Lelukaupan hirviö

Kutsu kilahti sähköpostiin, ystäväperheen ipana täyttää viisi vuotta, tervetuloa juhliin!

Svanski kiroili, koska rivien välistä pystyi kuulemma lukemaan sanat: lahjoja, lahjoja, lahjoja. 

Tempaisin kutsun itselleni ja luin sen uudelleen, keskittyen juuri enemmän rivin väleihin, kuin itse tekstiin. Minusta siinä silti luki vain yhden kerran lahja.

Tuijotin saarnaavaa miestä suu auki, kun hän julisti, että emme todellakaan voi mennä nuoremman pojan synttäreille ilman, että viemme lahjan myös vanhemmalle veljelle!

Tietenkin voimme!

Vanhemman juhlat ovat joskus myöhemmin ja silloin viemme hänelle vuorostaan lahjan! Täytyy se jo lapsena oppia, että aina ei ole omat juhlat!

Mutta Svanski oli sinnikäs, hän mutisi jotain, että niin, niin, ne aina sanoo ja sitten unohtaa kumminkin ne vanhemman juhlat.  

En tiedä mikä lapsuuden trauma kumpusi Svanskin mieleen, mutta niin ehdoton hän oli asiassaan, että annoin lopuksi periksi. Minulle se nyt oli loppupelissä aivan se ja sama, kuinka monta lahjaa ostamme.

Käsi kädessä reippain, ehkä jopa määrätietoisin askelin marssimme ostoskeskuksen lelumaailmaan.

Alitimme ilmapalloholvikaaren, jonka jälkeen seisoimme keskellä loputonta lelumerta. Oikealla paljon, paljon pinkkiä ja ai mikä yllätys: ”hello Kitty! How are you?”

”Helena nyt et rupea leikkimään sen kissan kanssa!!! Meillä ei ole paljon aikaa!!!” Svanskilla taas pinna kireellä!

Edessämme selkeästikin alkoi jonkin sortin safarimaailma. Katosta roikkui apinalauma ja pienen kukkulan päällä tönötti polkumaastoautojen letka.

Käteeni tarttui maastokuvioiset walkitalkie-radiopuhelimet.  Ostetaan tällaiset! Karjuin toisessa hyllyvälissä tiedusteluretkeä suorittavalle Svanskille. Nämä on hyvät, voivat sitten yhdessä veljekset leikkiä, eikä tarvitse kahta erillistä lahjaa.

Svanski tuli tarkistamaan lahjaideani. Se pyöritti puhelimia käsissään ja tokaisi sitten: ”Hyvä Helena, alat jo päästä kärrylle, kuinka lahjoja ostetaan! Tämä voi olla yksi vaihtoehto.”

Mä en halunnu mitään vaihtoehtoja! Mä halusin noin walkie talkiet pakettiin ja menoks, mua ahisti koko kauppa ja siellä ilakoivat paikalliset erittäin huonosti kasvatetut… no täytyy sanoa, sillä niitä ne ovat, kakarat.

Yksi kiskoi apinaa puusta, toinen oli irrottanut muovityökalulaatikosta vasaran, jolla hakkasi nuoruutensa innolla, hello Kitty koristelasipaloa, jossa pitäisi hiljalleen sadella lunta, mutta vasaroinnin välissä tuo kaamea kakara tarrasi pienillä lähmäisillä sormillaan palloon ja ravisteli sitä mielipuolisesti ja sitten taas vasaroi. Joten Hello Kityllä oli korkeimman vaarallisuusluokan talvi-hurrikaani meneillään tunnelmallisen lumisateen sijaan.

Yhdellä kullanmurulla sitten paloi aivan yllättäen täysin käämit kiinni.

Se (ei hän, koska en ole ollenkaan varma, että kyseessä oli ihmislapsi) ei ehkä enää kestänyt lelukaupan tuomia paineita ja sitä hirveää tosiasiaa, mikä öljysheikin lapsellekin joskus saattaa tulla vastaan, kaikkea kun ei aina voi saada.

Kun kaikkea ei voi saada, niin järkihän siinä menee, ja Filippiiniläinen lastenhoitaja sai tuntea tuon järjenlähdön luissaan ja ytimissään, kun tuo ihmisenalku paiskoi kaikki matkalleen osuneet lelut lattialle tai päin hoitajan näköä.

Selkeästi hänen aikomuksena oli saada ne mahdollisimman tasaiseksi säleeksi. Tämän jälkeen leluttomuudella provosoitu lapsi, pahoinpiteli paria muuta asiakasta potkimalla ja lyömällä, kuitenkaan suurempia vammoja aiheuttamatta, koska kyseiset ihmiset pakenivat kaupasta.

Olin itse joutua lapsen raivon kohteeksi tutkiessani kammattavien nukenpäiden sielunelämää, mutta väistin lattialla hyrränlailla sätkivän ja potkivan pikku hirvityksen iskut tehokkaasti.

Lopulta lapsi (tai tuo lapsen irvikuva) nousi istumaan, katsoi minuun ja itki vuolaita kyyneleitä, yrittäen kenties saada jotain säälipisteitä. Joo itki sitten niin väärälle ihmiselle! Mua ällötti koko tenava, tai paremmin sen äiti, joka vaan kaikessa rauhassa jutteli kassalla, kun lastenhoitaja kävi epätoivoista taistelua, täysin seonneen kakaran kanssa. Katsoin lasta vihaisesti ja kävelin pois. Halusin hänen ymmärtävän kertaheitolla, että tuollainen riekkuminen ei ole soveliasta ja tuskin heruu haleja, kun just yritti potkia mulle suonikohjut nilkkoihin. Se jäi tuijottamaan minua murto-osasekunniksi ja sitten aloitti kahta kauheamman raivon. Pakenin liukkaasti paikalta!

Sillä välin Svanski oli päätynyt kahteen pikkuautoon, sellaisiin joilla on keräilyarvoa, koska ne ovat täydellisiä kopioita alkuperäisestä. Suostuin luopumaan walkitalki-ideastani ja luotin Svanskin arvioon ja tuntemukseen pikkupoikien sielunelämästä. Ja ei muuta kuin kassalle.

Myyjä näppärin sormin paketoi ensimmäisen auton kivaan paperiin ja mielessäni olin tyytyväinen hyviin lahjoihin ja siihen, että homma oli muutamassa sekunnissa ohi.

Niin eikö siinä samassa sekunnissa, tuon kiljuvan demooni-kakaran isä marssi kassalle, kantaen mukanaan isoa pahvilaatikkoa, ja kainalossaan sitä kaameaa kakaraa, joka sätkii ja potkii, kuin panttivangiksi joutunut telinevoimistelija.

Miehen laatikkoa ruvettiin käärimään kolmen myyjän voimin, ja meidän toisen lahjan paketointi, näin ollen keskeytyi. Normaalisti olisin nostanut metakan, mutta nyt ajattelin pitää turpani kiinni, että pääsisin eroon tuon kauhukakaran karjunnalta.

Kauppa raikui, kun lapsi availi ääntään ja sätki, ja isä yritti häntä pidellä taitojensa mukaan. Filippiinimyyjät paketoivat, kuin hengenhädässä, minkä sormiltaan ehtivät, paperia, narua, ja lopuksi vielä hirveä kasa erilaisia helium-ilmapalloja kiinnitettiin lahjan nyöreihin. Ja kaiken aikaa, mies piteli lastaan, joka sätki ja potki ja huusi herkeämättä.

Kun lapsen naama alkoi jo sinertää liiallisesta kiljumisesta aiheutuneeseen hapenpuutteeseen, isä lopulta luovutti ja antoi kullanmurunsa takaisin lastenhoitajalle. Lastenhoitajan voimat eivät riittäneet hillitsemään täysin käsistä päästettyä raivokohtausta, vaan hän otti saman tien ipanan saatuaan, turpiinsa ja navakan potkun sääriluuhunsa. Silloin multa pääsi vahingossa suustani sanat ”ei perkele!”

Onneksi tässä vaiheessa kuitenkin vielä sain volyymini pysymään aisoissa.

Samassa uusi raivonenergia valtasi nyt vapaana kirmaavan tulevaisuuden toivon, hän tarrasi ensin pakettiin, joka kuhisi ilmapalloja ja yritti tempoa sitä lattialle, mutta voimat eivät riittäneet.

Sitten hänen pienet viheliäiset silmänsä bongasivat tiskillä olevat pikkuautopaketit ja varsinkin sen, jonka paperiin kääriminen oli jäänyt kesken.

Kukaan ei ehtinyt kunnolla reagoimaan, kun tilanne oli jo päällä. Kaikki tapahtui ehkä muutamassa sekunnissa…

Lapsi-paholainen tarrasi pienillä limaisilla sormillaan, naama kuolaa ja räkää valuen meidän ostamaan pikkuautoon, joka kaikessa rauhassa odotteli paketointia, kaiken tämän myrskyn keskellä. 

Kun lapsi oli juuri aloittamassa paketin väkivaltaisen hakkaamisen pöydän pintaa vasten, saadakseen autoa ympäröivän muovikuoren säpäleiksi, silloin alkoi tapahtumaan…

Svanski, joka oli puolituntia valikoinut automerkkien ja värien väliltä juuri täydellisen auto kaksikon, ei aikonut luopua ostoksestaan, ei vaikka häntä uhkailtiin väkivallalla.

Hän tarrasi paketiin ja kiskaisi sen irti lapsen kädestä ja samalla minulta pääsi nyt jo hiukan lujempaan äänensävyyn suustani suomalaisittain tunnettukin fraasi: ”Ei Jumalauta!!!” 

Svanski, joka on viimeviikot nostellut painoja punttisalilla ja näin ollen kaksinkertaistanut käsilihastensa voimavarat sai yhdellä kiskaisulla paketin itselleen. Mutta tästä suivaantui pikku vesseli sitten lopullisesti ja alkoi kirjaimellisesti karjumaan istvanille päin naamaa. 

Tuo puolenmetrin pituinen hukkapätkäipana seisoi paketointitiskillä ja karjui raivon karjua suoraan Svanskin naaman edessä.

Svanski, joka on tottunut niin itkeviin naisiin, autonkuljettajiin ja raivoaviin sukulaisiin, ei yllättävää kyllä provosoitunut sen suuremmin. Hän katsoi kakaraa silmiin ja totesi syvällä rinta äänellä, jos rikot tämän vastaat siitä minulle! Kaikki hiljeni!

Lapsi tuijotti miestä, joka ei ollut hänen arvovaltaista kansallisuutta, mutta uskalsi puhua hänelle vielä isän läsnä ollessa tuohon sävyyn.

Filippiinimyyjät ja lastenvahti kivettyivät ja selkeästi heillä oli jonkin sortin hengitysvaikeuksia. Lapsen isä katsoi meitä alta kulmiensa, olisin voinut vaikka vannoa, että katseessa olisi ollut hippusellinen häpeää, mutta ei nyt kai sentään! Sehän olisi jo lähes mahdotonta!

Isä ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan hän nappasi mykistyneen jälkikasvunsa tiskiltä ja nakkasi sen paikalle liihotelleen äidin syliin. Isä otti heliumilmapallo yliannostuksen saaneen lahjapakettinsa mukaansa ja lastenhoitajan seuratessa vähin äänin, koko klaani poistui kaupasta.

Kauppaan laskeutui painostava hiljaisuus ja minusta tuntui, että kaikki tuijottivat meitä. Mutta olin niin ylpeä Svanskista, kuinka se piti meidän puolta, vaikka mikä helvetin rikas ja tärkeä kakara ryppyilisi.

Suomessa olisin itse pitänyt luennon lapsen vanhemmille kasvatuksen kulmakivistä ja heittänyt lopuksi ilmaan nasevia lauseita kuten: ”vain tyhmät lisääntyy jne… ” Mutta tällä kertaa meni, jopa tältä kalkattajalta jauhot kurkkuun, ei koko episodia voinut edes uskoa todeksi.

Kolme Filipiinimyyjä tuijotti meitä tiskin takaa, silmät viirussa, täysin lamaantuneina ja tilanne oli yhä täysin seis. Kunnes Svanski tiedusteli, että joko olisi taas meidän ostokset paketointi vuorossa?

Tästä seurasi hermostunutta kikattelua, jonka jälkeen myyjäkolmikko pääsi taas täyteen vauhtiinsa, yksi rievulla pyyhki kuolavauriot autopaketin päältä, toinen kääri paperiin ja kolmas köytti lahjanarulla ja ”avot” minuuttia myöhemmin olimme lahjoinemme pihalla kaupasta.

Kävelimme parkkihalliin kohti autoamme ja matkalla saimme todistaa sen fysikaalisen faktan, että vaikka sinulla on automerkin suurin citymaasturi, on silti lelukaupassa raivokohtauksen saanutta, eurooppalaisen miehen komennuksesta järkyttynyttä lasta lähes mahdoton tunkea takapenkille. Erittäin haastava operaatio näytti olevan kyseessä. Vähän kuin tunkisi kissaa kantokoppaan vasten sen tahtoa. Se tarraa kaikkeen kynsin ja hampain potkii, raapii, puree ja huutaa. Ja mikään maailman ovi, ei ole tarpeeksi suuri, että tuo venkuileva yksilö saataisiin siitä sisälle.

Sinne jäivät taistelemaan epäonnistuneen kasvatusprojektinsa kanssa, kun me kävelimme paketteinemme kohti pikku idioottimobiiliamme, molempien mielessä vain yksi ajatus, jos meillä olisi lapsi niiin…….