keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Minuuttia vaille myöhässä


Nukuin tänään pommiin kaksi tuntia!
Istuin syvästä unesta pöllämystyneenä keskellä parisänkyä.
Svanski oli lähtenyt jo aikaa sitten, eikä ollut vaivautunut herättämään.
Siinä selvittäessäni päätäni jostain unen ja valveen rajamailta takaisin heränneiden keskuuteen, minut valtasi selittämätön raivo.

Ensin luulin raivon suuntautuvan Svanskiin ja hänen itsekkyyteensä. Kuinka joku voi vaan herätä itse, mutta ei herättää minua!
Hetken sihistyäni ymmärsin kuitenkin raivon kumpuavan jostain ihan toisesta syystä.
Olin tarpeeton yksilö.
Siinä minä olin juuri nukkunut kaksi tuntia pommiin ja maailma rullasi silti radallaan, ilman häiriötä, rauhallisesti eteenpäin. Katolla vesipumppu surisi matalaa hurinaansa. Seinällä vinkui ilmastointilaite, aivan kuin eilenkin, ja puhelin lojui yöpöydällä, mykkänä, vaan ei mykistettynä. Tajusin, että en edes tiennyt, kuinka sen olisi saanut äänettömälle, ei ollut tullut vielä vuoteen tarvetta siihen.

Edellisessä elämässäni kahden tunnin myöhästyminen aamustartista, olisi ollut maailmanloppu. Puhelin olisi raikunut taukoamatta ja selittelyjä olisi vaatinut yksi, jos toinenkin henkilö.
Siinä miettiessäni entisen ja tämän päivän eroa, minut valtasi ikävä noihin adrenaliinin valtaamiin aamuihin, jolloin kiidin pitkin lumisia katuja töihin, minuutti aikataululla.
Kaipasin sitä tunnetta, kun syöksyin työpaikan ovesta sisään minuuttia vaille ja näin helpotuksen huokauksen kollegan kasvoilla: ”Mä jo luulin että et tule!”
Siinä meinaan juoksi varsin tarpeellinen yksilö.
 
Halusin tuon tunteen takaisin, ponkaisin ylös sängystä, sinkoilin hetken sinne tänne ja lopuksi päädyin varaamaan ajan manikyyrin kahden tunnin päähän.
Laahustin aamukahville ja muistin, että eilisen illan tv-dekkari oli jäänyt puoleen väliin. Löhösin sohvalla kahvini kanssa reilun tunnin, kunnes tajusin, että edellisen illan tiskit olivat tiskaamatta. Tiskit olisi hyvä suorittaa ennen manikyyriin menoa.
Menin suihkuun. Väänsin märän tukan ponnarille ja päädyin tiskaamaan. Tiskiä oli valtavat määräät. Eilen olin taas saanut jonkun kokkausinspiraation, ja nyt minulla oli aikaa, vain viisitoista minuuttia, selvitä sen aikaan saamasta tiskivuoresta.
Kun viimeinen kuppi oli tiskattu, oli kello puoli yksi, alkoi olla kiire manikyyriin. Ryysin makuuhuoneeseen vaihtaman vaatteita, jotka olivat kastuneet raivokkaassa tiskausseremoniassa. Tukka oli kuivunut pystyyn kuin järki. Meni kymmenen minuuttia, että sain itseni edustuskuntoon.

Kello oli viisitoista vaille, kun vihdoin hölkkäsin rappuja alas kohti autoa. Svanski jyräsi eteeni rapuissa: ”Minne menet? meille tulee se jääkaapin korjaaja ja putkimies kahdelta, sanoin siitä eilen! Sinun pitää vahtia niitä, minä en ehdi!”
Hihkaisin Svanskille, että olisin varmana takaisin tunnin päästä, vaikka tiesin sen olevan täysi vale, minulla menisi hyvässäkin tapauksessa ainakin tunti ja vartti. Mutta vartinhan voi pyöristää lähimpään tuntiin oman edun mukaisesti, se on aina ollut hyvä periaate. Halusin niin olla se avainhenkilö, se jota kaikki odottavat.

Kaahasin kauneushoitolan pihaan kellon ollessa minuuttia vaille. Pienen parkkeeraus poliittisen ongelman vuoksi, saavuin salonkiin kuitenkin vasta 13:02.
Esitin olevani pahoillani, koska olin myöhässä, vaikka sisälläni tunsin riemua, jonkun täytyi odottaa minua, sitä mahtoi ärsyttää kun tulin niin myöhään. Tästä alkaisi koko iltapäivän sotkeva dominoteoria ja kaikki olisi pilalla, koska minä nukuin pommiin.
Olin juuri saamassa elämäniloni takaisin, kun vastaanottovirkailija kehotti minua istumaan: ”Olette niin ajoissa, odottakaa hetki!”
Lysähdin sohvalle ja samalla takaisin tarpeettomien yksilöiden surkeaan kategoriaan. Kuinka olin unohtanut, että ei arabimaassa minuutti jos toinenkaan, ollut mitään myöhästymistä. Minun tulisi olla tunteja, ehkä jopa päiviä myöhässä, ennen kuin sillä olisi merkitystä, jos vielä silloinkaan.

Masennuin siinä määrin, että otin kuvioidun manikyyrin timanttikoristuksilla ja sen valmistumiseen, erikois-super-pedikyyrin kanssa, meni kaksi tuntia.
Timanttiset varpaankynnet säihkyivät auringossa, kun tallustelin salongista autolle. Mietin mielessäni, kuinka rentouttavaa on lojua kauneussalongissa kaksi kokonaista tuntia.
Kaksi kokonaista tuntia! Putkimies! Juoksin vauhdilla autooni ja painoin kaasua, tunsin adrenaliinin nousevan veressäni, putkimies on odottanut minua tunnin! Svanski saisi raivarin jos ikinä kuulisi tästä.

Putkimies siirteli tavaroitaan autonsa avolavalla, kun kaahasin paikalle. Olin oikeasti pahoillani, mies oli odottanut minua tunnin paahtavassa auringossa.
Huikkasin miehelle: ”Anteeksi olen myöhässä, mutta kun manikyyrissä oli ruuhkaa!”
Hirveä vale! Olin ollut ainoa asiakas, mutta en minä näin törkeästi halunnut toisia kohdella.
Mies hymyili ja sanoi: ”Minä tulin juuri, missä se vuotava vessa on?”

Olisin halunnut hakata päätäni portin pylvääseen, miten edes saatoin kuvitella, että putkimies olisi tullut ajoissa ja odottanut minua tunnin. Tässä maassa ei minuutteja lasketa. Ei se, että nukun kaksi tuntia pommiin, tuhlaan roimasti aikaa aamukahviin ja timanttikoristemanikyyriin, saa putkimiestä odottamaan minua.

Ainoa hyvä asia tässä myöhästymismielenosoituksessani, jota kukaan ei edes huomannut, oli se, että kerrankin en tuhlannut päivääni putkimiehen odotteluun.
Ja näin ollen, kerrankin meillä korjattiin jotakin, ilman että menetin hermojani.
Alan ehkä sittenkin olemaan kulttuuriin sopeutunut yksilö.
Enkä voi olla täysin turha sellainen, kun tällä lailla vaan, voin samanaikaisesti laiskotella sekä hoitaa kotia että kauneutta. Ja kerrankin tässä elämässä, pysyä vielä kaiken huipuksi, aikataulussa!  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentoi, kerro omia kokemuksiasi aiheesta, Ihmettele elämää muuten vaan tai tee kinkkisiä lisäkysymyksiä. Vapaa laatikko tässä siihen. Itäeurooppalaista mallia oleva sensuuri tässä päällä, joten eka luen nää itte ja vasta sitten julkasen... jos julkasen :)Mielellään kuulisin palautetta..pliis diplomaattisesti kuitenkin