyhä jysäys Helena kirjoitin sinun nimen kyllä siihen!”
”Ei niin voi tehdä! Et voi kirjoittaa toisen nimeä korttiin.”
”No ei se mikään vekseli ole, vaan joulun toivotus.”
”No mutta kenelle se on?”
”Miten niin kenelle se on? Se on kaikille!” ”
Miten niin kaikille?”
”Kirjoitin äidille, että sanoo hyvää joulua kaikille, kun ne kumminkin käy siellä!”  
”Svanski eikö tuo nyt ole jo aika pihiä, kyllä kaikille pitää laittaa oma kortti. Minua hävettää olla mukana tuollaisessa älyttömyydessä!”
” En laita, sinä saat laittaa vaikka tuhat korttia, mutta minä laitan vain yhden!”
”Eikö sinulle ole kotona opetettu, että on kohteliasta laittaa joulukortti!?”
”Ei ole, ei meillä ollut kotona mitään joulua, joten ei ollut joulukorttejakaan.”

Unohdan aina, että Svanskilla ei todellakaan ole mitään jouluperinteitä. Ei edes joulukortteja. Miten kaksi ihmistä voi syntyä vuoden ikäerolla, kasvaa vain muutaman tuhannen kilometrin päästä toisistaan, mutta silti olla kotoisin täysin eri universaalista.  Svanskin äiti osti parivuotta sitten ensimmäiset sähköjouluvalot. Ne oli sitten niin ihanat, että ne saivat olla esillä ensimmäisen vuoden kaiken aikaa. Meillä oli jouluvaloja jo joskus pimeällä 80-luvulla. Muistan kuinka äidin kanssa iltalenkeillä vahdattiin naapurien valoja ja mietittiin, miten voisimme omat valot laittaa vielä hienommin. Yhtenä jouluna äitini ystävä sai jouluvalot jotka olivat kahden poron muotoisia ja ne iskettiin keskelle pihaa vaeltamaan lumihankeen. En usko että äitini on vielä tänä päivänä selvinnyt tästä jouluvalokateudesta.
Täytyy taas hetken ajan ymmärtää Svanskia ja hänen joulutietämättömyyttään. Mutta kyllä minä sen saan ymmärtämään korttien ja valojen merkityksen, sanotaan että vuodessa tai parissa. Tai sitten sen pää vain räjähtää kaiken tämän glitterin keskellä ja sitä ei enää kiinnosta jurputtaa vastaan!?

Joulukortit pinot,
Ne on mulla vinot.
Svanskilta pino puuttuu,
No se tuskin postiin juuttuu.
Kortit matkaan lähti,
Olen joulukorttien kirjoituksessa tähti.


Joulumysteerin 13. Luukku
(lapsille ja lapsellisille, ei perustu suoranaiseen faktaan)

Pakastettu papukaija

Tonttu oli saanut pulut kulkemaan rivissä ja lentämään muodostelmassa. Nyt hän koulutti heitä toimimaan, mikäli joutuivat matkallaan kuulustelu tilanteeseen. Tonttu painotti, että tärkeintä on, että missään nimessä ei paljasta viestiään. Pahimpia Pulujen vaaroja olisivat suurien lelukauppojen johtajat. Ne jahtasivat lähettipuluja ja halusivat kettää tietoa siitä, kuinka pukin lahjapaja oikein toimii. Pulut nyökyttelivät ymmärryksen merkiksi ja pian koulutus olisi ohi.
Tonttu raapusti lapulle pienen viestin ja antoi sen yhdelle puluista. Papukaija, joka oli kaiken aikaa ollut kurssilla mukana, suivaantui tästä perinpohjaisesti. Se alkoi raakkua vimmatusti: ”Pulu sitä, Pulu tänne, miksi pulu saa viedä viestejä? Miksi minä en saa lähteä reissuun?”
Tonttu katsoi papukaijaa alta kulmien ja tokaisi: ”Haluatko todellakin lentää pohjoiseen, siellä on pakkasta?”
”Mikä on pakkasta?” Raakkui papukaija. Tonttu mykistyi, miten hän selittäisi papukaijalle, mikä on pakkanen, kun tuo lintu ei ollut koskaan tuntenut kylmää. Silloin Helena hyppäsi apuun: ”Mene hetkeksi istumaan pakastimeen ja sitten kuvittelet lentäväsi siellä tuntitolkulla.” Opasti Helena. Papukaija myöntyi, että ei tiennyt mikä on pakkanen ja kuinka siinä selviäisi, mutta päätti ottaa selvää.
Samassa ilmastointilaitteesta alkoi kuulua omituista piipitystä. Navigaattorilla ei nyt ollut kaikki hyvin. Helena ja Tonttu ampaisivat tarkistamaan tilannetta kun lintuparvi jäi katolle harjoittelemaan lentokuvioita.
Helena ja Tonttu työskentelivät niin keskittyneesti, että havahtuivat vasta myöhään iltapäivällä ajan kulkuun. Ehkä he muuten olisivat työskennelleet yöhön asti, mutta kun töistä kotiin tullut Svanski oli pakastimella etsimässä jäätelöä ja löysikin sieltä kohmeisen papukaijan lentelemästä, hän vaati välitöntä raporttia päivän kulusta, niin Tontulta kuin Helenaltakin. 

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Kahdestoista luukku, Paine Pesua

Heräsin aamulla vessasta kuuluvaan karjuntaan. Svanski oli taas partaa ajaessaan, saanut jonkun ”ahaa elämyksen”.  Löysin kylpyhuoneesta lähes shokkitilassa olevan Svanskin, joka hoki: ”Anoppi tulee, anoppi tulee!”
Ensin luulin, että olen päivissä ihan sekaisin, mutta kun sain itseni hereille, tajusin sekopään olevan Svanski, en minä. Murisin Svanskille, että kyllä joo anoppi tulee, mutta vasta viikon päästä. "Viikon päästä", karjui Svanski, "nyt on kiire!"
Svanski paineli töihin ja luulin episodin olevan siltä päivältä ohi, kunnes puolituntia myöhemmin hän palasi ja pyysi minua raivaamaan lattioilta kaikki tavarat ja tyhjentämään olohuoneen lähes kaikesta muusta kuin huonekaluista. Kun Svanski on tietyssä mielentilassa, on turha kysellä, miksi? Tai yrittää kääntää sen päätä toiseen suuntaan. Tällaiset päänkääntö yritykset, vain aiheuttavat kriisejä. Ja kukaan, kukaan ei halua suututtaa Svanskia silloin, kun hänellä on toiminta tarmo päällä. Joten haukoin vain henkeäni ja otin tukea seinästä, kun Svanski ilmoitti, että on tilannut paikalle jonkun Puuhapete-ryhmän, joka pesee meidän kokolattiamatot painepesurilla.  En tiedä, mutta minun lyhyt rakennus fysiikan oppimääräni kertoo, että betonirakenne, kokolattiamatto ja painepesuri eivät välttämättä ole se klassisin tapa ratkaista pölyisen maton dilemmaa. Mutta minun pienet sivuhuomautukset, olivat kuin kesätuulen hento vire, keskellä pyörremyrskyä. Svanski vauhkosi menemään: ”Viimeeksi, kun anoppi oli täällä, hän valitti että nämä matot ovat likaiset! En voi kestää sitä häpeää, jos ne ovat yhä likaiset kun hän tulee uudestaan!”
Yritin selitellä äitini toiminta tapoja ja totesin, että hänhän nyt aina valittaa jostain, että ei siitä kannata hermojansa menettää. Mutta Svanskin kasvoista näki, että ei tässä taas tulisi kukaan muu menettämään hermojaan, kuin minä ja minäkin vain jos antaisin hermoromahdukselle mahdollisuuden.
Svanski kiskoi keuhkot täyteen ilmaa ja sitten se alkoi: ”Ei mikään ihme että äitisi menee aina Siskolikkasi ja The Hansomin luo kylään, eikä tule tänne, kun sinulla on tuo asenne! Siellä varmasti siivotaan tarkasti ennen äitisi tuloa!"
"Ai että Siskolikka siivoaisi!" Pääsin sanomaan väliin.
"No ei se sinun Siskolikka siivoakkaan, mutta The Hansom siivoaa, ja siksi hän onkin Anopin suosiossa ja minä en!" karjui Svanski. En halunnut päätyä keskustelussa kesäiseen traumaan, jolloin The Hansom pääsi äitini kanssa Tallinnan matkalle, ja Svasnki ei. Svanskin matkalta pois jäännille oli omat syynsä, mutta hänen mielestään syy on siinä, että The Hansom on komeampi ja siksi mukavampi ottaa matkalle mukaan.

Mutta Svanski jatkoi paasaamistaan kohti Tallinnaa. ”Niin The Hansom tietysti tarjosi äidillesi Tallinnassa hienon aterian ja mitä minulla on muuta, kuin likaiset kokolattiamatot ja huoltoaseman kebabpila!!  Olimme Talinnassa taas kerran! Tiesin, että tähän nyt oli turha sanoa yhtään mitään, mutta sanoin silti, vaikka se olikin virhe. Niin The Hansom tarjosi meille ruuat venäläisessä ravintolassa, se oli kyllä hyvä. Svanski oli juuri kantamassa vehkaa pihalle, kun kuuli lauseeni ja hänen henkensä lopetti yhtä äkkiä kiertämisen. ”Minä tiesin tämän! Sinä nolaat meidät aina. Onko sinun aina pakko syödä!” Karjui Svanski! ”Olen Hansomille lounaan velkaa, minä olen kuule tuntenut koko syksyn, että jokin on pielessä!! Tästä ei tule taas yhtään mitään” karjui Svanski!
Luojan kiitos painepesurimiehet saapuivat ja Svanskin aika ja energia kului heidän työn valvomiseen ja opastukseen ja hän jätti minut ja kesäiset lounaani hiukan vähemmälle huomiolle. Kun tilanne oli hiukan rauhoittunut Svanski marssi taas luokseni ja lätkäisi minulle kasan ravintola esiteitä. ”Valitse näistä” hän tokaisi tylysti. ”Mitä nämä on?” Kysyin hölmistyneenä. Ne ovat ravintoloita, joista yhteen vien Anopin syömään, saat valita mihin. Ja The Hansom täytyy valitettavasti hoidella myöhemmin, ajoin ehdottaa hänelle kesällä ruokailua jossain hyvässä kohteessa, kun olemme siellä! Svanski jäi hetkeksi tutkimaan puhdasta mattoaan ja sitten tyytyväisenä palasi omiin töihinsä. Minusta tuntui, että mattojen lisäksi myös minut oli ajettu painepesurin läpi, mutta tulipahan taas tämäkin selväksi, sitten niin.


Tie jouluun on, kuin heiveröiset tikapuut...
Siivooja täytyy siirtää,
Kartta joulunajasta piirtää.
Laatia suunnitelma ja lista,
The Hansomille ostaa pizza.
Svanskin joulu stressi alko,
Lyökää mun päähäni halko.
Jos tajuttomana saan olla,
Voi olla, että ei hajoa mun polla.



Joulumysteerin 12. Luukku
(lapsille ja lapsellisille, ei perustu suoranaiseen faktaan)

Pulu poikineen

Helena oli jo muutamassa päivässä tottunut siihen, että kun hän käveli keittiöön aamulla, niin Tonttu jo häntä siellä odotteli piparitalonsa nurkilla. Tänään kuitenkin keittiö oli hiljainen, ei näkynyt ja mikä vielä merkillisempää, ei kuulunut Tontusta mitään.
Helena rupesi todella huolestumaan siinä vaiheessa, kun avasi piparipurkin, eikä Tonttua vieläkään kuulunut. ”Ettei taas olisi sattunut jotain? Se on tietysti saanut itsensä taas johonkin jumiin,” mietti Helena.
Hän kierteli ympäri taloa tutkien kaikkialta, mutta ei löytänyt Tonttua. Viimein hän oli jo niin huolestunut, että uskaltautui kysymään apua Svanskilta. Svanski tuhahteli toimistossaan, että häntä ei voisi Tontun katoaminen vähempää surettaa. Mutta jos Helena välttämättä haluaa tietää, niin vähän aikaa sitten, näin sen kipuavan ylös vintin rappusia. ”Vintin rappuset johtavat katolle, voi kun ei olisi sattunut mitään! Toivottavasti Tonttu ei ole pudonnut”, huolestui Helena ja rupesi kipittämään rappuja katolle.
Hyvä puoli arabialaisissa katoissa on se, että ne ovat lättäniä joten niiltä ei aivan yhtä helposti putoa, kuin suomalaisilta harjakatoilta.
Helena avasi katolle johtavan oven ja näki saman tien Tontun keskellä kattoa. Mitä se oikein puuhasi, mietti Helena. Se oli rakentanut itselleen pienen puhujanpöntön ja pystyttänyt sen viereen parin tikun varaan itse piirretyn maailmankartan, jossa oli pieniä eroavaisuuksia siihen maailmankarttaan, jota yleisesti opetetaan koulussa. Mutta Tontuthan saattavat vain nähdä asiat eritavalla, koska ovat niin kovin, kovin, pieniä.
Tonttu luennoi ja hänen oppilainaan istuivat kolme lihavaa pulua ja yksi papukaija. Arabialainen Laiska-kissa loikoili auringon lämmittämällä katolla ja naureskeli Tontun esitelmälle. ”Mitä se oikein puuhaa?” Kysyi Helena kissalta. ”Siiillä on menoooossa kiiiirjekyyhkyjen kiiiirjekursin ensiiiimmäinen oppiiitunti” Tokaisi kissa venyvällä aksentillaan. ”Mikä?” kysyi Helena uudestaan. ”Joooo se kooouluttaa noooita tyhmiiiä puuuluja viiiemään viiiestejä Joulupukiiille.”
”Minkä ihmeen takia?” Mutta Helena ei ehtinyt miettiä pidempään, kun Tonttu jolla oli super hyvä kuulo vastasi jo Helenalle. ”Kuule Pulu on yksi parhaimmista ja nopeimmista tavoista välittää viestejä korvatunturille. Se on myös viisumi vapaa ja pääsee ylittämään rajoja ilman jonotusta tulissa.”
”No tuo on kyllä totta” kikatti Helena. ”Mutta Tonttu pieni, etkö ole kuullut puhelimesta. Voit lainata minun kännykkääni ja laittaa viestin Joulupukille silla lailla hyvin nopeasti. Eikä sinun tarvitse kouluttaa noita puluja.”
Pulut näyttivät pettyneiltä, sillä olivat juuri innostuneet uudesta tärkeästä tehtävästään, mutta Tonttu vain nauroi. ”No, mikä nyt noin hauskaa on?” Kysyi Helena.
”No se, että kuvittelet, että Joulupukilla on kännykkä!!” Tonttu kieriskeli maassa ja hihitti.
”Kyllä kai Joulupukinkin pitää pysyä ajassa mukana?” Yritti Helena puolustautua.
”Joo, joo, mutta mieti, jos joulupukilla olisi oma kännykkä, kuinka paljon siihen tulisi puheluita ja viestejä. Ei sellaista superpuhelinta ole keksittykään, mikä ei muutamassa minuutissa ylikuumenisi ja räjähtäisi, kun kaikki maailman lapset soittelisivat Pukille. Eikä Pukki parka kerkeisi enää koskaan tekemään mitään muuta kuin vastaamaan puhelimeen, kuka sitten hoitaisi pukin muut työt? Ja mieti kun jouluyönä pukki kiitäisi poroineen lentäen taivaalla puhelimen pirinän tahdittamana. Ei Helena! Ei se tulisi koskaan onnistumaan!” Nauroi Tonttu! Helena ei ollut miettinyt asiaa tältä kantilta ja jäi hiukan nolona kuuntelemaan Tontun kirjekyyhkyjen kirjekurssia katon kulmaan.

tiistai 11. joulukuuta 2012

Yhdestoista luukku, Pirtu drokari

Kävin joulua varten viinakaupassa hankimassa tarvittavat kinkut ja glögit. Tiedän kuulostaa omituiselta sotkea viinakauppa ja kinkku samaan lauseeseen, joten selvennän ensin hiukan tämän maan alkoholikäytäntöjä. Tai ei siinä niin hirveästi ole selvennettävää, lyhykäisyydessään voi todeta, että viina ja sika on kortilla.
Viinakortin voi saada, jos ja kun on ulkomaalainen, ei muslimi, Dohan asukas. Turistin on aivan turha tähän viinakauppaan tunkea, mikä sinänsä ei kyllä ole ongelmakaan, koska viikon lomamatka, ei riitä kaupan löytämiseen. Viinakauppoja on koko maassa yksi ja se on sijoitettu Dohan laidalle, niille kulmille, johon myös ortodoksinen kirkko ja katollinen kirkko on kätketty. Siellä ovat viinat, siat ja kristityt teollisuusalueen kupeessa syntisten mailla, aivan hissun kissun.

Svanskin mukaan muslimien lisäksi, myöskään naiset eivät voi saada omaa viinakorttia. Aluksi uskoin Svanskin sanaan, kunnes kuulin toisilta suomalaisilta, että kyseessä on Svanskin ihan oma laki. Toisaalta Svanski on oikeassa. En voi saada viinakorttia ilman sponsorini lupaa. Koska Svanski edustaa minulle lähintä esivaltaa, eikä myönnä omaa korttia, niin minun näkövinkkelistä katsottuna on aivan sama, saavatko muut naiset korttia, vai ei, minä en sitä saa kuitenkaan.

Lähdimme oikein maastoautolla ja koko henkilökunnan voimin jouluviinaostoksille. Siinä oli sellaista jouluretki tunnelmaa. Pomo ajoi, Svanski esitti navigoivansa, vaikka minä se olin joka kuiski hänen olkansa takaa ohjeita viinakaupan sijainnista. Kollega tutki viinakuvastoa, ja hänen vaimonsa mökötti, kun joutui istumaan keskipenkissä.
Liidimme läpi iltapäiväruuhkassa vilisevän Dohan ja saavuimme viinakaupalle. Järjestäydyimme kärrykaravaaniin ja henkilöllisyystodistukset vilkkuen marssimme vartijan ohi. Mutta kuten arvata saattaa, sulava sisäänkäynti stoppasi juuri minuun. Tulin viimeisenä ja siinä kohtaa Filipiini vartijan laskut olivat menneet jo sekaisin. Hän oli ottanut sormet mukaan laskutoimitukseen, että jos on kolme lupaa ja kolme miestä ja kaksi naista niin silloinhan… viimeisellä naisella ei ole lupaa tulla sisälle. On ikään kuin yksi nainen liikaa. Kukaan meistä ei ymmärtänyt vartijan logiikkaa. Svanski karjaisi letkan päästä vakuuttavalla äänellä, että se on minun vaimoni! Tämä riitti vartijalle vakuudeksi ”ylimääräisen” naisen sisäänpääsyyn ja sain jatkaa matkaa.

Pomo eksyi konjakkivalikoiman luo, kollega hamstrasi kärrynsä täyteen iän ikuista drostyhoffiaan tönikkä pakkauksessa ja Svanski esitteli minulle kauppaa, kuin en olisi koskaan viinakaupassa käynyt. ”Tässä on Helena viinejä, tuossa viina ja tämä tässä on rommia.” Minulla oli täysi työ ja tuska olla epäväkivaltainen Svanskia kohtaan ja sihisin hänelle kiristyvien hampaitteni välistä, että kai minä nyt vanhana kyypparina rommipullon tunnistan. Tilanne kuitenkin keskeytyi, kun saavuimme Port-viini osastolle. Rupesin pohtimaan erästä kastike reseptiä ja että mitähän portia siihen olisi parasta laittaa. En keksinyt ja päätin laittaa äidille viestin. Olin juuri kaivanut puhelimen laukusta, kun Svanski huomasi virheliikkeeni. Kuin varjo hän syöksyi liikkeen toiselta laidalta ja nappasi puhelimeni. ”Mitä sinä teet?” Hän sihisi.
”Laitan äidille viestiä,” vastasin närkästyneesti. ”Ei täällä saa viestitellä, ei varsinkaan, että mitä viinaa otetaan. Ne luulevat muuten, että diilaat!” Svanski tunki puhelinta taskuunsa ja vilkuili epäilevästi ympärilleen.
”Ketkä ne?” Sihisin epäluuloisena Svanskille.
”No valtion viinankäyttö agentit tietysti!” Svanskin elämä rupesi taas kuulostamaan Austin Powers elokuvalta, mutta päädyin valitsemaan porttini ilman äidin apua.

”Missä täällä on ne siat?” tiuskaisin Svanskille. Olin jo täysin kyllästynyt viinahyllyjen kiertelyyn ja halusin päästä jo Dohan kuuluisimmalle kinkkuhyllylle. Tai kuuluisa ja kuuluisa, ainoa voisi olla kuvaavampi määrite.
Kinkkuhylly oli pieni kylmäkomero keskellä kauppaa. Astuessani sisään tähän kinkkukeitaaseen sain hengen ahdistuksen. Poistuin ulos saman tien ja Svanski oli juuri kysymässä, että mikä minulle tuli, kun hilasinkin jo kärryämme hiukan lähemmäksi kinkkulan ovea. Näin Svanskin kasvoilla pienen hymyn.

Joulukinkun ostajalle, kaksi makkara pakettia ilmaiseksi. Parmankinkkua ja salamia, oikeaa pekonia. Kyllä minä olen sen tiennyt, että ei minusta koskaan kasvissyöjää tule, mutta tämä liha himo yllätti minut täysin. Silmät nakkimakkaroista kiiluen tyhjensin järjestelmällisesti pientä komeroa kärryihimme kuola valuen. Kun Svanskin pomon ja kollegan kärry, oli enemmänkin tyyliä suomalainen Tallinnan-laivalla. Oli minun kärryni enemmän tyyliä pula-ajan emäntä mustanpörssin marketissa. Kilo tolkulla possua ja pullo porttia, kyllä siitä jo joulu syntyy.


Kinkkua,kinkkua, kinkkua.
Kuka nyt kaipaa vinkkua.
Salamia ja potkaa,
Ei täällä tarvita votkaa.
Parmankinkkuun joulun käärin,
Sillä lailla ei mikään mene väärin.




Joulumysteerin 11. Luukku(lapsille ja lapsellisille, ei perustu suoranaiseen faktaan)

Kadonnut kravattiklipsi

Kun Helena heräsi aamulla ja käveli ruokailuhuoneeseen, istui Tonttu pöydänlaidalla ja heilutteli pieniä paksuja jalkojaan. Iloisesti hän huikkasi: ”Mitä tänään tehdään?”
Helena oli vielä unen pöpperössä, eikä aivan heti saanut samaa toiminta tarmoa päälle. ”Miten niin mitä tehdään? Juurihan minä sinun kanssa eilen leivoin koko päivän. Eikö sinulla ollut jotain lapsia vahdittavana”
”Se on hoidossa!” Huikkasi Tonttu. ”Navigaattori nakuttaa ilmastointilaitteessa kaiken aikaa.”
”Mitä saitko sen toimimaan?”
”Juu-u, se tarvitsi vain pari lisäosaa ja nyt toimii moitteettomasti.”

Helena ei kuunnellut tarkemmin vaan rupesi keittämään kahvia. Mutta samassa Svanski rynnisti keittiöön. ”Kuka on varastanut kravattineulani ja toisen aamutossuistani?”
Helena vilkaisi tonttuun ja näki saman tien pienen syyllisyydenpunan kohoavan hänen kasvoilleen. ”Tonttu, oletko vienyt Svanskin kravattineulan ja aamutossun?” ”Ai sen ruman metalli klipsin ja muovisandaalin?” Lallatteli Tonttu syyttömällä äänellä.
Svanski hermostui, ”se ei ole mikään ruma klipsi, se on kuule basaarista ostettu ja mitä minun muovisiin aamusandaaleihin tulee, ne on kyllä ollut minulla jo kauan ja ne ovat täydellisen muotoutuneet jalkaani! Anna ne heti takaisin!”
”En anna!” kiljui Tonttu. ”Tarvitsen niitä enemmän!”
”Miten niin tarvitset? Et voi tarvita jotain, mikä ei ole sinun!” ”Tavallaan ne ovat minun, olen takavarikoinut ne agenttitontun oikeudella korvatunturin edun nimissä.”
Svanski raivoistui: ”No sitten voit varmaan esittää tarvittavat asiakirjat, kyseisestä takavarikosta!”
”Tietenkin voin!” Puolustautui Tonttu. Hän paineli sisälle piparitaloonsa, josta kuului hetken pientä kolinaa ja rapinaa ja sitten tonttu marssi ulos tärkeän näköisenä ja löi pienen paperin Svanskin käteen. Svanski luki ääneen: ”Tääteen takavarikotsen sun toffelit ja oudon klipsin.”
”Sinä kirjoitit tämän juuri! eihän tässä ole leimaakaan.”
”En kirjoittanut ja on siinä leima!” puolustautui tonttu.
”Mikä tässä on leima, tämä tahmainen sormenjälki vai?!”
”Niin se on salainen tonttuleima!”! Svanski alkoi hirveän huudon siitä, kuinka Tonttu huijasi ja, että tämä ei ollut oikea asiakirja.  Tonttu puolustautui, sillä ei millään halunnut luopua rakennelmistaan, kun oli viimeinkin saanut navigaattorin toimimaan. Lopulta Helenalla meni hermo ja hän puhalsi pelin poikki. Tarvitset Tonttu siis jotain metallista ja jotain kumista korjataksesi navigaattorin. ”Niin” innostui Tonttu selittämään, ”se metalli on niin kuin lisäantenni ja se saa niin paljon signaaleja, että muuten ylikuumenee, jos ei ole kumialustan päällä” Tonttu innostui aina kun sai selittää hienoja viritelmiään jollekin. Svanski tuijotti Tonttua närkästyneesti ja vähät välitti hänen navigaattoristaan. Helena ehdotti seuraavaa: ”Palauta Svanskin tavarat ja annan sinulle tilalle kumihanskan ja haarukan keittiöstä.”
Yhteisymmärrykseen päästiin. Svanski lähti töihin kravatti klipsillä kiinnitettynä ja Helena ja Tonttu virittivät navigaattorin yhteisvoimin toimimaan haarukan ja kumihanskan avulla.


maanantai 10. joulukuuta 2012

Kymmenes luukku, kyyditystä


Minulla oli eilen todella tärkeä tehtävä. Se vaati tiukkaa keskittymistä kaikilla minulle haastavilla osa-alueilla. Varaa virheisiin ei nyt ollut. Ensinnäkin minun piti haastaa itseni aikataulullisesti, eli olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Tämä jos mikä on Dohassa haastavaa, koska Dohan liikenteen ruuhkaisuus yllättää minut päivittäin samalla lailla, kuin talvi suomen autoilijat joka syksy.

Toinen haaste oikean ajan lisäksi oli oikea paikka. Ja tarkoitan nyt täysin oikea paikka, ei jossain siellä päin, tai ihan kulmilla, vaan pisteessä X. Minun piti muodostaa kolmio aika, sekä paikka janan kanssa, ja kun tätä mietin näin geometrian kannalta, pääni meni jo ihan solmuun ja päätin ottaa navigaattorin matkaan.

Sitten päästiinkin vaikeampiin osuuksiin. Aikuismainen luotettavan näköinen pukeutuminen, mutta ei kuitenkaan mikään tanttara, että nuoriso ei joudu nolautumaan täti Helenan edessä. Räjäytin vaatekaapin sisällön lattialle ja stailasin itseni tyyliin trendikäs, mutta hyvin vastuullinen. Olin juuri saanut itseni täydelliseen varustukseen, kun Svanski asteli huoneeseen ja sai jonkun sortin astmakohtauksen nähdessään ylös alas ympäri käännetyn vaatekaapin! 

Kun Svanski sai hetken päästä taas happea aivoihinsa, hän sai soperrettua: ”Hyvä olet valmis, me lähdemme nyt viinakauppaan ostamaan kinkkua! ” Karjuin Svankille: ”Ei, ei, en millään voi lähteä viinakauppaan, minulla on tärkeä tehtävä tänään!”
”Sinulla tärkeä tehtävä, aika vaikea uskoa,” nauroi Svanski jotenkin ivallisesti. ”Menetkö kahville vai kenties puistoon?”
”En, minä menen kouluun.” Vastasin ärtyneesti. Svanski katsoi minua hölmistyneenä, mutta sinun kielikurssihan loppui jo viimeviikolla? En minä menekään nyt opiskelemaan, tarkensin Svanskille, vaan noutamaan opiskelijoita. Svanski tuijotteli vaatekasoja ja tarkasteli tredikästä, mutta luotettavan aikuisen asukokoonpanoani ja näytti edelleen hyvin kysyvältä. Helena mitä ihmettä taas sekoilet? En minä sekoile lupasin hakea ystäväni lapset koulusta, kun hän on estynyt ja viedä ne kotiin. 
Etelänavallako niiden koulu on, kun sinun on pitänyt levittää kaikki vaatteet pitkin poikin? ärjyi Svanski. Tyhmä etkö tajua, jos menen sinne liian nuorekkaasti pukeutuen voi olla, että se opettaja luulee, että olen joku nuoriso huligaani, eikä luovuta niitä lapsia minulle! Jos taas pistän helmet ja tantta-mekon nämä teinilapset ei kehtaa tulla minun kyytiin, kun häpeävät silmät päästään!
On sullakin Helena taas ongelmat! A) vaikka olet mieleltäsi ihan kakara, niin tuskin menet enää huligaaniteinistä! Ja B) Uskon, että ne lapset tulevat kyytiin, vaikka olisit hiukka tantta jos vaihtoehtona on kävely! Svanski naljaili minulle.

Svasnki ei ymmärrä tätä suurta vastuuta, joka minulle on annettu eikä tajua, että haluan olla se cool-täti-Helena, enkä mikään tantta.
Svanski kollega kimitti jo ovella tuletteko te viinakuppaan vai ette? Svanski vastasi takasin: ”Helena ei tule, se hakee lapsia koulusta!”
”Mitä lapsia?” Sopersi kysyvään ääneen kollega?
”No ei sinun lapsia.” rauhoitteli Svanski. ”Vaan sen tutun lapsia.”
Näin kollegan kasvoilla ärsyttävän huojentuneen ilmeen. Ihme moukka, kai minä nyt yhdet lapset osaan koulusta hakea, ei kai siihen kasvatustieteen diplomia tarvita ärjyin loukkaantuneena! Et siis tule viinakauppaan toisti kollega? Tulenpas jänkytin vastaan, mutta vasta sen jälkeen, kun  olen vienyt lapset. Mutta me menemme nyt etkö voi sanoa mitä tarvitset? Koetti kollega vielä onneaan.
En! Tarvitsen sitä, että saan pörrätä siellä hyllyjen välissä ja hipelöidä kaikkea ja kartoittaa mitä siellä on. (Ja minun tarvitsee myös olla sinulle nyt hankala, arvon kollega, koska pidät minua tyhmänä! Mutta tätä en sanonut ääneen.)

Minä toimitin onnistuneesti hurjan hauskat lapset koulusta kotiin, eikä heitä kyllä olisi varmaan voinut vähempää kiinnostaa, oliko minulla sporttinen t-paita vai glitteri villapaita. Olin yksinkertaisesti heidän äitinsä kaveri eli slash täysin epäkiinnostava, mutta kotiin pääsyn kannalta välttämätön yksilö. Vaikka itse en kiinnostanut lapsia, he kiinnostivat minua, kuuntelin heidän keskustelujaan takapenkillä ja kikattelin kaiken aikaa, kuin vähämielinen.  Palkinnoksi tästä iltapäivän suuresta tehtävästä, sain glitteri-kynät ja suklaa joulupukin. Mutta mikä parasta sain myös aimo annoksen hyvää mieltä auttamalla toista ja loppupelissä auttaminen olikin oikein hupaisaa puuhaa minulle. Eli kuka tässä sitten nyt loppupelissä auttoi ja ketä, nämä on näitä ikuisuus kysymyksiä. Viinakauppaankin kerkesin, mutta kerron siitä vasta huomenna.


Autossa suklaapukki,
Hei kuka liikenteen tukki?
Tiukka vasen ja oikee,
Pukki vääntyy, on ihan soikee.
Pukkiin tuli lovi,
Onneks ei menny ovi.
Kotona pukkia fiksaan,
Paloja yhteen miksaan.
Svanski ryöstöstä kiinni jää,
Kun pukilta puuttuukin pää.



Joulumysteerin 10. Luukku
(lapsille ja lapsellisille, ei perustu suoranaiseen faktaan)

Uusi tulokas aiheuttaa piparivajeen

Svanski tuli illalla kotiin ja huomasi pöydällä valmiiksi rakennetun piparitalon. Se oli suurempi kuin viimevuonna ja sen sisältä loisti valo. Sitten Svanski katsahti uudestaan, ei valoa! Sitten taas valo, sitten ei valoa ja taas valo.
Svanski karjui: ”Helenaaaa sun piparitalon sähköissä on jokin vika!” Helena tepasteli ruokailuhuoneeseen ja tutki taloa tarkkaan: ”Ei niissä mitään vikaa ole, tuo yksi vaan leikkii pistokkeella!” Sanoi Helena kurkittuaan sisään ikkunasta.
”Leikkii pistokkeella?! Kuka leikkii pistokkeella, se on vaarallista!?” Hermostui Svanski saman tien.
”Ai niin olenko muistanut kertoa sinulle, meille on muuttanut hetkeksi asumaan pieni tonttu, se korjasi navigaattoriaan meidän ilmastointilaitteessa ja nyt asustaa tässä piparikakkutalossa, niin kauan että navigaattori saa kunnolla levätä.”
”Tonttu!” Karjui Svanski ”ja piparitalossa!”
”Nii-in”, kuului pieni ääni piparitalon ovelta. ”Aivan niin, tonttu täällä asuu.” Kikatti tonttu. ”Ja hyvin kylläinen tonttu asuukin”.
Se syö vaan piparia selvensi Helena.
”Mutta sinä olet sanonut että ei pipari taloa saada syödä kuin vasta joulun jälkeen! Miksi Tonttu saa syödä sitä jo nyt ja minä en!” Karjui onneton Svanski.
”Ei se piparitaloa syö, leivoin sille tuonne sisälle kauhean kasan pipareita niitä se syö!”
Svanski oli raivoissaan, hän kiskoi kädet puuskaan ja mökötti. Tyhmä tonttu sai pipareita mutta hän ei. Tonttua ei Svanskin mökötys kiinnostanut, vaan hän tunki lisää piparia suuhunsa omahyväisesti hymyillen, kun Helena yritti rauhoittaa tilannetta. On sinullekin tuolla pipareita!
Svanski istui keittiönpöydän vieressä ja mussutti pipareitaan, tuijottaen koko ajan piparitaloon, jonka valot syttyivät ja sammuivat, syttyivät ja sammuivat. Tonttu oli onnessaan omasta pienestä talostaan ja sähkövalostaan, joka oli tehty jouluvalosarjasta. Hänellä ei ollut koskaan ennen ollut valtaa päättää milloin valot syttyivät ja sammuivat, koska se oli päällikkötontun työ. 
Illan pimentyessä ja Svanskin mahan täyttyessä pipareista. Hän leppyi ja Tonttu sai jäädä asustamaan taloon toistaiseksi.