Loppiainen

Riisipuuro jääkaapin lihalokerossa, se siirrettiin sinne jouluaattona, kun tehtiin tilaa kinkulle. Äiti sanoi, syön sen huomenna aamupalaksi. Seuraavana päivänä riisipuuro kyyhötti yhä edelleen jääkaapin nurkassa, se muuttui: ”Ai niin siellä on vielä se riisipuuro”-puuroksi. Mutta sitä ei muistettu syödä aamupalaksi.

Päivät kuluivat, riisipuuro ei. Se kyyhötti jääkaapin lokerossa kaikki nämä vaiheet läpi. 

”No täällä on vielä tää puuro”, 

”Tekeekö kenenkään mieli puuroa?”, 

”Jos on nälkä, syökää se puuro!” 

Sitten se unohtui. Meni viikko kunnes Svanski avasi jääkaapinlokeron ja karjui, ”täällä on vielä tää ällö puuro!  Mitä sille tehdään?”

Svanski, joka yleensä pitää jääkaapin päivitettynä, syömällä sieltä kaiken vanhentuvan, ei suostunut likvidoimaan puuroa. Sillä makea riisi kuuluu Svanskin mustalle ”en syö listalle”. Lista on toimitettu minulle suhteemme alussa suullisesti, mutta mikäli virheitä tapahtuu, sen kirjallinenkin muoto on kuulemma olemassa. Minullahan ei virheitä tapahdu, joten en ole sitä koskaan nähnyt, mutta voin uskoa sen olemassaoloon ihan ilman näkemättäkin. Sitä paitsi lista ei ole järin pitkä, joten parilla muistisäännöllä olen sen sisäistänyt kokonaisuudessaan.

Käskin Svanskin jättämään puuron rauhaan, ja sillä hetkellä puuron status muuttui: ”teen siitä vielä jotain puuroksi.” Puuro jäi lokeroon.

Uutena vuotena pengoin kaappiani, päätin valmistaa sieltä ruuaksi kaikki tähteet. Sain aikaiseksi kinkkukiusausta, hernekeittoa, juustokakun… ja sitten käteeni osui puuro.

No se ei vielä näyttänyt pahalta ja koska olin jo valmistanut niin monta ruokaa, päätin säästää sen seuraavan päivän sämpylätaikinaan.

Seuraava päivä tuli, ohjelman muutoksineen, sämpylätaikinaa ei tullut.

Loppiaisena jääkaappi näytti joulun jälkeen ensimmäisen kerran siltä, että voisi mennä kauppaan. Tein inventaarion. Ketsuppia oli ja sinappia, juuston rippeet ja erinäinen valikoima salaatinkastikkeiden rippeitä, hillosipulien jämät ja sekalainen seurakunta eksoottisia elintarvikkeita, jotka eivät vanhene. Ja sitten mikäs se siellä lihalaatikossa vielä tönötti? Riisipuuro! Ihanan jouluinen riisipuuro oli elänyt pitkän ja hyvän elämän, se oli kokenut kaikki puurolle mahdolliset elämän muodot ja yhä se näytti ihan puurolta. Tökkäsin sitä sormella ja puuro luiskahti levynä irti lautasesta, se oli muuttunut kovaksi, ja kiinteäksi, se oli kuin pieni riisi frisbee.

Liikuttava, lähes rumaan ankanpoikaseen verrattava tarina.

Mutta älkää siis kysykö, missä on joulukalenterin neljä viimeistä luukkua? Ne ovat jossain, teen ihan kohta ja ai niin sekin on vielä tekemättä, mielen tilojen välissä. Jossain aivojeni lihalaatikossa odottamassa uutta uljasta paluuta. Onneksi joulu on ohi, jotenkin stressaavaa aikaa!