maanantai 31. lokakuuta 2011

Viisumi vesipuistoon Kiitos! (uudelleen julkaistu klassikko)

Nyt tuli hirvee haaste eteen, kun me haluttaisiin tänään mennä vesipuistoon.
Täällä on sellanen ihan superiso vesipuisto, missä miljoona liukumäkeä:)
Svanskilla on vapaapäivä ja ulkona +49 lämmintä, enempää syitä ei tarvita! Mä niin haluun sinne!
Täällä ongelmana on kuitenkin se, että kaikki huvi-, vesi-, eläin-, ym puistot ovat jaotelleet eripäivät erillaisille ryhmille, kuten:
Eilen ei voitu mennä, kun oli naistenpäivä(alle 12-vuotias poika on muuten nainen?!)
Ja huomenna olis ei isänmaallisten päivä, eli tarkottaa vissiin turisteja?! mut huomenna Svanskilla on töitä, joten halutaan mennä tänään.
No tänäänhän on vesipuistossa perhe päivä eli vaan perheet saa mennä. Svanski sano et ei voida mennä kun pitäis olla lapsi.
Täällä on sika kuuma ja mä nyt vaan haluun mennä sinne!
Nyt heti heti kaikki mulle, koska koen sen ihmisoikeudekseni!!
Niinpä ehdotin seuraavanlaista huijaus operaatiota:
Eli: Svanski menee lippuluukulle ja ostaa perhelipun kaks aikuista ja yks lapsi.
Samaan aikaan kun hän ostaa lippuja, mä rupeen siinä sen takana jonossa huutaan ja mesomaan hirveen lujaan et:
"Herbert tule heti takasin nyt tähän jonoon!!!! Nyt et saa jäätelöä, jos mun tarvii tulla sut sieltä hakeen!!!!
Isi ostaa nyt meille lippuja ja suuttuu, jos et ole heti tässä kun saadaan ne liput!!
Sitte mä sanoisin Svanskille et mee sä edellä. Mä haen sen lapsen! Ja sitte ottaisin mun ja sen mielikuvituslapsen liput.
Svanski menis sisälle ja mä menisin johonkin puskaan vähän matkan päähän ja sitte palaisin sieltä ja puhuisin kovaan ääneen puhelimeen:
.....Miten se voi olla siellä sun kanssa, kun mullahan on sen lippu? Mä etin sitä tunnin kaikkialta...... miten niin vilahti portista heti kahluualtaaseen?.....
No laita sille uimarengas herranjumala!!
Ja sitten vaan sanoisin portilla vartialle et mun perhe onkin jo sisällä, ja naurahtaisin jotain niinku et : voi noita miehiä kun ovat niin sekavia hih hih
No Svanski jo suostu tähän ideaan ja oltiin jo ulkona menossa kun toi paikallinen työntekijä tuli meitä vastaan ja kun kerrottiin tää Grand idea sille.
Niin se vaan nauro ja sano et ei auta. Ne tarkastaa henkilökortit siinä ovella ja jos sulla ei ole perhe-henkilökorttia et pääse sisään!
Siis vesipuistoon!!! Missä uidaan! ON PASSIN TARKASTUS!!!!
Luuleeko noi arabimiehet, että jos vievät perheensä vesipuistoon lapsettomien ihmisten kanssa
et niiden vaimot saa heti jonkun äkillisen kateuskohtauksen ja kaukokaipuun nuoruuteen. Unohtavat ipanansa kahluu altaaseen samantien,
ja lähtevät iskemään miehiä alkoholittomaan vesipuiston baariin?
Luulin että äiti-lapsi side olis kuitenkin hiukka vahvempaa tekoa?
Siis näin vois ehkä käydä mulle, mutta mut onkin kasvatettu itsenäiseksi naiseksi perheessä missä äiti määräsi kaiken eikä
perheen äidiksi isän vallan alla, kuten naiset täällä pääsääntöisesti ovat. Toisaalta kiertäsin kyllä kaukaa ton alkoholittoman baarin:)
Me mennään tänään eläintarhaan, koska siellä lapsettomien melkein perheellisten tyhmien ulkomaalaiten päivä jeee :(
Siellä on ihan helvetin kuuma ja miettikää mille se norsun lanta haisee tässä +49 asteen helteessä.
Ei varmaan tarvi tähän kirjottaa, tuli varmaan rivien välistä selväks oon aikas raivona!!!

Varo pikkari siepparia! (muistoja kesältä 2011)

Kävelin tänään vesisateessa bussipysäkille ja siihen pysäkin penkin alle oli joltain tipahtanut mustat-stringit.
Siinä ne lojui vesilammikossa ällön näkösenä ja mietin, että olikohan jollain ollu hempee hetki, siinä karmeen ankeella bussipysäkinpenkillä,
vai kuinka pöksyt siihen oli tipahtanut?
No eihän se romanttinen hetki aina kysy paikkaa ja aikaa.
Itse en ihan heti olisi siinä itä-eurooppalaisen lähiön risteysbussipysäkillä pöksyistäni luopunut. Mutta olenkin ahdasmielinen.
No, niin tai näin, siinä asiaa pohtiessani paikalle tuli sellainen hyvin toimistotyylisen-tyylikkäästi pukeutunut noin nelikymppinen naisihminen.
Hän myös huomasi pikkupöksyt penkin vieressä ja suurempia pohtimatta, hän otti salkustaan muovipussin ja nappasi pöksyt talteen??!!!
Jäin tuijottamaan rouvan puuhia niin järkyttyneenä, että Svanski joutui vallan tönäisemään minua, että jälleen palasin takaisin tähän maailmaan.
Kysymys kuuluu onko minusta tullut hienohelma, kun en voisi kuvitellakkaan uusiokäyttäväni sateiselta kadulta löytyneitä pikkareita,
vai oliko tuo paikalle liihotellut toimistodaami ihan pois raiteiltaan?
Vai oliko ne pöksyt tippunut juurikin häneltä, kenties aamuruuhkassa bussiin hypätessä?
Kyllä näin voi varmaan käydä esimerkiksi jos omistaa itselleen liian suuret stringit.
Vai oliko tolla nelikymppisellä nutturupäällä salainen suhde ja yritti tällä toimenpiteellä piilotella edellisen yön lemmenkohtausta?
Kyllä se tietysti saattaa herättää kotona kysymyksiä, jos palaa toimistolta illman pikkareita?! Ainakin kuvittelen että meillä herättäisi.....
No totuus ei minulle ehkä koskaan selviä ja joudun elämään näiden suurien kysymyksien kanssa lopun elämääni.
Rouva sai ehkä uudet tai löysi kadonneet stringit, joka tapauksessa hänellä oli varmaan hyvä päivä oli syy sitten kumpi tahansa.




Pullero ballerina ja muita avuttomia selityksiä


Mistä kaikki alkoi ja sitten lopulta päätyi blogiin. Hyvin vaikea sanoa? Alkoiko kaikki jo silloin 80-luvun alussa, kun äitini sai päähänpinttymän siitä, että hänen tyttäriensä on tanssittava balettia hinnalla millä hyvänsä. Kaunis ajatus sinänsä ja sisko liitelikin vuosikaudet Tšaikovskin tahtiin, pitkin tanssisalin lattiaa.
Mulla oli möhömaha ja tappijalat, jotka eivät taipuneet samalla lailla kuin muiden. Minusta muut ryhmässä tanssivat, olivat kuin omituisia kuminauhoja. Ne venyi ja paukkui, joka suuntaan ja jaksoivat pitää jalkaa ilmassa, epäluonnollisen pitkiä aikoja. Minulla oli vaaleanpunainen tutu ja en koskaan sen kymmenen vuoden aikana oppinut plié-sarjaa ulkoa. Mutta kulutin tanssitunnit tangossa roikkuen, jalkoja omaan tahtiin erisuuntiin, hiukan muita jäljessä viskoen ja haaveillen kauniin klassisen musiikin tahtiin. Kehitin päässäni hassuja tarinoita ja joskus en pystynyt hillitsemään oman huumorini määrä ja kikatus pääsi lipsahtamaan ihan ääneen. Silloin viskiltä haiskahtava, hiukan pöhöttynyt baletinopettaja hermostui. Hän karjui ikävällä tavalla yli Tšaikovskin sulo sävelten: ”Siitäkö sinun äitisi maksaa, että yksinään täällä hihität Baletti on vakavaa taidetta!”

Yritin epätoivoisesti kehittää juonia ja selityksiä, joiden avulla olisin saanut luvan lopettaa tuon äitini minulle diktaattorin tavoin määräämän harrastuksen. En onnistunut siinä koskaan. Kerran olin kyllä hyvin lähellä. Menin tavalliseen tapaani tanssitunnille ja olin jostain kumman syystä valmis tanssin pyörteisiin kikkanassa vaaleanpunaisessa tutu-asussani ja nilkkaan tiukasti kiedotuissa tossuissani, paljon ennen muita lapsia. Avasin salin oven ja järkytys oli hurja, tapitin salin kattoon eripituisilla hirttonaruilla köytettyjä nukkeja, jotka roikkuivat surkean näköisinä synkässä valottomassa salissa. Olin kuusi ja yritin esittää järkyttynyttä. Itkeä tihrustin tekoitkua salin ovella, ja keräsin ihailtavan määrän säälipisteitä muilta äideiltä, omaani en huijannut. Salin sisustuksen nähneet vanhemmat esittivät opettajalle kysymyksiä, koskien salin radikaalia tyylin muutosta. Kyseessä oli teatteriryhmän lavastus. Äitini ei ollut vakuuttunut minun henkilökohtaisesta teatteri bravuuristani, vaan potkaisi minut synkkään saliin vaaleanpunaisessa tutussa ja möhö-mahassani, tanssimaan balettia hirtettyjen nukkejen alle.
Baletinopettajat vaihtuivat ja vuodet kuluivat. Kymmenen vuotta baletissa, enkä oppinut tanssimaan edes keskinkertaisesti. En myöskään keksinyt niin kattavaa syytä lopettamiselle, että äitini olisi sen uskonut.  Möhö-mahan lisäksi minulle kasvoi ”liian” isot tissit ja lopulta sain äidiltä luvan lopettaa tuon omituisen harrastuksen vedoten opettajan arvosteluihin tisseistäni. Rakastan vieläkin klassista musiikkia ja baletin katselua, mutta tanssiminen jääköön muille, niille ketkä venyy ja paukkuu.

Koulussa neljä miinus matematiikan kokeessa nimikin oli väärin kirjoitettu. Opettaja julisti luokan edessä minun tyhmyyttäni, yritti kai saada minut tuntemaan häpeää. Minä nautin muilta oppilailta saamastani huomiosta. Koulussa minulla oli paljon kavereita, paha lukihäiriö ja suunnaton ongelma olla 45 minuuttia hiljaa. Siellä opin puhumaan itseni ulos tilanteesta kuin tilanteesta. Joskus murrosiässä, kun oli kaikki vaikeaa ja elämä yhtä tuskaa ja otsassa järjetön finni, surkuttelin äidilleni omaa lahjattomuuttani ja sitä, että kun en mitään osaa, minulla ei ole ikään kuin mitään lahjoja. Äiti siihen hetken mietittyään sanoi, että minulla on lahja olla sosiaalinen ja keksin hyviä tarinoita. Tuolloin en äitiä ymmärtänyt. Mutta nyt kun olen yrittänyt selvitä aikuisuuden maailmassa, viimeiset 15 vuotta tajuan, että oikeasti puhumalla sitä pärjää. Kukaan ei enää muista, että reputin kaikki englanninkielen kokeet koulussa, minä vaan puhua pölpötän sitä, ihan joka päivä, vaikka paperilla mun ei kuuluisi sitä osata lainkaan. Puhun itseni töihin, puhun itseni ihmissuhteisiin, puhun itseni maailmalle, puhun itseni pökerryksiin, kun elämä on tylsää ja harmaata teen siitä tarinan ja se muuttuu taas paljon hauskemmaksi.

Mun elämässä ei mikään mene suunnitelman mukaan. Vielä kuusikuukautta sitten oli ravintolan vuoropäällikkö Tampereella, nyt olen kotirouvana arabiassa. Yhä edelleen olen samalla lailla eksyksissä kuin pienenä tyttönä balettitunnilla. Roikun jostain, mistä parhaiten kiinni saan, sätkin ja potkin elämää eteenpäin usein vastavirtaan ja eritahtiin kuin muut.
Tässä blogissa kirjoitan elämästäni ja siitä, kuinka sen näen täällä keskellä arabiaa itäeurooppalaisen mieheni kanssa, toisinaan kaaoksessa toisinaan upeassa tasapainossa. 


Tarinoissani haluan todistaa tärkeintä elämän oppia, sitä ainoaa asiaa jonka opin balettitunnilla. Kaikelle voi nauraa, kaikesta voi tehdä huumoria, turha on itkeä ja valittaa, vaikka seisoisikin vaaleanpunaisessa tutussa hirtettyjen nukkejen alla.
Toivon että löydätte iloa tästä blogista ja pieniä naurun täyttämiä hetkiä.