Mustunut aikakäsitys

Käytävästä kuului ulvonta, se kantautui seinien läpi keittiöön asti. Svanski se oli, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta mitä se nyt noin heti työviikon alussa karjui?

Avasin käytävään johtavan oven ja näin Svanskin heiluttavan uhkaavasti paperinivaskaa aivan autonkuljettajan silmien edessä.

”Tiedätkö mikä tämä on?” Karjui Svanski ja heilutti papereita entistä raivokkaammin.

”Se on alkoholin ostolupahakemus” sopersi autonkuljettaja.

Avasin ovea hiukan enemmän, sillä tajusin tästä tulevan jotain hyvin mielenkiintoista.  

”Niin on!” huusi Svanski,

”Ja tiedätkö sinä, miksi minä laitan nyt hirveästi kiinni rahaa alkoholin ostolupakorttiin, tiedätkö? Miksi minua ei enää kaiherra laittaa tuhatta rialia siihen, että saan ostaa alkoholia?? ”

”En tiedä” sopersi auton kuljettaja, joka puristi kädessään kaiken aikaa jotakin, se oli pieni pahvilaatikko.

”Minä menen alkoholikauppaan, sillä minun kortillani, sinä päivänä, kun minä saan antaa sinulle potkut! Sinä siunattuna päivänä, minä käytän tätä ostolupaani ja ostan itselleni pullon Champanajaa! Siksi minä haen tämän kortin nyt, tai ei, tehdäänkin niin, että sinä haet sen kortin minulle. Vai onnistuuko sekään, kun ei tuo printterin musteen ostaminenkaan onnistunut??”

Hahaa nyt päästiin asiaan, siis johtuiko koko tämä kaamea kailotus siitä, että autonkuljettaja oli ostanut väärää mustetta?

Säälin kuljettajaa ja yritin hiukka keventää tätä paatoksellista tilannetta.

”Svanski hei, onko nyt noin kamalaa, jos joku ostaa väärän musteen, voihan sen vaihtaa! ”

Svanski katsoi minuun murhaavasti. Hän kiskoi keuhkot täyteen ilmaa ja sitten se alkoi:

”Ai ostaa väärää mustetta! Näyttäppä Aladin sitä mustekoteloa!”

Autonkuljettaja ojensi kädessään olevan paketin minulle, jonka Svanksi tempaisi itselleen ja karjui: 

”Ei tämä ole väärää mustetta, tämä on oikeaa mustetta ja tietysti se on oikeaa, kun kirjoitin nimen, merkin, mallinumerot, ean-koodin ja pakkauksen värityksen tähän lapulle!”

”No mikä tässä sitten on ongelma?” Yritin yhä rauhoittaa tilannetta.

”No mikä on ongelma? No se on päivämäärä!! Tämä on vanhaa tämä muste!!”

”Herranen aika Svanki, siitäkö sinä täällä kailotat! Kyllä kai sen voi vaihtaa jos on vanhaa! Rauhoitu nyt!”

”Vaihtaa! Kyllä sen voi vaihtaa! Ja mistä me tiedämme, että sen voi vaihtaa?? Aladin vastaa sinä?” Ulvoi Svanski.

Autonkuljettaja sulki suunsa, mutta silmät olivat auki, kuin lautasantennit. Kieltämättä tämä oli Svanskinkin mittakaavassa räikeä raivokohtaus.

Kun Aladin ei vastannut Svanski otti mielellään puheenvuoronsa takaisin: ”Sen voi vaihtaa, tiedämme sen, koska olemme sen jo kerran vaihtaneet!! Eikö niin Aladin??”

”No mikä tässä uudessa on vikana?” Yritin johtaa keskustelua johonkin suuntaan.

Svanski heitteli ilmaan vuoroin mustetta, vuoroin alkoholin ostolupahakemuksia ja karjui: ”Se vika, että hän meni ensin ostamaan musteen, joka oli mennyt vanhaksi lokakuussa 2011. Lähetin hänet vaihtamaan sen uudempaan, niin hän palaa musteen kanssa, joka on vanhentunut helmikuussa 2011!! Ja nyt tuo järjen jättiläinen ei edes tajua, missä on tehnyt virheen!!”

Yritin olla diplomaattinen ja ratkaista tilanteen ennen kuin Svanskilta katkeaisi verisuoni päästä. ”No totta kai hän tajuaa, etkö tajuakin Aladin?”

”En! Hän käski hakea uudemman musteen, minä hain, hän huutaa!”

”Mutta Aladin sinä hait vanhemman! Vertaa lokakuu2011, helmikuu 2011??!!

”Niin helmikuu on ensin!!”

 ”No niin tajusithan sinä.”

”No miksi hän huutaa, kun kerran toin uudemman!”

”Aladin! Ei Helmikuu ole uudempi, kuin lokakuu!”

 Aladin hermostui nyt vuorostaan. ”On!! Helmikuu on ensin, se on silloin uudempi! Ensin tulee helmikuu ja sitten vasta lokakuu, helmikuu on ensin, helmikuu on uusi!!!.

Otin paperin avuksi ja piirsin kaavion klassisesta ajankulusta. 

Selitin rauhallisesti Svanskille: ”Älä huuda, piirrä! Katso sillä lailla hän tajuaa virheensä.”

Mun pedagogialla kerskailu ei kuitenkaan saanut pitkää elinkaarta, kun autonkuljettaja Aladin käänteli ja väänteli piirustuksiani käsissään ylösalas ja ympäri. Lopuksi hän löi paperit takaisin minulle kimittäen: ”Olette molemmat idiootteja!”

Minä en vielä aikonut luovuttaa, otin kynän avukseni selventääkseni kaavioni uudelleen kuljettajalle.

Minä käännän rautalangasta ja kuljettaja katsoo kädet puuskassa pedagogista piirustustani, joka esittää ajankulkua, niin kuin koko muu, tämän ajan maailma, sen käsittää. Mutta Aladin ei luovutanut. Sinnikkäästi hän piti kiinni omasta ajanlaskustaan, jolloin helmikuu on aina tuore ja lokakuu vanhentunut. Oli sitten nyt syyskuu 2012, tai ihan mikä tahansa kuu hyvänsä.

Ja Svanski karjui yhä: ”Helena tuo on turhaa! Ei se tule tajuamaan sitä koskaan!”

Kun olin aikani selittänyt, vääntänyt ja kääntänyt, mutta en ollut saanut Aladinia käännytetyksi gregoriaaniseen kalenteriin, meni minultakin hermo. Revin piirustukseni palasiksi ja karjuin itsepäiselle oppilaalleni: ”Kuinka tyhmä voit olla!”

Aladin ei tästä loukkaantunut vaan haukkui meidät tyhmemmiksi ja kutsui apuunsa rukouksen voimalla Allahia…

Revin alkoholin ostolupapaperit Svanskilta ja löin ne Aladinin käteen ja karjuin: ”Mene hakemaan, mene äkkiä hakemaan tämä!”

Ja Svanski säesti toimintaani: ”Se päivä tulee vielä! Se päivä jolloin minä ostan Champanjaa!”

Olin juuri pakenemassa omalle puolelleni, kun Svanski kuiskasi perääni: ”Helena, mikä oli se hyvä Champanja josta pidät?”

En ymmärtänyt, mitä sillä oli nyt merkitystä, mutta tiuskaisin mennessäni: ”se on Keltainen leski.”

Kuulin kun Svanski huusi rappuun Aladinin perään ivallisella äänellä: ”Keltasta leskeä, sitä ostetaan!”