torstai 31. tammikuuta 2013

Mieli järkkyy ja vanhetessa leppyy,


Uuden aloittaminen tarkoittaa usein vanhasta luopumista. Joidenkin mielestä vanhasta, tutusta ja turvallisesta luopuminen on vaikeaa ja joskus jopa kipeää. Tuhat kertaa elämäni pakanneena ja täysin tyhjästä alusta aloittaneen tiedän, että vanhasta luopuminen ei ole kivuliasta, eikä oikeastaan vaikeaakaan, kun sen tekee oikeassa kohdassa, oikeista syistä. Mutta joskus luopuminen tapahtuu niin yllättäen, että se pysäyttää hetkeksi miettimään ja näillä kymmenillä voi jo sanoa, muistelemaan menneitä.
Viimeviikot ja niiden tapahtumat, pakottivat minut luopumaan jostain, mitä olen kantanut mukanani…voi ei, voiko olla? Kyllä! Seitsemän vuotta!

Seitsemän vuotta olin vihannut fondyytä ja golfia. Olin luonut täydellisen kompaktin vihapaketin. Se oli hyvä, toimiva ja olin päättänyt pitää siitä kiinni.

Golf oli turha laji ja sen harrastajat vasta turhia olivatkin. Fondyy typerine tikkuineen oli turhistakin turhin ruokalaji.
Seitsemän vuotta kannoin tuota ihanan rehevää vihan tunnetta, johon heikkoina hetkinä oli turvallista upottautua, mukanani.
Minä elin omaa elämääni ja viha omaansa. Se heikkeni, se hukkui, se valui aivojeni viimeiseen sopukkaan, mutta siellä se vaani, vaani sitä hetkeä, kun joku mainitsi golfin tai fondyyn ja sieltä se sitten pomppasi esiin tarvittaessa.
Vaikka ei ollut enää mitään syytä vihata, elämä kantoi ja vei eteenpäin, en osannut päästää vihastani irti, se oli minun oma pieni synkkyyteni jota varjelin. Iloisella, hauskallakin ihmisellä tulee olla synkkyyksiä, ei sitä hilpeyttä muuten kukaan kestä. Yhdistetty Golf-fondyy-viha oli minulle juuri sopiva sellainen.

Sitten tapasin uuden ystävän, Golfitaren.
En huomannut mistä se alkoi, mutta hänen taktiikkansa oli ovela, ehkä jopa täydellinen, vaikka ei hän tiennyt minun synkkyydestäni, piilotetusta vihastani mitään. Hän pyysi minua seurakseen golf kentälle: ”Voit vain kävellä siellä, tiedä vaikka ihastuisit uuteen lajiin?” Puhisin kiukkuani, en ihastuisi, en kävele, golf on persauksesta!
Samalla mieleeni tulvi ihanat ystävien kanssa vietetyt päivät Skotlannin vihreillä golfkentillä, varkain muistelin Hugh Grantilta saamaani golf-baggiä, joka oli eräässä pika elämänsuunnanvaihdossa jäänyt, kuin rantatuoli Sirkesalon lomalla, yksin tönöttämään Sveitsiin. Huomasin, nyt se harmitti. Jos olisi bag, voisin kokeilla swingiäni…
Mitä? Mitä? Cancel! Cancel! Mikäs ajatus tuo oli, pengoin ja kelasin aivojani ja sain vielä vihastani kiinni ja vanhat asetuksen, pienen hairahduksen jälkeen päälle.
Ihana tuttu turvallinen tasapaino ei ehtinyt järkkyä. Mutta se jätti jäljen. Aivan pienen, mutta vaarallisen, sellaisen, jonka yksi pieni fondyyilta voi repiä auki.

Golfitar kutsui minut fondyyiltaan. Vihasin fondyytä! Oli minullakin ollut joskus fondyysetti, mutta siellä se kökötti Hugh Grantin golf bagin kanssa, jossain synkässä Sveitsissä. Seitsemään vuoteen en ollut kastanut tikkua fondyyseen. Mutta hyvän seuran vuoksi annoin luvan itselleni osallistua.

Ilta ei ollut ehtinyt edes kunnolla alkaa, kun joku ärsyttävä akka selosti fondyytikku kourassaan: ”Silloin kun minä olin Sveitsissä, niin silloin tehtiin niin ja näin…” Ja Sveitsissä fondyyhän tehdään siten, että….”
”Ja olenko jo maininnut, että asuin sveitsissä ja söin fondyytä ja että tiedän siitä kaiken! ”Ja olen muuten asunut sveitsissä!!”
Tuo akka kävi hermooni, mutta en voinut huutaa sille, että turpa kiinni, koska se olisi vaikuttanut liian mielenvikaiselta. Sillä tuo ärsyttävä kälkättäjä olin minä itse. En tiedä, mutta epäilen, että jos yrittää etsiä itselleen uusia ystäviä, voi olla virhe huutaa itse itselleen fondyy illassa, että ole nyt jo akka hiljaa?!?!
Ilta kului ja minä ahmin fondyytä kuin hullu ja jaoin tietämystäni asiasta, uskolliselle kuulijakunnalleni.

Kun pohjustus rupeaa mätänemään, ei mene kauan, kunnes talo sortuu.
Näin kävi minulle. Tajusin, että golfia pelasikin ihan hyvät tyypit, fondyy oli hyvää ja olisi vielä joskus kiva vaeltaa Sveitsin Alpeilla. Kivijalan sortumista ei voinut estää.
Romahdus tapahtui, kun sain pyynnön taas kerran lähteä golf kentälle, vain kävelemään seuraksi. Se oli myrkkyä sielulleni.

Yksi iltapäivä, muutama tunti, voi tuhota kaiken. kaksi päivää myöhemmin omistin golf bagin, pallot, teet, vietin viikonloppuni golf turnamentissa ja kinusin nimmareita ammattigolffareilta. Olin sulaa vahaa kun Mikko Ilonen kehui rusketustani ja haukuin golf kentän henkilökuntaa käyttäytymisvirheistä kisojen aikana. Keskustelin sujuvasti swingistäni ja lähipelistäni, kummankin käsitteen kuitenkin ollessa fyysisellä tasolla täysin hukassa. Minusta tuli yhdessä viikonlopussa golf hörhö pahimmasta päästä.

Viha ja rakkaus, niin erilaisia tunteita, mutta niin pelottavan lähellä toisiaan. Yksi viha vähempänä kantaa antoi minulle uuden ilon aiheen. Onneksi kuitenkin, kun yksi negatiivinen tunne poistuu, tulee aina uusi tilalle, tasapaino säilyy.
Mutta kuka jaksaa mököttää, kun on uusi pinkki golfasu päällä ja maailman paras golf-kaveri seurana.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Laboratoriossa yökerhon tahtiin


”Askeleiden mukaan ei tanssi enää kukaan kun rytmi meidät villitsee…”
-Pojat tanssimaan- Leevi and the Leavings-

”Kulttuuriin sopeutunut yksilö on sellainen, joka pystyy unohtamaan opitut käytösmallit tai korvaamaan ne uusilla, tai vaihtamaan ne tarvittaessa toisiin, ihan muualla tutuiksi tulleisiin malleihin” –H.Heikkilä-suuri kotifilosofi-

Sunnuntaiaamu sarasti kauniina, kun parkkeerasin terveyskeskuksen pihaan. Käsilaukussa näytteet hölskyivät, kuin piilopullo baarijonossa, marssiessani sisälle naistenovesta.
Ilmoittautumisessa oli ruuhkaa. Kun kaapupukuisten naisten joukko oli tuuppinut minua tarpeeksi kauan sinne ja tänne pääsin sen verran lähelle ilmoittautumistiskiä, että sain tyrkättyä terveyskeskuskorttini virkailijalle. Vain tummat silmät näkyivät, kun hoitaja kaapunsa alat tihrusti korttiani: ”Földör?!!” Hän huusi. En ymmärtänyt ja tuijotin kysyvästi hoitajaa. ”röd földör here?!!?! Hoitaja kailotti niin, että vastaanotto raikui. Yhtä epäselvää artikulointia, kuin nuuskahuulessa mutisevalta portsarilta voisi odottaa. Kokemuksesta tiesin että punaisesta kansiosta oli kyse ja vastasin hyväksyvästi, kyllä kansioni oli vastaanotossa.
”Halas” huusi hoitaja ja katosi johonkin, hän palasi takaisin hetken päästä földörini kanssa. Sain vuoronumeron. Koitin selittää, että en tarvinnut vuoronumeroa lääkärille, sillä olin menossa laboratorioon ja näytin todisteeksi lippujani ja lappujani, jotka todennäköisesti ajoivat lähetteen asemaa. Hoitaja katsoi papereitani, suhahati ja huusi ”halas, jalla jalla sit!” Pakenin tiskiltä, ennen kuin hoitaja sylkäisisi päälleni.

Odotin kiltisti kolmen asiakkaan verran vuoroani lääkärille, vaikka tiesin sen olevan turhaa, mutta tiesin myös, että se olisi ainoa tie laboratorioon, siis jos se olisi Allahin tahto. Ei ollut!
Kun olin rynnännyt lääkärin vastaanotolle omalla vuorollani, taklaten ovella minua taklata yrittäneen arabirouvan ja näin ollen voittanut väkivalloin oman vuoroni, ei lääkäri voinut auttaa minua. Hän ystävällisesti pyysi minua palaamaan vastaanottoon ja pyytämään uutta vuoronumeroa laboratorioon. Sama tunne, kun vip-lipulla kiilaa yökerhon jonon ohi, mutta joutuu palaamaan takaisin jonon hännille, kun juuri tänään, ei vip-liput kelpaa. Mutta ei se siihen jäänyt, lääkäri vaikeutti tehtävääni hiukan! Sain bonuksen!  Minun oli selvittävä vastaanottojonosta, hoitajista, laboratoriojonosta ja kaikesta muusta, kolmessa minuutissa, sillä laboratorio sulkeutui tasan kello yhdeksän. Ja sen jälkeen koko tilanne oli kuulemma ”halas”, että ”jalla jalla” jos aioin ehtiä.

Suomalainen täsmällisyyden tajuni ja taistelutahtoni heräsi. On sitä ennenkin juostu happy houerille viimeminuuteilla, joten päätin onnistua. Ja kun kerran on näytteet kassissa tai hippaskengät jalassa, ihan miten vaan, ei dead lineista halua myöhästyä!
Verenmaku suussa syöksyin takaisin vastaanottoon, jossa mustakaapuisten naisten loputon lauma yhä parveili luukkujen edessä. Jonottaminen ei olisi vaihtoehto. Otin vauhtia ja sukelsin, väistellen hulmuavia kaapuja ja sinne tänne tuuppivien Luis vuittoneiden ja Chanel laukkujen merta, ja sain itseni nanosekunnissa luukulle.
Vanhana bailaajana tiesin konstit, oli otettava käyttöön yökerhon tärkein sääntö, vaikka edessäni oli kolmikerroksinen ihmismuuri, nostin käteni ilmaan ja roikutin ihmismassan takaa terveysasemakorttiani hoitajien nenän edessä, kuin visa electronia yökerhon snapsi ruuhkassa. Kikkani onnistui, hoitaja tarttui korttiini. Sain yhtä nopeasti kuin snapsin yökerhossa, lipukkeen laboratorioon. Jyräsin läpi, vielä ”snapseistaan” tappelevan naislauman ja lähdin juosten kohti laboratoriota.

Laboratorion edustan oli miehittänyt kälkättävien filippiinipalvelijoiden armeija. Ilmiö muistutti enemmän, kuin täydellisesti biletoppeihin sonnustautunutta teinilaumaa, joka on valloittanut yökerhon vessan, vaikka kellään ei ole pissahätä! Mutta kun on hätäpalaveri kun: ”Reiska sano siis mulle tälläi?!?!”
Heidän emäntänsä istuivat kuka missäkin lääkärin kopissa ja näillä pikku palvelijoilla ei ollut mihinkään kiire. Mutta kuin naamavippi portsarille, toimi jo kaikesta paastoamisesta kalpeneva kaukasialainen naamani. Karjaisin hienostuneella madam aksentillani ”excuse me” ja pikkuruiset filippinopalvelijat lakosivat tieltäni toistellen vuoron perään ”Sorry madam, sorry madam.”
Ja madamen tie oli vapaa! No okei, yökerhon vessassa parveilevien teinien mantra on kyllä toinen, mutta kyllä ne teinitkin väistyy.

Sitten tuli hetki, joka oli sekoittaa pääni pahemmin kuin virhearviossa juotu tequila shotti. Kello oli kahta sekuntia vaille yhdeksän, kun voiton riemukkaasti olin lyönyt vuoronumeroni laboranttinaisen kouraan ja olin juuri lysähtämässä tuoliin istumaan. Mutta ennen kuin uudet hottislannehousuni koskettivat tuolin istuinta, oli hoitaja päästänyt suustaan lauseen, jota en halunnut kuulla! ”ä, ä, ä, ääää!” Hoitaja pudisti minulle varoittavasti etusormeaan.
Yritin selittää, mutta hoitaja oli järkkymätön. Vastaanotosta saatu vuoronumeroni ei osoittanutkaan vuoroani laboratorioon, vaan sillä sain laboratoriosta uuden numeron, jolla sain taas vapaan sisäänpääsyn uuteen jonoon. Sama fiilis, kuin silloin kun karaoke juontaja väittää, että et saa vieläkään laulaa, vaikka olet jonottanut jo ikuisuuden. Ja Pertsa se vaan vetää jo toista biisiä viimeiseen puolituntiseen.

Minun onnekseni laboratorio kulki arabialaisessa ajanlaskussa, eikä sulkenut liian täsmällisesti. Kun vihdoin pääsin luovuttamaan vertani, olin helpottunut, tehtävä oli suoritettu. Vaan enpäs arvannutkaan, että olin juuri voittanut jatkot. Kun veret oli valutettu, rupesi hoitaja länttäilemään vastaanotosta saamiani henkilötietotarroja veriputkiin, ja sitten!
Tarrat eivät riittäneet! Ongelman ratkaisu: ”Huuda palvelijallesi, että hakee neuvonnasta lisää!”
 Vasta ongelma: ”No ei sattunut tulemaan piika mukaan.”  Viisi samaan aikaan vertaluovuttavaa arabinaista katsoi minua hölmistyneen kysyvästi, ei piikaa mukana?!?!?!  Ilmaa olisi voinut leikata veitsellä. Vähän sama, kuin tunnustaa baarijonossa samaan aikaan olevalle teinille olevansa kolmekymppinen, ne ei hengitä hetkeen. ”Mitä noin vanha tekee siis baarissa?!?!?!”
Päädyin valehteluun, niin tässä hetkessä, kuin hyvin usein baarijonossakin. Väitin piikani olevan vuosilomallaan Barbadoksella. Hahaha rouvien ilmeet venähtivät, ne varmaan tajusivat, että en voinut olla ihan köyhä, kun piikanikin oli lomalla Barbadoksella. Mitäs se niille kuului, että ei minulla ole mitään piikaa tai kamarineitoa, joka hännystelisi minua terveyskeskuksen odotushuoneessa tai paljon missään muuallakaan. Mutta tässä maassa on yhtä tyhmää myöntää olevansa piiaton, kuin että myöntäisi suomessa että on lähtenyt yksin baariin. Siispä valehtelin, mutta jouduin siis itse palaamaan, taas kerran, neuvontaan, kuin narikkalappuaan turhaan tanssilattialta etsivä bilehile. Yhtä jäätävä kohtelukin oli luvassa, kun olin saanut itseni taas kerran sullottua väkimassan läpi. Niin narikkalaputon, kuin tarratonkin joutuu odottamaan ja esittämään todistusaineistoa saadakseen takkinsa, tai uudet tarrat. Ja jos kanta-asiakaskortin nimi ei vastaa henkilötodistuksen nimeä, niin kusessa ollaan kummassakin tapauksessa. Ainoa vaan että arabialaishoitajalle asian selvittäminen on monimutkaisempaa, kuin putkiaivoiselle bodariportsarille omien sanojen mennessä solmuun neljän promillen humalan johdosta.

Ihan kuin olisi vaan ”yhdillä” käynyt töiden jälkeen, ihan nopeasti vaan. Täysin sama tunnetila, kun kymmenen kertaa myöhemmin, kuin aluksi suunnittelin, tallustin kaikkeni antaneena ulos terveyskeskuksesta. Oli jo niin nälkäkin, että oli pakko mennä kebabille.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Danish blue


Kun tapasin mieheni, hän kuului kulinaarisessa hierarkiassa ihmisryhmään, joka rankan työpäivän jälkeen lysähti sohvalle syömään sipsejä ja juomaan Coca Colaa. Olen koko suhteemme ajan kehittänyt hänen kulinarismiaan, mutta torstainen episodi puhui minulle karua kieltään. Olen mennyt liian pitkälle, olen luonut monsterin.

Kävelin olohuoneeseen ja löysin sohvalta mieheni, joka uudessa skotti-ruutu-aamutakissaan, söi kakkuhaarukalla viinirypäleitä ja sinihomejuustoa ja sipaisi koko komeuden alas varsin laadukkaalla punaviinillä. Tuijotin oven raosta miestäni ja hänen ilmeitään pureskellessaan juustoa ja juodessaan viiniä. Pieniä hyväksyviä päänliikkeitä ja mutinaa, sekä hyväksyvää huitomista haarukalla ilmaan. Aivan kuin hän olisi istunut ranskalaisessa viinikellarissa ja yrittänyt todistella paikalliselle viinurille, vuosikerran onnistuneisuutta.

Kun hän huomaasi minun kököttävän oven suussa, hän avasi minullekin kulinaaristisenmaailmansa tulkintoja: ”Tiedätkö, että homejuusto maistuu aivan toiselle, kun sitä syö punaviinin kanssa?” Tutkien samalla viininsä ulkonäköä valoa vasten.
Vastasin kuivasti että, kyllä satuin tietämään tällaisenkin asian. Tunsin raivoa monestakin syystä, enkä todellakaan vain siksi, että mieheni ei tiennyt minun tietävän lähes kaikkea viinin ja juuston yhdistämisestä, mutta miten hemmetissä se oli kaivanut meidän viinihyllystä esille noinkin laadukkaan punaviinin.

Suu täynnä juustoa, mieheni tarjosi minullekin mahdollisuutta osallistua iltapalaan. ”Maista tämä on oikeasti hyvää!”
Kihisin raivoa, mutta en halunnut aloittaa riitaa, tuhahdin kiukkuisesti, että olen minä ennenkin homejuustoa syönyt!! Mutta laadun ystävänä keskityn enemmän Rockfordiin, kuin tanskalaiseen tarjous kamaan.
”Kuule ei ole huonoja nämä tanskalaisetkaan, tekemään tätä juustoa, maista, maista, nyt!” Ylisti Svanski menunsa hienoutta. Kieltäydyin.
”Tuo on kuule taas noita sinun typeriä juttuja! Maistoin sitä Brandyäkin, jota ostin, oikein maukasta sekin oli, vaikka ei ollut konjakkia. Kuuleppas Helena, joskus vaan sellaisetkin, joilla ei ole nimeä, on hyviä tekemään asioita. Osaathan sinäkin hoitaa kotitaloutta, vaikka nimesi ei ole Martha Stewart.” Svanski julisti isällisellä äänellä.

Käskin kohteliaasti Svanskia tunkemaan homejuustonsa niin syvälle kitusiinsa, että en enää kuulisi hänen mutinaansa, ilmoitin myös (tämänkin hyvin kohteliaasti), että miehiä on vähemmästäkin tapettu.
Svanski ei kuunnellut uhkauksiani, vaan käänsi tv:tä kovemmalle ja jatkoi juuston mussuttelua sohvalla. Kun paukautin makuuhuoneen oven mielenosoituksellisesti kiinni, hän huusi perääni: ”No huomenna sinulla on se fondyy-ilta, ehkä siellä pääset sitten maistelemaan hyviä juustoja!”

Olin luonut monsterin, jota en voinut hallita ja jota en saanut vaiennettua. Halusin ryöpyttää juustotietoisuuteni Svanskin päälle ja heittää tuon tanskalaisen tarjous homejuuston seinään, mutta hillitsin itseni. Istuin tunnin makuuhuoneessa sängyn takana ja mökötin, vaikka tiesin, että ei tuo juustokriitikko, sitä edes huomannut!

tiistai 8. tammikuuta 2013

Tv-lupa tarkastaja


Nyt on tarina, joka alkaa paatoksellisesti: ”Silloin kun minä olin nuori!” Niin silloin tv-lupa tarkastajalta piiloteltiin sohvan takana hiiren hiljaa tai naulakossa takkien seassa kuunnellen uhkaavaa ovikellon soittoa, vaan ovat ajat muuttuneet. Nyt ei edes muutto ulkomaille riitä. Tv-lupa tarkastaja löytää sinut kaikkialta.

Sain meinaan verotoimistolta kirjeen, jossa minulle tuli lasku maksaa ennakkoverona vuoden 2013 tv-vero ja jotain sosiaalimaksuja.
En ole koskaan ollut hyvä ottamaan vastaan kelan tai verotoimiston postia. Tämä kerta ei ollut poikkeus, enneminkin ääriesimerkki suhtautumisestani virallisiin kirjeisiin.
Menetän hermoni saman tein. Keskittymättä kunnolla asiaan ja ymmärtämättä viestiä kokonaisuudessaan, aloitan huutamisen välittömästi.

Svanski yritti hiljentää ja pysäyttää verolippukourassa pitkin taloa jyräävän vaimonsa, mutta turhaan. Hänen piipityksensä siitä, että kyseessä on varmaan virhe, kaikui täysin kuuroille korville. Sen sijaan koko itäeurooppalainen yhteisö sai kuulla mielipiteeni suomen verotuksesta ja taisin siinä haukkua sivussa myös kelan.

Kun Svanski viimein sai vaimonsa kiinni ja istutettua toimistotuoliin, olin jo hyperventilaatisessa hysteria tilassa. Työstin krokotiilin kyyneleitä ja paiskoin lappuja sinne tänne kypsän aikuisen tapaan.
Svanski tarttui puhelimeen ja iski sen kouraani, näpytteli numeron ja toisti rauhallisella äänellä. 
”Me kaikki täällä tiedämme, että asut ulkomailla, kela on sinut törkeästi hylännyt jo parivuotta sitten ja maksoit siksi viimekesänä hammaslääkäristäsi tinaa. Tiedämme myös, että joudut maksamaan tv-kanavistasi hirveitä summia maksu tv:lle ja siksi koko tv-vero on kohdallasi kohtuuton. Voitko nyt ystävällisesti lopettaa tuon riehumisen ja kertoa sen myös tänne verotoimistoon, kun varmaan nyt on niin että siinä paperissa on virhe.”

Minua ärsytti Svanskin rauhallisuus, mutta tartuin hänen ojentamaansa puhelimeen. Muutaman minuutin päästä sain jonkun poloisen verotoimiston puhelinvaihteenvirkailijan kiinni. Yritin olla rauhallinen, mutta raivo kokemastani vääryydestä ryöppysi poloisen virkailijan niskaan. Kun oli pääsyt kohtalossani kohtaan, jossa Kela julmasti erotti minut, sai virkailija sen verran suun vuoroa, että sai sanotuksi että yhdistää minut omankuntani verotoimistoon. Jäin karjumaan linjalle, että ei minulla ole mitään omaa kuntaa suomessa koska olen UL-KO-suomalainen, mutta huutoani todisti vain Nicke Lingenin rauhallinen ”palvelemme niin pian kuin mahdollista” tiedotus. Olisikin ihanaa hoitaa veroasioita Nicke Lingenin kanssa, eikä jonkun kuivakan elämäänsä kyllästyneen virkailijan kanssa.

Yllätyin todella kun puhelimeen vastasi ystävällinen vanhan rouvan ääni. Jo pelkkä vastausääni sai minut rauhoittumaan hivenen. Täti linjan päässä käski minua vuodatukseni jälkeen rauhoittumaan ja selitti rauhallisesti kikatellen, että joo näissä uusissa sähköisissä lomakkeissa on usein virheitä. Rouva selitteli kuin pienelle lapselle, että ”täältä vaan ”kliks” ja ”kliks”, muutetaan sinun statusta ja siten ”print” ja ”avot täältä tulisi nyt uudet verolaput ilman tv- maksuja ja kelan lisiä.”
”No niin verosta tulikin kymmenen kertaa pienempi.” Vanha rouva lueskeli linjan toisessa päässä uusia summia ja kikatteli, että ei ihme että olin hiukan kiivastunut, mutta nyt on asiat viimeisen päälle kunnossa. Kuuntelin nolona linjan toisessa päässä tädin selitystä ja myöntelin hyväksyvästi hänen ratkaisuilleen asian hoitamiseksi. Muutaman minuutin päästä koko homma oli hoidossa ja Täti oli saanut veren paineeni taas inhimillisiin lukemiin. Kiittelin kauniisti ja homma oli ohi.

Miksei kaikkia palvelupuhelimia voisi täyttää ihanilla vanhoilla äidillisillä mummoilla, jotka selittäisivät asiat parhain päin ja rauhoittelisivat asiakkaan muutamalla lauseella. Olisi varmaan mielenterveystoimistossa ja avioliittoterapiassa muutama asiakas vähemmän. 

Svanski tuijotti minua kysyvästi, kun lopetin puhelun: ”No mitä ne sanoi?”
”No että siinä oli virhe!”
”No miten se korjataan? Mitä lomakkeita pitää täyttää?” Svanski tarttui jo innokkaasti kynäänsä.
”Ei mitään ne korjasivat sen jo” Lallattelin iloisesti, kuin mitään hysteriaa ei koskaan olisi ollutkaan.
”Svanski ojensi minulle paperipussia, hyperventilaationi hoitoon, mutta katsoin häntä oudosti. ”Mihin tota tarvitaan?” Ja niputin paperit siistiin pinoon Svaskin pöydälle.
Svanski jäi toimistoonsa paperipussi kourassa ihmettelemään raivokohtauksen nousemisen ja laantumisen nopeutta suhteessa sen myrskyisyyteen. Minusta on vain luonnollista että raivotaan silloin, kun on syytä ja jos ei ole, niin mitä sitä enää viitsii riehua.

maanantai 7. tammikuuta 2013

Loppiainen


Riisipuuro jääkaapin lihalokerossa, se siirrettiin sinne jouluaattona, kun tehtiin tilaa kinkulle. Äiti sanoi, syön sen huomenna aamupalaksi. Seuraavana päivänä riisipuuro kyyhötti yhä edelleen jääkaapin nurkassa, se muuttui: ”Ai niin siellä on vielä se riisipuuro”-puuroksi. Mutta sitä ei muistettu syödä aamupalaksi.
Päivät kuluivat, riisipuuro ei. Se kyyhötti jääkaapin lokerossa kaikki nämä vaiheet läpi. 
”No täällä on vielä tää puuro”, 
”Tekeekö kenenkään mieli puuroa?”, 
”Jos on nälkä, syökää se puuro!” 

Sitten se unohtui. Meni viikko kunnes Svanski avasi jääkaapinlokeron ja karjui, ”täällä on vielä tää ällö puuro!  Mitä sille tehdään?”
Svanski, joka yleensä pitää jääkaapin päivitettynä, syömällä sieltä kaiken vanhentuvan, ei suostunut likvidoimaan puuroa. Sillä makea riisi kuuluu Svanskin mustalle ”en syö listalle”. Lista on toimitettu minulle suhteemme alussa suullisesti, mutta mikäli virheitä tapahtuu, sen kirjallinenkin muoto on kuulemma olemassa. Minullahan ei virheitä tapahdu, joten en ole sitä koskaan nähnyt, mutta voin uskoa sen olemassaoloon ihan ilman näkemättäkin. Sitä paitsi lista ei ole järin pitkä, joten parilla muistisäännöllä olen sen sisäistänyt kokonaisuudessaan.

Käskin Svanskin jättämään puuron rauhaan, ja sillä hetkellä puuron status muuttui: ”teen siitä vielä jotain puuroksi.” Puuro jäi lokeroon.
Uutena vuotena pengoin kaappiani, päätin valmistaa sieltä ruuaksi kaikki tähteet. Sain aikaiseksi kinkkukiusausta, hernekeittoa, juustokakun… ja sitten käteeni osui puuro.
No se ei vielä näyttänyt pahalta ja koska olin jo valmistanut niin monta ruokaa, päätin säästää sen seuraavan päivän sämpylätaikinaan.
Seuraava päivä tuli, ohjelman muutoksineen, sämpylätaikinaa ei tullut.

Loppiaisena jääkaappi näytti joulun jälkeen ensimmäisen kerran siltä, että voisi mennä kauppaan. Tein inventaarion. Ketsuppia oli ja sinappia, juuston rippeet ja erinäinen valikoima salaatinkastikkeiden rippeitä, hillosipulien jämät ja sekalainen seurakunta eksoottisia elintarvikkeita, jotka eivät vanhene. Ja sitten mikäs se siellä lihalaatikossa vielä tönötti? Riisipuuro! Ihanan jouluinen riisipuuro oli elänyt pitkän ja hyvän elämän, se oli kokenut kaikki puurolle mahdolliset elämän muodot ja yhä se näytti ihan puurolta. Tökkäsin sitä sormella ja puuro luiskahti levynä irti lautasesta, se oli muuttunut kovaksi, ja kiinteäksi, se oli kuin pieni riisi frisbee.
Liikuttava, lähes rumaan ankanpoikaseen verrattava tarina.

Mutta älkää siis kysykö, missä on joulukalenterin neljä viimeistä luukkua? Ne ovat jossain, teen ihan kohta ja ai niin sekin on vielä tekemättä, mielen tilojen välissä. Jossain aivojeni lihalaatikossa odottamassa uutta uljasta paluuta. Onneksi joulu on ohi, jotenkin stressaavaa aikaa!