maanantai 31. lokakuuta 2011

Pullero ballerina ja muita avuttomia selityksiä


Mistä kaikki alkoi ja sitten lopulta päätyi blogiin. Hyvin vaikea sanoa? Alkoiko kaikki jo silloin 80-luvun alussa, kun äitini sai päähänpinttymän siitä, että hänen tyttäriensä on tanssittava balettia hinnalla millä hyvänsä. Kaunis ajatus sinänsä ja sisko liitelikin vuosikaudet Tšaikovskin tahtiin, pitkin tanssisalin lattiaa.
Mulla oli möhömaha ja tappijalat, jotka eivät taipuneet samalla lailla kuin muiden. Minusta muut ryhmässä tanssivat, olivat kuin omituisia kuminauhoja. Ne venyi ja paukkui, joka suuntaan ja jaksoivat pitää jalkaa ilmassa, epäluonnollisen pitkiä aikoja. Minulla oli vaaleanpunainen tutu ja en koskaan sen kymmenen vuoden aikana oppinut plié-sarjaa ulkoa. Mutta kulutin tanssitunnit tangossa roikkuen, jalkoja omaan tahtiin erisuuntiin, hiukan muita jäljessä viskoen ja haaveillen kauniin klassisen musiikin tahtiin. Kehitin päässäni hassuja tarinoita ja joskus en pystynyt hillitsemään oman huumorini määrä ja kikatus pääsi lipsahtamaan ihan ääneen. Silloin viskiltä haiskahtava, hiukan pöhöttynyt baletinopettaja hermostui. Hän karjui ikävällä tavalla yli Tšaikovskin sulo sävelten: ”Siitäkö sinun äitisi maksaa, että yksinään täällä hihität Baletti on vakavaa taidetta!”

Yritin epätoivoisesti kehittää juonia ja selityksiä, joiden avulla olisin saanut luvan lopettaa tuon äitini minulle diktaattorin tavoin määräämän harrastuksen. En onnistunut siinä koskaan. Kerran olin kyllä hyvin lähellä. Menin tavalliseen tapaani tanssitunnille ja olin jostain kumman syystä valmis tanssin pyörteisiin kikkanassa vaaleanpunaisessa tutu-asussani ja nilkkaan tiukasti kiedotuissa tossuissani, paljon ennen muita lapsia. Avasin salin oven ja järkytys oli hurja, tapitin salin kattoon eripituisilla hirttonaruilla köytettyjä nukkeja, jotka roikkuivat surkean näköisinä synkässä valottomassa salissa. Olin kuusi ja yritin esittää järkyttynyttä. Itkeä tihrustin tekoitkua salin ovella, ja keräsin ihailtavan määrän säälipisteitä muilta äideiltä, omaani en huijannut. Salin sisustuksen nähneet vanhemmat esittivät opettajalle kysymyksiä, koskien salin radikaalia tyylin muutosta. Kyseessä oli teatteriryhmän lavastus. Äitini ei ollut vakuuttunut minun henkilökohtaisesta teatteri bravuuristani, vaan potkaisi minut synkkään saliin vaaleanpunaisessa tutussa ja möhö-mahassani, tanssimaan balettia hirtettyjen nukkejen alle.
Baletinopettajat vaihtuivat ja vuodet kuluivat. Kymmenen vuotta baletissa, enkä oppinut tanssimaan edes keskinkertaisesti. En myöskään keksinyt niin kattavaa syytä lopettamiselle, että äitini olisi sen uskonut.  Möhö-mahan lisäksi minulle kasvoi ”liian” isot tissit ja lopulta sain äidiltä luvan lopettaa tuon omituisen harrastuksen vedoten opettajan arvosteluihin tisseistäni. Rakastan vieläkin klassista musiikkia ja baletin katselua, mutta tanssiminen jääköön muille, niille ketkä venyy ja paukkuu.

Koulussa neljä miinus matematiikan kokeessa nimikin oli väärin kirjoitettu. Opettaja julisti luokan edessä minun tyhmyyttäni, yritti kai saada minut tuntemaan häpeää. Minä nautin muilta oppilailta saamastani huomiosta. Koulussa minulla oli paljon kavereita, paha lukihäiriö ja suunnaton ongelma olla 45 minuuttia hiljaa. Siellä opin puhumaan itseni ulos tilanteesta kuin tilanteesta. Joskus murrosiässä, kun oli kaikki vaikeaa ja elämä yhtä tuskaa ja otsassa järjetön finni, surkuttelin äidilleni omaa lahjattomuuttani ja sitä, että kun en mitään osaa, minulla ei ole ikään kuin mitään lahjoja. Äiti siihen hetken mietittyään sanoi, että minulla on lahja olla sosiaalinen ja keksin hyviä tarinoita. Tuolloin en äitiä ymmärtänyt. Mutta nyt kun olen yrittänyt selvitä aikuisuuden maailmassa, viimeiset 15 vuotta tajuan, että oikeasti puhumalla sitä pärjää. Kukaan ei enää muista, että reputin kaikki englanninkielen kokeet koulussa, minä vaan puhua pölpötän sitä, ihan joka päivä, vaikka paperilla mun ei kuuluisi sitä osata lainkaan. Puhun itseni töihin, puhun itseni ihmissuhteisiin, puhun itseni maailmalle, puhun itseni pökerryksiin, kun elämä on tylsää ja harmaata teen siitä tarinan ja se muuttuu taas paljon hauskemmaksi.

Mun elämässä ei mikään mene suunnitelman mukaan. Vielä kuusikuukautta sitten oli ravintolan vuoropäällikkö Tampereella, nyt olen kotirouvana arabiassa. Yhä edelleen olen samalla lailla eksyksissä kuin pienenä tyttönä balettitunnilla. Roikun jostain, mistä parhaiten kiinni saan, sätkin ja potkin elämää eteenpäin usein vastavirtaan ja eritahtiin kuin muut.
Tässä blogissa kirjoitan elämästäni ja siitä, kuinka sen näen täällä keskellä arabiaa itäeurooppalaisen mieheni kanssa, toisinaan kaaoksessa toisinaan upeassa tasapainossa. 


Tarinoissani haluan todistaa tärkeintä elämän oppia, sitä ainoaa asiaa jonka opin balettitunnilla. Kaikelle voi nauraa, kaikesta voi tehdä huumoria, turha on itkeä ja valittaa, vaikka seisoisikin vaaleanpunaisessa tutussa hirtettyjen nukkejen alla.
Toivon että löydätte iloa tästä blogista ja pieniä naurun täyttämiä hetkiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentoi, kerro omia kokemuksiasi aiheesta, Ihmettele elämää muuten vaan tai tee kinkkisiä lisäkysymyksiä. Vapaa laatikko tässä siihen. Itäeurooppalaista mallia oleva sensuuri tässä päällä, joten eka luen nää itte ja vasta sitten julkasen... jos julkasen :)Mielellään kuulisin palautetta..pliis diplomaattisesti kuitenkin