sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Habibi Habibi???


Uusi Dvd komeili olohuoneen pöydällä odottaen, että se tungetaan soitimeen ja leffailta voi alkaa. 
Svanski penkoi keittiön kaappeja kuin riivattu ja luetteli niitä asioita, joita siellä ei ollut. Ei ole karkkia, ei sipsiä, ei keksejä, ei pähkinöitä ja kuivatut hedelmätkin olivat aivan finaalissa. 
Seuraavaksi hän notkui, kiemurrellen sokerin tuskasta jääkaapin ovella, ei limsaa, ei mehua. Pakkasen ovi paukahti kiinni ja kuulin olohuoneeseen tuskaisen huudon: ”ei edes jäätelöä!”
Huusin keittiöön: ”Svanski sä olet dietillä!”

Svanski paukautti pakkastimen oven mielenosoituksellisen lujaa kiinni ja karjui. Kuulemma jäätelöllä ja dieetillä ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa, jäätelö kun on tehty maidosta ja se lasketaan aamiaismurojen kanssa välttämättömiin elintarvikkeisiin. 
En ihan ollut samaa mieltä, mutta sokerin tuskissa kiemurteleva mies rupesi pikkuhiljaa käymään mun hermoon.
Käskin Svanskia lopettamaan pakastimen oven paukuttamisen, yritin olla tällä kertaa se viisas aikuinen. Viisaat aikuisethan aina kieltävät ovien lonksuttamisen tai valojen rämpyttämisen.
Mutta Svanski ei tee myönnytyksiä, ei hän koskaan tee, eikä siis tehnyt nytkään. Hänen on saatava olla aina se aikuisempi.

Sain kattavan luennon siitä, kuinka meillä tulee olla jo hänen virkansakin puolesta aina jäätelöä. Sillä mitä nyt tehtäisiin, jos tulisi yllättävä edustustehtävä! Meillä ei olisi mitään tarjottavaa. Yritin perustella, että vaikka olisin kaupasta ostanutkin jäätelöä, ei meillä silti olisi näille yllätystehtäville mitään tarjottavaa, koska hän olisi jo tuhonnut ne hyvällä ruokahalulla, sitä paitsi en vielä kertaakaan ole törmännyt mihinkään yllätys edustustehtävään, joka on vaatinut instant-jäätelöannoksia. 
Tuskin yksikään työnpuolesta tärkeä henkilö saapuisi keskellä yötä meidän portille, vaatien edustuksellista kahvi ja virvoke tarjoilua. Svanskin mielestä tämä uhka oli olemassa, minun mielestä silloin voi tarjota vaikka lettuja. Svanskin mielestä letut eivät sovellu korkea-arvoisille vieraille, vaan jäätelö, se on herkkujen aatelia.
Yritin pelastaa itseni tältä tyhjästä paisuvalta riidalta, ja karjuin, että ei tässä mitään hätävara jäätelöä tarvita, kun kioski, mikä on ympärivuorokauden auki, on ihan kulman takana. 

Svanski vaikeni ja katosi makuuhuoneeseen. Pian hän kuitenkin singahti ulos täysissä pukeissa ja tunki kenkiä jalkaansa, kenkälusikan voimalla.
Minä parkaisin, että ”mihin sinä nyt menet? Meidänhän piti katsoa elokuvaa? ”
”Kioskille! Haluan jäätelöä!” Karjui makean tuskainen Svanski.
”No voi hemmetti! oota tulen mukaan!”

Hetkeä myöhemmin olimme pihalla kävelemässä kohti autoa. Auto, joka oli talon kulman takana ei näkynyt vielä meille, mutta sen luota kuului omituista ähinää ja puhellusta. Kun käännyimme talon nurkan taakse, näimme auton ja sen konepellin päällä mahallaan röhnöttävän pienen pojan.  Auton repsikan puolen peilistä roikkui pieni tyttö, joka meidät nähtyään pakeni paikalta niin, että vain vaaleanpunaiset crocsit jäivät auton viereen.
Me jähmetyimme katsomaan tilannetta mykistyneenä, meillä kun ei ole lapsia, emme oikein käsitäneet mitä tässä tapahtui?

Nauru kimposi kurkkuuni, mutta se tukahtui odottamaan ensin Svanskin reaktiota. Minulla kun ei ollut aavistustakaan, kuinka tuo sokerin vieroitusoireissa kiemurteleva mieheni, jonka silmän ilo oli naarmuton auto, suhtautuisi sihteerin jälkikasvusta keskimmäiseen, joka retkotti mahallaan täysin pitkin pituuttaan auton konepellillä ja nuoli pyyhkimen sulkia tai siltä se ainakin näytti.
Svanski rikkoi hiljaisuuden ja nauruaan pidätellen hän huusi autoa halailevalle pikku pojalle: ”Habibi habibi, mitä ihmettä sinä teet?”
Pikku habibi nosti salamana katseensa konepellistä ja katsoi isoilla ruskeilla silmillä meihin. Nyt hän vasta tajusi että, seisoimme siinä ja että, pikku sisko oli aikaa sitten singonnut paikalta, kuin Aki Sirkesalo rantatuolista,  vain maassa lojuvat pinkit kumitossut kertoivat siitä, että hän oli joskus ollut tapahtumapaikalla.

Kun Habibin surkea katse kohtasi minut en enää pystynyt pidättelemään ja repesin kikatukseen ja toistin Svanskin sanat: ”mitä sinä teet?”
Kun nauruni raikui takapihalle asti pikkusiskon pää kurkisti talon kulman takaa, hän uskalsi palata rikospaikalle. Ilmeisesti hän tulkitsi asian niin, että välitöntä selkäsaunan vaara ei ollut.

Poika kimpesi itseään alas konepelliltä ja lähes itkuisella äänellä sopersi: ”Im so sorry, im so sorry.”
Svanskia huvitti koko tilanne ja minä repesin uudelleen kuullessani tuon surkean anomuksen anteeksi annosta. Svanski yritti vakavoittaa itseään hiukan, vaikka se olikin vaikeaa tuon armoa anovan katseen alla ja toisti kysymyksensä: ”Habibi mitä sinä oikein teet?”
Mutta selventävää vastausta ei tullut. Poika oli päässyt taas maan tasalle ja vai vihkaa suoristi pyyhkijän sulkaa samalla mantaran omaisesti toistaen ”im so sorry, im so soory.”

Svanski käski pikku habibin luokseen. Poika tepusteli lähemmäs ja oli taas jatkamassa anteeksi pyytelyään, kun Svanski nappasi pojan kiinni ja kutitti häntä hetken, jonka jälkeen roikutti ilmassa ja pyöritti ympäriinsä. Poika nauraa räkätti hervottomalla voimalla ja toisti minkä naurultaan pystyi ”im so sorry, im so sorry.” Kun kutitus kuritus oli ohi, Svanski yritti vielä kerran: ”Mitä oikein teit siellä auton konepellillä?”
Mutta vastaus jäi saamatta, sillä pikkusisko kipitti vaatimaan oman rangaistustaan.

Kioskille lähtö myöhästyi, kun Svanski joutui vuoroin kieputtamaan ilmassa riemusta kiljuvaa habibia ja kikattaavaa pikkusiskoa.
Kun vihdoin pääsimme autoon, Svanski tokaisi, että nyt tajuaa, miksi hänellä on joskus aamuisin pieniä lähmäisiä sormenjälkiä, tuulilasi täynnä. Minä pohdin vielä ääneen, mitä ihmettä ne puuhasivat? Svanski totesi että ei voi tietää..

Ajoimme ulos pihasta ja kumpainenkin ipana seisoi rivissä ja vilkutti iloisesti meille, kunnes säntäsivät taas nurkan taakse. 
Kun palasimme oli Habibilla jo uusi leikki menossa, hän oli kiskonut suunsa täyteen vettä puutarhaletkusta ja pyöri nyt hyrränä ympäri pihaa ja sylki vettä ympäriinsä pyöriessään. Me istuimme autossa hetken ja katsoimme tuon pienen pojan innokasta kastelulaite imitaatiota ja pohdimme, onkohan tuo aivan tervettä?

Svanski oli sitä mieltä, että voi hyvinkin olla tervettä, minä en vieläkään ollut niin vakuuttunut.
Yhtämieltä olimme kuitenkin siitä, että mikäli hyvin normaali sihteeri saa aikaiseksi noin hervottomia lapsia, meidän ei varmaan kannata ihan äkkiä hommata omia. Miten tuossa hommassa voi kerta kaikkiaan pokka pitää. Näitä miettiessämme poika haki uuden annoksen vettä puutarhaletkusta ja jatkoi elämäänsä kastelulaitteena. Autossa tapahtui repeäminen, hihittelimme keskenämme esitykselle, jonka päätähti ei edes tajunnut yleisön läsnäoloa.

Jos poika oli nyt puutarhan kastelulaite, ehkä hetkeä aikaisemmin hän oli auton pissapoika? Minun nuoruudessani leikittiin vain vamppyyreja ja Svanski tunnusti olleensa supermies. Mutta kuka sitä tuomitsemaan onko parempi olla supermies vai kastelulaite? Jos voit olla kastelulaite, ole kastelulaite, tärkeintähän kai on yksilön vapaus..... voi habibi habibi.... 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentoi, kerro omia kokemuksiasi aiheesta, Ihmettele elämää muuten vaan tai tee kinkkisiä lisäkysymyksiä. Vapaa laatikko tässä siihen. Itäeurooppalaista mallia oleva sensuuri tässä päällä, joten eka luen nää itte ja vasta sitten julkasen... jos julkasen :)Mielellään kuulisin palautetta..pliis diplomaattisesti kuitenkin