sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Laboratoriossa yökerhon tahtiin


”Askeleiden mukaan ei tanssi enää kukaan kun rytmi meidät villitsee…”
-Pojat tanssimaan- Leevi and the Leavings-

”Kulttuuriin sopeutunut yksilö on sellainen, joka pystyy unohtamaan opitut käytösmallit tai korvaamaan ne uusilla, tai vaihtamaan ne tarvittaessa toisiin, ihan muualla tutuiksi tulleisiin malleihin” –H.Heikkilä-suuri kotifilosofi-

Sunnuntaiaamu sarasti kauniina, kun parkkeerasin terveyskeskuksen pihaan. Käsilaukussa näytteet hölskyivät, kuin piilopullo baarijonossa, marssiessani sisälle naistenovesta.
Ilmoittautumisessa oli ruuhkaa. Kun kaapupukuisten naisten joukko oli tuuppinut minua tarpeeksi kauan sinne ja tänne pääsin sen verran lähelle ilmoittautumistiskiä, että sain tyrkättyä terveyskeskuskorttini virkailijalle. Vain tummat silmät näkyivät, kun hoitaja kaapunsa alat tihrusti korttiani: ”Földör?!!” Hän huusi. En ymmärtänyt ja tuijotin kysyvästi hoitajaa. ”röd földör here?!!?! Hoitaja kailotti niin, että vastaanotto raikui. Yhtä epäselvää artikulointia, kuin nuuskahuulessa mutisevalta portsarilta voisi odottaa. Kokemuksesta tiesin että punaisesta kansiosta oli kyse ja vastasin hyväksyvästi, kyllä kansioni oli vastaanotossa.
”Halas” huusi hoitaja ja katosi johonkin, hän palasi takaisin hetken päästä földörini kanssa. Sain vuoronumeron. Koitin selittää, että en tarvinnut vuoronumeroa lääkärille, sillä olin menossa laboratorioon ja näytin todisteeksi lippujani ja lappujani, jotka todennäköisesti ajoivat lähetteen asemaa. Hoitaja katsoi papereitani, suhahati ja huusi ”halas, jalla jalla sit!” Pakenin tiskiltä, ennen kuin hoitaja sylkäisisi päälleni.

Odotin kiltisti kolmen asiakkaan verran vuoroani lääkärille, vaikka tiesin sen olevan turhaa, mutta tiesin myös, että se olisi ainoa tie laboratorioon, siis jos se olisi Allahin tahto. Ei ollut!
Kun olin rynnännyt lääkärin vastaanotolle omalla vuorollani, taklaten ovella minua taklata yrittäneen arabirouvan ja näin ollen voittanut väkivalloin oman vuoroni, ei lääkäri voinut auttaa minua. Hän ystävällisesti pyysi minua palaamaan vastaanottoon ja pyytämään uutta vuoronumeroa laboratorioon. Sama tunne, kun vip-lipulla kiilaa yökerhon jonon ohi, mutta joutuu palaamaan takaisin jonon hännille, kun juuri tänään, ei vip-liput kelpaa. Mutta ei se siihen jäänyt, lääkäri vaikeutti tehtävääni hiukan! Sain bonuksen!  Minun oli selvittävä vastaanottojonosta, hoitajista, laboratoriojonosta ja kaikesta muusta, kolmessa minuutissa, sillä laboratorio sulkeutui tasan kello yhdeksän. Ja sen jälkeen koko tilanne oli kuulemma ”halas”, että ”jalla jalla” jos aioin ehtiä.

Suomalainen täsmällisyyden tajuni ja taistelutahtoni heräsi. On sitä ennenkin juostu happy houerille viimeminuuteilla, joten päätin onnistua. Ja kun kerran on näytteet kassissa tai hippaskengät jalassa, ihan miten vaan, ei dead lineista halua myöhästyä!
Verenmaku suussa syöksyin takaisin vastaanottoon, jossa mustakaapuisten naisten loputon lauma yhä parveili luukkujen edessä. Jonottaminen ei olisi vaihtoehto. Otin vauhtia ja sukelsin, väistellen hulmuavia kaapuja ja sinne tänne tuuppivien Luis vuittoneiden ja Chanel laukkujen merta, ja sain itseni nanosekunnissa luukulle.
Vanhana bailaajana tiesin konstit, oli otettava käyttöön yökerhon tärkein sääntö, vaikka edessäni oli kolmikerroksinen ihmismuuri, nostin käteni ilmaan ja roikutin ihmismassan takaa terveysasemakorttiani hoitajien nenän edessä, kuin visa electronia yökerhon snapsi ruuhkassa. Kikkani onnistui, hoitaja tarttui korttiini. Sain yhtä nopeasti kuin snapsin yökerhossa, lipukkeen laboratorioon. Jyräsin läpi, vielä ”snapseistaan” tappelevan naislauman ja lähdin juosten kohti laboratoriota.

Laboratorion edustan oli miehittänyt kälkättävien filippiinipalvelijoiden armeija. Ilmiö muistutti enemmän, kuin täydellisesti biletoppeihin sonnustautunutta teinilaumaa, joka on valloittanut yökerhon vessan, vaikka kellään ei ole pissahätä! Mutta kun on hätäpalaveri kun: ”Reiska sano siis mulle tälläi?!?!”
Heidän emäntänsä istuivat kuka missäkin lääkärin kopissa ja näillä pikku palvelijoilla ei ollut mihinkään kiire. Mutta kuin naamavippi portsarille, toimi jo kaikesta paastoamisesta kalpeneva kaukasialainen naamani. Karjaisin hienostuneella madam aksentillani ”excuse me” ja pikkuruiset filippinopalvelijat lakosivat tieltäni toistellen vuoron perään ”Sorry madam, sorry madam.”
Ja madamen tie oli vapaa! No okei, yökerhon vessassa parveilevien teinien mantra on kyllä toinen, mutta kyllä ne teinitkin väistyy.

Sitten tuli hetki, joka oli sekoittaa pääni pahemmin kuin virhearviossa juotu tequila shotti. Kello oli kahta sekuntia vaille yhdeksän, kun voiton riemukkaasti olin lyönyt vuoronumeroni laboranttinaisen kouraan ja olin juuri lysähtämässä tuoliin istumaan. Mutta ennen kuin uudet hottislannehousuni koskettivat tuolin istuinta, oli hoitaja päästänyt suustaan lauseen, jota en halunnut kuulla! ”ä, ä, ä, ääää!” Hoitaja pudisti minulle varoittavasti etusormeaan.
Yritin selittää, mutta hoitaja oli järkkymätön. Vastaanotosta saatu vuoronumeroni ei osoittanutkaan vuoroani laboratorioon, vaan sillä sain laboratoriosta uuden numeron, jolla sain taas vapaan sisäänpääsyn uuteen jonoon. Sama fiilis, kuin silloin kun karaoke juontaja väittää, että et saa vieläkään laulaa, vaikka olet jonottanut jo ikuisuuden. Ja Pertsa se vaan vetää jo toista biisiä viimeiseen puolituntiseen.

Minun onnekseni laboratorio kulki arabialaisessa ajanlaskussa, eikä sulkenut liian täsmällisesti. Kun vihdoin pääsin luovuttamaan vertani, olin helpottunut, tehtävä oli suoritettu. Vaan enpäs arvannutkaan, että olin juuri voittanut jatkot. Kun veret oli valutettu, rupesi hoitaja länttäilemään vastaanotosta saamiani henkilötietotarroja veriputkiin, ja sitten!
Tarrat eivät riittäneet! Ongelman ratkaisu: ”Huuda palvelijallesi, että hakee neuvonnasta lisää!”
 Vasta ongelma: ”No ei sattunut tulemaan piika mukaan.”  Viisi samaan aikaan vertaluovuttavaa arabinaista katsoi minua hölmistyneen kysyvästi, ei piikaa mukana?!?!?!  Ilmaa olisi voinut leikata veitsellä. Vähän sama, kuin tunnustaa baarijonossa samaan aikaan olevalle teinille olevansa kolmekymppinen, ne ei hengitä hetkeen. ”Mitä noin vanha tekee siis baarissa?!?!?!”
Päädyin valehteluun, niin tässä hetkessä, kuin hyvin usein baarijonossakin. Väitin piikani olevan vuosilomallaan Barbadoksella. Hahaha rouvien ilmeet venähtivät, ne varmaan tajusivat, että en voinut olla ihan köyhä, kun piikanikin oli lomalla Barbadoksella. Mitäs se niille kuului, että ei minulla ole mitään piikaa tai kamarineitoa, joka hännystelisi minua terveyskeskuksen odotushuoneessa tai paljon missään muuallakaan. Mutta tässä maassa on yhtä tyhmää myöntää olevansa piiaton, kuin että myöntäisi suomessa että on lähtenyt yksin baariin. Siispä valehtelin, mutta jouduin siis itse palaamaan, taas kerran, neuvontaan, kuin narikkalappuaan turhaan tanssilattialta etsivä bilehile. Yhtä jäätävä kohtelukin oli luvassa, kun olin saanut itseni taas kerran sullottua väkimassan läpi. Niin narikkalaputon, kuin tarratonkin joutuu odottamaan ja esittämään todistusaineistoa saadakseen takkinsa, tai uudet tarrat. Ja jos kanta-asiakaskortin nimi ei vastaa henkilötodistuksen nimeä, niin kusessa ollaan kummassakin tapauksessa. Ainoa vaan että arabialaishoitajalle asian selvittäminen on monimutkaisempaa, kuin putkiaivoiselle bodariportsarille omien sanojen mennessä solmuun neljän promillen humalan johdosta.

Ihan kuin olisi vaan ”yhdillä” käynyt töiden jälkeen, ihan nopeasti vaan. Täysin sama tunnetila, kun kymmenen kertaa myöhemmin, kuin aluksi suunnittelin, tallustin kaikkeni antaneena ulos terveyskeskuksesta. Oli jo niin nälkäkin, että oli pakko mennä kebabille.

1 kommentti:

Kommentoi, kerro omia kokemuksiasi aiheesta, Ihmettele elämää muuten vaan tai tee kinkkisiä lisäkysymyksiä. Vapaa laatikko tässä siihen. Itäeurooppalaista mallia oleva sensuuri tässä päällä, joten eka luen nää itte ja vasta sitten julkasen... jos julkasen :)Mielellään kuulisin palautetta..pliis diplomaattisesti kuitenkin