keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Päivän politiikkaa...

Mun puhelin pirahti soimaan aamu yhdeksältä, keskeyttäen ikävästi aamu kahvin keittelyn. Hämmästyin hiukan puhelimen pirinää, koska on harvinaislaatuista että, joku ylipäätään soittaa minulle. Itse asiassa prosentuaalinen mahdollisuus, että soittaja olisi joku muu, kuin Svanski, on hyvin pieni.
Vastasin puhelimeen ja Svanskihan se siellä oli. Hän kuiskutti luuriin hyvin hiljaa, niin hiljaa, että minun oli vaikeaa kuulla, mikä oli hänen asiansa.

Otin hörpyn pikakahvia, joka oli jäänyt hiukan tujuksi, keskeytyneen valmistusprosessin takia, mutta sen ansiosta korvani kuitenkin aukenivat unitilasta tarkkaavaiseen kuunteluun.
Ilmeisemminkin kyseessä oli suuri salaisuus tai muu luottamuksellinen asia, kun Svanski noin kuiski. Irvistelin kahvin kitkeryydelle, mutta samalla höristin korviani. Tunsin itseni hetken verran tärkeäksi, Svanski uskoi salaisuutensa minulle.
Svanski: ”Helena, olen täällä hotelilla”
Helena: ”Selvä, entä sitten? Sinähän nyt ramppaat siellä työn puolesta harvase viikko!”
Svanski: ”Joo-o, mutta arvaa kenet näin?”

Svanskin äänestä pystyi havaitsemaan suurta innostuneisuutta, siitäkin huolimatta että, hän yhä kuiski puhelimeen.
Helena: ”En tiedä, mutta miksi et voi puhua kunnolla, en kuule hyvin?”
Svanski: ”En voi huutaa, kun hän seisoo tossa ihan minun edessä, tässä aulassa.”

Juomaton kahvi kiristi jo hivenen mun hermoa ja tämä ihme aamuinen arvailuleikki ei huvittanut minua millään lailla, tiuskaisin tylysti:”kuka seisoo?”
Svanski sihisi toisessa päässä puhkuen innostusta:
”No ensin luulin että Angela Merkel se siinä menee, mutta sitten tajusin saman tien, että ei se ole Angela…”

Nyt tää visailu muutti muotoaan ja rupes muistuttamaan jotain eduskunnan kyselytuntia, mä en kestä poliittisia visailuja, koska en niistä koskaan mitään ymmärrä. Mulle tuli samanlainen ärsyttävä tietämättömyyden tunne kuin kerran Tampereella lähibaarin musavisassa, kun kaikki kysymykset oli lady Gagasta ja Ilmari oli iltavuorossa, me ei saatu Herculeksen kanssa yhtään pistettä ja se otti suoranaisesti aivoon. Säälipalkintokin taisi silloin osua jollekin toiselle tiimille.
Joten ymmärrettävää on, että korotin ääntäni puhelimeen:
”Svanski! Mä en tajua yhtään mitä sä sekoilet siellä nyt?! Eikö sun pitänyt olla siellä työasioilla? Miksi kyttäät ihmisiä?”
Svanski: ”Se on Tarja oon ihan varma se se on..”

Mä oli kauan aikaa sitten tippunut tän puhelun kyydistä kuin eno veneestä: ”Kuka Tarja?”
Olin yhä unen pöpperössä ja keskeytetty aamukahvi ei ole minulle eduksi, sanotaanko näin, että aamuisin minussa on valloillaan se puoli, jota yleensä yritän peitellä, ainakin noin julkisesti, ei huumorin tajua, juttu ei luista ja mikäli kahvin juontini keskeytyy saattaa puheeni muuttua ikävällä tavalla kiukkuiseksi karjumiseksi. Nyt oli käymässä juurikin niin, ääneni kiihtyi ja kevyesti karjaisin puhelimeen, ”kuka hemmetin Tarja!”

Svanski: ”No Tarja HallooNenski”

"Se on Halonen." Korjasin Svanskin lausumista ivallisesti. Olin menettänyt malttini mutta yritin rauhoittua, kun toinen tuntui olevan niin innoissaan. Yritin hiukan päästä mukaan tunnelmaan ja esittää kiinnostunutta: ”Missä sen näit?”
” - Se seisoo tossa mun edessä.”

 - "Voi häpeä! Tuttu ”älä nyt Svanski nolaa meitä” ajattelu, puski aivoihini: ”Tarja Halonen seisoo sun edessä ja sä soitit mulle?"
- ”Niin”

- ”No eikö sun pitäis keskustella sivistävästi sen kanssa?”
- ”Ei voi! sillä on turvamiehiä…”

- "Oot siis yrittänyt?" ”Svanski sä seisot tarkalleen missä?”
-”No tässä aulassa”
- ”Kuinka monen metrin päässä???”
- ”No metrin…”

- ”Tajuutko!!! Svanski tajuutko! että Tarja Halonen puhuu kyllä englantia? Jos oot metrin päässä se kuulee kaiken mitä nyt puhut!”
- ”kuulevai?”
- ”No aivan varmasti!”

- ”Kuuleekohan se jos nyt sanon, että puhun just suomalaisen kanssa, ja mietin että kutsun sen meille kahville?” "Ei sitä nyt taida kahvittelu kiinnostaa, ei reagoi."

 - ”Et rupee sekoileen siellä! Kattoko se suhun kun sanoit ton?”
- ”Kyllä presidenttejäkin voi pyytää kahville, se hän on sun tuttu."
- ”Älä sotke mua tähän! En ole ikinä nähnytkään koko ihmistä!”

- ”Pyh kyllä Suomessa kaikki tuntee toisensa, haluutko että sanon terkkuja, se kattoo just tännepäin?”-
- ”Joo aivan varmaan kattoo!! Nyt lähet sitte vähän äkkiä meneen sieltä, mua hävettää!!”
 -”ok ok.”

Puhelin rapsahti kiinni ja pudistelin hetken päätäni. Tuon miehen pitäisi olla koko ajan valvonnassa, ei voi kuin vaan toivoa, että se ei mene mitään höpöttelemään sinne..
Muutaman minuutin päästä soi puhelin taas. Nappasin luurin ja vastasin ärhäkästi, ennenkuin Svanski kerkesi sanoa mitään:

- Mitä nyt? Joko lopetiti sen stolkkaamisen?
- Joo…Oli se se!
- mikä se?
- Halounenski.

- jaa ha
- on se, kysyin respasta!
- Svanski!!! Hoida se sun hommas ja tuut pois sieltä, menee taas sekoiluks nää sun kuviot!

- Tarjoilijatkin sano, että hän on oikein mukava ihminen??
- Mitä hemmetin galluppia siellä pidät???
- Kyllä hän minustakin oli oikein positiivinen…

- Et kai vaan menny kutsumaan sitä kahville!!!
- No en, mutta hymyili mulle, kun lähti tosta ulos!
- No kai hymyili kun sekoilet siellä sen selän takana, se pitää suo varmaan ihme idioottina.

- Sulle ei kelpaaa kyllä sitten kukaan kahvi seuraksi!
- Ei oo kysymys siitä, että ei kelpaa! Vaan siitä että nolaat itsesi siellä!
- Suomalaisilla on ihme käsitys, että jos pyytää jonkun kahville se on noloa!! Meilläpäin on noloa jos ei pyydä!!!

- Nyt tuut pois sieltä!!!!
- Haluutko voidaan tulla tänne illalla, niin että sinäkin näet hänet?!
- En varmana tule, mihinkään hotellin aulaan kyttäämään ihmisiä…
- Ei se ole kyttäystä, mä tunnen tuon respan se sano, että voidaan juoda kahvia tossa aulassa, se on ihan ok…

- Kuuntele nyt tarkkaan, tulet nyt sieltä pois! Ja matalalla profiililla!

Puolen tunnin päästä Svanski oli kotona ja kiikutti kainalossaan sanomalehteä, jossa oli kuva Tarja Halosesta Emiirin kanssa. Tämä oli kuulemma todistusaineistoa minua varten, että kyseessä oli oikeasti Tarja eikä Merkel. Kuten Svanski niin virheellisesti ensin luuli. Nyt se kikattelee toimistossaan, koska tapasi itse suomen Presidentin. Mietin tietääköhän se, että hän ei ole enää vallassa… no en viitsi pilata toisen tunnelmaa, kun on melkein sukua julkkikselle.





sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Habibi Habibi???


Uusi Dvd komeili olohuoneen pöydällä odottaen, että se tungetaan soitimeen ja leffailta voi alkaa. 
Svanski penkoi keittiön kaappeja kuin riivattu ja luetteli niitä asioita, joita siellä ei ollut. Ei ole karkkia, ei sipsiä, ei keksejä, ei pähkinöitä ja kuivatut hedelmätkin olivat aivan finaalissa. 
Seuraavaksi hän notkui, kiemurrellen sokerin tuskasta jääkaapin ovella, ei limsaa, ei mehua. Pakkasen ovi paukahti kiinni ja kuulin olohuoneeseen tuskaisen huudon: ”ei edes jäätelöä!”
Huusin keittiöön: ”Svanski sä olet dietillä!”

Svanski paukautti pakkastimen oven mielenosoituksellisen lujaa kiinni ja karjui. Kuulemma jäätelöllä ja dieetillä ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa, jäätelö kun on tehty maidosta ja se lasketaan aamiaismurojen kanssa välttämättömiin elintarvikkeisiin. 
En ihan ollut samaa mieltä, mutta sokerin tuskissa kiemurteleva mies rupesi pikkuhiljaa käymään mun hermoon.
Käskin Svanskia lopettamaan pakastimen oven paukuttamisen, yritin olla tällä kertaa se viisas aikuinen. Viisaat aikuisethan aina kieltävät ovien lonksuttamisen tai valojen rämpyttämisen.
Mutta Svanski ei tee myönnytyksiä, ei hän koskaan tee, eikä siis tehnyt nytkään. Hänen on saatava olla aina se aikuisempi.

Sain kattavan luennon siitä, kuinka meillä tulee olla jo hänen virkansakin puolesta aina jäätelöä. Sillä mitä nyt tehtäisiin, jos tulisi yllättävä edustustehtävä! Meillä ei olisi mitään tarjottavaa. Yritin perustella, että vaikka olisin kaupasta ostanutkin jäätelöä, ei meillä silti olisi näille yllätystehtäville mitään tarjottavaa, koska hän olisi jo tuhonnut ne hyvällä ruokahalulla, sitä paitsi en vielä kertaakaan ole törmännyt mihinkään yllätys edustustehtävään, joka on vaatinut instant-jäätelöannoksia. 
Tuskin yksikään työnpuolesta tärkeä henkilö saapuisi keskellä yötä meidän portille, vaatien edustuksellista kahvi ja virvoke tarjoilua. Svanskin mielestä tämä uhka oli olemassa, minun mielestä silloin voi tarjota vaikka lettuja. Svanskin mielestä letut eivät sovellu korkea-arvoisille vieraille, vaan jäätelö, se on herkkujen aatelia.
Yritin pelastaa itseni tältä tyhjästä paisuvalta riidalta, ja karjuin, että ei tässä mitään hätävara jäätelöä tarvita, kun kioski, mikä on ympärivuorokauden auki, on ihan kulman takana. 

Svanski vaikeni ja katosi makuuhuoneeseen. Pian hän kuitenkin singahti ulos täysissä pukeissa ja tunki kenkiä jalkaansa, kenkälusikan voimalla.
Minä parkaisin, että ”mihin sinä nyt menet? Meidänhän piti katsoa elokuvaa? ”
”Kioskille! Haluan jäätelöä!” Karjui makean tuskainen Svanski.
”No voi hemmetti! oota tulen mukaan!”

Hetkeä myöhemmin olimme pihalla kävelemässä kohti autoa. Auto, joka oli talon kulman takana ei näkynyt vielä meille, mutta sen luota kuului omituista ähinää ja puhellusta. Kun käännyimme talon nurkan taakse, näimme auton ja sen konepellin päällä mahallaan röhnöttävän pienen pojan.  Auton repsikan puolen peilistä roikkui pieni tyttö, joka meidät nähtyään pakeni paikalta niin, että vain vaaleanpunaiset crocsit jäivät auton viereen.
Me jähmetyimme katsomaan tilannetta mykistyneenä, meillä kun ei ole lapsia, emme oikein käsitäneet mitä tässä tapahtui?

Nauru kimposi kurkkuuni, mutta se tukahtui odottamaan ensin Svanskin reaktiota. Minulla kun ei ollut aavistustakaan, kuinka tuo sokerin vieroitusoireissa kiemurteleva mieheni, jonka silmän ilo oli naarmuton auto, suhtautuisi sihteerin jälkikasvusta keskimmäiseen, joka retkotti mahallaan täysin pitkin pituuttaan auton konepellillä ja nuoli pyyhkimen sulkia tai siltä se ainakin näytti.
Svanski rikkoi hiljaisuuden ja nauruaan pidätellen hän huusi autoa halailevalle pikku pojalle: ”Habibi habibi, mitä ihmettä sinä teet?”
Pikku habibi nosti salamana katseensa konepellistä ja katsoi isoilla ruskeilla silmillä meihin. Nyt hän vasta tajusi että, seisoimme siinä ja että, pikku sisko oli aikaa sitten singonnut paikalta, kuin Aki Sirkesalo rantatuolista,  vain maassa lojuvat pinkit kumitossut kertoivat siitä, että hän oli joskus ollut tapahtumapaikalla.

Kun Habibin surkea katse kohtasi minut en enää pystynyt pidättelemään ja repesin kikatukseen ja toistin Svanskin sanat: ”mitä sinä teet?”
Kun nauruni raikui takapihalle asti pikkusiskon pää kurkisti talon kulman takaa, hän uskalsi palata rikospaikalle. Ilmeisesti hän tulkitsi asian niin, että välitöntä selkäsaunan vaara ei ollut.

Poika kimpesi itseään alas konepelliltä ja lähes itkuisella äänellä sopersi: ”Im so sorry, im so sorry.”
Svanskia huvitti koko tilanne ja minä repesin uudelleen kuullessani tuon surkean anomuksen anteeksi annosta. Svanski yritti vakavoittaa itseään hiukan, vaikka se olikin vaikeaa tuon armoa anovan katseen alla ja toisti kysymyksensä: ”Habibi mitä sinä oikein teet?”
Mutta selventävää vastausta ei tullut. Poika oli päässyt taas maan tasalle ja vai vihkaa suoristi pyyhkijän sulkaa samalla mantaran omaisesti toistaen ”im so sorry, im so soory.”

Svanski käski pikku habibin luokseen. Poika tepusteli lähemmäs ja oli taas jatkamassa anteeksi pyytelyään, kun Svanski nappasi pojan kiinni ja kutitti häntä hetken, jonka jälkeen roikutti ilmassa ja pyöritti ympäriinsä. Poika nauraa räkätti hervottomalla voimalla ja toisti minkä naurultaan pystyi ”im so sorry, im so sorry.” Kun kutitus kuritus oli ohi, Svanski yritti vielä kerran: ”Mitä oikein teit siellä auton konepellillä?”
Mutta vastaus jäi saamatta, sillä pikkusisko kipitti vaatimaan oman rangaistustaan.

Kioskille lähtö myöhästyi, kun Svanski joutui vuoroin kieputtamaan ilmassa riemusta kiljuvaa habibia ja kikattaavaa pikkusiskoa.
Kun vihdoin pääsimme autoon, Svanski tokaisi, että nyt tajuaa, miksi hänellä on joskus aamuisin pieniä lähmäisiä sormenjälkiä, tuulilasi täynnä. Minä pohdin vielä ääneen, mitä ihmettä ne puuhasivat? Svanski totesi että ei voi tietää..

Ajoimme ulos pihasta ja kumpainenkin ipana seisoi rivissä ja vilkutti iloisesti meille, kunnes säntäsivät taas nurkan taakse. 
Kun palasimme oli Habibilla jo uusi leikki menossa, hän oli kiskonut suunsa täyteen vettä puutarhaletkusta ja pyöri nyt hyrränä ympäri pihaa ja sylki vettä ympäriinsä pyöriessään. Me istuimme autossa hetken ja katsoimme tuon pienen pojan innokasta kastelulaite imitaatiota ja pohdimme, onkohan tuo aivan tervettä?

Svanski oli sitä mieltä, että voi hyvinkin olla tervettä, minä en vieläkään ollut niin vakuuttunut.
Yhtämieltä olimme kuitenkin siitä, että mikäli hyvin normaali sihteeri saa aikaiseksi noin hervottomia lapsia, meidän ei varmaan kannata ihan äkkiä hommata omia. Miten tuossa hommassa voi kerta kaikkiaan pokka pitää. Näitä miettiessämme poika haki uuden annoksen vettä puutarhaletkusta ja jatkoi elämäänsä kastelulaitteena. Autossa tapahtui repeäminen, hihittelimme keskenämme esitykselle, jonka päätähti ei edes tajunnut yleisön läsnäoloa.

Jos poika oli nyt puutarhan kastelulaite, ehkä hetkeä aikaisemmin hän oli auton pissapoika? Minun nuoruudessani leikittiin vain vamppyyreja ja Svanski tunnusti olleensa supermies. Mutta kuka sitä tuomitsemaan onko parempi olla supermies vai kastelulaite? Jos voit olla kastelulaite, ole kastelulaite, tärkeintähän kai on yksilön vapaus..... voi habibi habibi.... 

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Jäävuori suoraan edessä!


Oli kesäinen päivä joskus 80-luvun puolivälissä. Rivitaloasunnon takapihalla kukki apilat ja pihalle rakennetussa suihkulähteessä pulppusi vesi, iloisella pärskeellä.
Isä oli ahertanut itsekseen ”työhuoneessaan” jotakin, jo päiviä, minua se ei liiemmin kiinnostanut, sillä minulla oli oma projektini, kaivaa hiekkalaatikkoon niin syvä kuoppa, että pääsen pudottautumaan Kiinaan. Sisko oli sanonut sen olevan mahdollista ja vielä silloin uskoin kaiken, mitä hän sanoi, nyttemmin olen ymmärtänyt lähdekritiikin tärkeyden.

Kun isä tepasteli ulos työhuoneestaan, hän kantoi käsissään jättimäisen isoa pienoismalli laivaa. Hän oli tehnyt muutaman aluksen aikaisemminkin, mutta tämä oli varmasti suurin. En minä tietenkään silloin tajunnut sitä seikkaa, että pakostakin tämä oli isän tekemistä pienoismalleista suurin, koska se oli tarkka kopio yhdestä suurimmasta ihmisen tekemästä liikkuvasta esineestä.
Vielä tämänkin päivän mittapuun mukaan Titanic on maailman suurimpien laivojen joukossa. Ja Titanichan se siinä komeili, isän käsissä.

Pienen pieni kapteeni seisoi komentosillalla, matruusi kannella.
Neljä suurta piippua komeili laivan kannella. Isä kysyi: ”Helena, miksi viimeisestä piipusta ei tule savua?”
En minä tiennyt!
Selitin tarinan siitä, kuinka piipun uunia vahtinut mies oli mennyt piiloon, eikä halunnut vahtia piipun alla olevaa nuotiota. Isä nauroi, mutta teki samalla minulle hyvin selväksi sen, että ei piipun alla ole nuotiota vaan höyrykone. Isä innostui esitelmöimään minulle ja siskolleni höyrykoneiden hienosta tekniikasta ja kuinka on upeaa, että höyrykoneet korvasivat purjealukset, jotka olivat merimiehen näkökannasta katsottuna, pelkkiä orjalaivoja. Mutta höyrylaivat, ne olivat merimiehen unelma aluksia.

Isä luennoin ja Siskolikka keräsi pisteet, sillä fakta tiedolla, että piipusta ei noussut savua, koska se oli vale piippu.
”Niin erinomainen esimerkki ihmisen ahneudesta, tuo piippu ja koko Titanic!” Julisti isä ja laski samalla pienoismalliveneensä suihkulähteeseen.
Hän sammutti iloisesti pulputtaneen suihkulähteen, sillä sinä yönä kun Titanic törmäsi jäävuoreen meri oli tyyni….

Titanic lipui pitkin tyyntä suihkulähteen selkää, kohti kohtaloaan, altaan keskellä kelluvaa styroksin palaa, joka simuloi jäävuoren huippua.
Me seisoimme siskolikan kanssa asennossa altaan reunalla ja silmäkovana seurasimme mitä tulevan piti.
Isä piti esitelmäänsä Titanicin ominaisuuksista, ihmisen hulluudesta ja vallanhimosta ja kohtalon ivallisesta pilkasta.
”Tämä on malli esimerkki siitä, kuinka merellä ei pidä toimia!” Julisti isä ja me tönötimme ja seurasimme meille simuloitua malliesimerkkiä.

Sitten tuli kohtalon hetki, isä huusi lujalla kapteenin äänellään: ”Jäävuori suoraan edessä!” ja samalla hän tökkäsi kävelykepillään styroksinpalaa hiukan lähemmäksi minilaivansa keulaa. Hän jatkoi komentoaan niin, että takapiha raikasi: ”Jyrkästi Tyyrpuuriin, Täydellä vauhdilla taaksepäin!” Komennon kaiku ei ehtinyt hälvetä rivitalojen seinien välissä, kun kävelykeppi oli taas heilahtanut ja Mini Titanicin kannella oli vettä.

Titanic lillui altaassa, kun isä räppäsi suihkulähteen uudelleen päälle. Iloista estetiikkaa luomaan tuotu pulputin toimi nyt Titanicin upotus simulaattorina. Siskolikan kanssa katsottiin järkyttynein lapsensilmin, kun pisara pisaran perään upotti mini Titanicia altaaseen, hitaasti, mutta varmasti. Ja isä luennoi, hän oli oikein innostunut aiheestaan. Käytiin läpi uppoamisen nopeus ja muut traagiset tekijät ja päädyttiin siihen, että kaikille ei ollut pelastusveneitä. Olin järkyttynyt, ei pelastusveneitä! Yritin ehdottaa, että jos ne veneettömät vaan uisivat rantaan. Mutta isä tyrmäsi ajatukseni ja kertoi Titanicin uponneen niin keskellä merta, että rantaa ei käytännössä katsoen ollut.

Muutamaa minuuttia myöhemmin Mini Titanic ei enää kestänyt suihkulähteen puskeman veden painoa, vaan vajosi hitaasti keula edellä syvyyksiin.
Isä otti innoissaan aikaa taskukellollaan ja mutisi, että sehän meni nopeasti, mutta oli selkeästikin mielissään, koska sai laivan uppoamaan oikeaoppisesti keula edellä.

Minä ja Siskolikka seisoimme altaan reunalla yhä ja tuijotimme kirkkaan veden läpi, pohjassa köllöttävää laivaa. Isä kiersi lampea ympäri kävelykepin avulla ja hihitteli projektilleen ja jakoi silloin tällöin lisä faktoja turmasta ja sen vaiheista.

Kun poistumislupa oli myönnetty, Siskolikka meni pihakiikkuun keskustelemaan isän kanssa jostain, kenties Titanicista tai sitten Faaraoista, minä palasin hiekkalaatikolle kaivamaan tunneliani kiinaan.
Mini Titanic jäi uppeluksiin, enkä muista kuinka se koskaan nousi altaasta, varmaan äidin toimesta.
Pitkään se siellä oli, sen muistan. Kun veljeni tuli myöhemmin käymään ja toi mukanaan fiktiivisen dokumentin siitä, kuinka Titanic nostettaisiin syvyyksistä, isä julisti: ”Mahdotonta! Se on kahdessa osassa!” Ja köpötteli ihailemaan omaa mini titanickiaan suihkulähteelle.

Niin upposi meidän perheessä Titanic altaaseen ja samalla minun ja siskolikan mieliin. Ei siis ihme, että nyt kun tuon aikansa suurimman ja hienoimman laivan neitsytmatkasta on kulunut 100 vuotta, meillä luetaan lehtiä ja vahdataan dokumentteja. Isä olisi innoissaan tästä Titanic huumasta ja huutaisi varmaan: ”Jäävuori suoraan edessä, tiukka tyyrpuuri täysillä taakse!”



maanantai 9. huhtikuuta 2012

Virvon varvon kulttuureja arvon…


Svanskin puhelin pirahtaa, hivenen närkästynyt ääni komentaa: ”Miksi ette ole tulleet ruiskimaan hajuvettä mun vaimon päälle??!!”
Puhelu loppuu lyhyeen.
Helena: ”Kuka siellä oli?
Svanski: ”Sikari-mies.”
Helena: ”mitä se halusi?”
Svanski vastaa tyynen rauhallisesti, kuin puhuisi mistä vaan kahvin juonti kutsusta.

Svanski: ”Ne ootti, että mennään sinne roiskimaan hajuvettä sen vaimon päälle.”
Minä purskahdan hurjaan nauruun..
Helena: ” Oliko se humalassa, vai mitä se sekoilee?”
Svanski: ”No ei kai se nyt pääsiäisenä ole humalassa!”

Mä en tajua taas yhtään mitään, ja mua yhä naurattaa ajatus mennä ihan, tosta noin vaan, roiskimaan hajuvettä naapurien päälle ja vielä ihmeellisempää minusta on se, että he ovat loukkaantuneet siitä, että emme ole menneet…
Helena: ”Minkä helkkarin takia, se sitten haluaa meidät sinne ruiskimaan hajuvettä???”
Svanski: ”Ei tietenkään meitä molempia, vaan minut!”

Vaikka Sikari-miehen vaimo on parikymmentä vuotta meitä vanhempi, pieni mustasukkaisuus saa mielessäni vallan.
Helena: ”Mitä? Se haluaa sut roiskimaan sen vaimon päälle hajuvettä??? Mikäs perverssio tää nyt on olevinaan! Et varmana mene!"
Svanski: ”No en ollut menossakaan, inhoon näitä perinteitä!”
Helena: ”Perinteitä? Voitko nyt hiukan valaista mua…”

Mustasukkaisuus väistyy ja minua naurattaa taas ajatus siitä, että Svanki ryysisi naapuriin mun Versace diamondin kanssa ja ruiskisi siitä, kallista ainetta, nappurin rouvan päälle. Kun hetken kehittelen päässäni ajatusleikkiä, se saa mielessäni hermottomat mittasuhteet ja kikattelen yksin sohvan nurkassa moiselle älyttömyydelle..
Svanski ei ymmärrä, kuinka vakavamielinen pääsiäisperinne voi olla nyt noin huvittavaa ja närkästyy hivenen mun hihittelystä.

Svanski: ”Se nyt on sellainen pääsiäisperinne, mutta lapsena vannoin, että en noudata sitä enää, kun jouduin halvan hajuveden kanssa kiertämään koko kommunisminaikaisen kerrostalon raahaten perässäni pikkuveljeä, joka rohmusi itselleen kaikki suklaat!”

Helena: ”ahaa siis onko tämä jonkin sortin virpomista? Meillä suomessa virvotaan pajunoksilla”

Svanski: ”No niinpä tietenki! Tottakai joka ikinen perinnehän teillä menee jossain vaiheessa siihen faktaan, että hakataan risuilla!”
Närkästyin moisesta syytöksestä.
Helena: ”Miten niin? Mikä muu perinne muka menee risuilla hakkaamiseksi? Ja ei niillä hakata vaan niitä iloisesti heilutellaan!”
Svanski katsoo minua sen näköisenä, että voin vaan arvata, että taas alkaa luento Suomalaisenkulttuurin outouksista. Tuohon luentoon voisin heittää tuhat vasta argumenttia, koskien itäeurooppalaisia idiootti perinteitä, jos vaan saisin suun vuoron. Mutta heikosti on saatavissa puheenvuoroja, kun Svanski luennoi.

Svanski: "Ai mikä muu? Eikö se ollut juuri keskikesän tienoilla, kun hakkasitte itseänne saunassa risuilla? Jouluna läiskit havuilla kenkiäsi ja nyt pääsiäisenä haluat piestä naapurit, niin ikään risunipulla! Kyllä minusta tuntuu, että hivenen on sairaita nuo teidänkin perinteet!"
Kun lopulta Svanski vaikenee, yritän raivokkaasti puolustautua, mutta turhaahan se taas on.
Helena: ”Ei niillä risuilla hakata väkivaltaisesti!”
Svanski: ”Niin niin, kuule moni verinen tappelu alkaa siitä, että leikkisästi tönitään!”
Helena: ”Ja tuo, että läiskin Jouluna kenkiä havuilla ei ole kuule mikään perinne!!!”
Svanski:” No mikä se sitten on?”
Helena: ”No se on kuule vaan sitä, että lumi tarttui kenkiin ja putsasin niitä porrashavuilla!!!”
Svanski:” Se on kuule silla lailla, että siihen hommaan käytetään luutaa, ei havuja! Yrität nyt vaan huijata. Kummiskin on joku älyvapaa perinne”
Helena: ”Perinne sulla on sanonko missä… No aineskaan meillä ei ruikita kalliita versaceja tai kuule hugo bosseja naapurin niskaan, ihan vaan huvin vuoksi!”
Riitelyn eri kulttuurien perinteistä keskeyttää pirisevä puhelin. Koska se on Svanskin puhelin, se saa vastata…

Svanskin kollega soittaa ja haukkuu Svanskin pataluhaksi, koska hän ei mennyt suihkuttelemaan hajuvettä. Hän itse täydellisenä yksilönä, oli juurikin kiertänyt koko itäeurooppalaisen mini-yhteiskunnan ja suihkuttanut hajuvettä kaikkien sen vaimojen päälle.

Svanski lopettaa puhelun ja on lähinnä raivoissaan, kerskuvasta kollegasta ja siitä syyllisyyden tunteesta, jota hänen niskoilleen nyt kaadetaan. Hän on kaiketi huono ihminen, kun ei ruiski hajuvettä.
Hetken päästä puhelin soi taas. Taas yksi yhteisön jäsen, joka haukkuu Svanski parkaa, jolla tästä hirveästä perinteestä on jo lapsuudentrauma ja nyt hyvää vauhtia on muodostumassa uusi trauma. Svanski on epätoivoinen, mutta minua huvittaa koko tilanne, vaikka en tajuakkaan siitä yhtään mitään. En voi ymmärtää, kuinka koko yhteisö voi olla niin perinteen orjia, että ne intopiukeana ruiskivat koko pääsiäispäivän hajuvettä toistensa niskaan. Ja jos joku tätä perinnettä vastaan niskuroi, niin niskavillat tutisee. Katsoin riutuvaa Svanskia ja unohdin täysin kinastelumme, hän kävi minua, niin kovin sääliksi.
Helena: ”Kun ne seuraavan kerran soittaa, sano että et voinut tulla, koska Helena on suomesta.”
Svanski: ”No mitä sillä on tän hirveen hajuvesi skandaalin kanssa tekemistä, että sinä oot suomesta. Eei kai ne sun risulla pieksemiset estä mua suitsuttamasta hajuvettä.”
Helena: ”No ei tietenkään estä, jollet halua sanoa, että piiskasin sut oikein kunnolla.

Ajatus Svanskin piiskaamisesta huvitti minua, ei Svanskia. Ja hän mulkaisi minua murhaavasti. Yritin korjata tilannetta ajautumasta uuteen konfliktiin.
Helena: ”No ei, kun ne seuraavan kerran soittaa, niin sanot niille näin: ”En voinut tulla. Tiedäthän, siksi kun Helena on suomesta!” Ja sano se sellaisella matalalla hiljaisella äänellä.”
Svanski hermostuu ja karjuu epätoivoissaan:
”Matalalla hiljaisella äänellä!! Mutta kun et kerro, miten se estää minua suihkuttamasta hajuvettä?”
Helena: ”Ei mitenkään, mutta eivät ne sitä tiedä, itse asiassa ne ei tiedä juuri mitään Suomesta… olen huomannut!”
Svanski: ”En tajua!!”
Helena: ”Kun sanot tosi painokkaasti sen, tiedäthän, niin ne ei kehtaa myöntää, että eivät tiedä ja samalla olettavat sen liittyvän jotenkin mun kulttuurisidonnaisiin tai uskontosidonnaisiin sääntöihin. Ymmärtävät saman tien, miksi et tule, mutta eivät varmana kehtaa kysellä enää mitään!”
Svanski: ”Helena! Sä tiedät! Mä inhoon valehdella!”
Helena: ”Ei se ole valehtelua! Minähän olen suomesta ja kyllähän ne sen tietää! Eli sanot vain rohkeasti, "Tiedäthän Helena on suomesta!” ”Ei siinä ole mitään valetta, ei se ole sinun vika, jos he tekevät vääriä johtopäätöksiä!”

Puhelin pirahtaa ja taas yksi loukattu yhteisön jäsen siellä jupisee, Svanski tottelee kerrankin ja selittää tälle tuohtuneelle pääsiäisen viettäjälle sen surullisen tosiasian, että ei voinut tulla, koska Helena on suomesta.

Homma toimii, sanoma lähti yhteisöön leviämään kulovalkean tavoin ja puhelut loppuivat siihen sekuntiin. Saimme jatkaa rauhallista pääsiäisen viettoa keskenämme, mutta kuitenkin itäeurooppalaisen yhteisön hyväksymänä.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Lelukaupan hirviö


Kutsu kilahti sähköpostiin, ystäväperheen ipana täyttää viisi vuotta, tervetuloa juhliin!
Svanski kiroili, koska rivien välistä pystyi kuulemma lukemaan sanat: lahjoja, lahjoja, lahjoja. 
Tempaisin kutsun itselleni ja luin sen uudelleen, keskittyen juuri enemmän rivin väleihin, kuin itse tekstiin. Minusta siinä silti luki vain yhden kerran lahja.

Tuijotin saarnaavaa miestä suu auki, kun hän julisti, että emme todellakaan voi mennä nuoremman pojan synttäreille ilman, että viemme lahjan myös vanhemmalle veljelle!
Tietenkin voimme!
Vanhemman juhlat ovat joskus myöhemmin ja silloin viemme hänelle vuorostaan lahjan! Täytyy se jo lapsena oppia, että aina ei ole omat juhlat!

Mutta Svanski oli sinnikäs, hän mutisi jotain, että niin, niin, ne aina sanoo ja sitten unohtaa kumminkin ne vanhemman juhlat.  
En tiedä mikä lapsuuden trauma kumpusi Svanskin mieleen, mutta niin ehdoton hän oli asiassaan, että annoin lopuksi periksi. Minulle se nyt oli loppupelissä aivan se ja sama, kuinka monta lahjaa ostamme.

Käsi kädessä reippain, ehkä jopa määrätietoisin askelin marssimme ostoskeskuksen lelumaailmaan.
Alitimme ilmapalloholvikaaren, jonka jälkeen seisoimme keskellä loputonta lelumerta. Oikealla paljon, paljon pinkkiä ja ai mikä yllätys: ”hello Kitty! How are you?”
”Helena nyt et rupea leikkimään sen kissan kanssa!!! Meillä ei ole paljon aikaa!!!” Svanskilla taas pinna kireellä!

Edessämme selkeästikin alkoi jonkin sortin safarimaailma. Katosta roikkui apinalauma ja pienen kukkulan päällä tönötti polkumaastoautojen letka.
Käteeni tarttui maastokuvioiset walkitalkie-radiopuhelimet.  Ostetaan tällaiset! Karjuin toisessa hyllyvälissä tiedusteluretkeä suorittavalle Svanskille. Nämä on hyvät, voivat sitten yhdessä veljekset leikkiä, eikä tarvitse kahta erillistä lahjaa.
Svanski tuli tarkistamaan lahjaideani. Se pyöritti puhelimia käsissään ja tokaisi sitten: ”Hyvä Helena, alat jo päästä kärrylle, kuinka lahjoja ostetaan! Tämä voi olla yksi vaihtoehto.”
Mä en halunnu mitään vaihtoehtoja! Mä halusin noin walkie talkiet pakettiin ja menoks, mua ahisti koko kauppa ja siellä ilakoivat paikalliset erittäin huonosti kasvatetut… no täytyy sanoa, sillä niitä ne ovat, kakarat.

Yksi kiskoi apinaa puusta, toinen oli irrottanut muovityökalulaatikosta vasaran, jolla hakkasi nuoruutensa innolla, hello Kitty koristelasipaloa, jossa pitäisi hiljalleen sadella lunta, mutta vasaroinnin välissä tuo kaamea kakara tarrasi pienillä lähmäisillä sormillaan palloon ja ravisteli sitä mielipuolisesti ja sitten taas vasaroi. Joten Hello Kityllä oli korkeimman vaarallisuusluokan talvi-hurrikaani meneillään tunnelmallisen lumisateen sijaan.

Yhdellä kullanmurulla sitten paloi aivan yllättäen täysin käämit kiinni.
Se (ei hän, koska en ole ollenkaan varma, että kyseessä oli ihmislapsi) ei ehkä enää kestänyt lelukaupan tuomia paineita ja sitä hirveää tosiasiaa, mikä öljysheikin lapsellekin joskus saattaa tulla vastaan, kaikkea kun ei aina voi saada.
Kun kaikkea ei voi saada, niin järkihän siinä menee, ja Filippiiniläinen lastenhoitaja sai tuntea tuon järjenlähdön luissaan ja ytimissään, kun tuo ihmisenalku paiskoi kaikki matkalleen osuneet lelut lattialle tai päin hoitajan näköä.
Selkeästi hänen aikomuksena oli saada ne mahdollisimman tasaiseksi säleeksi. Tämän jälkeen leluttomuudella provosoitu lapsi, pahoinpiteli paria muuta asiakasta potkimalla ja lyömällä, kuitenkaan suurempia vammoja aiheuttamatta, koska kyseiset ihmiset pakenivat kaupasta.

Olin itse joutua lapsen raivon kohteeksi tutkiessani kammattavien nukenpäiden sielunelämää, mutta väistin lattialla hyrränlailla sätkivän ja potkivan pikku hirvityksen iskut tehokkaasti.
Lopulta lapsi (tai tuo lapsen irvikuva) nousi istumaan, katsoi minuun ja itki vuolaita kyyneleitä, yrittäen kenties saada jotain säälipisteitä. Joo itki sitten niin väärälle ihmiselle! Mua ällötti koko tenava, tai paremmin sen äiti, joka vaan kaikessa rauhassa jutteli kassalla, kun lastenhoitaja kävi epätoivoista taistelua, täysin seonneen kakaran kanssa. Katsoin lasta vihaisesti ja kävelin pois. Halusin hänen ymmärtävän kertaheitolla, että tuollainen riekkuminen ei ole soveliasta ja tuskin heruu haleja, kun just yritti potkia mulle suonikohjut nilkkoihin. Se jäi tuijottamaan minua murto-osasekunniksi ja sitten aloitti kahta kauheamman raivon. Pakenin liukkaasti paikalta!

Sillä välin Svanski oli päätynyt kahteen pikkuautoon, sellaisiin joilla on keräilyarvoa, koska ne ovat täydellisiä kopioita alkuperäisestä. Suostuin luopumaan walkitalki-ideastani ja luotin Svanskin arvioon ja tuntemukseen pikkupoikien sielunelämästä. Ja ei muuta kuin kassalle.

Myyjä näppärin sormin paketoi ensimmäisen auton kivaan paperiin ja mielessäni olin tyytyväinen hyviin lahjoihin ja siihen, että homma oli muutamassa sekunnissa ohi.
Niin eikö siinä samassa sekunnissa, tuon kiljuvan demooni-kakaran isä marssi kassalle, kantaen mukanaan isoa pahvilaatikkoa, ja kainalossaan sitä kaameaa kakaraa, joka sätkii ja potkii, kuin panttivangiksi joutunut telinevoimistelija.

Miehen laatikkoa ruvettiin käärimään kolmen myyjän voimin, ja meidän toisen lahjan paketointi, näin ollen keskeytyi. Normaalisti olisin nostanut metakan, mutta nyt ajattelin pitää turpani kiinni, että pääsisin eroon tuon kauhukakaran karjunnalta.
Kauppa raikui, kun lapsi availi ääntään ja sätki, ja isä yritti häntä pidellä taitojensa mukaan. Filippiinimyyjät paketoivat, kuin hengenhädässä, minkä sormiltaan ehtivät, paperia, narua, ja lopuksi vielä hirveä kasa erilaisia helium-ilmapalloja kiinnitettiin lahjan nyöreihin. Ja kaiken aikaa, mies piteli lastaan, joka sätki ja potki ja huusi herkeämättä.

Kun lapsen naama alkoi jo sinertää liiallisesta kiljumisesta aiheutuneeseen hapenpuutteeseen, isä lopulta luovutti ja antoi kullanmurunsa takaisin lastenhoitajalle. Lastenhoitajan voimat eivät riittäneet hillitsemään täysin käsistä päästettyä raivokohtausta, vaan hän otti saman tien ipanan saatuaan, turpiinsa ja navakan potkun sääriluuhunsa. Silloin multa pääsi vahingossa suustani sanat ”ei perkele!”
Onneksi tässä vaiheessa kuitenkin vielä sain volyymini pysymään aisoissa.

Samassa uusi raivonenergia valtasi nyt vapaana kirmaavan tulevaisuuden toivon, hän tarrasi ensin pakettiin, joka kuhisi ilmapalloja ja yritti tempoa sitä lattialle, mutta voimat eivät riittäneet.
Sitten hänen pienet viheliäiset silmänsä bongasivat tiskillä olevat pikkuautopaketit ja varsinkin sen, jonka paperiin kääriminen oli jäänyt kesken.
Kukaan ei ehtinyt kunnolla reagoimaan, kun tilanne oli jo päällä. Kaikki tapahtui ehkä muutamassa sekunnissa…
Lapsi-paholainen tarrasi pienillä limaisilla sormillaan, naama kuolaa ja räkää valuen meidän ostamaan pikkuautoon, joka kaikessa rauhassa odotteli paketointia, kaiken tämän myrskyn keskellä. 
Kun lapsi oli juuri aloittamassa paketin väkivaltaisen hakkaamisen pöydän pintaa vasten, saadakseen autoa ympäröivän muovikuoren säpäleiksi, silloin alkoi tapahtumaan…

Svanski, joka oli puolituntia valikoinut automerkkien ja värien väliltä juuri täydellisen auto kaksikon, ei aikonut luopua ostoksestaan, ei vaikka häntä uhkailtiin väkivallalla.
Hän tarrasi paketiin ja kiskaisi sen irti lapsen kädestä ja samalla minulta pääsi nyt jo hiukan lujempaan äänensävyyn suustani suomalaisittain tunnettukin fraasi: ”Ei Jumalauta!!!” 

Svanski, joka on viimeviikot nostellut painoja punttisalilla ja näin ollen kaksinkertaistanut käsilihastensa voimavarat sai yhdellä kiskaisulla paketin itselleen. Mutta tästä suivaantui pikku vesseli sitten lopullisesti ja alkoi kirjaimellisesti karjumaan istvanille päin naamaa. 
Tuo puolenmetrin pituinen hukkapätkäipana seisoi paketointitiskillä ja karjui raivon karjua suoraan Svanskin naaman edessä.
Svanski, joka on tottunut niin itkeviin naisiin, autonkuljettajiin ja raivoaviin sukulaisiin, ei yllättävää kyllä provosoitunut sen suuremmin. Hän katsoi kakaraa silmiin ja totesi syvällä rinta äänellä, jos rikot tämän vastaat siitä minulle! Kaikki hiljeni!

Lapsi tuijotti miestä, joka ei ollut hänen arvovaltaista kansallisuutta, mutta uskalsi puhua hänelle vielä isän läsnä ollessa tuohon sävyyn.
Filippiinimyyjät ja lastenvahti kivettyivät ja selkeästi heillä oli jonkin sortin hengitysvaikeuksia. Lapsen isä katsoi meitä alta kulmiensa, olisin voinut vaikka vannoa, että katseessa olisi ollut hippusellinen häpeää, mutta ei nyt kai sentään! Sehän olisi jo lähes mahdotonta!
Isä ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan hän nappasi mykistyneen jälkikasvunsa tiskiltä ja nakkasi sen paikalle liihotelleen äidin syliin. Isä otti heliumilmapallo yliannostuksen saaneen lahjapakettinsa mukaansa ja lastenhoitajan seuratessa vähin äänin, koko klaani poistui kaupasta.

Kauppaan laskeutui painostava hiljaisuus ja minusta tuntui, että kaikki tuijottivat meitä. Mutta olin niin ylpeä Svanskista, kuinka se piti meidän puolta, vaikka mikä helvetin rikas ja tärkeä kakara ryppyilisi.
Suomessa olisin itse pitänyt luennon lapsen vanhemmille kasvatuksen kulmakivistä ja heittänyt lopuksi ilmaan nasevia lauseita kuten: ”vain tyhmät lisääntyy jne… ” Mutta tällä kertaa meni, jopa tältä kalkattajalta jauhot kurkkuun, ei koko episodia voinut edes uskoa todeksi.

Kolme Filipiinimyyjä tuijotti meitä tiskin takaa, silmät viirussa, täysin lamaantuneina ja tilanne oli yhä täysin seis. Kunnes Svanski tiedusteli, että joko olisi taas meidän ostokset paketointi vuorossa?
Tästä seurasi hermostunutta kikattelua, jonka jälkeen myyjäkolmikko pääsi taas täyteen vauhtiinsa, yksi rievulla pyyhki kuolavauriot autopaketin päältä, toinen kääri paperiin ja kolmas köytti lahjanarulla ja ”avot” minuuttia myöhemmin olimme lahjoinemme pihalla kaupasta.

Kävelimme parkkihalliin kohti autoamme ja matkalla saimme todistaa sen fysikaalisen faktan, että vaikka sinulla on automerkin suurin citymaasturi, on silti lelukaupassa raivokohtauksen saanutta, eurooppalaisen miehen komennuksesta järkyttynyttä lasta lähes mahdoton tunkea takapenkille. Erittäin haastava operaatio näytti olevan kyseessä. Vähän kuin tunkisi kissaa kantokoppaan vasten sen tahtoa. Se tarraa kaikkeen kynsin ja hampain potkii, raapii, puree ja huutaa. Ja mikään maailman ovi, ei ole tarpeeksi suuri, että tuo venkuileva yksilö saataisiin siitä sisälle.

Sinne jäivät taistelemaan epäonnistuneen kasvatusprojektinsa kanssa, kun me kävelimme paketteinemme kohti pikku idioottimobiiliamme, molempien mielessä vain yksi ajatus, jos meillä olisi lapsi niiin…….

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Jumppaa ja pumppaa, kyllä vielä joskus saat juoda skumppaa


Mulle tuli sellanen tilanne, että oli pakko ruveta katsomaan totuutta silmiin. Tai no paremminkin tuijottelin omaa kuvaani kameran lcd-näytöltä, joka oli lähinnä epätodellinen möykky selluliittia, kuin kova kimpale totuutta.
Tai no jos haluaa ajatella, että totuuden silmät muistuttaa haaleasti auringossa tummentunutta silavamakkaraa, niin sitten vertaus kenties paikallaan.
Niin tai näin, sitä puntso- hirviötä tuijottaessani, en voinut enää uskoa vaakani valheellisuuteen tai Sihteerin itämaisiin kauneus ihanteisiin. Totuus paloi jääväämättä kiinni verkkokalvoihini, olenko tuo minä?

Kuvassa köllötteli mahamakkaroineen joku valas suoraan suurin pudottaja ohjelmasta, hänelle oli vain photoshopattu mun kasvot. Tällaista informaatiota yritin syöttää aivoilleni, mutta ei minunkaan aivoni ole niin tyhmät, että eivät olisi kuvasta omaa vartaloaan tunnistaneet. Siinä se oli, kerran niin upea vartaloni, jonka nyt läski ja silava olivat peitonneet, kuin muratti kivi muurin.

Päätin siis kerta kaikkiaan lopettaa itsepetoksen ja itselleni valehtelun siihen paikkaan, no siis ainakin tässä paino kysymyksessä, ja laittaa läskit sulatukseen.
Kun vieraani, jotka alunperin minusta näitä kaameita paparatzikuvia olivat ottaneet, lähtivät maasta, alkoi minulla samantien super-kuntoiludieetti. Kaksi päivää lilluin Svanskin pomon uima-altaassa. 
Hurja kuntoiluni aiheutti lähinnä kehossani sellaisen muutoksen, että haalean ruskea silava-selluliitti kerros muuttui vain tumman ruskeaksi, mutta ongelman tiheys, syvyys ja laajuus ja muut ominaisuudet säilyivät entisellään.

Vuodatin krokotiiliin kyyneleitä ruskeana ja pyöreänä digitaalinäyttöisellä vaa’allani, jossa siis sittenkään ei tainnut olla mitään teknistä vikaa.
Svanski ei kertakaikkiaan kestä itkeviä naisia. Siitä ei kuulemma koskaan ole seurannut hänelle mitään hyvää, jos nainen päästä pienimmänkään itkun eleen. Svanski onkin marttyyri, eikä tajua ihmisen tuskaa, vaan kääntää kaiken aina itseensä. Mutta hän oli sen verta vakuuttava karjuessaan siinä vessan ovella, että jos tuo pillitys ja alasti vaa’alla tönöttäminen ei lopu justiinsa, hommaa hän minut terapiaan. Kauhukuva siitä, kuinka istuisin läskinä terapiassa ja itkisin murheitani samaan tahtiin, kuin hikoilisin tuskanhikeä ulos paksusta kehostani, sai itkuni tyrehtymään ja suurin elein marssin ulos kylpyhuoneesta.

Svanski, jonka pitää aina saada olla jonkin sortin nero, julisti minulle, että en minä altaassa itseäni saa laihaksi liotettua vaan tarvitsen kuntosaliharjoittelua.
Silloin minä hermostuin lopullisesti. Huusin minkä kurkustani lähti ”Kuntosaliharjoittelua!!!” ”Kyllähän minä kuntosali harjoittelisin, mutta kun minulle ei osteta kuntosalikorttia! Minut pistetään kylmän viileästi vaan pyörimään ympyrää urheilukentälle hopeisen säähavainto palloa muistuttavan ukkelin  ja jonkun ihme tontun kanssa, jonka huppu on sidottu niin tiukalle, että se ei edes näe mihin juoksee, vaan tulee päälle kuin yleinen syyttäjä. Siellä sitten yrität hölkätä, kun koko rata juoksijoineen muistuttaa enemmän 90-luvun Nintendo-peliä, kuin vakava mielistä laihdutus urheilua!

Svanski kuunteli mun mesoamista hetken ja kun sai suun vuoron kysyi: ”Et ole sattunut huomaamaan, että siinä aivan sun altaan vieressä on kuntosali ja ihan ilmanen sellainen. Eikä varmana ole mitään säähavaintomiehiä siellä!”
Ei kaikkea voi aina huomata, sehän olisi ihan epäinhimillistä, jopa minulta.

Nyt me urheillaan Svanskin kanssa yhdessä, joka päivä. Se on tehny meille rääkkiohjelmat, koska sillä oli kerran ollut kaksi vuotta oma personal trainer. Eli tavallaan on meistä se taidokkaampi kuntoilija.
Mulla on varmaan joku ego-kriisi, mutta pakko myöntää että urheilu kivalla private-kuntosalilla maistuu paljon makoisammalle, kuin juokseminen kaupungin yleisellä urheilukentällä. Svanskin mielestä mun esitykset on lähinnä täysin mielenvikaisia, kun kuljeskelen autolta salille ja takaisin. Minusta on vaan hauska leikkiä sen parin tunnin verran päivässä, mikä kuntosalilla aikaa kuluu, että olen joku hirween rikas ja tärkee. Pyyhe huolettomasti olalle, vesi pullo kouraan ja glitterilenkkarit auringossa kiiltäen liihottelen kuntosalille ja matkalla iloisesti tervehdin kaikkia, että ne varmasti ajattelee, että onpa siinä sporttinen ja energinen ihminen. 
Svanskin mielestä mun tarina ontuu, koska miten se energinen ihminen on sitten muuttunut tollaseksi puntsoksi jos kerran aina urheilee? 
Tietenkin tää energinen iloinen ja rikas kotirouva on juuri elänyt hirween rankan ajan, koska joutui huvijahtinsa kanssa haaksirikkoon ja joutui olemaan kokonaisen viikon hiekkasärkällä tosi vähäisin eväin. Sen jälkeen tää traumatisoitu ja alko syömään hirveesti ja lihos. 

Svanski kulkee pari askelta tän energisen ja hirween rikkaan takana ja hokee, että mulla ei ihan ole kaikki kotona. Eikä suostu salilla keskustelemaan muiden kuullen meidän veneestä saatikka sitten jahdista. Hän on myös kieltäytynyt lähtemään salille, jos en jätä kimaltelevaa rannekoruani kotiin, koska uima-altaalla sohotan kuulemma tahallani, sen ja auringon avulla ihmisiä silmiin. Hirvee diktaattori! Sitä paitsi ne ihmiset alen katsoivat minua! He ansaitsivat kohtalonsa!

Helena: "mennäänkö sitten hienoon ravintolaan juomaan skumppaa, kun ollaan laihoja?
Svanski: "Mä tuun hulluks sun kanssa ennen kuin meistä tulee laihoja!"
Helena: "voidaan mennä myös heti juomaan skumppaa ja kuvitella että ollaan laihoja!"
Svanski: "Polje vaan punkero nyt sitä pyörääs!"
Helena: "Älä köyhä siellä yhtään jurputa"
Svanski: "shut! Polje, polje!!!!!"

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Onko tämäkin ninjan kosto? (Muistoja Kesältä 2011)



(Tämä tarina käänteineen tulvi mieleeni, kun kirjoitin tämän päivän uutta tarinaa. Laitan sen tänne luettavaksi, sillä se toimii hyvänä pohjustuksena uudelle jutulleni, mikä valmistuu kohta... Tämä siis muistona kesältä 2011, kun asuin kuukauden ihanassa itäeuroopassa anoppini hellässä huolen pidossa... )

Kesäinen iltapäivä ja Anoppi penkoi parvekkeensa nurkkaa, etsien jotain, mitä halusi näyttää minulle.
Yht' äkkiä vanhan pahvilaatikon takaa paljastui linnunpesä, jossa oli kaksi kauniin valkoista pulun munaa.
Minä en tällä kertaa kiljunut, minusta linnunpesä oli suloinen, Anoppi karjui raivoissaan,
"Mitä helvettiä pulu ajatteli, kun rakensi pesän mun parvekkeelle".
Yritin olla naseva ja sanoin että: "Ehkä pulut eivät juuri harrasta syvällisempää ajattelua?!"
Olin onnekas, että anopin refleksit ovat lääkityksen vuoksi hitaat, muuten olisin saanut osuman samasta luudanvarresta ohimooni, jolla hän kauhuissaan tökki pesän reunaa.

Kun sain anopin rauhoiteltua pulun aiheuttamasta shokista, päädyimme jonkinlaisessa sovussa siihen tulokseen, että emme rupea harjoittamaan sen suurempaa pulun-tappo-operaatiota, ennen kuin anopinmies palaa kotiin.
Anoppi lukitsi parvekkeen oven ja hengitti hetken paperipussiin ja rauhottui hiljalleen kauhukokemuksestaan.
Minä olin yhä järkyttynyt anopin karjumisesta ja harjalla hyökkäämisestä, että ajattelin ensin lainata sen rauhottavia tabuja, mutta päädyin kuitenkin rauhoittamaan itsenäni Egerin tuliaiskassin maukkaalla sisällöllä.
Iltapäivä eteni piinaavan hitaasti, yhtä pinaavassa hiljaisuudessa.

Mutta vihdoin viimein ulko-ovi kolahti ja kotiin palasi Svanskin veli.
Veli sai äitinsä murhaavat katseet osakseen, kun liittoutui minun puolelle tässä draagisessa puluperhe-dilemmassa. Sen mielestä pesä oli suloinen, eikä sitä saanut tuhota.
Anoppi taipui tilanteessa 2-1 pulujen puolesta, joten kun anopinmies saapui kotiin keroimme
hänelle pulusta perheineen, mutta emme vaatineet sen suurempia toimenpiteitä asian suhteen.
Rauha oli palannut taloon......

Svanski tuli töistä kotiin ja kaikki olivat omissa puuhissaan. Minä luin kirjaa huoneessani egerin tuliaispussin välittömässä läheisyydessä, anoppi päivitti facebookissa enkelikerhonsivuja ja lankomies ja appiukko täyttivät pitkävetokuponkejaan, pulu poikineen elelivät parvekkeen nurkassa lapsiperheen touhukasta arkea.

Svanski tuli juttelemaan ja kyselemään miten mun päivä oli sujunut, minä hiukan humorisesti kerroin kohtauksesta pulujen kanssa. Odotin että olisimme yhdessä voineet nauraa koko episodille, mutta (VIRHE!)
Hän katsoi minua lähes hysteerisin silmin ja vaati nähdä, missä tämä kauhua aiheuttanut haaskalintu eleli.
Minä kilttinä tyttönä vein hänet katsomaan pulunpesää.
Seurasi kiroilua unkariksi kovaan ääneen ja sitten Svanski ryysäsi takaisin sisään parvekkeelta.
Koko perhe heräsi horrostilastaan kun hän karjuen ryysäsi olohuoneeseen.

Vihainen huuto alkoi kun, Svanski huusi unkaria isäpuolelleen, joka haki huutoon mukaan anopin.
Anoppi huusi itku kurkussa ja osoitteli minua ja velipoikaa. Tämä sai aikaan sen, että amerikkalaisenjalkapalloilijan kokoinen pikkuveli säntäsi pystyyn ja syvällä rintaäänellä yhtyi huutajien kuoroon. Helena nimi mainittiin useammin kuin kerran, eikä mitenkään imartelevassa muodossa.
Muuten olin kuin ilmaa vain tälle huutavalle kolmikolle.....

Kohtauksen laannuttua appiukko haki roskiksen ja harjan ja silmänräpäyksessä puluperheen perheidylli oli poissa.
Taas asunnossa vallitsi piinaava hiljaisuus.

Palasin kirjani ja tuliaispussini luo haikein mielin, kunnes Svanski tuli vakavin kasvoin itseään raapien keskustelemaan kanssani.
"Oletko kuullut lintukirpuista?" 
"No olenhan minä, mutta rasvallahan niistä eroon pääsee."
"Helena tämä ei ole naurun asia, minä olen täynnä lintukirppuja".

Svanski raapi ja raapi itseään. Sanoin että ei hänessä ole kirpun puremaakaan ja laita rasvaa jos kutittaa.
Ei autanut, se on kohta raapinut itsensä verille ja nyt ei edes enää puhu mulle, koska repesin hysteeriseen nauruun, kun se pakotti anopin koirat istumaan sen vieressä sohvalla tuntitolkulla, koska oli lukenut että kirput pitävät enemmän koirista kuin ihmisistä ja oletti, että näin toimimalla kirput pomppivat hänestä koiriin.

Yritin lepytellä Svanskia siivoamalla makuuhuoneen ja vaihtamalla lakanat ja kertomalla, että kukaan muu ei kärsi näistä kirpuista, joten hänenkin kirput saattavat mahdollisesti olla mielikuvituskirppuja.
Mutta hän vain mököttää koirien kanssa sohvalla ja raapii ja jurputtaa,että vain kaksi ihmistä maailmassa voi olla näin edesvastuuttomia: Minä ja sen veli.