sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Ensimmäisenä adventtina sytytän kaksi kynttilää

Kolme teiniä istui puistonpenkillä, oli vuosi 1996. Minä olin yksi heistä.

Puhkuin intoa ja onnea, olin juuri saanut uuden matkalaukun, sellaisen missä oli pyörät! 
Olin myös kuullut, että pääsisin kesällä siskoni luo Amerikkaan, olin haljeta.

Keikuin penkillä ja yritin saada ystäväni tajuamaan, kuinka suuri juttu se on, kun omistaa matkalaukun. 
”Voin mennä mihin vain, se on sama kuin vapaus!! Mä valloitan tän maailman! Matkustan kaikkialle, kukaan ei voi mua estää!” Uhosin siinä pikkukaupungin puistonpenkillä ankeana kevättalvenpäivänä.

Ystäväni Näksy oli jo täysin kyllästynyt vouhotukseeni, ja vihaisesti ilmoitti minulle, että maailman valloittamiseen tarvitaan jotakin muutakin, kuin matkalaukku, voisin esimerkiksi keskittyä enemmän ensiviikon sanakokeeseen. 
Rydiä ei kiinnostanut, hän pohti juuri uraa hautausurakoitsijana, koska se oli ammatti, jonka turvin voisi takuuvarmasti jäädä pikkukaupunkiin, töitä olisi. Hän ei halunnut lähteä. Hänen unelmansa olisi saada jäädä.

Mutta Rydi ymmärsi minun haluni matkustaa ja koitti innostaa Näksyä mukaani: ”Lähde vaan, Helenalla on matkalaukku ja sä pääset läpi siitä sanakokeesta, yhdessä olisitte tiimi!”

Näksy raivosi rööki suussaan: ”Vittu me täältä koskaan mihinkään päästä! Matkustamiseen tarvitsee rahaa, ei matkalaukkua!!”

Minun mielestäni, jo silloin, raha oli järjestelykysymys.
Mutta en saanut Näksyä matkaani tuona kevät-talvenpäivänä, enkä sen paremmin, muutama vuosi myöhemminkään.

Minä ja matkalaukkuni, me lähdimme, ensin Amerikan-lomalle, myöhemmin töihin ulkomaille.
Minulla oli laukku, minulla oli vapaus. Mutta ennen kaikkea minulla oli, sokea usko unelmiin.

Rydistä ei tullut hautausurakoitsijaa, mutta uskon, että hänestä tuli onnellinen. Hän seurasi omia unelmiaan ja rakensi elämänsä niistä.

Näksy jäi uskomaan omaan todellisuuteensa, minusta ei koskaan voi tulla mitään, unelmat eivät riitä pitämään ketään pinnalla.

Minä ja unelmani lennämme yhä ja uskomme huomiseen. 
Rydi uskoo juurinsa ja niiden turvaan…

Näksy lähti lentoon eilen, sinne jonnekkin niin korkealle, että emme tässä elämässä häntä enää nää. 
Hän ei ehkä löytänyt unelmiaan, mutta nyt hän löysi rauhan. 
Toivon, että siellä jossain, missä ikinä oletkin, naurat, niin kuin silloin, kauan sitten, pikkukaupungin puistonpenkillä.


Vaikka emme voineet sinua auttaa, emme silti koskaan sinua unohtaneet.

3 kommenttia:

  1. Voi miten totta tarinasi onkaan! Se joka uskoo unelmiin ja tekee asioita niiden eteen, pärjää aina. Ja saavuttaa niitä unelmia. : )

    VastaaPoista
  2. Oli mika lopetus. Sun blogi on todella ihana ja antaa ruiskauksen todellisuutta ja sisua itse kenenkin paivaan. Ja olen aina ollut samaa mielta - raha on vain jarjestelykysymys, olen aina ajatellut niin. Ja luulen etta se tekee elamasta helpompaa. Kaikki ketka on huolissaan rahasta karttyyntyy ja katkeroituu helpommin. terv. yltiopositiivari

    VastaaPoista

Kommentoi, kerro omia kokemuksiasi aiheesta, Ihmettele elämää muuten vaan tai tee kinkkisiä lisäkysymyksiä. Vapaa laatikko tässä siihen. Itäeurooppalaista mallia oleva sensuuri tässä päällä, joten eka luen nää itte ja vasta sitten julkasen... jos julkasen :)Mielellään kuulisin palautetta..pliis diplomaattisesti kuitenkin