maanantai 23. joulukuuta 2013

Kadonnut joulu ja positiivinen pessimisti

Positiivisesti pettynyt, sanoi Svanski viimekesänä yliodotusten onnistuneen, myöhästyneenhäämatkamme jälkeen. En ymmärtänyt Svanskia silloin ja nauroin tuota hänen pessimistisen ajattelun huippua.

Tänään on jouluaaton aatto. Heräsin aikaisin, en saanut nukuttua, jouluflunssa on vienyt minusta viimeisetkin mehut.

Jahtasin viime viikon lanttua ja eilen juuri ennen sairaalla reissua löysin niitä. Tuossa ne nyt tönöttivät muovipussissa pöydällä. Laatikosta ei tietoakaan. Koko joulusta, ei tänä vuonna tietoakaan…

Istuin aamunhiljaisuudessa ja koitin tsempata itseäni. Avasin jouluradion ja päätin hilpeyttää tunnelmaa pienellä joulupotpurilla. Laihoin tuloksin, niiskutin, silmät punaisena, epätoivoiselta tuntuvalle jouluyhtälölleni ja Nylon Beat, heitti suolaa haavoihin ja lauloi radiossa: ”Mustan joulun mulle teit, kun et tullutkaan…”

Kuusi vuotta sitten jouluni ei muuttunutkaan mustaksi, vaikka varuilta salaa laulua silloinkin kuuntelin. Varauduin pahimpaan mutta uskoin silti…
Siellä hän vaan odotti, pikkukaupungin lentokentällä, minun oma idänihmeeni, kesälomaromanssini, joka lupasi palata jouluksi.
Mahdottomasta tarinasta, tuli mahdollinen. Ehkä tästäkin joulusta vielä saadaan joulu?

Nyt tuo idänihmeeni Svanski oli herännyt ja rymisti huoneeseen. Katkaisi ajatukseni.
Hän oli ajautunut solmuun, henkselien kanssa ja puvun takissa oli omituista nöyhtää, jota tavallinen ihminen ei kyllä nähnyt.
Avustin mies parkani kiipelistä ja lähetin töihin. Hän on kyllä yksi iso kävelevä positiivinen pettymys.

Avasin äidin postipaketissa tulleen vihreäkuulapaketin ja asettelin ne kauniisti kippoon. Heti jo paljon jouluisempaa.
Tarkastelin kaaoksen määrää samalla, kun kiskoin uuden annoksen antibioottia. Ei ehkä sittenkään niin mahdoton tehtävä. Lantut soseeksi, kinkku uuniin ja joululakanat sänkyyn.

Minullahan on kaikki jouluun tarvittava jo kotona. Voin olla positiivisesti pettynyt, tästä tulee joulu sittenkin.  

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Ensimmäisenä adventtina sytytän kaksi kynttilää

Kolme teiniä istui puistonpenkillä, oli vuosi 1996. Minä olin yksi heistä.

Puhkuin intoa ja onnea, olin juuri saanut uuden matkalaukun, sellaisen missä oli pyörät! 
Olin myös kuullut, että pääsisin kesällä siskoni luo Amerikkaan, olin haljeta.

Keikuin penkillä ja yritin saada ystäväni tajuamaan, kuinka suuri juttu se on, kun omistaa matkalaukun. 
”Voin mennä mihin vain, se on sama kuin vapaus!! Mä valloitan tän maailman! Matkustan kaikkialle, kukaan ei voi mua estää!” Uhosin siinä pikkukaupungin puistonpenkillä ankeana kevättalvenpäivänä.

Ystäväni Näksy oli jo täysin kyllästynyt vouhotukseeni, ja vihaisesti ilmoitti minulle, että maailman valloittamiseen tarvitaan jotakin muutakin, kuin matkalaukku, voisin esimerkiksi keskittyä enemmän ensiviikon sanakokeeseen. 
Rydiä ei kiinnostanut, hän pohti juuri uraa hautausurakoitsijana, koska se oli ammatti, jonka turvin voisi takuuvarmasti jäädä pikkukaupunkiin, töitä olisi. Hän ei halunnut lähteä. Hänen unelmansa olisi saada jäädä.

Mutta Rydi ymmärsi minun haluni matkustaa ja koitti innostaa Näksyä mukaani: ”Lähde vaan, Helenalla on matkalaukku ja sä pääset läpi siitä sanakokeesta, yhdessä olisitte tiimi!”

Näksy raivosi rööki suussaan: ”Vittu me täältä koskaan mihinkään päästä! Matkustamiseen tarvitsee rahaa, ei matkalaukkua!!”

Minun mielestäni, jo silloin, raha oli järjestelykysymys.
Mutta en saanut Näksyä matkaani tuona kevät-talvenpäivänä, enkä sen paremmin, muutama vuosi myöhemminkään.

Minä ja matkalaukkuni, me lähdimme, ensin Amerikan-lomalle, myöhemmin töihin ulkomaille.
Minulla oli laukku, minulla oli vapaus. Mutta ennen kaikkea minulla oli, sokea usko unelmiin.

Rydistä ei tullut hautausurakoitsijaa, mutta uskon, että hänestä tuli onnellinen. Hän seurasi omia unelmiaan ja rakensi elämänsä niistä.

Näksy jäi uskomaan omaan todellisuuteensa, minusta ei koskaan voi tulla mitään, unelmat eivät riitä pitämään ketään pinnalla.

Minä ja unelmani lennämme yhä ja uskomme huomiseen. 
Rydi uskoo juurinsa ja niiden turvaan…

Näksy lähti lentoon eilen, sinne jonnekkin niin korkealle, että emme tässä elämässä häntä enää nää. 
Hän ei ehkä löytänyt unelmiaan, mutta nyt hän löysi rauhan. 
Toivon, että siellä jossain, missä ikinä oletkin, naurat, niin kuin silloin, kauan sitten, pikkukaupungin puistonpenkillä.


Vaikka emme voineet sinua auttaa, emme silti koskaan sinua unohtaneet.