Kymmenes luukku, kyyditystä


Minulla oli eilen todella tärkeä tehtävä. Se vaati tiukkaa keskittymistä kaikilla minulle haastavilla osa-alueilla. Varaa virheisiin ei nyt ollut. Ensinnäkin minun piti haastaa itseni aikataulullisesti, eli olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Tämä jos mikä on Dohassa haastavaa, koska Dohan liikenteen ruuhkaisuus yllättää minut päivittäin samalla lailla, kuin talvi suomen autoilijat joka syksy.

Toinen haaste oikean ajan lisäksi oli oikea paikka. Ja tarkoitan nyt täysin oikea paikka, ei jossain siellä päin, tai ihan kulmilla, vaan pisteessä X. Minun piti muodostaa kolmio aika, sekä paikka janan kanssa, ja kun tätä mietin näin geometrian kannalta, pääni meni jo ihan solmuun ja päätin ottaa navigaattorin matkaan.

Sitten päästiinkin vaikeampiin osuuksiin. Aikuismainen luotettavan näköinen pukeutuminen, mutta ei kuitenkaan mikään tanttara, että nuoriso ei joudu nolautumaan täti Helenan edessä. Räjäytin vaatekaapin sisällön lattialle ja stailasin itseni tyyliin trendikäs, mutta hyvin vastuullinen. Olin juuri saanut itseni täydelliseen varustukseen, kun Svanski asteli huoneeseen ja sai jonkun sortin astmakohtauksen nähdessään ylös alas ympäri käännetyn vaatekaapin! 

Kun Svanski sai hetken päästä taas happea aivoihinsa, hän sai soperrettua: ”Hyvä olet valmis, me lähdemme nyt viinakauppaan ostamaan kinkkua! ” Karjuin Svankille: ”Ei, ei, en millään voi lähteä viinakauppaan, minulla on tärkeä tehtävä tänään!”
”Sinulla tärkeä tehtävä, aika vaikea uskoa,” nauroi Svanski jotenkin ivallisesti. ”Menetkö kahville vai kenties puistoon?”
”En, minä menen kouluun.” Vastasin ärtyneesti. Svanski katsoi minua hölmistyneenä, mutta sinun kielikurssihan loppui jo viimeviikolla? En minä menekään nyt opiskelemaan, tarkensin Svanskille, vaan noutamaan opiskelijoita. Svanski tuijotteli vaatekasoja ja tarkasteli tredikästä, mutta luotettavan aikuisen asukokoonpanoani ja näytti edelleen hyvin kysyvältä. Helena mitä ihmettä taas sekoilet? En minä sekoile lupasin hakea ystäväni lapset koulusta, kun hän on estynyt ja viedä ne kotiin. 
Etelänavallako niiden koulu on, kun sinun on pitänyt levittää kaikki vaatteet pitkin poikin? ärjyi Svanski. Tyhmä etkö tajua, jos menen sinne liian nuorekkaasti pukeutuen voi olla, että se opettaja luulee, että olen joku nuoriso huligaani, eikä luovuta niitä lapsia minulle! Jos taas pistän helmet ja tantta-mekon nämä teinilapset ei kehtaa tulla minun kyytiin, kun häpeävät silmät päästään!
On sullakin Helena taas ongelmat! A) vaikka olet mieleltäsi ihan kakara, niin tuskin menet enää huligaaniteinistä! Ja B) Uskon, että ne lapset tulevat kyytiin, vaikka olisit hiukka tantta jos vaihtoehtona on kävely! Svanski naljaili minulle.

Svasnki ei ymmärrä tätä suurta vastuuta, joka minulle on annettu eikä tajua, että haluan olla se cool-täti-Helena, enkä mikään tantta.
Svanski kollega kimitti jo ovella tuletteko te viinakuppaan vai ette? Svanski vastasi takasin: ”Helena ei tule, se hakee lapsia koulusta!”
”Mitä lapsia?” Sopersi kysyvään ääneen kollega?
”No ei sinun lapsia.” rauhoitteli Svanski. ”Vaan sen tutun lapsia.”
Näin kollegan kasvoilla ärsyttävän huojentuneen ilmeen. Ihme moukka, kai minä nyt yhdet lapset osaan koulusta hakea, ei kai siihen kasvatustieteen diplomia tarvita ärjyin loukkaantuneena! Et siis tule viinakauppaan toisti kollega? Tulenpas jänkytin vastaan, mutta vasta sen jälkeen, kun  olen vienyt lapset. Mutta me menemme nyt etkö voi sanoa mitä tarvitset? Koetti kollega vielä onneaan.
En! Tarvitsen sitä, että saan pörrätä siellä hyllyjen välissä ja hipelöidä kaikkea ja kartoittaa mitä siellä on. (Ja minun tarvitsee myös olla sinulle nyt hankala, arvon kollega, koska pidät minua tyhmänä! Mutta tätä en sanonut ääneen.)

Minä toimitin onnistuneesti hurjan hauskat lapset koulusta kotiin, eikä heitä kyllä olisi varmaan voinut vähempää kiinnostaa, oliko minulla sporttinen t-paita vai glitteri villapaita. Olin yksinkertaisesti heidän äitinsä kaveri eli slash täysin epäkiinnostava, mutta kotiin pääsyn kannalta välttämätön yksilö. Vaikka itse en kiinnostanut lapsia, he kiinnostivat minua, kuuntelin heidän keskustelujaan takapenkillä ja kikattelin kaiken aikaa, kuin vähämielinen.  Palkinnoksi tästä iltapäivän suuresta tehtävästä, sain glitteri-kynät ja suklaa joulupukin. Mutta mikä parasta sain myös aimo annoksen hyvää mieltä auttamalla toista ja loppupelissä auttaminen olikin oikein hupaisaa puuhaa minulle. Eli kuka tässä sitten nyt loppupelissä auttoi ja ketä, nämä on näitä ikuisuus kysymyksiä. Viinakauppaankin kerkesin, mutta kerron siitä vasta huomenna.


Autossa suklaapukki,
Hei kuka liikenteen tukki?
Tiukka vasen ja oikee,
Pukki vääntyy, on ihan soikee.
Pukkiin tuli lovi,
Onneks ei menny ovi.
Kotona pukkia fiksaan,
Paloja yhteen miksaan.
Svanski ryöstöstä kiinni jää,
Kun pukilta puuttuukin pää.



Joulumysteerin 10. Luukku
(lapsille ja lapsellisille, ei perustu suoranaiseen faktaan)

Uusi tulokas aiheuttaa piparivajeen

Svanski tuli illalla kotiin ja huomasi pöydällä valmiiksi rakennetun piparitalon. Se oli suurempi kuin viimevuonna ja sen sisältä loisti valo. Sitten Svanski katsahti uudestaan, ei valoa! Sitten taas valo, sitten ei valoa ja taas valo.
Svanski karjui: ”Helenaaaa sun piparitalon sähköissä on jokin vika!” Helena tepasteli ruokailuhuoneeseen ja tutki taloa tarkkaan: ”Ei niissä mitään vikaa ole, tuo yksi vaan leikkii pistokkeella!” Sanoi Helena kurkittuaan sisään ikkunasta.
”Leikkii pistokkeella?! Kuka leikkii pistokkeella, se on vaarallista!?” Hermostui Svanski saman tien.
”Ai niin olenko muistanut kertoa sinulle, meille on muuttanut hetkeksi asumaan pieni tonttu, se korjasi navigaattoriaan meidän ilmastointilaitteessa ja nyt asustaa tässä piparikakkutalossa, niin kauan että navigaattori saa kunnolla levätä.”
”Tonttu!” Karjui Svanski ”ja piparitalossa!”
”Nii-in”, kuului pieni ääni piparitalon ovelta. ”Aivan niin, tonttu täällä asuu.” Kikatti tonttu. ”Ja hyvin kylläinen tonttu asuukin”.
Se syö vaan piparia selvensi Helena.
”Mutta sinä olet sanonut että ei pipari taloa saada syödä kuin vasta joulun jälkeen! Miksi Tonttu saa syödä sitä jo nyt ja minä en!” Karjui onneton Svanski.
”Ei se piparitaloa syö, leivoin sille tuonne sisälle kauhean kasan pipareita niitä se syö!”
Svanski oli raivoissaan, hän kiskoi kädet puuskaan ja mökötti. Tyhmä tonttu sai pipareita mutta hän ei. Tonttua ei Svanskin mökötys kiinnostanut, vaan hän tunki lisää piparia suuhunsa omahyväisesti hymyillen, kun Helena yritti rauhoittaa tilannetta. On sinullekin tuolla pipareita!
Svanski istui keittiönpöydän vieressä ja mussutti pipareitaan, tuijottaen koko ajan piparitaloon, jonka valot syttyivät ja sammuivat, syttyivät ja sammuivat. Tonttu oli onnessaan omasta pienestä talostaan ja sähkövalostaan, joka oli tehty jouluvalosarjasta. Hänellä ei ollut koskaan ennen ollut valtaa päättää milloin valot syttyivät ja sammuivat, koska se oli päällikkötontun työ. 
Illan pimentyessä ja Svanskin mahan täyttyessä pipareista. Hän leppyi ja Tonttu sai jäädä asustamaan taloon toistaiseksi.

Kommentit

  1. ihania juttuja, mie käyn täältä aina päivän naurut ottamassa....tää tonttu-juttu oli ihan paras!!!!!

    VastaaPoista
  2. Mita, mita?! Ehtiko Svanski kaymaan varkaissa?? Minahan sanoin, etta se on vain ja ainoastaan sinulle. :D

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kommentoi, kerro omia kokemuksiasi aiheesta, Ihmettele elämää muuten vaan tai tee kinkkisiä lisäkysymyksiä. Vapaa laatikko tässä siihen. Itäeurooppalaista mallia oleva sensuuri tässä päällä, joten eka luen nää itte ja vasta sitten julkasen... jos julkasen :)Mielellään kuulisin palautetta..pliis diplomaattisesti kuitenkin

Suositut tekstit