Kymmenes luukku, kyyditystä
Minulla oli eilen todella tärkeä tehtävä. Se vaati tiukkaa
keskittymistä kaikilla minulle haastavilla osa-alueilla. Varaa virheisiin ei nyt
ollut. Ensinnäkin minun piti haastaa itseni aikataulullisesti, eli olla oikeaan
aikaan oikeassa paikassa. Tämä jos mikä on Dohassa haastavaa, koska Dohan
liikenteen ruuhkaisuus yllättää minut päivittäin samalla lailla, kuin talvi suomen
autoilijat joka syksy.
Toinen haaste oikean ajan lisäksi oli oikea paikka. Ja tarkoitan
nyt täysin oikea paikka, ei jossain siellä päin, tai ihan kulmilla, vaan pisteessä
X. Minun piti muodostaa kolmio aika, sekä paikka janan kanssa, ja kun tätä mietin
näin geometrian kannalta, pääni meni jo ihan solmuun ja päätin ottaa navigaattorin
matkaan.
Sitten päästiinkin vaikeampiin osuuksiin. Aikuismainen
luotettavan näköinen pukeutuminen, mutta ei kuitenkaan mikään tanttara, että
nuoriso ei joudu nolautumaan täti Helenan edessä. Räjäytin vaatekaapin sisällön
lattialle ja stailasin itseni tyyliin trendikäs, mutta hyvin vastuullinen. Olin juuri saanut itseni täydelliseen
varustukseen, kun Svanski asteli huoneeseen ja sai jonkun sortin
astmakohtauksen nähdessään ylös alas ympäri käännetyn vaatekaapin!
Kun Svanski
sai hetken päästä taas happea aivoihinsa, hän sai soperrettua: ”Hyvä olet
valmis, me lähdemme nyt viinakauppaan ostamaan kinkkua! ” Karjuin Svankille: ”Ei,
ei, en millään voi lähteä viinakauppaan, minulla on tärkeä tehtävä tänään!”
”Sinulla tärkeä tehtävä, aika vaikea uskoa,” nauroi Svanski
jotenkin ivallisesti. ”Menetkö kahville vai kenties puistoon?”
”En, minä menen kouluun.” Vastasin ärtyneesti. Svanski
katsoi minua hölmistyneenä, mutta sinun kielikurssihan loppui jo viimeviikolla?
En minä menekään nyt opiskelemaan, tarkensin Svanskille, vaan noutamaan
opiskelijoita. Svanski tuijotteli vaatekasoja ja tarkasteli tredikästä, mutta
luotettavan aikuisen asukokoonpanoani ja näytti edelleen hyvin kysyvältä. Helena
mitä ihmettä taas sekoilet? En minä sekoile lupasin hakea ystäväni lapset
koulusta, kun hän on estynyt ja viedä ne kotiin.
Etelänavallako niiden koulu on,
kun sinun on pitänyt levittää kaikki vaatteet pitkin poikin? ärjyi Svanski.
Tyhmä etkö tajua, jos menen sinne liian nuorekkaasti pukeutuen voi olla, että
se opettaja luulee, että olen joku nuoriso huligaani, eikä luovuta niitä lapsia
minulle! Jos taas pistän helmet ja tantta-mekon nämä teinilapset ei kehtaa
tulla minun kyytiin, kun häpeävät silmät päästään!
On sullakin Helena taas ongelmat! A) vaikka olet mieleltäsi
ihan kakara, niin tuskin menet enää huligaaniteinistä! Ja B) Uskon, että ne
lapset tulevat kyytiin, vaikka olisit hiukka tantta jos vaihtoehtona on kävely!
Svanski naljaili minulle.
Svasnki ei ymmärrä tätä suurta vastuuta, joka minulle on
annettu eikä tajua, että haluan olla se cool-täti-Helena, enkä mikään tantta.
Svanski kollega kimitti jo ovella tuletteko te viinakuppaan
vai ette? Svanski vastasi takasin: ”Helena ei tule, se hakee lapsia koulusta!”
”Mitä lapsia?” Sopersi kysyvään ääneen kollega?
”No ei sinun lapsia.” rauhoitteli Svanski. ”Vaan sen tutun
lapsia.”
Näin kollegan kasvoilla ärsyttävän huojentuneen ilmeen. Ihme
moukka, kai minä nyt yhdet lapset osaan koulusta hakea, ei kai siihen
kasvatustieteen diplomia tarvita ärjyin loukkaantuneena! Et siis tule
viinakauppaan toisti kollega? Tulenpas jänkytin vastaan, mutta vasta sen
jälkeen, kun olen vienyt lapset. Mutta
me menemme nyt etkö voi sanoa mitä tarvitset? Koetti kollega vielä onneaan.
En! Tarvitsen sitä, että saan
pörrätä siellä hyllyjen välissä ja hipelöidä kaikkea ja kartoittaa mitä siellä
on. (Ja minun tarvitsee myös olla sinulle nyt hankala, arvon kollega, koska pidät minua tyhmänä! Mutta tätä en sanonut ääneen.)
Minä toimitin onnistuneesti hurjan hauskat lapset koulusta
kotiin, eikä heitä kyllä olisi varmaan voinut vähempää kiinnostaa, oliko
minulla sporttinen t-paita vai glitteri villapaita. Olin yksinkertaisesti
heidän äitinsä kaveri eli slash täysin epäkiinnostava, mutta kotiin pääsyn
kannalta välttämätön yksilö. Vaikka itse en kiinnostanut lapsia, he
kiinnostivat minua, kuuntelin heidän keskustelujaan takapenkillä ja kikattelin
kaiken aikaa, kuin vähämielinen. Palkinnoksi tästä iltapäivän suuresta
tehtävästä, sain glitteri-kynät ja suklaa joulupukin. Mutta mikä parasta sain
myös aimo annoksen hyvää mieltä auttamalla toista ja loppupelissä auttaminen
olikin oikein hupaisaa puuhaa minulle. Eli kuka tässä sitten nyt loppupelissä auttoi
ja ketä, nämä on näitä ikuisuus kysymyksiä. Viinakauppaankin kerkesin, mutta
kerron siitä vasta huomenna.
Autossa suklaapukki,
Tiukka vasen ja oikee,
Pukki vääntyy, on ihan soikee.
Pukkiin tuli lovi,
Onneks ei menny ovi.
Kotona pukkia fiksaan,
Paloja yhteen miksaan.
Svanski ryöstöstä kiinni jää,
Kun pukilta puuttuukin pää.
Joulumysteerin 10. Luukku
(lapsille ja lapsellisille, ei perustu
suoranaiseen faktaan)
Uusi tulokas aiheuttaa piparivajeen
Svanski tuli illalla kotiin ja huomasi
pöydällä valmiiksi rakennetun piparitalon. Se oli suurempi kuin viimevuonna ja
sen sisältä loisti valo. Sitten Svanski katsahti uudestaan, ei valoa! Sitten
taas valo, sitten ei valoa ja taas valo.
Svanski karjui: ”Helenaaaa sun
piparitalon sähköissä on jokin vika!” Helena tepasteli ruokailuhuoneeseen ja
tutki taloa tarkkaan: ”Ei niissä mitään vikaa ole, tuo yksi vaan leikkii
pistokkeella!” Sanoi Helena kurkittuaan sisään ikkunasta.
”Leikkii pistokkeella?! Kuka leikkii
pistokkeella, se on vaarallista!?” Hermostui Svanski saman tien.
”Ai niin olenko muistanut kertoa
sinulle, meille on muuttanut hetkeksi asumaan pieni tonttu, se korjasi
navigaattoriaan meidän ilmastointilaitteessa ja nyt asustaa tässä
piparikakkutalossa, niin kauan että navigaattori saa kunnolla levätä.”
”Tonttu!” Karjui Svanski ”ja
piparitalossa!”
”Nii-in”, kuului pieni ääni piparitalon
ovelta. ”Aivan niin, tonttu täällä asuu.” Kikatti tonttu. ”Ja hyvin kylläinen
tonttu asuukin”.
Se syö vaan piparia selvensi Helena.
”Mutta sinä olet sanonut että ei pipari
taloa saada syödä kuin vasta joulun jälkeen! Miksi Tonttu saa syödä sitä jo nyt
ja minä en!” Karjui onneton Svanski.
”Ei se piparitaloa syö, leivoin sille
tuonne sisälle kauhean kasan pipareita niitä se syö!”
Svanski oli raivoissaan, hän kiskoi
kädet puuskaan ja mökötti. Tyhmä tonttu sai pipareita mutta hän ei. Tonttua ei
Svanskin mökötys kiinnostanut, vaan hän tunki lisää piparia suuhunsa
omahyväisesti hymyillen, kun Helena yritti rauhoittaa tilannetta. On sinullekin
tuolla pipareita!
Svanski istui keittiönpöydän vieressä ja
mussutti pipareitaan, tuijottaen koko ajan piparitaloon, jonka valot syttyivät
ja sammuivat, syttyivät ja sammuivat. Tonttu oli onnessaan omasta pienestä
talostaan ja sähkövalostaan, joka oli tehty jouluvalosarjasta. Hänellä ei ollut
koskaan ennen ollut valtaa päättää milloin valot syttyivät ja sammuivat, koska
se oli päällikkötontun työ.
Illan pimentyessä ja Svanskin mahan täyttyessä
pipareista. Hän leppyi ja Tonttu sai jäädä asustamaan taloon toistaiseksi.
ihania juttuja, mie käyn täältä aina päivän naurut ottamassa....tää tonttu-juttu oli ihan paras!!!!!
VastaaPoistaMita, mita?! Ehtiko Svanski kaymaan varkaissa?? Minahan sanoin, etta se on vain ja ainoastaan sinulle. :D
VastaaPoista