Neljäs luukku, juoksuhiekkaa

Elämän viisaus: Suomipikkujoulujen jälkeisenä aamuna, lähtö aavikkoralliin on lähtökohtaisesti tuhoon tuomittu idea.
Tämän elämän viisauden oppimisajankohta: 12 tuntia aavikko ralliin lähdön jälkeen, kun kiepuin jeepin takapenkillä yrittäen pitää itsesi hereillä, vielä viimeiset dyynit, jotta en päästäisi irti paniikkikahvasta ja putoaisi penkiltä.

Ystäväni oli soittanut edellisenä iltana, juuri kun olin hippakengässä lähdössä pikkujouluihin ja pyytänyt seuraavana aamuna aavikolle. Siinä hetkessä olin täynnä energiaa ja kumpusin sosiaalisuutta, joten totta kai lupauduin. Seuraavana aamuna, kun Dohan taivaan peittivät mustat ukkospilvet, olisin halunnut kietoutua peittoihin ja jäädä nukkumaan, mutta silloin oli liian myöhäistä perua. Sain kuitenkin heti lisä energiaa, kun kuulin, että tällä kertaa sain olla ensimmäisen, navigoivan auton kyydissä. Kerrankin navigointi taitoni huomioitiin! Lähdimme matkaan kolmen auton voimin.

Emme olleet enää kaukana määränpäästämme, aavikon keskellä olevasta merenlahdesta.  Huristelimme korkean dyynin harjalle ja olimme juuri bonganneet täydellisen retkipaikan, kun tajusimme, että muu seurue ei enää seurannutkaan perässä.
Käännyimme takaisin ja löysimme ystävämme edellisen dyynin pohjalta pysähtyneenä tasaiselle maalle. Näytti siltä, että ystävämme olivat jääneet valokuvaamaan lähestyvää ukkosmyrskyä, joka tummensi horisontin ennennäkemättömällä tavalla.
Emme voineet tietää, että puolituntia aikaisemmin alueella oli jo satanut vähän. Vesi oli kovettanut aavikon pintahiekan niin, että vaikka siltä näytti, eivät autot seisoneetkaan kovalla maalla, vaan pehmeässä hiekassa.
Kurvasimme hurjaa kyytiä alas dyyniä, mitä kovempaa rallia lähestyimme, sitä hurjempaa toiset alkoivat hyppiä ja pomppia ja heiluttamaan käsiään.
Kyse ei tietenkään ollut siitä, että meidän rallitaidoille olisi hurrattu, vaan siitä, että alue oli todella upottavaa. Sekunnin päästä tämä valkeni meillekin, kun kaikki kolme autoa olivat tukevasti hiekassa, ukkosmyrskyn lähestyessä hurjaa vauhtia.

Olimme jumpanneet ensimmäisen auton kimpusta kymmenisen minuuttia ja se oli juuri irtoamassa hiekasta, kun paikalle ensin pyyhälsi paikallinen Bob Marley. Tuo ihmeellinen sekoitus paikallista arabimiestä ja jamaikalaista reggae kuningasta, valui ulos jeepistään meidän pelastukseksi.
Bob Marley-arabi löysi suunnattoman huumorin lähteen vallinneesta tilanteesta. Hän sytytti sätkän, pyöri hetken autojen ympärillä ja valitsi sitten ensimmäisen auton hinaukseen. Hekotellen, hän lipui takasin autoonsa ja aloitti hinauksen.
Hiekka kuitenkin petti. Auto upposi syvemmälle ja kiskoi samalla Bobmarleymmekin samaan saveen.
Bobmarley ei hermostunut, vaan hihitteli hiukan enemmän ja puhua pälpätti jotain hyvin sekavaa.
Sadekuuro, pilvissä leijaileva pelastaja ja neljä juuttunutta autoa olivat tarpeellinen määrä tekijöitä luomaan hysteerisen mielentilan koko porukalle.
Kun seuraavat auttajat pyyhälsivät paikalle tuntia myöhemmin, retkotimme yhden jeepin takana hiekassa ja kikatimme, kuin pahaiset kakarat. Seurueen jäsenenä olevat lapset sen sijaan käsivoimin kaivoivat jeepin renkaita irti hiekasta. Paikalle eksyneiden arabien ilme oli ehkä siksi ymmärrettävästikin hiukan kysyvä.
Pari hinauskokeilua myöhemmin olimme onnekkaasti saaneet heidätkin jumiin.

Onneksi sateisella aavikolla, keskellä ei mitään, riitti kulkijoita. Puolituntia myöhemmin kaksi teini-ikäistä arabi poikaa pyyhälsi ohitsemme mönkijällä. He jättivät täysimittaisen turvavälin tähän kummalliseen seurueeseen, joka oli sekoitus paikallisia aavikkoguruja ja eurooppalaisia likimärkiä hiekan peittämiä, hysteerisiä ihmisiä. Ja kuikoilivat etäisyyden päästä uteliaina, mistä tässä draamassa oli kyse.
Bob Marleylta ei jäänyt vakoojat huomaamatta. Hän passitti heidät hakemaan lisää köyttä, omalla persoonallisella pantomiimi esityksellään.

Kun olimme yhdistäneet kolme hinausköyttä ja raa´alla voimalla irrottaneet yhden jeepin, alkoi ratkaisun hetket olla lähellä.
Bob Marley sytytti taas uuden sätkän ja hätisti suurin reggaemaisin elein naiset ja lapset kauemmaksi, koska hänen mukaansa nyt alkoi vaarallinen operaatio. Hän huseerasi köysiensä kanssa autojen välissä ja otti koko operaation samalla haltuunsa, kaiken aikaa hihitellen.
Bob Marley kuskina hinurissa, lentäjä kusikina hinattavassa autossa ja hänen apunaan kolme aavikon tuntevaa arabia ja koko loppu kööri puskemassa lisää vauhtia auton perässä ja sitten... Kaiken sen rehkimisen jälkeen, jeepin rengas pyörähti ja yht äkkiä se saikin otteen maasta ja jeeppi nytkähti liikkeelle.  Bob Marley julisti itsensä saman tien yksinoikeutetuksi sankariksi ja hekotteli niin, että melkein tiputti suussa keikkuvan sätkänsä. Tunnelma nousi hetkessä kattoon, koko porukka hurrasi ja ylävitosia läpsyteltiin.
Nyt alkoi nousukausi, kaksi irtonaista jeeppiä takasi tarpeeksi suuren voiman, että loputkin autot rupesivat irtoilemaan vuoron perään hiekasta.

Tuntia myöhemmin olimme leiriintyneet aavikkomeren rannalle, juuri auringonlaskun aikaan. Vaikka, mieltäni hiukan painoi huoli kotimatkan haasteista. Jäin silti hetkeksi ihailemaan joulukuisessa ilta-auringossa tummentuvaa aavikkoa. Keltaisen oranssi aurinko sai kadonneen joulutunnelmani viimein löytymään. Mietin, mitä jos koko maailma voisi puhaltaa yhteen hileen samalla lailla, kuin me tänään. Siinä vasta olisi joulun taikaa. Muutama länsimaalainen, jonka takapaksista löytyi punaviiniä ja sian ihraa, pilvessä kieppuva syntinen muslimi, kolme rehtiä muslimia, keski-ikäisiä, nuoria, teinejä ja lapsia. Hetken verran keskellä autiomaata, olimme vain yhteisen hyvän eteen toimiva tiimi. Pakkaa ei sekoittanut, uskonnot, ei ennakkoluulot, ei kielitaidon puute, ei mikään. Loppupelissä, takana oli aika onnistunut reissu!


Hiekkaa on vaikea lukea,
Se voi pettää, taikka tukea.

Hiekka on jotain elotonta,
Onneksi meitä ihmisiä on monta.

Kun hiukan jeesaat toista,
Se ei sulta mitään poista.

Tällä lailla näin,
Hyvä voi kiertää kaikin päin.








Joulumysteerin 4. Luukku
(lapsille ja lapsellisille, ei perustu suoranaiseen faktaan)

Laiska-kissa, läski-kissa ja lohduton Tonttu

Tonntu oli kulkenut seinän reunaa jo ikuisuudelta tuntuvan ajan. Autiomaan jyrisi yhä, eikä Tonttu pähkäilyistään huolimatta ollut saanut järkeiltyä, mikä ihme voi tuollaisen melun aiheuttaa.
Ensin hän oli pohtinut jyrinän olevan aivan samankuuloista, kuin Joulupukin muorin kuorsaus korvatunturilla. Muori kuorsasi niin, että koko joulupukin talo tärisi. Joskus Joulupukki joutui pakenemaan tallitonttujen ja porojen kanssa talliin, kun ei saanut unta kuorsaavan muorin vieressä. Mutta kyseessä ei voinut olla joulupukin muori, sillä mitä ihmettä hän tekisi näin kaukana kotoaan, keskellä arabian aavikkoa. Tonttu muisteli myös, että joulupukin kylässä asuva kissa piti joskus hiukan samanlaista jyrinää. Lihava kissa rakasti, kun tontut rapsuttivat sitä ja silloin hän alkoi kehrätä. Ja lihavan kissan kehräys oli kuin ukkosenjyrinä, varsinkin jos kysyi tontulta. Siinä muistellessaan kotikylän kissaa, tonttu ei huomannut korkeuksissa muurin päällä löhöävää laiskaa-kissaa ja säikähtikin perinpohjaisesti, kun kissa hyppäsi alas muurilta, ihan tontun nenän eteen. 
Arabialainen laiska kissa on muutoin samanlainen, kuin suomalainen lihava kissa, mutta se on paljon laihempi. Omituisesta hyvin venyvästä murteestaan huolimatta, se on hyvin ystävällinen olento. Laiska-kissa hämmästeli Tonttua ja halusi tietää, miksi Tonttu kiersi ympyrää, talon aidan ympärillä. Tonttu oli kissan mourunnasta hyvin hämmästynyt. Oliko taivaaseen yltävä muuri, oikeastaan aita? Ja oliko sen takana, keskellä aavikkoa talo? Tonttu koputti x-mas2012 navigaattoriinsa ja yritti saada sen kertomaan edes pienenpienen navigointi vinkin siitä, missä Tonttu oikein tallusti. Mutta Navigaattori vain piipitti ja näki yhä tähtikarttoja. ”Se on rikki!” totesi Tonttu murheissaan. ”Miiiikäää oooon riiikkii? Mourusi venyvää arabialaista aksentia puhuva laiska-kissa. ”Tämä navigaattori, se sai osuman laskukiidossa ja nyt se vain navigoi tähtiä, en ikinä löydä arabian kilttejä lapsia ja ehdi ajoissa kotiin raportoimaan! Tonttu tajusi siinä hetkessä tilanteensa toivottomuuden ja pillahti tonttumaiseen piipittävään itkuun. Kissat tunnetusti eivät kestä minkäänlaista itkua, eikä varsinkaan kimeää tonttuitkua, koska se sattuu niiden hyvinkin terävään kuuloaistiin. Niinpä Laiska-kissa halusi tehdä kaikkensa saadakseen Tontun lopettamaan pillityksen. ”Hyyyppäää muuun seelkäään!” Mourusi kissa. ”Viieeen suuut taaloon, taarviitseet ruookaa ja uuntaaa, siitteen vooiiit taas paareemmiin!” Tonttu pyyhkäisi pikkuruiset kyyneleet silmistään ja tunsi suurta lohdutusta, kun kissa oli niin avulias. Hän kipusi Kissan selkään tarrasi tiukalla otteella sen turkkiin, mikä oli erittäin viisas teko, sillä kissa otti yhden jättimäisen loikan aidalle ja sieltä talon pihaan. 

Kommentit

Suositut tekstit