Kuudestoista luukku, myrsky vesilasissa.
Tämän aamun ohjelmaan olin listannut piparikakkutalon
koristelun ja kokoamisen. Hyvä homma osat olivatkin jo valmiina, mutta koriste
karamellit puutuivat. Reippailuhenkisenä ihmisenä päätin kävellä kioskille. Nyt
varmaan joku tarkkaavainen lukija on aivan kysymysmerkkinä. Miten niin kävellä
kioskille?! Olenhan niin monta kertaa kirjoittanut siitä, että täällä ei voi
mihinkään kävellä. Mutta kaipuuni kävellä kioskille, kasvoi muutama ilta sitten
niin suureksi, että tein mahdottomasta mahdollista. Ja loppupelissä kävely
kilometrin päässä olevalle kioskille, oli aivan lasten leikkiä.
Ensin portista pihalle ja sivutetaan omituisesti tuijottava
aseistettu vartija. Sitten tyhjän hiekka tontin poikki, kohti kahden aidan
tekemää risteystä, aitojen välistä hivuttaudutaan toiselle tyhjälle tontille ja
sitten kipitetään kahden aseistetun vartijan kopin ohi kohti tietä. Tien yli ja
moskeijan pihan läpi, kun imaami tulee vastaan niin kunniallisesti huppu
päähän. Jatkan matkaani toiselle tielle. Ohitan ehkä helvetin rikkaita
jyllenbergejäkin rikkaamman sheikin talon, jonka jälkeen pujahdan kahden hulppeanhuvilan
välistä kulkevalle kujalle, joka johtaa suoraan suurelle liikenneympyrälle,
ylitän ympyrän ja tadaa olen kioskilla.
Aikaa tähän kuluu noin vartti suuntaansa, joten aivan
ihanteellinen iltalenkki reitti. Tänään oli lähdössä reitilleni kylläkin
aamulla, koska halusin ostaa tarvittavat koristeet piparitalooni. Ulkona näytti
synkältä joten kiskaisin hupparin niskaani ja painelin käytävään.
Ensin minua vastaan tuli Siivooja, hän tiedusteli saman tien
mihin olin menossa. Kun sanoin, että lenkille hän rupesi kauhuissaan kiljumaan ”madam
madam siellä sataa, ja hurjasti sataakin!” Katsoin ulos ikkunasta ja minusta
näytti vain pilviseltä, joten sivuutin siivoojan varoittelut ja jatkoin
alakertaan. Siellä Kollega pysäytti minut vuorostaan ja kielsi poistumasta
rakennuksesta, koska ulkona hänen sanojensa mukaan velloi hirmumyrsky.
Naurahdin ja painelin ovelle, jolloin Sihteeri paukkasi ylös tuolistaan.
”Helena tietääkö Svanski, että otat auton tällaisella sateella?” Lohdutin
Sihteeriä, että en ollut ottamassa autoa koska olin menossa lenkille. Tempaisin
oven auki vauhdilla. Raivo kimposi kurkkuuni, nuo idiootit luulevat, että en
osaa ajaa vesisateessa! Näkisivätpä minut ajamassa tiettömällä metsätiellä
lumimyrskyssä! Ennen kuin kerkesin nielaista kiukkuni, Sihteeri huusi perääni:
”No jos kävellen menet, niin siitä vaan! Mutta ei kovin tervejärkistä! Mitä
sinä sieltä kioskilta haluat, voin hakea sinulle?!” Sihisin raivosta ja
ilmoitin haluavani vain mennä lenkille ja suljin oven perässäni. Kuulin kuinka
sihteeri ja Kollega kommentoivat kovaan ääneen joko kävelylenkkini tai pääni
tervejärkisyyttä.
Kävelin kioskille ja sillä matkalla silmälasini saivat
muutaman pisaran ja takin huppu kastui hieman. Ei siis minun mittakaavassani
järin kaamea myrsky. Kun pääsin kotiin, oli siinä rivissä liuta itäeurooppalaisia
ja tietysti Sihteeri ihmettelemässä, kuinka olin matkastani selvinnyt. Käskin kaikkien
harkita lomaa kotimaahansa, koska mitä ilmeisemmin heidän todellisuuden tajunsa
oli hämärtynyt. Kollegan ja Sihteerin olisin vielä voinut ymmärtää, mutta että Svanskikin.
Hän kulki perässäni ja juputti: ”Anoppi tulee tänään ja sinun on juuri nyt pakko
mennä vesisateeseen hankkimaan itsellesi joku kuolemantauti. Tajuatko Anoppi tulee!”
Hyvin vaikea sitä on olla tajuamatta, kun on muutaman kerran asiasta muistutettu.
Sataa sataa ropisee,
Kaikki mulle jupisee.
Sateella on kiva kulkea,
Ei silloin mieli ole surkea.
Hulluna noi mua pitää,
Pelkäävät että alan itää.
En kai sentään ole pottu,
Sateeseen sitä vaan jo pienenä tottu.
Joulumysteerin 16. Luukku
(lapsille ja lapsellisille, ei perustu
suoranaiseen faktaan)
Puistossa
Tonttu ei suostunut istumaan auton
penkissä, koska se oli liian matala ja pieni Tonttu ei nähnyt sieltä mihinkään.
Helena antoi lopulta periksi ja antoi tontun istua mittareiden vieressä nenä
kiinni tuulilasissa. Helena järkeili, että eivät turvavyöt muutenkaan pidelleet
pientä Tonttua, että kaipa se oli ihan yhtä vaarallista istuiko hän sitten
penkissä vai kojelaudalla. Mutta navigaattori oli sidottu penkkiin turvavöillä.
Tontun mukaan tämä oli tarvittava turvatoimenpide, koska navigaattorilla ei
ollut käsiä, joilla se olisi voinut pidellä kiinni. Helena ei voinut kieltää, ettei
Tonttu ollut tässä asiassa oikeassa, vaikka halusikin hiukan saivarrella. Navigaattoriin
voi aina ostaa varaosia Tonttuun ei, mutta jätti saivartelut tällä kertaa
sanomatta ääneen.
Kolmikko oli päättänyt suunnata puistoon. Tonttu halusi nähdä
palmun ja kookospähkinän. Helenasta matka tuntui loputtoman pitkältä tai
ainakin loputtomilta tuntuivat tontun kysymykset. ”Mikä tuo on, mikä tämä on,
kuka tuo on” kaikui konelaudalta, kun Tonttu huiski käsillään sinne ja tänne ja
osoitteli sitä sun tätä. Helena yritti vastailla parhaansa mukaan, ja toisinaan
vastaukset kelpasivat, toisinaan Tonttu kuunteli kysyvän näköisenä, ja lupasi
sitten myöhemmin tarkistaa asian navigaattorista. Vihdoin he saapuivat
puistoon. Tonttu ampaisi hirveää vauhtia ensimmäisen palmun luo ja kiljui ”ota
kuva, ota kuva!” Helena nappasi kuvan, jonka jälkeen Tonttu vaati saada
kookospähkinän. Nopeimmin sen löytäisi kioskilta, joka oli puiston keskellä. ”Sinne
siis!” Kiljui innosta halkeileva Tonttu. Tontulle ostettiin kookospähkinä, jossa
oli reikä ja pilli, että kookosmaidon juominen kävisi kätevästi. Tonttu istui
penkillä ja imi koko pähkinän sisällön kerralla suuhunsa. Sitten se tokaisi ”Mitäs
nyt tehdään?”
Kommentit
Lähetä kommentti
Kommentoi, kerro omia kokemuksiasi aiheesta, Ihmettele elämää muuten vaan tai tee kinkkisiä lisäkysymyksiä. Vapaa laatikko tässä siihen. Itäeurooppalaista mallia oleva sensuuri tässä päällä, joten eka luen nää itte ja vasta sitten julkasen... jos julkasen :)Mielellään kuulisin palautetta..pliis diplomaattisesti kuitenkin