Kuudestoista luukku, myrsky vesilasissa.


Tämän aamun ohjelmaan olin listannut piparikakkutalon koristelun ja kokoamisen. Hyvä homma osat olivatkin jo valmiina, mutta koriste karamellit puutuivat. Reippailuhenkisenä ihmisenä päätin kävellä kioskille. Nyt varmaan joku tarkkaavainen lukija on aivan kysymysmerkkinä. Miten niin kävellä kioskille?! Olenhan niin monta kertaa kirjoittanut siitä, että täällä ei voi mihinkään kävellä. Mutta kaipuuni kävellä kioskille, kasvoi muutama ilta sitten niin suureksi, että tein mahdottomasta mahdollista. Ja loppupelissä kävely kilometrin päässä olevalle kioskille, oli aivan lasten leikkiä.
Ensin portista pihalle ja sivutetaan omituisesti tuijottava aseistettu vartija. Sitten tyhjän hiekka tontin poikki, kohti kahden aidan tekemää risteystä, aitojen välistä hivuttaudutaan toiselle tyhjälle tontille ja sitten kipitetään kahden aseistetun vartijan kopin ohi kohti tietä. Tien yli ja moskeijan pihan läpi, kun imaami tulee vastaan niin kunniallisesti huppu päähän. Jatkan matkaani toiselle tielle. Ohitan ehkä helvetin rikkaita jyllenbergejäkin rikkaamman sheikin talon, jonka jälkeen pujahdan kahden hulppeanhuvilan välistä kulkevalle kujalle, joka johtaa suoraan suurelle liikenneympyrälle, ylitän ympyrän ja tadaa olen kioskilla.
Aikaa tähän kuluu noin vartti suuntaansa, joten aivan ihanteellinen iltalenkki reitti. Tänään oli lähdössä reitilleni kylläkin aamulla, koska halusin ostaa tarvittavat koristeet piparitalooni. Ulkona näytti synkältä joten kiskaisin hupparin niskaani ja painelin käytävään.
Ensin minua vastaan tuli Siivooja, hän tiedusteli saman tien mihin olin menossa. Kun sanoin, että lenkille hän rupesi kauhuissaan kiljumaan ”madam madam siellä sataa, ja hurjasti sataakin!” Katsoin ulos ikkunasta ja minusta näytti vain pilviseltä, joten sivuutin siivoojan varoittelut ja jatkoin alakertaan. Siellä Kollega pysäytti minut vuorostaan ja kielsi poistumasta rakennuksesta, koska ulkona hänen sanojensa mukaan velloi hirmumyrsky. Naurahdin ja painelin ovelle, jolloin Sihteeri paukkasi ylös tuolistaan. ”Helena tietääkö Svanski, että otat auton tällaisella sateella?” Lohdutin Sihteeriä, että en ollut ottamassa autoa koska olin menossa lenkille. Tempaisin oven auki vauhdilla. Raivo kimposi kurkkuuni, nuo idiootit luulevat, että en osaa ajaa vesisateessa! Näkisivätpä minut ajamassa tiettömällä metsätiellä lumimyrskyssä! Ennen kuin kerkesin nielaista kiukkuni, Sihteeri huusi perääni: ”No jos kävellen menet, niin siitä vaan! Mutta ei kovin tervejärkistä! Mitä sinä sieltä kioskilta haluat, voin hakea sinulle?!” Sihisin raivosta ja ilmoitin haluavani vain mennä lenkille ja suljin oven perässäni. Kuulin kuinka sihteeri ja Kollega kommentoivat kovaan ääneen joko kävelylenkkini tai pääni tervejärkisyyttä.
Kävelin kioskille ja sillä matkalla silmälasini saivat muutaman pisaran ja takin huppu kastui hieman. Ei siis minun mittakaavassani järin kaamea myrsky. Kun pääsin kotiin, oli siinä rivissä liuta itäeurooppalaisia ja tietysti Sihteeri ihmettelemässä, kuinka olin matkastani selvinnyt. Käskin kaikkien harkita lomaa kotimaahansa, koska mitä ilmeisemmin heidän todellisuuden tajunsa oli hämärtynyt. Kollegan ja Sihteerin olisin vielä voinut ymmärtää, mutta että Svanskikin. Hän kulki perässäni ja juputti: ”Anoppi tulee tänään ja sinun on juuri nyt pakko mennä vesisateeseen hankkimaan itsellesi joku kuolemantauti. Tajuatko Anoppi tulee!” Hyvin vaikea sitä on olla tajuamatta, kun on muutaman kerran asiasta muistutettu.

Sataa sataa ropisee,
Kaikki mulle jupisee.
Sateella on kiva kulkea,
Ei silloin mieli ole surkea.
Hulluna noi mua pitää,
Pelkäävät että alan itää.
En kai sentään ole pottu,
Sateeseen sitä vaan jo pienenä tottu.


Joulumysteerin 16. Luukku
(lapsille ja lapsellisille, ei perustu suoranaiseen faktaan)

Puistossa

Tonttu ei suostunut istumaan auton penkissä, koska se oli liian matala ja pieni Tonttu ei nähnyt sieltä mihinkään. Helena antoi lopulta periksi ja antoi tontun istua mittareiden vieressä nenä kiinni tuulilasissa. Helena järkeili, että eivät turvavyöt muutenkaan pidelleet pientä Tonttua, että kaipa se oli ihan yhtä vaarallista istuiko hän sitten penkissä vai kojelaudalla. Mutta navigaattori oli sidottu penkkiin turvavöillä. Tontun mukaan tämä oli tarvittava turvatoimenpide, koska navigaattorilla ei ollut käsiä, joilla se olisi voinut pidellä kiinni. Helena ei voinut kieltää, ettei Tonttu ollut tässä asiassa oikeassa, vaikka halusikin hiukan saivarrella. Navigaattoriin voi aina ostaa varaosia Tonttuun ei, mutta jätti saivartelut tällä kertaa sanomatta ääneen. 
Kolmikko oli päättänyt suunnata puistoon. Tonttu halusi nähdä palmun ja kookospähkinän. Helenasta matka tuntui loputtoman pitkältä tai ainakin loputtomilta tuntuivat tontun kysymykset. ”Mikä tuo on, mikä tämä on, kuka tuo on” kaikui konelaudalta, kun Tonttu huiski käsillään sinne ja tänne ja osoitteli sitä sun tätä. Helena yritti vastailla parhaansa mukaan, ja toisinaan vastaukset kelpasivat, toisinaan Tonttu kuunteli kysyvän näköisenä, ja lupasi sitten myöhemmin tarkistaa asian navigaattorista. Vihdoin he saapuivat puistoon. Tonttu ampaisi hirveää vauhtia ensimmäisen palmun luo ja kiljui ”ota kuva, ota kuva!” Helena nappasi kuvan, jonka jälkeen Tonttu vaati saada kookospähkinän. Nopeimmin sen löytäisi kioskilta, joka oli puiston keskellä. ”Sinne siis!” Kiljui innosta halkeileva Tonttu. Tontulle ostettiin kookospähkinä, jossa oli reikä ja pilli, että kookosmaidon juominen kävisi kätevästi. Tonttu istui penkillä ja imi koko pähkinän sisällön kerralla suuhunsa. Sitten se tokaisi ”Mitäs nyt tehdään?”

Kommentit

Suositut tekstit