torstai 31. tammikuuta 2013

Mieli järkkyy ja vanhetessa leppyy,


Uuden aloittaminen tarkoittaa usein vanhasta luopumista. Joidenkin mielestä vanhasta, tutusta ja turvallisesta luopuminen on vaikeaa ja joskus jopa kipeää. Tuhat kertaa elämäni pakanneena ja täysin tyhjästä alusta aloittaneen tiedän, että vanhasta luopuminen ei ole kivuliasta, eikä oikeastaan vaikeaakaan, kun sen tekee oikeassa kohdassa, oikeista syistä. Mutta joskus luopuminen tapahtuu niin yllättäen, että se pysäyttää hetkeksi miettimään ja näillä kymmenillä voi jo sanoa, muistelemaan menneitä.
Viimeviikot ja niiden tapahtumat, pakottivat minut luopumaan jostain, mitä olen kantanut mukanani…voi ei, voiko olla? Kyllä! Seitsemän vuotta!

Seitsemän vuotta olin vihannut fondyytä ja golfia. Olin luonut täydellisen kompaktin vihapaketin. Se oli hyvä, toimiva ja olin päättänyt pitää siitä kiinni.

Golf oli turha laji ja sen harrastajat vasta turhia olivatkin. Fondyy typerine tikkuineen oli turhistakin turhin ruokalaji.
Seitsemän vuotta kannoin tuota ihanan rehevää vihan tunnetta, johon heikkoina hetkinä oli turvallista upottautua, mukanani.
Minä elin omaa elämääni ja viha omaansa. Se heikkeni, se hukkui, se valui aivojeni viimeiseen sopukkaan, mutta siellä se vaani, vaani sitä hetkeä, kun joku mainitsi golfin tai fondyyn ja sieltä se sitten pomppasi esiin tarvittaessa.
Vaikka ei ollut enää mitään syytä vihata, elämä kantoi ja vei eteenpäin, en osannut päästää vihastani irti, se oli minun oma pieni synkkyyteni jota varjelin. Iloisella, hauskallakin ihmisellä tulee olla synkkyyksiä, ei sitä hilpeyttä muuten kukaan kestä. Yhdistetty Golf-fondyy-viha oli minulle juuri sopiva sellainen.

Sitten tapasin uuden ystävän, Golfitaren.
En huomannut mistä se alkoi, mutta hänen taktiikkansa oli ovela, ehkä jopa täydellinen, vaikka ei hän tiennyt minun synkkyydestäni, piilotetusta vihastani mitään. Hän pyysi minua seurakseen golf kentälle: ”Voit vain kävellä siellä, tiedä vaikka ihastuisit uuteen lajiin?” Puhisin kiukkuani, en ihastuisi, en kävele, golf on persauksesta!
Samalla mieleeni tulvi ihanat ystävien kanssa vietetyt päivät Skotlannin vihreillä golfkentillä, varkain muistelin Hugh Grantilta saamaani golf-baggiä, joka oli eräässä pika elämänsuunnanvaihdossa jäänyt, kuin rantatuoli Sirkesalon lomalla, yksin tönöttämään Sveitsiin. Huomasin, nyt se harmitti. Jos olisi bag, voisin kokeilla swingiäni…
Mitä? Mitä? Cancel! Cancel! Mikäs ajatus tuo oli, pengoin ja kelasin aivojani ja sain vielä vihastani kiinni ja vanhat asetuksen, pienen hairahduksen jälkeen päälle.
Ihana tuttu turvallinen tasapaino ei ehtinyt järkkyä. Mutta se jätti jäljen. Aivan pienen, mutta vaarallisen, sellaisen, jonka yksi pieni fondyyilta voi repiä auki.

Golfitar kutsui minut fondyyiltaan. Vihasin fondyytä! Oli minullakin ollut joskus fondyysetti, mutta siellä se kökötti Hugh Grantin golf bagin kanssa, jossain synkässä Sveitsissä. Seitsemään vuoteen en ollut kastanut tikkua fondyyseen. Mutta hyvän seuran vuoksi annoin luvan itselleni osallistua.

Ilta ei ollut ehtinyt edes kunnolla alkaa, kun joku ärsyttävä akka selosti fondyytikku kourassaan: ”Silloin kun minä olin Sveitsissä, niin silloin tehtiin niin ja näin…” Ja Sveitsissä fondyyhän tehdään siten, että….”
”Ja olenko jo maininnut, että asuin sveitsissä ja söin fondyytä ja että tiedän siitä kaiken! ”Ja olen muuten asunut sveitsissä!!”
Tuo akka kävi hermooni, mutta en voinut huutaa sille, että turpa kiinni, koska se olisi vaikuttanut liian mielenvikaiselta. Sillä tuo ärsyttävä kälkättäjä olin minä itse. En tiedä, mutta epäilen, että jos yrittää etsiä itselleen uusia ystäviä, voi olla virhe huutaa itse itselleen fondyy illassa, että ole nyt jo akka hiljaa?!?!
Ilta kului ja minä ahmin fondyytä kuin hullu ja jaoin tietämystäni asiasta, uskolliselle kuulijakunnalleni.

Kun pohjustus rupeaa mätänemään, ei mene kauan, kunnes talo sortuu.
Näin kävi minulle. Tajusin, että golfia pelasikin ihan hyvät tyypit, fondyy oli hyvää ja olisi vielä joskus kiva vaeltaa Sveitsin Alpeilla. Kivijalan sortumista ei voinut estää.
Romahdus tapahtui, kun sain pyynnön taas kerran lähteä golf kentälle, vain kävelemään seuraksi. Se oli myrkkyä sielulleni.

Yksi iltapäivä, muutama tunti, voi tuhota kaiken. kaksi päivää myöhemmin omistin golf bagin, pallot, teet, vietin viikonloppuni golf turnamentissa ja kinusin nimmareita ammattigolffareilta. Olin sulaa vahaa kun Mikko Ilonen kehui rusketustani ja haukuin golf kentän henkilökuntaa käyttäytymisvirheistä kisojen aikana. Keskustelin sujuvasti swingistäni ja lähipelistäni, kummankin käsitteen kuitenkin ollessa fyysisellä tasolla täysin hukassa. Minusta tuli yhdessä viikonlopussa golf hörhö pahimmasta päästä.

Viha ja rakkaus, niin erilaisia tunteita, mutta niin pelottavan lähellä toisiaan. Yksi viha vähempänä kantaa antoi minulle uuden ilon aiheen. Onneksi kuitenkin, kun yksi negatiivinen tunne poistuu, tulee aina uusi tilalle, tasapaino säilyy.
Mutta kuka jaksaa mököttää, kun on uusi pinkki golfasu päällä ja maailman paras golf-kaveri seurana.

2 kommenttia:

  1. Mitahan seuraavaksi... Mitas muita synkkyyksia sielta viela loytyykaan. Tamahan kay mielenkiintoiseksi - ryhdyn synkkyyksien murtajaksi! :D Millois lahdetaan taas kentalle?? Tai siis mulla on nyt buukattuna sunnuntai, maanantai, keskiviikko, perjantai ja lauantai. Mukaan mahtuu viela... ;)

    VastaaPoista
  2. Hahah niin kun torstaina ei kerkeä kun on aspire walk! :) Pakko tulla mulla on uudet kengät ja hikoilun estävä paita... en tiedä mikä on sen suuri salaisuus, mutta kuulosti niin lupaavalta että oli pakko ostaa..ja se on pinkki :D

    VastaaPoista

Kommentoi, kerro omia kokemuksiasi aiheesta, Ihmettele elämää muuten vaan tai tee kinkkisiä lisäkysymyksiä. Vapaa laatikko tässä siihen. Itäeurooppalaista mallia oleva sensuuri tässä päällä, joten eka luen nää itte ja vasta sitten julkasen... jos julkasen :)Mielellään kuulisin palautetta..pliis diplomaattisesti kuitenkin