maanantai 23. joulukuuta 2013

Kadonnut joulu ja positiivinen pessimisti

Positiivisesti pettynyt, sanoi Svanski viimekesänä yliodotusten onnistuneen, myöhästyneenhäämatkamme jälkeen. En ymmärtänyt Svanskia silloin ja nauroin tuota hänen pessimistisen ajattelun huippua.

Tänään on jouluaaton aatto. Heräsin aikaisin, en saanut nukuttua, jouluflunssa on vienyt minusta viimeisetkin mehut.

Jahtasin viime viikon lanttua ja eilen juuri ennen sairaalla reissua löysin niitä. Tuossa ne nyt tönöttivät muovipussissa pöydällä. Laatikosta ei tietoakaan. Koko joulusta, ei tänä vuonna tietoakaan…

Istuin aamunhiljaisuudessa ja koitin tsempata itseäni. Avasin jouluradion ja päätin hilpeyttää tunnelmaa pienellä joulupotpurilla. Laihoin tuloksin, niiskutin, silmät punaisena, epätoivoiselta tuntuvalle jouluyhtälölleni ja Nylon Beat, heitti suolaa haavoihin ja lauloi radiossa: ”Mustan joulun mulle teit, kun et tullutkaan…”

Kuusi vuotta sitten jouluni ei muuttunutkaan mustaksi, vaikka varuilta salaa laulua silloinkin kuuntelin. Varauduin pahimpaan mutta uskoin silti…
Siellä hän vaan odotti, pikkukaupungin lentokentällä, minun oma idänihmeeni, kesälomaromanssini, joka lupasi palata jouluksi.
Mahdottomasta tarinasta, tuli mahdollinen. Ehkä tästäkin joulusta vielä saadaan joulu?

Nyt tuo idänihmeeni Svanski oli herännyt ja rymisti huoneeseen. Katkaisi ajatukseni.
Hän oli ajautunut solmuun, henkselien kanssa ja puvun takissa oli omituista nöyhtää, jota tavallinen ihminen ei kyllä nähnyt.
Avustin mies parkani kiipelistä ja lähetin töihin. Hän on kyllä yksi iso kävelevä positiivinen pettymys.

Avasin äidin postipaketissa tulleen vihreäkuulapaketin ja asettelin ne kauniisti kippoon. Heti jo paljon jouluisempaa.
Tarkastelin kaaoksen määrää samalla, kun kiskoin uuden annoksen antibioottia. Ei ehkä sittenkään niin mahdoton tehtävä. Lantut soseeksi, kinkku uuniin ja joululakanat sänkyyn.

Minullahan on kaikki jouluun tarvittava jo kotona. Voin olla positiivisesti pettynyt, tästä tulee joulu sittenkin.  

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Ensimmäisenä adventtina sytytän kaksi kynttilää

Kolme teiniä istui puistonpenkillä, oli vuosi 1996. Minä olin yksi heistä.

Puhkuin intoa ja onnea, olin juuri saanut uuden matkalaukun, sellaisen missä oli pyörät! 
Olin myös kuullut, että pääsisin kesällä siskoni luo Amerikkaan, olin haljeta.

Keikuin penkillä ja yritin saada ystäväni tajuamaan, kuinka suuri juttu se on, kun omistaa matkalaukun. 
”Voin mennä mihin vain, se on sama kuin vapaus!! Mä valloitan tän maailman! Matkustan kaikkialle, kukaan ei voi mua estää!” Uhosin siinä pikkukaupungin puistonpenkillä ankeana kevättalvenpäivänä.

Ystäväni Näksy oli jo täysin kyllästynyt vouhotukseeni, ja vihaisesti ilmoitti minulle, että maailman valloittamiseen tarvitaan jotakin muutakin, kuin matkalaukku, voisin esimerkiksi keskittyä enemmän ensiviikon sanakokeeseen. 
Rydiä ei kiinnostanut, hän pohti juuri uraa hautausurakoitsijana, koska se oli ammatti, jonka turvin voisi takuuvarmasti jäädä pikkukaupunkiin, töitä olisi. Hän ei halunnut lähteä. Hänen unelmansa olisi saada jäädä.

Mutta Rydi ymmärsi minun haluni matkustaa ja koitti innostaa Näksyä mukaani: ”Lähde vaan, Helenalla on matkalaukku ja sä pääset läpi siitä sanakokeesta, yhdessä olisitte tiimi!”

Näksy raivosi rööki suussaan: ”Vittu me täältä koskaan mihinkään päästä! Matkustamiseen tarvitsee rahaa, ei matkalaukkua!!”

Minun mielestäni, jo silloin, raha oli järjestelykysymys.
Mutta en saanut Näksyä matkaani tuona kevät-talvenpäivänä, enkä sen paremmin, muutama vuosi myöhemminkään.

Minä ja matkalaukkuni, me lähdimme, ensin Amerikan-lomalle, myöhemmin töihin ulkomaille.
Minulla oli laukku, minulla oli vapaus. Mutta ennen kaikkea minulla oli, sokea usko unelmiin.

Rydistä ei tullut hautausurakoitsijaa, mutta uskon, että hänestä tuli onnellinen. Hän seurasi omia unelmiaan ja rakensi elämänsä niistä.

Näksy jäi uskomaan omaan todellisuuteensa, minusta ei koskaan voi tulla mitään, unelmat eivät riitä pitämään ketään pinnalla.

Minä ja unelmani lennämme yhä ja uskomme huomiseen. 
Rydi uskoo juurinsa ja niiden turvaan…

Näksy lähti lentoon eilen, sinne jonnekkin niin korkealle, että emme tässä elämässä häntä enää nää. 
Hän ei ehkä löytänyt unelmiaan, mutta nyt hän löysi rauhan. 
Toivon, että siellä jossain, missä ikinä oletkin, naurat, niin kuin silloin, kauan sitten, pikkukaupungin puistonpenkillä.


Vaikka emme voineet sinua auttaa, emme silti koskaan sinua unohtaneet.

torstai 21. marraskuuta 2013

Kaappiviikot

Äitini KP, pälpätti kuulumisiaan skypen välityksellä, oli meneillään pari kertaa viikossa toistuva juttelutuokiomme.

"Ai että meninkin liittymään heikkona hetkenä siihen Ikea clubiin!"
"No miksi siihen liityit?" Kummastelen toisessa päässä
"No kun he lupasivat kahvia 50 sentillä, olisihan se pitänyt arvata, että huijausta se on!"
"No etkö saanut kahvia?"
"Sain!" karjui KP.
Tietokoneen kaiuttimista kuului hillitöntä paperien rapinaa. Ilmeisesti postin tuoma Ikea-kuvasto lisäliitteineen, jota KP tuskaisena heitteli ilmaan ja karjui: ”Tulee stressi!
Viimeviikolla lähettivät patjamainoksia ja nyt on kaappiviikot! Mihin minä kaappeja tarvitsen? Halusin vain sen kahvin!!”

KP jurputti maailman vääryyttä linjan toisessa päässä.
Yritin selittää väliin, että ne ovat vain mainoksia, eivät ostokäskyjä. Mutta olin liian hidas, aihe oli jo vaihtunut.

Hyväntekeväisyys kävelyllä, kävelylle viety mummo oli ruvennut avautumaan ja joulumyyjäisten kahviovuoro oli arvottu amatöörimeiningillä ja aivan väärin. Joku huijaus oli tapahtunut, koska vuoro ei ollut osunut KP:lle ja hänen tiimilleen.
”Kioski nyt kuitenkin on ainoa tapa, jolla kyseisillä väärin organisoiduilla markkinoilla, jotain voi ylipäätänsä tienata.”
KP oli saanut osakseen vain myyntipisteen aivan oven suusta, joka sekin otti päähän. Ovet itsessään on nimittäin klassisesti rakennettu väärin ja siksi kaiken aikaa avoinna.

Havahduin tasaisesta jurputukseta hereille, kun KP toisteli sanaa, villahousut. Villahousut sinne on kai sitten laitettava!

Yritin esittää vaihtoehtoja: Onko sinun pakko mennä sinne markkinoille?
"Voi kuule olen leiponut kolme päivää putkeen kakkuja. Sveitsiläinen suklaakakku, ilman jauhoja, eli toisin sanoen, se ainoa aito resepti! Korvasin ne kaakaojauheella ja erikoistilasin kirsikoita, mutta niiden maku ei ollut täysin Schwarzwaldilainen, joten sokeroin ne. Sitten leivoin itäeurooppalaisen omenakakun! Kysyppäs Svanskilta meneekö lapi hehehehe keksin reseptin ihan itse…"
En ehtinyt reagoimaan, kun jo mentiin uudessa aiheessa.

"Kuule se pääsi se Limebergin Leila, sinne Svanskin firman juhliin!"
"Kuka Limeberg?!?" Karjuin, en kestä tuntemattomia yllätyshahmoja.
"No se itä-aksentti klubin puheenjohtaja!"
"Arghhh!" En kestä tuntemattomia yllätys klubeja!
"Minua ei kutsuttu! Mutta ei se mitään, sanoinkin sinne, että on tullut sen firman juhlissa oltua muutenkin heheheh. Mutta voit sille miehellesi sanoa, että ensi vuonna kutsu myös minulle, vaikka en minä sinne ole menossa…varmaankaan…en ehdi.."

Puhelun loputtua, Svanki kysyi, mitä äidillesi kuuluu?! Hirveän hyvä kysymys? Tiedä sitä sitten, oliko kyseessä hyvä vai huono päivä? Sanoisin sitä perinteistä hysteriaa!
Soittakaapa äideillenne ja kysykää mitä kuuluu? Saatatte yllättyä, voi olla kaappiviikot meneillään.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Pahimmassa tapauksessa naarmu

Rauhallinen iltapäivä ristipistotyön parissa, vaihtui kaaokseen, kun Svanski säntäsi toimistostaan keittiöön. Hän jyräsi tiensä läpi raskaiden valoverhojen ja tempaisi ikkunan auki. Samalla sihisi minulle: ”Mihin parkkeerasit auton kun tulit?”
”Maastoauton taakse.” Vastasin rauhallisesti ja jatkoin pistelyä.
”Ahaa Se ei ole siinä!” Totesi Svanski syyttävästi ja ampaisi ovesta pihalle.

Avoimesta ikkunasta saatoin kuulla, kuinka hän raivopäisesti siirteli pihalla olevia autoja, uuteen järjestykseen. Hetken päästä autojen äänet hiljenivät ja Svanski palasi sisälle, oli ylimääräisen palaverin paikka!

”Helena, joku on siirtänyt autoamme ja nyt siinä on naarmu!” Tiesin että Svanskin naarmujen havaitsemiseen, koko muu maailma tarvitsee mikroskoopin, en siis hermostunut ja pelännyt ihan vielä, auton täydellistä turmiota.
”Autoa on saatettu siirtää ja naarmuttaa myös aiemmin, sillä konepellissä on jotain omituista, joka pahimmassa tapauksessa, saattaa olla naarmu!”
”Nyt toimenpiteenä auton siirtelyä vastaan, lukitsemme sen…” Jatkoi Svanski suunnitelmaansa.

Lukitseminen vain aiheutti yhden ongelman, missä pidämme avainta?
Ensin Svanski etsi vara-avaimen, jotta me molemmat saisimme omat avaimemme autoon ja säästyisimme hänen mukaansa, turhilta häiriöiltä.
Sitten hän sijoitti oman avaimensa lipaston päälle, mutta se ei ollut hyvä.
Sitten laatikkoon. Ei, aivan kun avain olisi tuskaisesti huutanut sieltä Svanskille ja vaatinut päästä takaisin raittiiseen ilmaan.

Svanski pyöri pitkin taloa avaimensa kanssa loputtoman ajan. Samalla hän tuskaili myös minun avaimeni kohtaloa. ”Helena! Tässä on nyt tämä avaimesi, ota se!”
”Laita se siihen lipaston päälle, otan sen siitä!” Karjuin takaisin.
”Ei, sitten sinä unohdat sen!” Karjui Svanski kauhuissaan.
”No sitten tulen sisälle takaisin hakemaan sen!” Karjuin takaisin
”Nyt Helena, ota tämä asia tosissasi!!”
”Minä olen tosissani! Laita se siihen lipaston päälle, hyvän sään aikana!!” Äänessäni taisi olla vakuuttavaa painotusta, koska Svanski vaikeni. Mutta vain hetkeksi.

Pienen tovin kuluttua Svanskin pää ilmestyi olohuoneen ovenraosta, hän riiputti toisessa kädessään käsilaukkuani. ”Laitoin sen tänne. Mihin laitan tämän laukun, että et unohda sitä?” Kuului varovainen kysymys.
”Svanski, nyt menee hermo!!!! Anna sen helkutin kassin ja avaimen olla!!” Karjuin hermojeni viimeisillä riekaleilla.
Mutta tuskaani ei kuullut kukaan.
”Laitan tämän naulakkoon ja menen tilaamaan autohuollon. ” Kuului Svanskin rauhallinen ääni jostain keittiöstä.

Jäin yksin karjumaan sohvalle tuskaani, ei kukaan huolla autoa, jos siinä on melkein naarmu!

tiistai 29. lokakuuta 2013

Hautakurpitsa

Ikean paperikassi tönötti viattoman näköisenä keittiön pöydällä. 
Itse piilottelin makuuhuoneessa, kun ulko-ovi kolahti, huokaisin syvään, sillä tiesin, nyt se alkaa.
Hintaa oli turha valehdella, tekstiviesti pankkikorttimaksusta oli jo aikaa sitten piipannut Svanskin puhelimessa.
Nyt hyville selityksille olisi tilausta. 

Kuulin rapinaa ja sitten sarjan itäeurooppalaista manausta, jonka jälkeen tuttuakin tutumpi tuskainen huuto: ”Helenaaaaa!!! ymmärtääkseni meillä on viikon päästä pyhäinpäivän juhlat?!?!”
Svanskin kysymyksessä oli mielestäni turhan raastavaa ironiaa.
Löntystin keittiöön, yritin pelata aikaa, hoin mielessäni mantraa: havu, hautakumpu, kuollut, kynttilä….

– Helena! Nämä on joulukoristeita eikö olekin!!!
– Eiii ole.. Koetin ehdottaa varovaisesti.
Mutta Svanski oli tiukan päättäväinen ja tuntui tietävän tarkkaan, mikä on joulukoriste ja mikä ei.
– On nämä! Havuseppeleitä, kynttilöitä ja valosarjoja! Nämä on joulukoristeita!
– Anteeksi vaan, mutta nämä ovat pyhäinpäivänkoristeita!
– Ai havulyhdyt ja timantinmuotoiset valosarjat ja mitä nämä on? Svanski heilutti nenäni edessä pitkiä led-kynttilöitä.
– Katsos pyhäinpäivä on kuolleiden muistopäivä ja suomessa perinteisesti haudat peitetään havuilla. Nappasin käteeni havu-ovikranssin ja iskin sen pöydälle ja sen keskelle kurpitsan. Katso! Hautakurpitsa!

– Helena, mikä on hautakurpitsa!
­ – Hautakurpitsa, perinteisesti viedään pyhäinpäivänä haudalle ja se asetellaan havu seppelen päälle, juurikin näin.
Kääntelin kurpitsaa parempaan asentoon ja jatkoin selittelyä epävarmasti, samalla hiukan kuunnellen uskoiko Svanski kuulemaansa.
– … ja se ikään kuin vahtii… että pahat henget eivät pääse hautaan… edesmenneen omaisen luo. Lopuksi tein hurmaavan hymyn ja kun sekään ei tuntunut tehoavan, otin esille suomiyhteisökortin.
– En voi pitää mitenkään suomalaista pyhäinpäivää, ilman havuja. Se olisi nöyryytys!
Svanski ei kestä nöyryytyksiä, joten olin jo aika selvillä vesillä, mutta viimeinen silaus vielä puuttui…
– Ja mitä taas noihin led-kynttilöihin tulee, ne ovat kuuluisat lumotut kynttilät. Aion ripustaa ne narusta kattoon ja ne ikään kuin liitelevät kaiken yllä! Tiukkaa perinnesettiä!

Svanski laski led-kynttilät hitaasti pöydälle ja totesi rauhallisesti: Tiedän, että tämä on taas täyttä legendaa! Me ei koskaan viety suomessa yhdellekään haudalle kurpitsaa! Mutta ihan sama, en jaksa tapella näistä koristeasioista, joka vuosi! Saat luvan käyttää näitä samoja havuja sitten jouluna! 
Vaikka niissä olisi, mitä väärää pyhäinpäivän henkienergiaa!!
– Henkienergiaa, Svanski! Älä nyt ole hölmö! Naurahdin, miten aina keksitkin jotain noin älytöntä!

  

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Veret imevä vamppyyri ja sen anoppi

Viimeviikkoina ystäväpiirissäni on ollut paljon puhetta anopeista. Olen kuunnellut kaikenlaisia kauhutarinoita erilaisista anopeista, ja ehkä siitä syystä, että olen hyvin kaukana omastani, luulin että oma anoppini ei olekaan ihan niin kauhea. 
En voi korostaa sitä, kuinka väärässä olin.

Eilen illalla sain viestin anopiltani, siinä kysyttiin onko sinulla pinterest-sivu?
Vastasin, kyllä on.
Anoppi: Nii-in tiedän! Olen löytänyt sen, tiedän mitä siellä on!
Kävin mielessäni läpi pinterest Portfoliotani, joka pääasiassa koostuu ruokaresepteistä ja keittiövinkeistä. 
En voinut ymmärtää anoppini viestin, hiukan ilkeän vihjailevaa sävyä.

Seuraava viesti: Olen näyttänyt sivusi myös miehelleni, ettäs tiedät!
Karjuin Svanskille koneeltani: Sun äitisi ajaa mua taas hulluteen! Voitko selvittää, mistä on kyse?
Svanski käski minun unohtaa äitinsä ”uhkailut” ja antaa asian olla.

Seuraavana aamuna, menin koneelleni ja siellä oli viesti: Olen lisännyt kuvia sinun, niin kutsutulle pinterest-sivullesi.
Sinä samana nanosekunninpuolikkaana kirjauduin pinterest-sivulleni.
Ja kyllä se oli täyttetty 136:lla uudella pin:nauksella, minun nimissäni. Kuvat pääosin jotain romanttista puutarha sälää.

Tartuin puhelimeen ja kun Svanski vastasi, annoin palaa! Ei se, että äitisi täyttää minun facebook- uutisvirran tuolla kuva sälällään vauhtia 50 kuvaa päivä! On hän nyt myös hakkeroitunut pinterest-sivulleni ja täyttää nyt sitä, minun nimissäni, netistä ladatuilla kuvilla!
Svanski jäi hetkeksi pohtimaan sitä omituista asetelmaa, että hänen äitinsä, on hakkeroitunut johonkin.
Karjuin: En tiedä, kuinka hän sen teki, mutta teki vaan! Ja nyt sivuni on täynnä jotain puutarha moskaa ja ihmiset luulevat minun ruvenneen viljelijäksi!
Karjuin niin, että henkeen sattui. Svanski oli sitä mieltä, että tuskin nyt ihan kaikki luulee, että olen ruvennut viljelemään maata. Kun kuitenkin kukkien glitteröinti on hiukan haastavampaa, kuin esimerkiksi kakkujen.

Mitä siis oikeasti tapahtui: Vieläkin käsittämättömällä tavalla anoppi oli hakkeroinut itsensä minun pinterest-tilille. Ottanut pinterestin yleisvalikosta, jonkun miesten muotisivun, ja kuvitellut, että koska oli ohjelmassa minun nimellä, on kaikki siellä olevat kuvat minun sinne laittamia. Kyllä! Kaikki nuo miljoonat kuvat!
Turha siinä sitten enää selittää, olin saanut jo tuomioni. Katselenhan päivät pitkät puolialastomia miehiä netissä.

Petollinen juonikas nainen, joka niin ikään kerää kalliiden talojen, korujen ja vaatteiden kuvia, ja suunnittelee Svanskin rahojen viemistä omiin unelmiinsa. Sellainen minä olen, syöjätär! Verta imevä vampyyri!


Todellisuus on toinen, lähden nyt silittämään Svanskin boksereita ja katsomaan, että paita ja puku on valmiina huomisen edustukseen, sitten pesen pyykkiä, tiskaan, teen ruuan, leivon kakun, niin ikään Svanskin edustukseen. Kaiken tämän jälkeen ehkä lösähdän sohvalle, tarjoustalon pyjamassa, katsomaan tansii tähtien kanssa, kuorsaavan mieheni viereen. Sellainen syöjätär tässä menee! Ai että olen vihainen!

maanantai 21. lokakuuta 2013

Kuutamolla

Hetki ennen kuun nousua.
Näin tajunnanräjäyttävän dokumentin, aiheesta kuu. Siinä väitettiin, että kuu onkin avaruusalus ja sen vuoksi Nasa ei koskaan palannut kuuhun. Sillä avaruusoliot olivat sen tietysti kieltäneet. 
Hyvin ymmärrettävää, jos olisin avaruusolio ja omistaisin kuunmallisen kulkuneuvon, en välttämättä haluaisi sinne ramppaamaan turhantärkeitä amerikkalaisia tai vaihtoehtoisesti outoja venäläisiä, omituisilla sukkuloillaan, joissa jokin pieni dynamiikka- hydrauliikka- jousen-vieterinpää, on muuten valmistettu suomessa.

Itse olen ollut kaiken aikaa sen salaliittoteorian kannalla, että Nasa ei palannut kuuhun siksi, että ne eivät siellä koskaan ole ollutkaan. Petosta ja silmänlumetta, koko kuvio. Joten ymmärrettävää, että tämä uusi teoria sai minut pohtimaan kantaani tiukasti uudelleen.

Eilen illalla ajoimme tärkeään tilaisuuteen, ja matkalla taivaalla möllöti hieno keltaisenoranssi kuu. Koitin virittää keskustelua kuun syvemmästä olomuodosta Svanskini kanssa. Toivoin viriilin keskustelun tuovan, ratkaisumalleja ongelmaani ja helpottamaan Svanskin akuuttia stressitilaa.

H: Luuletko, että kuu on avaruusalus?
S: Mitä? Laitoitko oven lukkoon?
H: Tietysti laitoin, mutta uskotko, että kuu on avaruusalus, vai vaihtoehtoisesti uskotko, että Nasa ei mennyt sinne takaisin, koska ne ei siellä koskaan ole käynytkään?
S: Kyllä ei varmana mennä takaisin!! Ollaan kohta jo myöhässä, olisi itse pitänyt lukita se ovi!
H: Ovi on lukossa! Karjuin jo hiukan ärsyyntyneenä. Mutta miten se kuu, mitä mieltä olet?
S: Kuu?!?
H: Että, onko avaruusalus vai ei!?
S: Ei, en usko, että kuu on avaruusalus!! Osaatko nyt sanoa sen tervehdyksen, jota harjoittelimme, tämä on tärkeää!
H: Onnea kansallispäiväänne! Toivottavasti se ei ole viimeisenne, koska oliot kuusta hyökkää!
S: Helena!
H: joo joo
S: Et sitten höpötä noita kuutamojuttujasi siellä juhlassa!!
H: Mielestäni ulkopoliittisesti akuutti aihe!
S: Ei ole! Ei yhtään kuujuttua, ei kilpikonnakelluntaa tai muuta älytöntä! Ymmärrätkö!
H: Tiesitkö, että nuo tummat läikät kuussa ovat kraattereita, joiden pohjaa ei pystytä määrittämään? Kuu saattaa olla myös ontto… Kerran siihen osui astroroidi ja se soi pitkään, kuin kirkonkello.
S: Sun hölynpöly-kraatteris on pohjaton!!
H: BBC- dokumentti! Miksei ikinä voida keskustella mistään mielenkiintoisesta?
S: Kuule, sinun serkkusihan on tulossa käymään, eikö hänellä ole joku avaruusdiplomi?
H: On.
S: Jospa sitten kiduttaisit häntä noilla kumisevilla kuilla, ja nyt keskittyisit sanomaan sen tervehdyksen, jonka opetin!
H: Aika maallista!

Onneksi tosiaan serkku tulee kylään ensi kuussa ja voimme kerta kaikkiaan ratkaista tämän kuukysymyksen, ja ehkä pari muutakin salaliittoa.
Ja ainakin erään kreikkalaisen diplomaatinmiehen mielestä, teoriani kuusta oli mielenkiintoinen ja hän halusi puolestaan keskustella kuun valokuvauksen haasteista. Saimme molemmat mulkoilevia katseita Svanskilta.



Missä kuu on nyt? Tukee tiukasti avaruusalusteoriaa....

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Tuikkukippoyliannostus

Ensimmäinen rouva on saapunut. Hän on viikon inventoinut taloaan ja eilen illalla se oli vihdoin valmis, nimittäin ostoslista.
Mutta ei hän sitä kertonut kenellekään, laittoi vain minulle viestin saapua hänen huvilalleen kello puoli kymmenen aamulla.

Rouva pyysi minut sisälle ja ohjasi istumaan ja odottamaan.
Hän poltti kolme diiva-tupakkaa ketjuun, hyvin stressaantuneen näköisenä. Viimeisen tupakan jälkeen hän huudahti: ”No niin nyt mennään Ikeaan”

No niinhän me sitten menimme. Parkkihallin ovella rouva julisti: ”Oven eteen! Listani on pitkä!” Ja samalla hän kiskaisi laukustaan elämää pidemmän ostoslistansa.

Ikea tuntemukseni osoittautui edukseni ja keräsin pisteitä löytämällä rouvalle esineen toisensa jälkeen, kaupan uumenista.
Osa tavaroista oli listalla, osa ei, kuten esimerkiksi servietit ja tuikkukipot.
”Ihania pikku tuikkukippoja!”Kiljaisi rouva ja lastasi saman tien parin tuikkukippoja kärryymme.
”Luuletko, että olisi hienon näköistä, jos niitä tuikkuja olisi oikein monta?” Kyseli rouva sisustusmielipidettäni.
Sen suurempia pohtimatta kerroin, sisustuslehdestä, jossa samanlaisia tuikkukippoja oli kymmenen rykelmissä ja ne näyttivät upeilta.

Kun ahtauduimme kassalle, oli meillä kaksi kärryllistä tavaraa. Yritin epätoivoisesti pakata viittäkymmentä tuikkukippoa suojapapereihin, pakkauspoikien selkeästi vältellessä meitä. 
Onnistuin hienovaraisella kamppaustekniikalla saamaan yhden pakkauspojan kiinni, kun samalla yritin tasapainotella pienempiä ostoksia kärryyn.
Se oli pelastukseni, sillä muuten kolmekymmentä kiloa painava ylläri-keittiönpöytä ei olisi koskaan päätynyt autolle asti.

Rouvan huvilalla avasin epätoivoisena takaluukun, joka tursusi tavaraa. Enimmäkseen servettejä ja tuikkukippoja ja tietysti se keittiönpöytä.
Tuskan hiki pursusi jo ajatuksestakin, ilman, että olin kantanut vielä yhtäkään pussia.

Pari työmiestä loikoili nurmikolla, heillä tuntui olevan leppoisa lounastauko. Tartuin sinnikkäästi pusseihin ja lähdin kantamaan. Kun ensimmäiset pussit lösähtivät keittiön lattialle, näin sivusilmällä rouvan liihottelemassa diivatupakkansa kanssa pitkin olohuonetta, muistin yhtäkkiä, että olen arabiassa.

Vakuuttava komennus keittiönovelta ja siestaansa viettävät pojat näppärästi kantoivat loput tavarat sisälle.

Ensimmäinen herra vihaa tuikkukippoja, se selvisi minulle kun saavuin kotiin.

Rouva oli tehnyt alkeelliseen virheen ja maksanut miehensä luottokortilla.  Ja sillä välillä, kun olin ajanut huvilalta kotiin, oli viesti tuikkukippoyliannostuksesta kiirinyt, niin hänen, kuin minunkin mieheni korviin. He pursusivat raivoa!

Syytön minä olen! Ajoin vain pakoautoa ja myöntelin, että kyllä, kyllä jokainen tarvitsee tuikkukippoja ja tuikkuja, mieluummin enemmän, kuin vähemmän!
Minut lahjottiin suklaalla!
Olen vain ihminen!!
Tiedät, että Ikea on heikkokohtani!

Tämä oli puolustukseni. Oikeuden käynti jäi kuitenkin kesken, kun Svanskin puhelin pirahti soimaan, se oli Rouva, hän tarvitsi nyt kokoamisapua, huonekaluilleen. 

Svanski yritti heittää minua kengällä, kun huusin hänen peräänsä, että muista järjestää ne tuikkukipot kivasti sille pöydälle, kun saat sen ensin koottua!

tiistai 24. syyskuuta 2013

Rakas jumppapäiväkirja

Tein tänään aamulla kymmenen minuutin treenauksen ihmisvetkulilla. Piti tehdä kaksikymmentä minuuttia ja tavallaan teinkin, mutta kymmenen minuutin kohdalla tipuin satulasta lattialle.
Makasin henkihieverissä hikisenä lattialla toiset kymmenen minuuttia, kunnes keräsin voimani ja pääsin pystyyn. Yhä katkonaisesti hengittäen.

Seuraavaksi jouduin harjoittelemaan käärmenaistanssia kylpyhuoneessa viisi minuuttia, koska urheiluasuni ei suostunut irtautumaan kehostani. Kyseisten liimaantuneiden rättejen irrottaminen, vaati pitkien selkä- ja vatsalihasten vaativaa kiemurtelua.

Nyt mun päätä kiristää ja kyseessä ei ole liian vähäinen nesteytys vaan aurinkoläppä, joka ajaa hikinauhan virkaa. Nimitimme kyseisen lipan, eilen sisareni kanssa lallinauhaksi. Se on pitkä tarina, jos saan julkaisu oikeuden, voin ehkä myöhemmin kopioida, sanankehitys aivoituksemme blogiini.

Jokatapauksessa lippa-lallinauha kiristää, mutta tunnen itseni paremmaksi ihmiseksi, kun istun vihreä aurinkolippa päässä ja juon aamukahvia, syviä lihaksia ja lihamassoja kiduttaneen treenin jälkeen.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Ihmisvetkuli

Viimeviikolla eksyttiin Svanskin kanssa Dohan uusimpaan kauppakeskukseen ja siellä uuden karheaan sporttiliikkeeseen.
Liike hohti uutuuttaan ja se oli täynnä kaikenlaisia vatkaimia ja pyöriä, joilla voi itseään kuntouttaa. Parkkeerasimme itsemme kuntopyörien ja juoksumattojen sekaan ja testailimme niitä innolla. Siinä polkiessamme haaveilimme, että ehkä meilläkin on joskus varaa tällaiseen.

Niin innokkaasti poljimme, että pian oli myyjä paikalla. Svanski, joka rakastaa kaupankäyntiä, rupesi leikkisästi tinkaamaan multifitnes-superyhdistelmä-kotikuntosalilaitteen hintaa.
Meinasimme molemmat ajaa kuntopyörillämme ojaan lähtöhinnan kuullessamme, sillä se oli todella edullinen. Taisi olla myyjäkin uudenkarhea ja hintataulukot hiukan sekaisin. 
Svanskin pokerinaama kuitenkin kesti hämmennyksen ja pikku tinkauksella, halpa lähtöhinta oli pudonnut vielä kahdellasadalla rialilla ja ilmainen kotiinkuljetus ja kokoaminen oli liitetty käypään pakettiin.

Ennen kuin ehdimme sanoa spinning, olimme kuusisataa rialia köyhempiä, mutta iloisia ihmisvetkulin omistajia. Kuten me tuota, sinne tänne sinua viskovaa laitetta, leikkisästi nimitämme. Laiteella nimittäin voi kiivetä, polkea, pyöriä, nostella ja hiihtää. Parempaa kotikuntosalia saa kyllä samaan hintaan etsiä.

No sitten tuli sunnuntai jolloin laitteen piti saapua heti aamutuimaan.
Neljältä Svanski soitteli liikkeeseen, että missä on vetkuli. He sanoivat sen tulevan tuota pikaa.
Soitimme takaisin kahdeksalta, laite oli jo kulman takana.
Maanantaiaamuna, laite oli matkalla ja maanantai iltapäivästä laite oli oven takana, mutta asuntomme ei ollut tuon kyseisen oven toisella puolella.

Pienen korttelirallin ja arabimaassa niinkin erikoisen auton, kuin valkoisen lava- Toyotan metsästyksen jälkeen, saimme johdateltua, niin ihmisvetkulin, kuin asennusmiehet oikeaan osoitteeseen.  

Arabialaisessa ajanlaskussa niinkin nopeaan, kuin maanantai-iltana, oli polkupyörä koottuna.
Olen polkenut koko illan niin, että hiki lentää. Huomenna voi olla hiukan tuskaista tuo kävely. En todellakaan tunne käsitystä pehmeälasku.
Kerta kaikkiaan, nyt urakalla bikinikuntoon. Ystäväni saapuvat tänne lomalle ylihuomenna ja siihen mennessä haluan pyykkilautavatsan ja painokäyrän jyrkkään laskuun.

On hyvin harmillista, että upea digitaalinäyttövaakani on epäkunnossa, enkä voi ottaa ylös lähtöpainoani. 
Se tyhmä vaaka, kun otti hiukan keväällä itseensä, kun rupesi näyttämään niin minulle, kuin Svanskillekkin aivan omituisia lukuja ja tämän vuoksi, yritimme korjata sitä kevein iskuin.
No, se ei ole sen iskukäsittelyn jälkeen enää sanonut yhtään mitään ja ehkä parempi niin, kun ei kerran voi näyttää oikeita lukuja.

Sitä paitsi on minulle aivan se ja sama, mitä solvauksia huutaa vaaka, jos peilistä katsoo fitness guru ja päälleni mahtuu iltapuku.

maanantai 16. syyskuuta 2013

High Maintenance

“Requiring a lot of attention. When describing a person, high-maintenance usually means that the individual is emotionally needy or prone to over-dramatizing a situation to gain attention” - Urban dictionary-


Svanski rynnisti kahvitunnille kotiin, kesken työpäivän ja keskeytti mun kodinhoidolliset pikku operaatiot.
“Helena!!” “Miksi vesiautomaatin vieressä on kasa, erinäisiä muoviosia?!?”
”No koska ne ovat sellaisia, tehtaan laittamia turhia osia.”
”Anteeksi siis mitä ne ovat? Minkä tehtaan ja mistähän laitteesta nämä nyt ovat?”

Tavaan tekstiä vesiautomaatin kyljestä: ”Aftron, made in Korea.”
”Korealaisen Aftrontehtaan osia, tästä kyseisestä vesiautomaatista.”
Julistin tärkeänä.

Svanskilla keitti saman tien yli, ja alkoi armoton huuto ja lisäkysymysten tulva.
”Miten nämä nyt tähän ilmestyivät?”
”Siivosin vesiautomaatin sisältä ja ulkoa. Ja huomasin, että ovat täysin ylimääräisiä, nuo osat!”
Miten niin huomasit?
”Ne eivät sovi mihinkään! Useinhan tehtaissa laitetaan tuollaisia ylimääräisiä osia. Esimerkiksi ravintoloiden pesukoneissa, on noita tosi paljon, toimii ihan hyvin ilmankin niitä.”
”Et ole tosissasi! Ja miten sait nuo edes irti?!”

Svanski rupesi raivolla tutkimaan, puhdasta ja juuri kiillotettua vesiautomaattia.
Hän ravisteli laitetta ja karjui:

”Tää kansihan on ihan irti!! Miksi olet irrottanut sen?!”
”Pakko oli irrottaa, ei sitä muuten saa pestyä!”
”Monta kertaa olen sanonut, että siivous ei vaadi ruuvimeisseliä!! Miksi Helena aina, kun siivoat tarvitset vasaran tai ruuvimeisselin?!?!”
”Olen kuule high maintenance, korkeamman laadun siivooja!”
”Mene kuule etsimään sanakirja ja kato, mitä se high maintenance tarkoittaa!? Eihän tämä kansi ole kuin yhdellä ruuvilla kiinni!?! Missä se toinen on???”

Ojensin ärsyyntyneenä toisen hiukan irrotuksessa kantanneen ruuvin Svanskille.
”No kun se toinen oli ihan turha, usein laittavat tehtailla ylimääräisiä ruuveja, joita ei oikeasti edes tarvitse….”
”Anna tänne se ruuvi!! Kaikki, mikä irrotetaan laitetaan takasin! Miksi täältä tulee ihan sameaa vettä?!?!”
Svanskin kysely ja puuttuminen kaikkiin pikkuseikkoihin rupesi jo hivenen kiristämään ja karjuin: ”No siksi, että laitoin sinne ruokasoodaa!”

Svanski tuijotti minua hiljaa hetken, mikä ei koskaan ole hyvä merkki, jonka jälkeen alkoi yksinäinen kiroilu itäeurooppalaisittain! Helena oikeasti ruokasoodaa!?!
”Ravintoloissa usein kuule putsataan asioita juurikin ruok….”
En saanut lausetta loppuun, kun Svanski karjui: ”Tämä ei ole ravintola!! ja nämä ruuvimeisselit lähtee nyt takavarikkoon!!”


Muuten aivan se ja sama, mutta olin juuri aloittamassa nukkasihdin putsauksen pesukoneesta ja siihenkin tarvitsee ruuvimeisseliä. Siirtyy varmaankin nyt viikolla, se nukkasihdin irrotus.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Pimeää todellisuutta

Eilen illalla, Svanski istui koneella. Minä makasin uudessa aamutakissani, joka on valkoinen, pehmeä ja pörreä, sohvalla, ja olin juuri aloittanut perehtymisen kesän aikana katsomatta jääneisiin englantilaisiin maalaisidyllimurhiin.
Kaikki oli idyllistä, olimme takaisin omassa kodissamme, kahdestaan, kaikki oli täydellisen rattoisaa, kunnes... Pam!

Hirveä jysähdys kaikui pimeissä huoneissa. Sähköt olivat menneet poikki.
Svanskin huuto kaikui kerralla hiljentyneessä talossa: ”Helenaaa mitä tapahtui!!”
Katsoin pelokkaasti kaukosäädintä ja sormeani, joka oli juuri lisännyt volyymiä. Ei, ei pieni lisäys äänentoistoon voi jysäyttää koko taloa pimeäksi! Syy ei siis ollut minussa.

Silmänräpäyksessä tekninen arki-ilta oli muuttunut henkeväksi keskusteluksi kynttilän valossa. Pelastimme yhdessä, siinä kotisohvalla, maailmaa.
Kun huomasin parantavani maailmaa jo niin tehokkaasti, että yritin korjata Svanskin edellisen ihmissuhteen, jonka kariutuminen minun kannaltani oli lottovoitto. Päätin että maailma sai siltä illalta jäädä juuri niin pahaksi, kuin se olikin, ja painuin nukkumaan.

Tänä aamuna tulivat valot ja maailmantuska takaisin. Tätä ei yhtään helpottanut netissä käydyt keskustelut, maailman kärsivistä lapsista. Raiskattuja, murhattuja, sorrettuja lapsia vilisi tänä aamuna, joka keskustelussa.

Halusin paeta aiheita ja lensinkin ajatuksissani kesään. Siihen sadepäivään, kun yritin saada serkkuni 1800-luvun mallista puu-uunia syttymään. Samalla pidellen serkun yksivuotiasta, henkseleistä, jotta hän ei pesisi enempää pyykkipoikia likavesiämpärissä. Toisella kädellä toppuutellessani samaisen serkun kolmevuotiasta, suuremmilta avustusprojekteilta, kyseisessä sytytystyössä.
Uuni savusi, mutta ei syttynyt ja perunoidenkeitto tuntui kaukaiselta unelmalta. Ja juuri kun luulin, että ei enää huonommin voinut sujua, niin kolmevuotias täräytti: ”miksi Helna-täti edes yrität, kun ei se onnistu!?”

Ärsyttävää, kun pikkuihmiset on niin usein oikeassa. Miksi yrittää jotain mahdotonta, kun ei siinä onnistu? Miksi ei sen sijaan tee jotain vähemmän mahdotonta ja onnistu?
Tein kylmän makaronisalaatin tuona sateisena kesäpäivänä.

Tänään laitan yllätyskortin sukulaislapselle, suunnittelen naapurintytön synttärikakun, muistelen kuinka lauloimme täyttä kurkkua kesällä autoillessa hauskoja lauluja serkun kolmevuotiaan kanssa.

En voi pelastaa kaikkia maailman lapsia, tai tehdä heille maailmaa paremmaksi.
Mutta miksi en yrittäisi tuoda niille lapsille, jotka ovat, tai sivuavat minun elämääni, mukavia hetkiä. Luoda sellaisia muistoja, jotka kantavat heitä, kun on vaikeaa.

Ihmiselämä on mutkikas ja ennalta arvaamaton. Ei voi tietää, mitä tapahtuu, mutta ehkä joskus vuosien päästä, kun sukulaislapsella on huonopäivä ja koko elämä tuntuu sortuvan, yhtäkkiä hänen päässään alkaa soida minun opettama hassu laulu tai tarina, jostain kaukaa lapsuudesta, joka selittämättömällä tavalla piristää ja antaa lohtua. Ehkä hän piristyy ja piristää myös jotain toista?!

En tiedä käykö näin, mutta ainakin minun elämän synkissä mutkissa, on kätensä ojentanut pieni puolirikollinen pesukarhu, joka on vienyt pimeästä mutkasta takaisin päätielle.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Kuoharilla ja ilman...



Lentokoneen ykkösluokassa, ei saa Svanskin mukaan tehdä seuraavia asioita:

Kun pihlajanmarjat ilmestyy on aika lentää etelään.
1.Pitää lahjusmeikkipussia esillä, kuin tuote-esittelijä, toisille matkustajille, kun he pakkaantuvat lentokoneen turistiluokkaan.

2.Kilistellä shampanjalasia niin kuuluvasti, että yhä taakse jonottavat turistiluokkalaiset sen varmasti kuulevat.
3.Vääntää tuolin ja oman pikku tv:n asentoa optimaalisemmaksi huomiota herättäen. Kun mitä ilmeisemmin, joku nyt kimmertää, sitä matkalukkuaan hattuhyllylle, siellä turistiluokassa, ennätys hitaasti!


Näiden kaikkien sääntöjen rikkomisesta saa rangaistukseksi, joko mulkaisun tai läppäisyn tax free- kuvastosta päähän. Ja vaikka kerkeäisitkin nappaamaan kyseisen kuvaston ennen sen osumista, et silti saa ostaa Bossin uutuus hajuvettä.
Muuttolinnut lähtevät talveksi lämpimämpiin maihin.
Toisin sanoen suomilomani on ohitse ja olen palannut kesälaitumilta Svanskin valvovansilmän alle arabiaan.
Joten julistan diplomaattisen syyskauden avatuksi blogissani.






En vieläkään voi ymmärtää, mitä pahaa siinä on, jos haluaa ottaa kaiken irti luksus-lentomatkailusta, sen kerran vuodessa, kun se on mahdollista?!?
Svanskin mielestä voisin keskittyä omaan matkaani enemmän, kuin sen esittelyyn muille.
Mutta eihän ykkösluokassa ole mitään järkeä, jos ei olisi turistiluokkalaisia, joille kerskailla!

Tämän kesän viimeiset kuvat suomesta.
Kymmenien vuosien jonotus, viimeisenä, halpalentoyhtiön tarjouspaikalle, hioo sen timantin, jota kutsutaan priority check in:iksi ja ohituskaistaksi turvatarkastuksessa.
Kaksi kuukautta elettynä muiden nurkissa tavarat matkalaukussa, saa minut käyttämään kauneuspöydän ja vaatekaapin organisointiin koko aamupäivän ja nauttimaan siitä!
Ja ei tarvittu, kuin viikko, itäeurooppalaisessa kerrostaloasunnossa anopin kanssa, kun oma asunto tuntuu taas, niin ihanan isolta ja tilavalta.
Lummelampi.
Minut on vallannut vapauden tunne, joka aiheuttaa minussa tarpeen pomppia laukkahyppyjä olohuoneessa.

Kun vähän kärsii, pienet asiat alkavat tuntua upeilta ja luksusasiat taivaallisilta!
Tänä syksynä aion metsästää elämän pieniä luksuksia vieläkin hurjemmin, kuin aiemmin.
Aion nauttia kontrasteista ja kulttuurikolahduksista sydämeni kyllyydestä!


Kesän viimeiset kukat.
Tämän kirjoitin ennen, kuin istuin lentokentällä, rillit kuumasta arabian yöstä huurustuneena, tuhannen lomaltaan palaavan intialaistyömiehen keskellä, odottaen…
…Odottaen autonkuljettajaa, joka oli jo toista tuntia myöhässä.

Istuin hiljaa matkalaukkuni päällä ja kuuntelin Svanskista pulppuavaa raivoa.
Niin… että kannattaa vaan nauttia siitä kuohuviinilasillisestaan, kuin se olisi viimeisesi, silloin kun sitä on.
Hyvin äkkiä, sitä, sitten on taas…. niin arjessa…niin ilman kuoharia...








sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Halpa nainen lompakossa

Loma on nyt lähempänä, kuin koskaan. Tiedän sen, koska tietokonepöydälleni on ilmestynyt lentolippuni, siististi printattuna ja muovitaskuun säilöttynä. Lentolippujen vieressä on kirjekuori, jossa alustava lomarahakassani. Uusia, sileitä seteleitä.

Olin juuri selailemassa määrärahaani, kun Svanski pyyhälsi paikalle: ”Älä, älä, vielä ota niitä, toimistoon tuli juuri uusi painos!”
Ennen kuin ehdin tajuamaan, että en taaskaan tajunnut, mitä Svanski huseeraa, hän oli poissa. Mutta palasi lähes yhtä nopeasti takaisin: ”Tässä näin, laitan lomarahakassaasi tämän uuden painoksen, niin on sitten viimeisen päälle, eikä tarvitse hävetä.”
”Minkä ihmeen painoksen?” Ärähdin ja nappasin kirjekuoren takaisin Svanskilta.
”No uusi viisi euronen! Eivät luule siellä suomessa, että meillä täällä, ei raha liiku.”

Olisin voinut saada kohtauksen ja kiljua, mutta tämä keskustelu on käyty jo niin monta kertaa ennenkin, joten vaikenin.
Svanski sen sijaan ei vaiennut. ”Olen jakanut lomarahasi erikokoisiin rahayksiköihin ja koska, tämä on vain alustava lomaraha, olen keskittynyt pieniin seteleihin. Kuten huomaat vaihdoin myös kaikki viiden euronsetelit uusiin.”
Svanski esitteli viimeaikaista toimintaansa ylpeänä.

”Minkä ihmeen takia olet vaihtanut koko alustavan lomarahan tällaisiin hiluseteleihin?!? Eihän täällä ole kuin kymppejä ja vitosia?!?” Pengoin ärtyneenä kirjekuorta.
”Kuule Helena! Sinut tuntien, et malta välilaskullasi kuitenkaan olla ilman virvokkeita ja tunget seteleinesi johonkin lentokentän kuppilaan, saman tien.”
”Minulla on seitsemän tunnin vaihto! Et voi syyllistää siitä, jos käyn kahvilla!!”
”En minä siitä syyllistäkään! Tietysti menet kahville, mutta juuri siksi olen varustanut sinut pienillä seteleillä. Lentokentän vaihtokurssi on niin huono ja et välttämättä saa takaisin euroja, vaan maan omaa valuuttaa. Näin ollen matkakassasi euromäärä pysyy paremmin tasapainossa, eikä sinulle kerry lompakkoon väärää rahaa. Koska sitten kuitenkin painut heti ensimmäiseksi, niitä vääriä rahoja vaihtamaan, takaisin euroiksi ja valitset aina ihan surkean kurssin!”

Halusin sanoa jotain nasevaa, mutta Svankin luento oli jo puuduttanut minut. Nappasin viiden euronsetelin käteeni ja tutkin sitä kriittisesti. ”Onkohan tämä edes aito?”
”On, tarkastin sen rahasivuilta. Tässähän nimenomaan on tämä nainen hologrammina ja nyt Helena, tulet pitämään tästä, tämä on kreikan jumala! Aika halpanainenhan tämä Europa oli, vehtasi Zseuksen kanssa, sai hänelle kolme lasta ja paineli sitten naimisiin jonkun ihan muun kanssa. Sen siitä saa, kun on halpa, niin joutuu viiden euron seteliin.” Svanski naureskeli itsekseen oveluudelleen ja pudisteli päätään, samalla asetellen rahoja takaisin kuoreen.

Loma on siis lähellä ja ei ehkä hetkeäkään liian aikaisin. Laukkuni, rahani ja lippuni on organisoitu ja muovitettu ja asiakirjani tarkistettu, samoin kuin tuliaiseni, että en tänä vuonna vie mitään noloja tuliaisia.
Ihana lentää suomeen ja muuttua taas pariksi kuukaudeksi aikuiseksi, joka pärjää ihan itsekseen.

Ostin Svanskille tonnikalapurkkeja kaappiin, sellaisia joihin ei tarvita avaajaa, että ei nälkään kuole. Ihan vain mielenosoitukseksi… 

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Yhtenä iltana...

Ovella
Tää on väärä ovi!
Miten niin?
Tää on sivusisäänkäynti!
Mulle on aivan se ja sama! Tässä on valet-parking se riittää!
Se pääsisäänkäynti olis tuolla kulman takana!
Jos ei kelpaa rouvalle mennään kotiin!
ok ok älä huuda!

Aulassa
pshht oota mua! En voi kävellä noin lujaa, mulla on korot!
Tuolla on hissit koita nyt kipittää!
Mitä hemmettiä! Eihän näillä pääse, kuin kerroksen ylöspäin!
Anteeksi missä on pitemmänkaavan hissit? Haluamme 55:teen kerrokseen?
Svanski! Oikeesti pitemmän kaavanhissit?!?! Mitä tollasia tyhmiä kyselet?

Hississä ylös
Aaaaaa mun korviin satuuuuu!!! Tää menee lujaa!
Ei ole Koneen hissi! Soita niille missä ne on!
En soita ne sano 55 kerrosta ja yhdet raput, ei siihin tarvi soitella!

Hississä alas
Mr. Alder pidä sitä hissinovee?!?!
Mihin mennään?
En tiedä
Painakaa nyt jotain! Paina Golfitar sinä! Svanski ei tajuu!
No mihin me mennään?!!??!
Alas!  Paina yksi!
Eiku  L, paina L, niin ku Lobby
No nyt mentiin ykköseen.

Aulassa
Ei täällä mitään ole!
Anteeksi missä on yökerho?
Keros alaspäin!
Tähän ei jäädä kyllä oottaan! Ollaan ainoot länsimaalaiset tässä hissijonossa!
Mennään rappuja!
Tännepäin sano mummmo lumessa!
Mr. Alder tää on huoltokäytävä!
Ei haittaa, se näytti tänne!
Oho keittiö!
Kerros vielä
Oho…eiku…joo täältä pääsee!
Epämääräistä kikattelua...

Autossa
Se oli maailman kaikkeuden surkein yö kerho!
Se oli tv:n katseluhuone!
Surkee!
Niin oli surkee!
Tv:n katseluhuone! Vai mitä Svanski!? Nyt Irlantilaiseen harppuun!
Mr Alder! Me menemme kotiin!
Ei mennä! Harppuun!

Ovella
Anteeksi tarvitsemme teiltä baariajokoriti?
Svanskii! Nää tarvii jotkut ajokortit, nyt soitat sille kaverillesi!
Missä Mr. Alder on?
Se meni jo, sillä on kortti!
Ja rouvan syntymä aika? Sanoisitteko hieman lujempaa? Ai siis mikä? Niin hahahahaha ette halunnut sanoa!! Anteeksi!
Ja herran syntymä aika?
Huhtikuu 2011
Mikä?
Huhtikuu 2011
Kone ei anna teidän kirjautua, olette liian nuori!
Svanski prkl!!!!
En minä halua maksaa 100 rialia baariajokortista! Miksi vaimolle se maksaa vain 50 rialia?!? Hän juokin enemmän!! Tarvii isomman kortin!
Älä kapinoi siellä nyt, vaan tule!
Mihin te jäitte?! Täällä on bändi groooveee…….
Nyt cosmot!
Guinessia!


keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Hermoromahduksen neliöjuuri.

Tuijotan viimekesänä ostettua neonvihreää supermatkalaukkuani ja sitten tuliaispinoa. Mahdoton yhtälö! No mietin sitä huomenna, minun lähtöni on vasta kahden viikon päästä. Vaikka tieto puuttuvista tuliaisista, hiukan ahdistaakin mieltä.

Golfitar lähtee jo lauantaina ja siinä samassa viikonloppurysäyksessä, kaikki muutkin suomi-ladyt. Minä jään vielä! Mitä hemmettiä teen kaksi viikkoa yksin? 
Golfitar ei onneksi mitenkään odota suomilomaa! On pakannut jo viikko sitten ja istuu nyt autotallissaan matkalaukun päällä ja odottaa. Ei voi häntäkään lomankaipuusta syytellä, onhan hän vuoden kuunnellut minun juttujani.

Viime viikkojen tunnelmat, ovat olleet painostavia. Kaikki odottavat lomaansa ja kireys on jo käsin kosketeltavaa. Taas yksi arabiassa vietetty vuosi, on tehnyt tehtävänsä. Kuin väsyneet pikkulapset, rupeamme törmäilemään sinne tänne, itkemme ja kiukuttelemme mitättömistäkin asioista.

Minulle viimeinen tikki olivat maalarit, joiden piti laittaa uutta sävyä asuntoni seiniin. Päivän täydellisen tohelluksen jälkeen, on olohuoneen seinässä iso valkoinen neliö ja työhuoneen seinässä, kaksi valkoista neliötä. Kubistinen tyylisuunta ilmeisesti?!?
Sen lisäksi maalattuna on makuuhuoneen kokolattiamatto. Pihatyynyt, jotka olivat lattialla pinossa, on myöskin maalattu. Mutta ei seinää niiden takaa.
Fööninjohtokin, on saanut uuden raikkaamman värin.

Siinä vaiheessa, kun verhojen takaa maalattiin niin, että kohotettiin verhoa, sitten telalla sudittiin ja laskettiin verho takaisin märän maalin päälle, paloi minulta se viimeinen sulake.
Heitin nämä remontoinninlahjat maailmalle pihalle asunnostani ja jäin lamaantuneena tuijottamaan neliötä seinässä.

En voinut edes käsitellä vihaani, niin raivoissani olin. Kotini oli tuhottu. Maalinroiskeita siellä, sun täällä! Seinissä outoja kuvioita, niin siis niissä harvassa seinässä, johon maalia oli kenties vahingossa osunut.

Sihteeri tuli hetken päästä tarkistamaan tilannetta, ilmeisesti maalisankarit olivat menneet hänelle valittamaan karua kohtaloaan, mielipuolisen naisen kynsissä.
Sihteeri nallekarhuilmeineen huikkasi asuntoni ovelta: ”Eikö laatu kelpaa?!”
Ja ennen kuin Sihteeri kerkesi pelastautumaan, hän sai niskaansa suomalaisen naisenraivon, joka heitteli sinne tänne, maalattuja sähköjohtoja ja pöytäliinoja.

Svanski kuuli kalabaliikin ja ryysi ensimmäisen perkeleen raikuessa, ystävänsä pelastukseksi.
Sillä Svanskikin on jo oppinut, että jos perkeleet raikaa suomeksi, niin silloin on paettava.
Ja niin katosivat miehet, maalarit sekä sisustukseni.

Päätökseni olla kaksi kuukautta poissa hiekka-aavikolta, ei tainnut sittenkään olla yhtään hassumpi idea!
Kai tämäkin madam rauhoittuu, kun pääsee äidin pihapatiolle paistamaan possunkylkeä ja vastailemaan aina yhtä valloittavien ”Tietsiän” ja ”Mitä teet” loputtomiin kysymyksiin ja tietoiskuihin. Taitaa olla molempien sankareiden pikkuveljetkin tänä kesänä jo paljon puheliaampia, kuin viimevuonna.
Intellektuellia seuraa näiden kubistitaiteilijoiden jälkeen.

Pian Doha vaikenee, mutta vain hetkellisesti. Voi tietysti olla, että parikuukautta suomessa, pakottaa kesäisiin välipäivityksiin, mene ja tiedä?!

Viimeksi, tömistin Dohan pölyt jaloistani, puolenpäivän pääsiäisristeilyllä...

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Vuoden hirvein päivä

Se oli aina ennen juhannusta, silloin kun kesä oli kauneimmillaan, aivan alussa, kaikki vaaleanvihreää ja uuttaa. 
Linnut lauloivat ja tienvieret oli täynnä villejä juhannuskukkia. Aina silloin, se päivä tuli.

Heräsin pihakoivunlehtien havinaan ja avonaisesta ikkunasta tulvivaan raikkaaseen kesäaamun ilmaan. Mutta sisälläni myrskysi, tänään on se päivä, se hirveä päivä, se joka vain oli kärsittävä. 
Vaikka kuinka yritin käyttäytyä, niin vähintään kotiaresti oli saldona päivän päätteeksi.

Mutta pikku-Helena nousi sängystään ja temmelsi vaatekaapille, hetken pengottuaan se löytyi! Universumin rumin mekko, makkaralla roikkuvat eriparisukat. Kokovartalopeilistä katsottuna, hiusten kampaaminen oli aivan yliarvostettua, valmiina juhlaan.
Siskolikan 30 kymppiset!

Äiti oli kattanut keittiön pöydälle jäätelöä ja kauden marjoja ja kannussa oli viinimarjamehua. Se sai minussa aikaan raivokohtauksen. Kyllä sitä nyt taas eletään pitsiunelmaa, jäätelöä ja marjoja yök yök. Toista ovat minun juhlamenuni karkkia, karkkia, kakkuja ja bebeeleivoksia, ja tolkuton määrä mustaa ja keltaista limsaa.

Kyllä! Muistin valokuvamaisen hyvin juhlamenuni kolmen kuukauden takaa. 
Silloin kun oli räntää ja loskaa ja talo täynnä vieraita, jotka olivat saapuneet Helenan super hyper toiminta syntymäpäiville. 
Noissa juhlissa sisko sai armollisesti toimia ongintapelinavustajana ja seurustella niiden vieraiden kanssa, joille minun aika ei riittänyt.

Tuolla se nyt liihotteli pitsimekossaan rusetti päässä lasikuistilla ja odotti kutsumiaan kolmea vierasta! Yritin esitellä siskolleni suunnittelemaani maastorastitusta, ohjelmanumeroksi juhliin, mutta hän tyrmäsi ideani, tyyliin sopimattomana.

Sisko karjui äidille: ”Helena on taas rumassa mekossa!”
Johon äiti vastasi: ”Tollanen se aina on, älä huomioi sitä! ”

Kun kolme tyhmää vierasta saapuivat, oli ohjelmassa, musiikin tahtiin tanssahtelua, tylsää! Valitsin sohvalla mökötyksen.
Tietokilpailu, liian vaikea! Suutuin ja mökötin huoneessani, sen jälkeen kun olin varastanut palkintolahjan mukaani.
Jäätelökekkerit, olin jo hivenen leppynyt ja söin armosta pahaa jäätelöä.
Sitten kirmailtiin pihalla ja hypittiin hyppynarua! Ällöä! Lähdin koko ällö-juhlista omaan huoneeseeni. Lopulta sisko tuli hakemaan minua takaisin juhliin ja sain ohjata maastosuunnistuksen hänen ystävilleen, jos lopettaisin Samuli Edelmanin kasetin täysillä soittamisen.
 
Tällä kaavalla mentiin vuosi toisensa jälkeen. 
Tänään heräsin ja tunsin itseni jotenkin kärttyisäksi, en osannut ensin selittää miksi, mutta sitten tajusin kesäkuun kahdeksastoista! Siskon syntymäpäivä!

Se päivä kun huomiota tai tietokilpailupokaalia ei saa varastaa itselleen. Se päivä kun voi kulkea sukat makkaralla, rumassa mekossa!

Olin juuri astumassa ovesta ulos, kun Svanski huusi perääni, tuossa mekossa et lähde kauppakeskukseen! Niin juuri, se päivä jolloin minulle aina kerrotaan, että olen pukeutunut väärin!

Sisko varmaan liihottelee tänään vintagepitsimekossaan ja tarjoaa kahvia, uuden asuntonsa keittiössä, posliiniserviisiltä.

Hyvää syntymäpäivää Siskolikka!

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Kylpyhuonelaulantaa ja muita yhteisiä tekijöitä

Eräs tuttavani monen avioliittovuoden jälkeen sanoi, että tärkeintä hyvässä avioliitossa on se, että pariskunnilla on jotakin yhteistä.
Selitin tätä Svanskille pari iltaa sitten ja mies ajautui paniikkiin.
Hän tuli siihen tulokseen, että koska minua ei pörssikurssit paljon kiinnostaneet ja hän ei ymmärtänyt juurikaan marsipaanitaiteesta, meillä ei ollut mitään yhteistä.

Paniikinomainen mies kaivoi taskulaskimen esille ja rupesi vääntämään yhtälöä siitä, kuinka hukkaan heitettyä rahaa meidän hääkulut olivat olleet, jos suhteemme nyt romahtaisi. Ja näin olimme luoneet kriisinpilvet yhteiselämämme taivaalle, vajaassa minuutissa.

Kun Svanskin hukkarahalaskelmat olivat edenneet Malevin konkurssiin ja niihin oli lisätty kaikki onnistuneet, mutta eron tullen, turhat kesälomamatkat. Oli miesparan syke taivaissa ja hengitystiet tukossa.
Yritin selittää, että eihän eletty elämä ole koskaan turhaa ja mukavia muistoja on albumitolkulla kyseisiltä retkiltä, mutta se ei Svanskia lohduttanut.

Ennen kuin älysinkään, oli minut pakotettu lukemaan sijoituskirjaa idiooteille, jotta ymmärtäisin yhteisen tulevan harrastuksemme kulmakivet.
Selailin kirjaa ja siinä vaiheessa, kun Svanskin keltaisella merkkikynällä alleviivaamat lauseet alkoivat tanssia silmissäni, päätin että nyt saa riittää. Huusin, että kyllä meillä on yhteisiä harrastuksia, kuten esimerkiksi… epäröin hetken ja sitten keksin kylpyhuoneessa laulaminen! Svanski epäili vahvasti, että rallilaulanta kylpyhuoneessa ei tulisi pelastamaan, meidän tuhoon tuomittua avioliittoa ja hänen siihen laittamiaan hukkasijoituksia. 

Svanski lösähti sohvalle ja huokaisi: ”Meillä ei ole mitään  yhteistä, koska tulemme eri kulttuureista!” En tiedä mitään suomalaisesta kulttuurista!?
Silloin sain idean!

Eilen meillä oli myöhäisillan csardashetki, kuuntelimme olohuoneen lattialla maaten Svanskin valitsemia, maansa tunnetuimpia, klassisen ja vähemmän klassisenmusiikin teoksia. Näin syöksyimme Svanskin kulttuuriperimään muusikin voimin.

Tänä aamuna heräsin ja tajusin, että mikä sen parempi hetki suomi-musiikki-kulttuuri-tietopläjäykselle, kuin stressitön perjantaiaamu.
Youtube raikasi, kun esittelin Svanskille suomi musiikin klassikoita. Kappaleiden päällä kulki tietysti live-kommenttiraita, jossa minä, tulkkasin laulun sanoja ja syvempää tarkoitusta englanniksi ja kerroin kaiken triviaalitiedon kyseisistä kappaleista ja niiden esittäjistä tai muusta, aiheeseen edes jollain aasinsillalla liittyvästä sivuseikasta.

Irwin Goodmanin st. Pauli ja Reeperbahn oli juuri loppumassa ja aloittelimme Junnu Vainio-potpuria, kun vielä selitin Svanskille kummankin artistin traagiset kuolemiset viinaan.  Josta aasinsillalla, Junnu Vainion kotkan pojan siivin, suoraan salakuljettaja Laitisen paatille ja sieltä iloiseen viipuriin.
”Tiesitkö muuten Svanski, että isäni setä oli viinatrokari?”
Svanski huokasi sohvalta: ”no niinpä tietenkin oli…”
”Hänhän sitten myöhemmin nai tämän Ahlströmmin perijättären ja sitten katosi… mitä lie sille sitten kävi…”

Svanski kuunteli hajamielisesti sukuni traagista tuhlaajapoikatarinaa. Esitti kuitenkin välikysymyksiä. ”Hänkö sitten oli sieltä viipurista? Vai miksi kuuntelemme tätä viipuri-humppaa?”
”Ei tämä ole humppa! Tämä on traaginen kertomus ikuisesta Viipurista, joka on vähän kuin suomen kadonnut Atlantis, uponnut kaupunki!”

Svanski kärsi suomihumpan sävelistä sohvalla ja kiukutteli, että en nyt voi tosissani väittää, että olen kotoisin Atlantiksesta, uponneesta kaupungista.
No enhän minä sellaista väittänytkään, vaan yritin kertoa Viipurin legendaa, tuo ilon ja naurun kaupunki, jossa kaikki hilpeät karjalaiset elelivät.

Svanskin mielestä suomimusiikki katsaukseni oli koottu väärin perustein ja hyvin itselleni edullisesta näkökulmasta. On kuulemma hyvin erikoista, että suomen ”klassisimmat” teokset musiikin saralla, tukevat vahvasti legendaarisen sukuhistoriani vaiheita.

Svanski nauroi: ”Kuule Helena! On meillä yhteistä, minunkin maassa on tuollainen Viipuri. Sen nimi on Transylvania, mutta me tajuttiin jättää Transylvanian iloiset veikot sinne, kun alue luovutettiin osaksi toista maata.”
Minuakin nauratti: "Ollaan me outo pariskunta! Sinä olet Transylvaniasta ja minä Atlantiksesta!"

Svanski jäi pohtimaan sitä kauhukuvaa, että joskus on oikeasti ollut kaupunki, jonka väestö on pääasiallisesti ollut minulle sukua tai muuten samanhenkisiä. 
Ja minä jäin pohtimaan Svanskin Transylvanian juuria ja mietin, onko mahdollisesti, jopa Draculan verta tuossa siipassani?!?

Ehkä sitten kumminkin, parisuhteestamme löytyy se yhteinen tekijä…

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Kuumaa kyytiä

Olen aloittanut kakkukoulun. En muista koska olisin ollut koulusta viimeksi näin innostunut. Ennen ensimmäistä tuntia, olin pakannut kaiken tarvittavan valmiiksi jo edellisenä iltana, mutta heräsin silti ennen viittä, kuin vieteriukko laatikostaan. Tarkistin varusteeni vielä kerran, vielä toisen kerran ja kolmannella kerralla, vain hieman järjestelin tarvikkeitani, jotka olin pakannut purkkeihin ja purnukoihin.

Talon edessä puluparvi pölähti lentoon, kun kiepsautin idioottimobiilimme vauhtiin aurinkoisen kauniissa Dohan aamussa. En kuitenkaan päässyt kovinkaan pitkälle, kun tajusin, että autoni ilmastointilaite ei syössytkään, sitä tavanomaista jäähtynyttä ilmaa.

Ensimmäisissä valoissa rämpytin laitetta suuntaan ja toiseen painellen kaikkia mahdollisia nappeja, mutta ei, kylmä ilma oli kaikonnut jonnekin auton syövereihin.

Seuraavissa valoissa oloni alkoi olla jo tuskallinen. Dohan aamu ei tuntunut enää yhtään kauniilta ja koetin estää auringon paisteen tulvimisen autoon, kääntelemällä aurinkolippoja. No, se oli alun perinkin jo tuhoon tuomittu idea. Ei mitään helpottavaa vaikutusta.
Käänsin puhaltimen täysille ja toivoin ilmavirran viilentävän minut. Auton puhallin syöksi päälleni yhä vain kuumempaa ilmaa.

Kolmansissa valoissa valuin hikeä jo kuin pieni possu ja kankkuni olivat liimaantuneet housuihini, jotka olivat puolestaan liimaantuneet nahkapenkkiin. Puhelimeni ilmoitti iloisesti, että varjossakin oli jo +43 astetta. Autossa varmaan tuhat!
Olin turhaan suunnitellut itselleni upean, mustan asukokonaisuuden, joka sopisi täydellisesti uuteen pastelliesiliinaani, jonka olin varta vasten ostanut kurssia varten. Suoraksi kammattu tukkanikin rupesi jo erehdyttävästi muistuttamaan halpaa permanenttia.

Kun lopulta pääsin perille kauppakeskukseen, ryysin vessaan.
Join litran vettä ja yritin siistiä itseäni veden, vessapaperin ja käsihygienia pyyhkeiden avulla. Toiminta oli turhaa, kainaloitteni paikalla oli Niagaran putoukset ja jälkihikeä vaan tunki ihoni, joka solusta. Hermoileminen ei yhtään helpottanut tilannetta. Istuin vessanpöntöllä ja koitin näpytellä viestejä ystävilleni, siinä toivossa, että saisin rohkaisevia kannustuksia. Toinen ystäväni oli nähnyt unta kakkukurssistani ja kuinka en edes ollut saanut kermaa vaahdoksi ja toinen muistutti kahvikekkereistä, jotka olin täysin unohtanut. Ne olivat tänään! Miksi tänään? Miksi juuri nyt, kun auton ilmastointilaite, ei halunnut toimia!?!

Aikatauluni rupesi kiristymään. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin painella hikipallona kakkukurssille. Luojan kiitos olin unohtanut ostaa uuden deodorantin ja olin aamulla lainannut Svanskin, super-hyper-miestendödöä. Saatoin olla hikinen ja nihkeä, mutta en ainakaan haissut pahalle.

Kiitos kauppakeskusten superilmastoinnin selvisin kakkukurssista kunnialla. Lähtiessäni sieltä, olin enää vain kylmän nihkeä. Takaisin autoon, hurjaa vauhtia kotiin. Tai siis ensimmäisiin valoihin, iltapäivä ruuhka otti minut hellän lämpimään syleilyynsä. Matelin pitkin tulista Dohaa, rämpyttäen sähköikkunoita ylös ja alas, tietämättä oliko parempi ajaa ikkunat kiinni, vai auki. Kuuma ilma tunki autoon, sen joka rööristä.

Kiehumispisteessäni karjuin Svanskille kotiin päästyäni tuskaani.
Svanskilta ei sympatiaa herunut: ”Se on rouva viimeaikoina ollut sen verta ajossa, että ei ole voinut viedä autoa huoltoon. Kyllä minä sen tiesin, että se laite veteli jo viimeisiään!” 
Puhisin ja sihisin raivoani, mutta en löytänyt syntipukkia mistään.
Hullun raivolla paukutin kotityöt valmiiksi puolessa tunnissa, otin päivän toisen suihkun, vaikka tiesin sen olevan turhaa ja ampaisin uudelleen paahteiseen Dohan iltapäivä ruuhkaan.

Kello lähenteli kolmea, koko kaupunki oli tulossa ja menossa, ja näytti siltä, että kukaan ei oikein tiennyt, minne oli matkalla. Painoin kaasua pohjaan, kun kiisin pitkin kehätietä. Nyt ei ollut aikaa etsiä oikopolkua. Oli valittava se varma reitti. Eksyminen ei ollut nyt ohjelmanumerossa.
Poukkoilin liikenteessä sinne tänne, samalla hakaten ikkunoiden sähköohjausta.  Kaahaamisesta huolimatta, olin taas vettävaluva hikipallo, kun saavuin kahvikekkereille.

Kun sain nihkeät flip flopit jaloistani ja paljaat jalat ystäväni jääkylmälle kivilattialle, olin hetkellisesti taivaallisessa olotilassa. Ystäväni koira, Bruno loikkasi iloisesti tervehtimään minua, ja nuuhkaisi märällä kuonolla nenääni ja oli kaataa minut lattialle. ”Hei kamu”, sanoin iloisesti.  Rapsutuksesta onnellinen ja läähättävä Bruno, ei tuominnut hikisyyttäni.

Luulin, että auringonlaskettua kotimatka olisi ollut helppo, mutta Dohan kevät on jo pitkällä. Jo neljännen kerran samana päivänä kieputin itseäni irti penkistä liikennevaloissa, jotka ilmastointilaitteen tavoin olivat kaikki tänään minua vastaan.

Kun pääsin kotiin, olin vetämättömissä, luiskahdin suihkuun, vaikka tiesin sen olevan turhaa, olin unohtanut laittaa makuuhuoneen ilmastoinnin aamulla päälle. 
Svanski oli kömpinyt jo nukkumaan, yritin salaa hilata ilmastoinnin kaukosäädintä itselleni, mutta Svanski älähti heti. ”En voi nukkua tuulessa!”

Tiesin, että edessäni oli kuuma ja hikinen yö…

maanantai 27. toukokuuta 2013

Puolen tähden lomaunelmia.

Me ollaan Svanskin kanssa taas, joka vuotuisessa lomakriisitilanteessa.
Kun lämpömittari rupeaa kohoamaan kohti viittäkymmentä, meidän lomasuunnitelmat ovat jo kiehumispisteessä.

Joka vuosi loman suunnittelu alkaa Svanskin näytöksellä, kesäleskien marttyyri.
”Mitä lähdet ja jätät minut tänne yksin!” ”Etkö halua lentää yhdessä?” ”njä njä njää minä haluan suomeen, minä lomailen yksin, minä olen Helena!”
Tuijotin Svanskin kuoleva joutsen tuskissaan itkuvirttä hetken ja päätin vaihtaa vain törkeästi keskustelun kulkua. Entäs se meidän yhteinen lomaosuus, sitten?

Olemme koko vuoden siirtäneet rahaa talteen sektorilta, luxus ja vapaa-aika, sektorille lomamatka. Svanski olikin suunnitellut meille ihanan romanttisen viikon Pariisiin, korvaamaan hiukan unohtunutta häämatkaamme..
Svanski kuvaili, kuinka menisimme Eiffel-torniin, söisimme juustoa ja viiniä ja kulkisimme Seinen rantaa käsi kädessä.
Minua ällötti Svanskin romanttinen Pariisin loma! Eikö se riitä, että kuljemme käsi kädessä Tonavan rantaa, kun käymme anoppilassa? Tarvitseeko sitä nyt kaikki Euroopan joet tallustaa päästä päähän, että lomaa voi kutsua lykätyksi häämatkaksi?

Svanski närkästyi saman tien, kun ei kelvannut rouvalle Pariisi. ”No mihin arvon madame sitten haluaa matkustaa? Kun mitä ilmeisimmin, Pariisi ei tule kysymykseenkään?!” 
”Gibraltarille! Haluan matkustaa Gibraltarille.” Sanoin päättäväisesti ja osoitin sormellani Euroopan kulmalla komeilevaa pientä salmen pätkää.
”Miksi? Mitä siellä on, mitä Pariisissa ei?” Karjui pettynyt Svanski.
”Apinoita ja Tapasta. Sitä paitsi, harvat matkustavat Gibraltarille, olisi hiukan erikoisempaa.”
”No hyvä on, mennään sitten sinne.” Svanski myöntyi, tasan niin pitkäksi aikaa, kunnes netistä löytyi Gibraltarin viikon lomien standardihinnasto. 
Svanskilla keitti yli, se kimitti jotain että, tietenkin, tietenkin, madam haluaa paikkaan, joka ylittää koko lomabudjetin jo heti alkuvaiheessa kolminkertaisesti!
Yritin puolustautua ja sanoin, että mistä minä olisin voinut tietää, että Gibraltar on niin kallis?
”Etpä tietenkään voi tietää!” Karjui epätoivoinen mieheni. ”Et tietysti tiedä, kun et seuraa kustannuksia koskaan! Sitä vaan halutaan sinne ja tänne, kieppua pitkin Eurooppaa ja ihmetellä apinoita, eikä yhtään mietitä mitä se maksaa. Minä tarjosin sinulle Eiffel-tornia ja sinä haluat neljällätuhannellaeurolla, istua apinaparvessa!!”

Tiesin, että keskustelun hedelmällisin vaihe oli jo ylitetty. Ja millään, mitä tulisin sanomaan, ei ollut enää merkitystä. Joten yksinkertaisesti kieltäydyin lomasta, jossa tuijotettiin Eiffel-tornia Pariisissa. Olen nähnyt samaisen insinöörin taidonnäytteen jo Budapestissa, jossa sama arkkitehti rakensi sillan. Mielestäni Eiffel-arkkitehti olisi voinut täysin pysyä joen ylityksissä, eikä lainkaan lähteä kasaamaan torneja, niin minäkin olisin säästynyt Seinen rannalla tallustamiselta ja Eiffel-torniin kipuamiselta. Kyllä Budapestissa on koko homma suunniteltu tehokkaammin, sillalla voi ylittää Tonavan! Ei tarvitse kulkea rantoja pitkin, kuin koditon ja ei tarvitse kiipeillä mihinkään erillisrakennuksiin!
Svanski kieltäytyi keskustelusta ja poistui.

Puolituntia myöhemmin, kun kaikki osapuolet olivat rauhoittuneet, Svanski huikkasi minulle työhuoneen ovensuusta: ”Entäs sitten Praha?”
Minusta se kuulosti hyvältä. Praha toi mieleen oluen ja makkaran ja rennon slaavilaisen tunnelman.
”No varaanko sitten sen?”
”Varaa vaan.”
”Onko mitään toiveita?”
”Viisi tähteä hotellilta, mutta budjettia ei saa ylittää!”

Varasin neljän ja puolentähden hotellin ja olin tyytyväinen. Svanski ei. Sain puolentunnin luennon syistä, jotka ovat voineet aiheuttaa puolikkaan tähden menetyksen. Tai vielä pahemmassa skenaariossa, sillä ei tähteä ole koskaan ollutkaan!
Yritin puolustautua, mutta tappioni oli jo käsin kosketeltavaa. Menetin paikkani kesäloma työryhmässä ja Svanski soittelee nyt pitkin poikin Prahaa ja yrittää saada hotellin vaihdettua puolta tähteä parempaan.


lauantai 18. toukokuuta 2013

Häämessut ja lennokas ilta


”Häämessut! kiinnostaako?!”
”Joo mennään sinne irvailemaan niille stressi morsiamille, että meidän häät on jo pidetty!!”
”Joo hajotkaa järjestelyihinne hihihihi!”

No niinhän me mentiin, Golfitar ja minä. Tietysti pakotettiin Golfittaren vanhin poika, Prinssi uljas, mukaan. Hän kun on niin koristeellinen puvussaan!  Ja tärkeintähän tällaisilla messuilla on se, että näyttää mahdollisimman hyvältä ja mitä enemmän vaikuttaa Vip-vieraalta sen parempi.

Siksipä, kun Golfitar sai kutsun messuilla olevaan muotinäytökseen, bongasimme kutsusta heti tekstin: ” Varaa paikkasi ennakkoon ja vältä jonotus.”
Minä soitin ja Golfittaren käskystä varasinkin parhaat paikat eturivistä.
Kyllä meitä vähän huvitti, kun saavuimme näytökseen ja lavan edessä oli varattuna kolme paikkaa ja siis todella parhaat paikat olivatkin!  Olimme tosin ainoat, jotka olivat vaivautuneet varauksen tekemään. 
Prinssi uljaan johdolla ja osin hänen painostuksestaan, painelimme kuin kuninkaalliset konsanaan eturiviin, maksoi, mitä maksoi!

No istuimme siinä paraatipaikoillamme muodikkaissa asuissamme, koristelapsi mukana ja olimme sitten viimeisen päälle trendikkäitä.
Messujen päätavoitteena oli kuitenkin ”myydä” Golfitaren komea poika supermalliksi ja kaikkien hämmästykseksi, se kävi kivuttoman helposti.

Veimme pojan mallitoimiston koppiin ja ilmoitimme, että haluamme hänestä supermallin. Poika ensin esitti varovaisia vasta argumenttejä, mutta sitten hän jo poseerasikin top gun hymyään valokuuvaajalle. Ja Golfitar kyynelehti, on se niin komea ja minä komppasin hyvä hyvä, supermalli on syntynyt!

Koska lapsen myyminen muotimaailmaan on tänä päivänä näin helppoa, pääsimme nopeasti pois muuten, aika surkeilta messuilta.
Ampaisimme autoillamme läpi Dohan, illanistujaisiin pariskunta Par Avionin perheeseen.

Abbaja muotia, maan tyyliin
Rouva Par Avion oli valmistanut upeaa tonnikalasalaattia, ja pian myös Svanski ja Golfitaren mies, Herra Golf olivat paikalla.

Tervehenkisesti mountain dewtä nauttien, joka ei muuten ole pesujauhetta, vaikka näin joskus luulin, vaan virkistävä virvoitusjuoma, ilta soljui eteenpäin.
En tiedä oliko se häämessut vai mitkä, jotka saivat tämän pariskunta trion muistelemaan omia häitään. Ja voi kyllä tässä porukassa on sitten häitä tanssittu, kaikki tyylilleen uskollisesti, kuka missäkin.

Svanski ja limonadi! Kun mountain dew soljui Svanskin kurkusta alas, sokeri avasi hänen sanasenarkkunsa.
En tiennytkään, että Svanskin versio meidän häistä alkaa tutulla fraasilla: suo, kirves ja Svanski.

Olen luullut, että tässä pariskunnassa, minä olen se parempi tarinan kertoja. Mutta Svanskin riipivä hääkuvaus, hänen kohtalostaan suomalaisissa häissä, on niin tunteikas tilitys, että se saa kuulijakuntansa, kerta toisensa jälkeen ulvomaan naurusta ja myötätunnosta.

Tarina alkaa, kun Catering-nainen kaappaa Svanskin suolle, keräämään bambuja (koivuja) ja päättyy aamuyöstä karavaanille, jossa siskon mies pitää panttivankinaan ilmapatjaa, jolla Svanskin tulisi nukkua, missä muuallakaan kuin saunan eteisessä!
Puhumattakaan kaikista niistä konflikteista, jotka aikajanalla sijoittuivat näiden kahden episodin väliin. Svanski ei edes ehtinyt edetä rikkinäiseen sukkaansa tai puuttuvaan rusettiinsa, kun oli jo saanut muiden pariskuntien sympatiat puolelleen.

Tällaiset tarinankerrontailtamat ovat aivan parhaita. Kertoja vaihtui, mutta tarinat pysyivät alusta loppuun yhtä vauhdikkaina ja hauskoina. Häitä, polttareita, ulkohuusseja ja käytännönkepposia tuli kertailtua vuosien takaa. Tästä on hyvä jatkaa, hymyssä suin, seuraavaan viikkoon.  


Häämuotia Persianlahdelta