sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Post it konsti


Tänä syksynä päätin käyttää aikaani johonkin hyödylliseen.
Niinpä etsin itselleni yksityisopettajan ja siitä lähtien olen käyttänyt aivokapasiteettiani itäeurooppalaisen aksentin omaksumiseen.
Tämä löytämäni akatemian lupaus maailmalle on omaksunut opetussuunnitelman, joka perustuu siihen, että hän puhuu vain, ja ainoastaan itäeurooppalaista, ymmärsin sitten häntä tai en. Enimmäkseen en.

Pari iltaa kulutin pohtiessa, mihin tämäkin pedagogiikan ihme perustuu. Siihenkö, että hän ei vain osaa englantia? Vai yksinkertaisesti, vanhaan kunnon aivopesuun? Päädyin pohdinnoissani siihen, että oli logiikka mikä tahansa, se aiheutti sen, että
kiusallisten epäymmärryksen täyttämien hetkien pelossa, opiskelen kaiken vapaa-aikani pää höyryten.

Viikon verran tunsin itseni taas normaaliksi. Unohdin hetkeksi sen hullun myllyn, jossa elän ja pakenin elämäni idioottimaisuutta kieliopin järjestelmälliseen säännönmukaisuuteen ja vokaalien suloiseen harmoniaan.  
Päätin kerralla räjäyttää sanavarastoni kuntoon ja siksi sorruin käyttämään vanhaa post it-konstia opiskeluni tehostamiseksi.
Pöytiin, tuoleihin, kaappeihin, oviin, ikkunoihin, kaikkialle alkoi ilmestyä post it-lappuja, jotka kertoivat kyseisen esineen tai asian itäeurooppalaisen nimityksen.
Svanski kesti tämän epäjärjestyksen tieteennimissä ja itse totuin asunnon keltaisiin väriläiskiin viikossa niin, että en edes enää kiinnittänyt niihin suurempaa huomiota.

Sunnuntaiaamuna, olin juuri päässyt hyvään alkuun blogikirjoituksessani, kun keittiöstä kuuluva siivoojan arabialainen manaus keskeytti minut.
Hän oli ilmiselvästikin raivoissaan jostakin, kun saavuin keittiiön tarkistamaan kirousten lähdettä. 

Siivooja pyöri pitkin keittiötä ja ruokailuhuonetta, keräten post it lappujani. Hänen silmistä paistoi suoranainen raivo, kun hän repi tahmeita lappuja irti seinistä, huonekaluista ja ovista. Yritin mennä väliin ja koetin selittää, että hän voisi jättää laput paikalleen. Mutta siivoojan raivo ei laantunut. Hän hoki vihaiseen sävyyn sanaa ”Madam!” ja johdatti minut olohuoneeseen.
Sain naamalleni arabian kielen oppitunnin, joka noudatti hyvinkin samaa pedagogista suuntausta, kuin itäeuroopan opintonikin.  
Viiden minuutin opintokokonaisuus, joka jotenkin saattoi liittyä keltaisiin post it-lappuihini.
Yritin vielä kerran selittää, että hän voisi vain ohittaa laput. Osoitin lappuja ja tein käsilläni merkkejä, että älä koske anna olla. Mutta siitäkö siivoojani suivaantui. Hän marssi ulos asunnosta ja palasi hetkenpäästä Sihteerin kanssa, joka ilmeisemmin oli haettu tulkkaus apuun.

Sihteeri tuli tilanteeseen hölmistyneenä ja katseli kysyvästi ympärillään olevaan keltaiseen post it-mereen.
”Helena miksi et ole sanonut minulle, jos haluat, että siivooja siivoa jostain paremmin?”
En ymmärtänyt kysymystä, sihteeri jatkoi: ”On helpompaa, jos pyydät minua puhumaan hänelle, kuin että kiinnittelet lappuja. Nyt hän ei tiedä haluatko, että hän siivoaa kaikki nämä merkityt kohteet, vai että ei siivoa?”
En käsittänyt vieläkään, mitkä merkityt kohteet? Selitin Sihteerille, että minulla ei ollut aavistustakaan, mikä oli siivoojan ongelma ja että minulla ei ollut mitään erikoistoiveita koskien hänen töitään. Naurahdin sihteerille, että olin lopettanut kaikki toiveet koskien siivousta ja sen tasoa jo kauan sitten, koska hän ei  koskaan kuitenkaan tee niin kuin sanon.
Sihteeri katsoi minua kysyvästi, raivoisan siivoojan tonottaessa kädet puuskassa ikään kuin suojassa sihteerin selän takana: ”No mitä nämä laput sitten ovat?”
”Ai noi! Ne on mun kielen opiskelua varten!”
”Mitä!” Sihteeri tempaisi lapun irti pöytälampusta ja tavasi sen ääneen, sen jälkeen kirosi itsekseen ja lätkäisi lapun takaisin. Sitten hän karjui arabiaksi jotain siivoojalle suurten käsiliikkeiden tahdittamana ja jyräsi ulos asunnosta turhaantuneesti sihisten.

Siivooja ja katsoi minuun nolosti hymyillen ja rupesi samantien liimailemaan keräämiään lappuja takaisin sinne ja tänne. Lappujen liima ei enää pitänyt ja ne tipahtelivat lattialle, kun epätoivoinen siivooja koetti lätkiä niitä takaisin paikoileen.

En voinut käsittää, että yhdet post it laput saavat aikaan tällaisen episodin. Temmoin laput siivoojalta ja käskin hänen keskittyä vim-pullon sisällön lotraamiseen kylpyhuoneessa.
Tässähän menee blogitekstitkin uusiksi, kun nuo ääliöt taas säheltää!

perjantai 14. syyskuuta 2012

Sukkela saksalainen mielikuvitusleikki


Kuvittele perjantain ratoksi, saksalainen kilpapolkupyöräilijä, joka luulee olevansa tour de france:ssa.
Sitten kuvittele qatarilainen kolmikaistainen liikenneympyrä, joka on aivan tukossa perjantai ruuhkan kasautuessa sen kaistoille. Liikenne solmu, missä tunnet itsesi hyvin pieneksi, jos ajat mitä tahansa citymaasturista pienempää.

Tässä kuvitelmaleikissä, tämä kyseinen saksalainen ajelee tietenkin kaikkien liikennesääntöjen mukaan, koska niinhän saksalaiset tunnetusti toimivat.
Hän odottaa autojen kanssa liikenneympyrään pääsyä, ihan siinä maasturijeepin takana, meidän auton edessä.
Sen pohkeet ovat käristyneet ruskeiksi, koska ulkona on neljänkymmenen asteen, tsirpakka pyöräilysää.

Kuvitellaan vielä, että se polkupyöräilijä on uloimmalla kaistalla, kun se vihdoin veivaa itsensä ympyrään. Mutta hänpä haluaa kääntyä vasemmalle, joten sääntöjen mukaan hänen on päästävä sisimmälle kaistalle. 
Ja koska hän on saksalainen ”wanna be tour de france kokelas” toki hän sääntöjä noudattaakin.

Ai mistä tiedän, että hän on saksalainen? No kuvitellaan, että hänellä on saksanlipun värinen paita, jossa lukee deutschland ja molemmissa hihansuissa saksanliput ja pyörän tarakassa liehuu vielä mini saksanlippu, jos nyt jollekin vielä on voinut jäädä epäselväksi, että saksalaista polkupyöräilytaitoa, tässä nyt edustetaan.

Ja taitoa se toki tarvitseekin, jos aikoo polkupyörällä hengissä ulos tästä ympyrästä. Pyöräilijä kohottaa vasemman kätensä etusormipystyssä osoittaakseen kääntymisen vasemmalle. Hän saa kiittää onneaan, että juuri me ajamme hänen takanaan. Sormi taivasta kohti sohottaen pyöräilijä kääntää eteemme, kääntyäkseen vasemmalle.
Svanski osaa ennakoida tulevaa ja on jo hiljentänyt nähdessään sormen, mutta koska käännöksen tiukkuus yllättää, kirskuvat jarrut railakkaasti, kun saksan lupaus tour de francelle kääntää keskikaistalle.

Jatketaan kuvitteluleikkiä vielä. Nyt voit kuvitella miltä kuulostaa, kun kymmenet citymaasturit painavat yhtä aikaa tööttiä. 
Minun ei tarvitse, sillä minun korvissani soi yhä. Vaikka kuinka haluaisin kuvitella, että tämän saksalaisen pyöräilijän itsemurhayritys ei ollut totta, niin kyllä se vaan oli.
Töötit ulvoivat, kun keskikaistalla pyyhältänyt citymaasturi joutui tekemään äkkijarrutuksen, väistääkseen pontevasti pyöräänsä polkevaa saksalaista.

Vilkaisu viereiseen citymaasturiin ja saattoi melkein kuulla liikenteen läpi, kuinka tööttiään takova jarrutuksesta hurjistunut arabikuski karjui sanoja ”Jalla jalla”
Saksalainen puikkelehti sormipystyssä sisäkaistalle ja kääntyi sieltä vasemmalle.
Tuntui siltä, kuin koko valtava liikenneympyrä olisi pysähtynyt pidättämään hengitystä tämän upean suorituksen edessä.

Saksalainen selvisi hengissä ja jatkoi polkemistaan keskellä moottoritien oikeaa kaistaa lippu liehuen kohti seuraavaa liikenneympyrää. Kun hän oli jo kaikonnut näköpiiristämme, ja hänen kulustaan tiellä kertoivat vain vaimeat kaukaisuudesta kuuluvat tööttäykset, saimme otettua sen verran happea keuhkoihimme, että pystyimme painamaan kaasua ja poistumaan paikalta.
Hitaasti toipui ruuhkainen liikenneympyrä Dohan keskustan sykkeessä, saksalaisesta polkupyöräilytaidonnäytteestä.
Autot alkoivat taas virrata loputtomana letkana läpi kolmikaistaisen liikenne solmun, kuin mitään saksalaista ei olisi koskaan ollutkaan.

Joskus olisi vain kaikille parempi jos joustaisi hiukan säännöissä ja menisi virran mukana.

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Minuuttia vaille myöhässä


Nukuin tänään pommiin kaksi tuntia!
Istuin syvästä unesta pöllämystyneenä keskellä parisänkyä.
Svanski oli lähtenyt jo aikaa sitten, eikä ollut vaivautunut herättämään.
Siinä selvittäessäni päätäni jostain unen ja valveen rajamailta takaisin heränneiden keskuuteen, minut valtasi selittämätön raivo.

Ensin luulin raivon suuntautuvan Svanskiin ja hänen itsekkyyteensä. Kuinka joku voi vaan herätä itse, mutta ei herättää minua!
Hetken sihistyäni ymmärsin kuitenkin raivon kumpuavan jostain ihan toisesta syystä.
Olin tarpeeton yksilö.
Siinä minä olin juuri nukkunut kaksi tuntia pommiin ja maailma rullasi silti radallaan, ilman häiriötä, rauhallisesti eteenpäin. Katolla vesipumppu surisi matalaa hurinaansa. Seinällä vinkui ilmastointilaite, aivan kuin eilenkin, ja puhelin lojui yöpöydällä, mykkänä, vaan ei mykistettynä. Tajusin, että en edes tiennyt, kuinka sen olisi saanut äänettömälle, ei ollut tullut vielä vuoteen tarvetta siihen.

Edellisessä elämässäni kahden tunnin myöhästyminen aamustartista, olisi ollut maailmanloppu. Puhelin olisi raikunut taukoamatta ja selittelyjä olisi vaatinut yksi, jos toinenkin henkilö.
Siinä miettiessäni entisen ja tämän päivän eroa, minut valtasi ikävä noihin adrenaliinin valtaamiin aamuihin, jolloin kiidin pitkin lumisia katuja töihin, minuutti aikataululla.
Kaipasin sitä tunnetta, kun syöksyin työpaikan ovesta sisään minuuttia vaille ja näin helpotuksen huokauksen kollegan kasvoilla: ”Mä jo luulin että et tule!”
Siinä meinaan juoksi varsin tarpeellinen yksilö.
 
Halusin tuon tunteen takaisin, ponkaisin ylös sängystä, sinkoilin hetken sinne tänne ja lopuksi päädyin varaamaan ajan manikyyrin kahden tunnin päähän.
Laahustin aamukahville ja muistin, että eilisen illan tv-dekkari oli jäänyt puoleen väliin. Löhösin sohvalla kahvini kanssa reilun tunnin, kunnes tajusin, että edellisen illan tiskit olivat tiskaamatta. Tiskit olisi hyvä suorittaa ennen manikyyriin menoa.
Menin suihkuun. Väänsin märän tukan ponnarille ja päädyin tiskaamaan. Tiskiä oli valtavat määräät. Eilen olin taas saanut jonkun kokkausinspiraation, ja nyt minulla oli aikaa, vain viisitoista minuuttia, selvitä sen aikaan saamasta tiskivuoresta.
Kun viimeinen kuppi oli tiskattu, oli kello puoli yksi, alkoi olla kiire manikyyriin. Ryysin makuuhuoneeseen vaihtaman vaatteita, jotka olivat kastuneet raivokkaassa tiskausseremoniassa. Tukka oli kuivunut pystyyn kuin järki. Meni kymmenen minuuttia, että sain itseni edustuskuntoon.

Kello oli viisitoista vaille, kun vihdoin hölkkäsin rappuja alas kohti autoa. Svanski jyräsi eteeni rapuissa: ”Minne menet? meille tulee se jääkaapin korjaaja ja putkimies kahdelta, sanoin siitä eilen! Sinun pitää vahtia niitä, minä en ehdi!”
Hihkaisin Svanskille, että olisin varmana takaisin tunnin päästä, vaikka tiesin sen olevan täysi vale, minulla menisi hyvässäkin tapauksessa ainakin tunti ja vartti. Mutta vartinhan voi pyöristää lähimpään tuntiin oman edun mukaisesti, se on aina ollut hyvä periaate. Halusin niin olla se avainhenkilö, se jota kaikki odottavat.

Kaahasin kauneushoitolan pihaan kellon ollessa minuuttia vaille. Pienen parkkeeraus poliittisen ongelman vuoksi, saavuin salonkiin kuitenkin vasta 13:02.
Esitin olevani pahoillani, koska olin myöhässä, vaikka sisälläni tunsin riemua, jonkun täytyi odottaa minua, sitä mahtoi ärsyttää kun tulin niin myöhään. Tästä alkaisi koko iltapäivän sotkeva dominoteoria ja kaikki olisi pilalla, koska minä nukuin pommiin.
Olin juuri saamassa elämäniloni takaisin, kun vastaanottovirkailija kehotti minua istumaan: ”Olette niin ajoissa, odottakaa hetki!”
Lysähdin sohvalle ja samalla takaisin tarpeettomien yksilöiden surkeaan kategoriaan. Kuinka olin unohtanut, että ei arabimaassa minuutti jos toinenkaan, ollut mitään myöhästymistä. Minun tulisi olla tunteja, ehkä jopa päiviä myöhässä, ennen kuin sillä olisi merkitystä, jos vielä silloinkaan.

Masennuin siinä määrin, että otin kuvioidun manikyyrin timanttikoristuksilla ja sen valmistumiseen, erikois-super-pedikyyrin kanssa, meni kaksi tuntia.
Timanttiset varpaankynnet säihkyivät auringossa, kun tallustelin salongista autolle. Mietin mielessäni, kuinka rentouttavaa on lojua kauneussalongissa kaksi kokonaista tuntia.
Kaksi kokonaista tuntia! Putkimies! Juoksin vauhdilla autooni ja painoin kaasua, tunsin adrenaliinin nousevan veressäni, putkimies on odottanut minua tunnin! Svanski saisi raivarin jos ikinä kuulisi tästä.

Putkimies siirteli tavaroitaan autonsa avolavalla, kun kaahasin paikalle. Olin oikeasti pahoillani, mies oli odottanut minua tunnin paahtavassa auringossa.
Huikkasin miehelle: ”Anteeksi olen myöhässä, mutta kun manikyyrissä oli ruuhkaa!”
Hirveä vale! Olin ollut ainoa asiakas, mutta en minä näin törkeästi halunnut toisia kohdella.
Mies hymyili ja sanoi: ”Minä tulin juuri, missä se vuotava vessa on?”

Olisin halunnut hakata päätäni portin pylvääseen, miten edes saatoin kuvitella, että putkimies olisi tullut ajoissa ja odottanut minua tunnin. Tässä maassa ei minuutteja lasketa. Ei se, että nukun kaksi tuntia pommiin, tuhlaan roimasti aikaa aamukahviin ja timanttikoristemanikyyriin, saa putkimiestä odottamaan minua.

Ainoa hyvä asia tässä myöhästymismielenosoituksessani, jota kukaan ei edes huomannut, oli se, että kerrankin en tuhlannut päivääni putkimiehen odotteluun.
Ja näin ollen, kerrankin meillä korjattiin jotakin, ilman että menetin hermojani.
Alan ehkä sittenkin olemaan kulttuuriin sopeutunut yksilö.
Enkä voi olla täysin turha sellainen, kun tällä lailla vaan, voin samanaikaisesti laiskotella sekä hoitaa kotia että kauneutta. Ja kerrankin tässä elämässä, pysyä vielä kaiken huipuksi, aikataulussa!  

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Suomi gourmet tournee


Mikähän siinäkin on, että kun asuin suomessa halusin järjestää espanjalaisia tapasiltoja tai mexicolaisia tortilla kekkereitä.
Juoksin pitkin etnisiä ruokakauppoja etsien, sushi-inkivääriä tai hillottua papaijaa.
Kuolasin kauppahallin lihatiskiä, kun siellä oli myynnissä kamelin entrecotea ja hamstrasin Lidilin alennusmyynnissä bratwurstia, kuin viimeistä päivää. Ja siellä minä elin kaiken aikaa ruisjauhojen, ryynien ja marjojen luvatussa maassa.

Täällä merellinen tapas pöytä kaikkine oliivi hömpötyksineen olisi äärimmäisen helppo toteuttaa. Mexicolaiseen tortilla iltaan löytyisi vaikka mitä ihania tarvikkeita, arabialaisesta sormin syötävästä alkupala buffeesta puhumattakaan, mutta ei! Nyt minä haluan kaalilaatikkoa. No kaalilaatikko oli vielä varsin helppo toteuttaa, heti sen jälkeen kun törmäsin ruokakaupassani punaviinimarjahyytelöön, joka varsin mukavasti korvaa puolukkahillon, on vain hivenen hienostuneempi koostumus ja miedompi maku.

Suomiruokahimoni pysyivät kaikin puolin suhteellisen kauan aisoissa ja minulle riittivät pääsääntöisesti äidin lähettämä salmiakki ja ruisleipä.
Mutta se, että homma lähtee käsistä yhdessä hetkessä, tarvitsee vain yhden lauseen. Kuulin uuden tuttavani sanovan: ”Mega martista saa Pandan lakritsaa.”
Siihen asti olin elänyt ilman minkäälaista käsitystä siitä, että aivan muutaman mutkan takana kodistani, piileskeli suomiruuan taivas. Salmiakki-lakritsi-ruisleipä-himoni pääsi sillä siunaamalla sekunnilla valloilleen. Ja kun näistä voimista on kyse, tätä suomineitoa ei pysäytä mikään.

Kaksi viikkoa vaadittiin taivuttelua, että pääsin mega marttiin ja sain rahoituksen pienimuotoiselle suomiruoka ostosretkelle.
Minä ryysin jo juoksuaskelin kaupan pihan poikki sisään marketin uumeniin, kun Svanski tallusti perässä ja kiroili, että tämähän on aivan tavallinen marketti.
Minulle tuo pikku ruokakauppa ei ollut mikä tahansa tavallinen marketti, sen huomasin heti karkkihyllyn saavutettuani, todellakin pandanlakritsaa ja montaa eri lajia. Tungin äkkiä pari pussia koppaani, aivan kuin joku muuten, olisi vienyt kyseiset herkut minulta.

Kipitin eteenpäin, säilykehylly pysäytti minut houkutuksineen: punajuuria, sipuleita ja pikkelssejä sinapilla tai ilman, kaikkea sanoinkuvaamattoman mielenkiintoista. Olin tutkinut hyllyä vartin, kun Svanskilta paloi proput ja hän lähti kiertelemään kauppaa yksikseen. Minä tungin koppaani purkkeja ja purnukoita, jonka jälkeen päädyin jauhohyllylle. 
Olin juuri tunkenut ohrasuurimot koppaani, kun tajusin sen olevan niin täynnä, että en saanut ruisjauhoja enää mukaan. 

Potkin täyttä koppaani lattiaa pitkin eteenpäin ruisjauhot kainalossa, kun törmäsin kaupan läpi kiertäneeseen Svanskiin.
”Pari rialia korkeammat melkein joka tuotteessa!” Se tuhisi raivoissaan.
En ymmärtänyt Svanskia: ”Niin mikä on pari rialia korkeampi?” Kysyin, ikään kuin hänen tuhinansa olisi kiinnostanut minua enemmän, kuin kanadalaisen vaahterasiirapin etiketti, jota tavasin suurella mielenkiinnolla.
”No hinnat, voit ostaa noita suomijuttuja mutta et muuta!” Kuului tuomioni, joka ei kuitenkaan hidastanut vaahterasiirappi ostopäätöstäni.

Kun tipautin pullon koriin, vasta silloin Svanski tajusi, että lattialla ääriään myöten tursuava ostoskori kuului minulle.
Svanski katsoi koria, sitten minua, otti ärtyneen ilmeen ja katosi. Hetken ehdin miettiä, että näinkö ne avioerot sitten alkavat, kunnes Svanski paukkasi paikalle ostoskärryn kanssa. ”Koita käyttäytyä! Miltä se näyttää, kun täällä yksin hortoilet tuon kopan kanssa? Taas ihmiset luulevat, että olen joku yli törkeä aviomies, kun annan sinun kantaa tuota koppaa ja itse huitelen ties missä!”
Svanskilla on aina huoli siitä, mitä muut ajattelevat, en ole puuttunut tähän millään lailla varsinkaan kauppa olosuhteissa, koska yleensä tämä pelkotila johtaa siihen, että minun ei tarvitse kantaa yhtään ostoskassia.
Svanski kippasi korini sisällön kärryihin ja käski minun pistää vauhtia ostoksiini, hän odottaisi ulkona.

Kun Svanski oli kadonnut kaupasta, sain oikein ajan kanssa tutustua sen valikoimaan. Kiersin toista tuntia  hyllyjen välissä, tutkien ja ihmetellen kaikkea mielenkiintoista mitä löysin kuten: Häggistä Skotlannista, sillejä Ruotsista, ankkaa Saksasta tarjoushintaan ja suklaasta valettuja kahvikuppeja, ties mistä Kiinasta. Kun lopulta pääsin ulos, jouduin nielaisemaan parikertaa kassalla kuullessani hinnan, mutta laatu maksaa! Minkä sille voi?

Svanski käristyi kaupan ulkopuolella thailattensa kanssa ja näytti hyvin närkästyneeltä, kun vihdoin kärräsin itseni pihalle. Oli turha ehdottaa kierrosta missään muussa kaupassa, sillä tiesin ylittäneeni aikarajani. Svanski pyöritteli mielenosoituksellisesti silmiään, kun nosteli ostoskassejani autoon.

Se huuto kotona alkoi siitä ankasta. Siihen asti olin pystynyt perustelemaan ostokseni varsin hyvin, mutta kokonainen pakastettu ankka sai Svanskin kiljumaan. Taas minua verrattiin stereotypia naiseen, joka saattoi ostaa salaa kenkiä tai vaatteita, se on kuulemma normaalia, mutta salaa kokonaisten pakasteankkojen ostaminen oli Svanskin mukaan outoa.
Suivaannuin, kiskoin ankan Svanskilta ja kiljuin, mistä hän kuvitteli, että ne herkulliset viikonloppuillalliset tulevat, jos ei juurikin näistä salaa ostetuista ankoista?!
Tämäkin yksilö tulee olemaan Duck suprice goji-marjakastikkeella! Ja samaan hengenvetoon kiskoin goji-marjasoseen pois kassista, ennen kuin Svanski takertuisi taas johonkin pikku asiaan, kuten marjojen kilohintaan.
Tungin ankan pakkaseen teatraalisin ottein ja painelin mököttämään olohuoneeseen. Svanski touhusi hetken ostoskassien ja kassakuitin kanssa keittiössä, päästäen välillä tuskaisia huutoja, mitä ilmeisimmin kahden rialin ylihinnoista johtuen.

Kun myöhemmin illalla Svanski keskittyi raportoimaan ystävälleen mega martin rasvaisia hintoja ja tuotevalikoimaa, joka sai vaimon sekoamaan, minä keskityin leivontaan. Mustikkapiirakkaa, punajuurisalaattia, ruissämpylöitä, ohraryynien esikeittoa, sitten vielä kolme ruokalajin illallinen sihteerin tuomasta lampaan potkasta ja näin olisi Svanski taas lepytelty.
Kauppareissusta jäi käteen monta asiaa, ruokakaappi täynnä herkkuja, idea pitää suomi-teemalla illanistujaiset ja tähän tilanteeseen muutama resepti-idea, sekä jäätävä tiskivuori keittiöön. Se lasketaan iloiseksi asiaksi, koska siivooja tulee huomenna ja siitähän sille maksetaan hahahahah evil lauhg!

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Katsastus on katala paikka (uudelleen julkaistu klassikko)

Jotkut asiat eivät muutu, tämä pohjustuksesksi, niille jotka lukivat "Mustunut aikakäsitys" eivätkä tajunneet, miksi Svanski niin raivosi. Tämä tapaus on julkaistu ensimmäisen kerran 22.9.2011.

Autonkatsastus on aina tunteita herättävää puuhaa ja en tiedä onko vika minun kulkupeleissä vai missä, mutta yleensä nuo heränneet tunteet, ovat kovin negatiivissävytteisiä. Eilen oli taas se päivä, piti katsastaa meidän Mazda. Ja kuten aina ennenkin jossain kohtaa katsastusprosessia syntyy ilmi riita, tämäkään kerta ei ollut poikkeus.

Autonkatsastus kuuluu täällä autonkuljettajan tehtäviin, niinpä hän otti auton aamutuimaan ja lähti konttorille. Ei ehtinyt kulua kuin tunti, kun puhelin pärähti soimaan. Kuljettaja aloitti tapahtumasarjankulun ilmoittamalla, että auto ei läpäissyt tarkistusta.

Svanskin hermot alkoivat heti kiristyä, johtuen kuljettajan ikuisista toilailuista. ”Miten niin ei mennyt läpi! Missä vika?”
Kuljettaja: ”Takaluukku ei mennyt läpi, eikä vaahtosammutin”
Svanski hermostui saman tien totaalisesti ja huusi puhelimeen naama punaisena: ”Ei kai se takaluukku jumankauta mee läpi, kun ei sitä ole!!! Kai näytit niille sen huoltamon myöntämän ajoluvan ja paperin siitä, että asia korjataan heti, kun se takaluukku saapuu maahan!!!!!
Kuljettaja tajusi, että nyt ei hyvä heilu ja alkoi puolustautua, mutta myönsi kuitenkin, että unohti toimittaa takaluukkua koskevat dokumentit katsastusmiehelle.

Svanski karjui: ”Ja mikä siinä vaahtosammuttimessa oli vikana!! Sinähän ostit siihen juuri uuden samanlaisen, kuin se entinen! Heti onnettomuuden jälkeen”
Kuljettaja hermostui, koska jossain syvällä sisässään ehkä tajusi, että ei taas mennyt nappiin tämä homma: ”Minä osti samanlainen, sellanen sammutin juttu! Sinä käski, että osta just samanlainen kuin oli vanha!”
Svanski ei voinut ymmärtää: ”No miksi se ei sitten mennyt läpi!!!
Kuljettajalla oli selitys kaikkeen: ”Se oli tyhjä, ei vaahtoa!”

Svanski huusi suoraa huutoa hetken. Sen päässä verisuonet paisuvat ja en koskaan ole nähnyt häntä, niin raivona. Olin aivan varma, että tämä oli tuon kuljettajan viimeinen elinpäivä. Svanski ei voinut uskoa todeksi, minkä arvasi juuri tapahtuneen.
Sitten yllättävää kyllä hän rauhoittui hetkeksi. Hänen ääni oli kuitenkin sellainen vittumaisen kylmä, ihan itsekin säikähdin sitä.
Svanski: ”Ostit sitten tyhjän vaahtosammuttimen!?”
Kuljettaja: ”Ei, ostin samanlaisen kuin vanha”
Svanski: ”Eli tyhjän!”
Kuljettaja: ”Niin…. vanhakin oli tyhjä”
Svanski: ”Menet nyt kauppaan ostat toimivan, täyden vaahtosammuttimen. Asennat sen paikoilleen, sille kuuluvalle paikalle ja tulet sitten takaisin tänne! Onko tämä selvä?
Kuljettaja mutisi hivenen loukkaantuneena: ”Selvä homma!”

Parin tunnin päästä kuljettaja palasi takaisin. Koska Svanskilla on vieläkin murhanhimoisia tunteita kuljettajaa kohtaan hän pyysi, että kävisin tarkistamassa vaahtosammuttimen ja etsimässä takaluukkua koskevat paperit hanskalokerosta ja lähettämään kuljettajan takaisin katsastusasemalle.
Tein työtä käskettyä. Etsin paperit, annoin ne kuljettajalle ja pyysin, näyttää minulle, missä vaahtosammutin oli? Kuljettaja esitteli ylpeänä kuinka upouusi sammutin oli omalla paikallaan repsikanpenkin alla telineessään! 

Minulla meinsi päästä itku, kun näin vaahtosammuttimen!
Kuljettaja meni paniikkiin ymmärtämättä, mistä minun tunteenpurkauksessani oli kyse. En voinut muuta kuin hokea ”voi Aladin!! Miksi? Miksi? 
Kuljettaja ei tajunnut, hän oli mielestään tehnyt erinomaista työtä. Eikä hän ymmärtänyt, kun selitin hänelle, että jos Svanski näkee vaahtosammuttimen, on hänen päivänsä hyvin nopeasti loppuun luetut!
Kuljettaja näytti hyvin kysyvältä. Minä selvensin: ”Aladin nyt haet heti jonkun teräaseen ja irrotat nuo kaikki sata nippusidettä, joilla olet sammuttimen sitonut telineeseen! Vaikka auto palaisi poroksi, ei tuo määrä nippusiteitä edes ehdi sulamaan poikki, ennen kuin auto on vain kasa tuhkaa.”

Samalla kun selitin kuljettajalle, miksi on tärkeää että sammutin on nopeasti saatavilla, tajusin että hänellä ei ollut aavistustakaan, mikä on tämän sammuttimen funktio.
Kuljettaja irrotteli siteitä ja hoki ”ei hyvä, ei hyvä jos Mr. Svanski ei pidä.”
Mua kävi raukka kuljettaja sääliksi ja lupasin hänelle, että voin olla mainitsematta nippusiteistä Svanskille, jos hän saa auton katsastuksesta läpi tunnissa. Kuljettaja lähti ja palasi 59 minuuttia myöhemmin katsastetulla autolla.

Illalla kun Svanski oli taas oma iloinen itsensä, hän nauroi vedet silmissä, kun kerroin mistä roskapussillinen nippusiteitä oli peräisin. Svanski ei voinut uskoa, että kuljettaja oli saanut taiteiltua kaikki ne siteet yhden sammuttimen ympärille. 
Aladinpa sai, se on kätevä poika kun sille päälle sattuu, yleensä tuhlaa näppäryyttään vain täysin vääriin kuvioihin. 
Se on muuten hyvä kuljettaja, ei vaan ymmärrä autolla ajamisesta, tai autoista ylipäätänsä yhtään mitään. Mutta auton hän katsasti ennätys ajassa, kun se oli hänen oman edun mukaista. Selitin Svanskille, että sen on treenattava sen johtamistaitoja. Täällä henkilökunta osaa, ymmärtää ja tajuaa, vain jos siitä on heille hyötyä. Huutaminen ja potkuilla uhkaaminen ei auta, se on vaan arkipäivää...

Mustunut aikakäsitys


Käytävästä kuului ulvonta, se kantautui seinien läpi keittiöön asti. Svanski se oli, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta mitä se nyt noin heti työviikon alussa karjui?

Avasin käytävään johtavan oven ja näin Svanskin heiluttavan uhkaavasti paperinivaskaa aivan autonkuljettajan silmien edessä.
”Tiedätkö mikä tämä on?” Karjui Svanski ja heilutti papereita entistä raivokkaammin.
”Se on alkoholin ostolupahakemus” sopersi autonkuljettaja.

Avasin ovea hiukan enemmän, sillä tajusin tästä tulevan jotain hyvin mielenkiintoista.  
”Niin on!” huusi Svanski,
”Ja tiedätkö sinä, miksi minä laitan nyt hirveästi kiinni rahaa alkoholin ostolupakorttiin, tiedätkö? Miksi minua ei enää kaiherra laittaa tuhatta rialia siihen, että saan ostaa alkoholia?? ”
”En tiedä” sopersi auton kuljettaja, joka puristi kädessään kaiken aikaa jotakin, se oli pieni pahvilaatikko.
”Minä menen alkoholikauppaan, sillä minun kortillani, sinä päivänä, kun minä saan antaa sinulle potkut! Sinä siunattuna päivänä, minä käytän tätä ostolupaani ja ostan itselleni pullon Champanajaa! Siksi minä haen tämän kortin nyt, tai ei, tehdäänkin niin, että sinä haet sen kortin minulle. Vai onnistuuko sekään, kun ei tuo printterin musteen ostaminenkaan onnistunut??”

Hahaa nyt päästiin asiaan, siis johtuiko koko tämä kaamea kailotus siitä, että autonkuljettaja oli ostanut väärää mustetta?
Säälin kuljettajaa ja yritin hiukka keventää tätä paatoksellista tilannetta.
”Svanski hei, onko nyt noin kamalaa, jos joku ostaa väärän musteen, voihan sen vaihtaa! ”
Svanski katsoi minuun murhaavasti. Hän kiskoi keuhkot täyteen ilmaa ja sitten se alkoi:
”Ai ostaa väärää mustetta! Näyttäppä Aladin sitä mustekoteloa!”
Autonkuljettaja ojensi kädessään olevan paketin minulle, jonka Svanksi tempaisi itselleen ja karjui: 
”Ei tämä ole väärää mustetta, tämä on oikeaa mustetta ja tietysti se on oikeaa, kun kirjoitin nimen, merkin, mallinumerot, ean-koodin ja pakkauksen värityksen tähän lapulle!”
”No mikä tässä sitten on ongelma?” Yritin yhä rauhoittaa tilannetta.
”No mikä on ongelma? No se on päivämäärä!! Tämä on vanhaa tämä muste!!”
”Herranen aika Svanki, siitäkö sinä täällä kailotat! Kyllä kai sen voi vaihtaa jos on vanhaa! Rauhoitu nyt!”
”Vaihtaa! Kyllä sen voi vaihtaa! Ja mistä me tiedämme, että sen voi vaihtaa?? Aladin vastaa sinä?” Ulvoi Svanski.

Autonkuljettaja sulki suunsa, mutta silmät olivat auki, kuin lautasantennit. Kieltämättä tämä oli Svanskinkin mittakaavassa räikeä raivokohtaus.
Kun Aladin ei vastannut Svanski otti mielellään puheenvuoronsa takaisin: ”Sen voi vaihtaa, tiedämme sen, koska olemme sen jo kerran vaihtaneet!! Eikö niin Aladin??”
”No mikä tässä uudessa on vikana?” Yritin johtaa keskustelua johonkin suuntaan.

Svanski heitteli ilmaan vuoroin mustetta, vuoroin alkoholin ostolupahakemuksia ja karjui: ”Se vika, että hän meni ensin ostamaan musteen, joka oli mennyt vanhaksi lokakuussa 2011. Lähetin hänet vaihtamaan sen uudempaan, niin hän palaa musteen kanssa, joka on vanhentunut helmikuussa 2011!! Ja nyt tuo järjen jättiläinen ei edes tajua, missä on tehnyt virheen!!”

Yritin olla diplomaattinen ja ratkaista tilanteen ennen kuin Svanskilta katkeaisi verisuoni päästä. ”No totta kai hän tajuaa, etkö tajuakin Aladin?”
”En! Hän käski hakea uudemman musteen, minä hain, hän huutaa!”
”Mutta Aladin sinä hait vanhemman! Vertaa lokakuu2011, helmikuu 2011??!!
”Niin helmikuu on ensin!!”
 ”No niin tajusithan sinä.”
”No miksi hän huutaa, kun kerran toin uudemman!”
”Aladin! Ei Helmikuu ole uudempi, kuin lokakuu!”
 Aladin hermostui nyt vuorostaan. ”On!! Helmikuu on ensin, se on silloin uudempi! Ensin tulee helmikuu ja sitten vasta lokakuu, helmikuu on ensin, helmikuu on uusi!!!.

Otin paperin avuksi ja piirsin kaavion klassisesta ajankulusta. 
Selitin rauhallisesti Svanskille: ”Älä huuda, piirrä! Katso sillä lailla hän tajuaa virheensä.”
Mun pedagogialla kerskailu ei kuitenkaan saanut pitkää elinkaarta, kun autonkuljettaja Aladin käänteli ja väänteli piirustuksiani käsissään ylösalas ja ympäri. Lopuksi hän löi paperit takaisin minulle kimittäen: ”Olette molemmat idiootteja!”

Minä en vielä aikonut luovuttaa, otin kynän avukseni selventääkseni kaavioni uudelleen kuljettajalle.
Minä käännän rautalangasta ja kuljettaja katsoo kädet puuskassa pedagogista piirustustani, joka esittää ajankulkua, niin kuin koko muu, tämän ajan maailma, sen käsittää. Mutta Aladin ei luovutanut. Sinnikkäästi hän piti kiinni omasta ajanlaskustaan, jolloin helmikuu on aina tuore ja lokakuu vanhentunut. Oli sitten nyt syyskuu 2012, tai ihan mikä tahansa kuu hyvänsä.
Ja Svanski karjui yhä: ”Helena tuo on turhaa! Ei se tule tajuamaan sitä koskaan!”

Kun olin aikani selittänyt, vääntänyt ja kääntänyt, mutta en ollut saanut Aladinia käännytetyksi gregoriaaniseen kalenteriin, meni minultakin hermo. Revin piirustukseni palasiksi ja karjuin itsepäiselle oppilaalleni: ”Kuinka tyhmä voit olla!”
Aladin ei tästä loukkaantunut vaan haukkui meidät tyhmemmiksi ja kutsui apuunsa rukouksen voimalla Allahia…

Revin alkoholin ostolupapaperit Svanskilta ja löin ne Aladinin käteen ja karjuin: ”Mene hakemaan, mene äkkiä hakemaan tämä!”
Ja Svanski säesti toimintaani: ”Se päivä tulee vielä! Se päivä jolloin minä ostan Champanjaa!”
Olin juuri pakenemassa omalle puolelleni, kun Svanski kuiskasi perääni: ”Helena, mikä oli se hyvä Champanja josta pidät?”
En ymmärtänyt, mitä sillä oli nyt merkitystä, mutta tiuskaisin mennessäni: ”se on Keltainen leski.”
Kuulin kun Svanski huusi rappuun Aladinin perään ivallisella äänellä: ”Keltasta leskeä, sitä ostetaan!”