perjantai 14. kesäkuuta 2013

Kylpyhuonelaulantaa ja muita yhteisiä tekijöitä

Eräs tuttavani monen avioliittovuoden jälkeen sanoi, että tärkeintä hyvässä avioliitossa on se, että pariskunnilla on jotakin yhteistä.
Selitin tätä Svanskille pari iltaa sitten ja mies ajautui paniikkiin.
Hän tuli siihen tulokseen, että koska minua ei pörssikurssit paljon kiinnostaneet ja hän ei ymmärtänyt juurikaan marsipaanitaiteesta, meillä ei ollut mitään yhteistä.

Paniikinomainen mies kaivoi taskulaskimen esille ja rupesi vääntämään yhtälöä siitä, kuinka hukkaan heitettyä rahaa meidän hääkulut olivat olleet, jos suhteemme nyt romahtaisi. Ja näin olimme luoneet kriisinpilvet yhteiselämämme taivaalle, vajaassa minuutissa.

Kun Svanskin hukkarahalaskelmat olivat edenneet Malevin konkurssiin ja niihin oli lisätty kaikki onnistuneet, mutta eron tullen, turhat kesälomamatkat. Oli miesparan syke taivaissa ja hengitystiet tukossa.
Yritin selittää, että eihän eletty elämä ole koskaan turhaa ja mukavia muistoja on albumitolkulla kyseisiltä retkiltä, mutta se ei Svanskia lohduttanut.

Ennen kuin älysinkään, oli minut pakotettu lukemaan sijoituskirjaa idiooteille, jotta ymmärtäisin yhteisen tulevan harrastuksemme kulmakivet.
Selailin kirjaa ja siinä vaiheessa, kun Svanskin keltaisella merkkikynällä alleviivaamat lauseet alkoivat tanssia silmissäni, päätin että nyt saa riittää. Huusin, että kyllä meillä on yhteisiä harrastuksia, kuten esimerkiksi… epäröin hetken ja sitten keksin kylpyhuoneessa laulaminen! Svanski epäili vahvasti, että rallilaulanta kylpyhuoneessa ei tulisi pelastamaan, meidän tuhoon tuomittua avioliittoa ja hänen siihen laittamiaan hukkasijoituksia. 

Svanski lösähti sohvalle ja huokaisi: ”Meillä ei ole mitään  yhteistä, koska tulemme eri kulttuureista!” En tiedä mitään suomalaisesta kulttuurista!?
Silloin sain idean!

Eilen meillä oli myöhäisillan csardashetki, kuuntelimme olohuoneen lattialla maaten Svanskin valitsemia, maansa tunnetuimpia, klassisen ja vähemmän klassisenmusiikin teoksia. Näin syöksyimme Svanskin kulttuuriperimään muusikin voimin.

Tänä aamuna heräsin ja tajusin, että mikä sen parempi hetki suomi-musiikki-kulttuuri-tietopläjäykselle, kuin stressitön perjantaiaamu.
Youtube raikasi, kun esittelin Svanskille suomi musiikin klassikoita. Kappaleiden päällä kulki tietysti live-kommenttiraita, jossa minä, tulkkasin laulun sanoja ja syvempää tarkoitusta englanniksi ja kerroin kaiken triviaalitiedon kyseisistä kappaleista ja niiden esittäjistä tai muusta, aiheeseen edes jollain aasinsillalla liittyvästä sivuseikasta.

Irwin Goodmanin st. Pauli ja Reeperbahn oli juuri loppumassa ja aloittelimme Junnu Vainio-potpuria, kun vielä selitin Svanskille kummankin artistin traagiset kuolemiset viinaan.  Josta aasinsillalla, Junnu Vainion kotkan pojan siivin, suoraan salakuljettaja Laitisen paatille ja sieltä iloiseen viipuriin.
”Tiesitkö muuten Svanski, että isäni setä oli viinatrokari?”
Svanski huokasi sohvalta: ”no niinpä tietenkin oli…”
”Hänhän sitten myöhemmin nai tämän Ahlströmmin perijättären ja sitten katosi… mitä lie sille sitten kävi…”

Svanski kuunteli hajamielisesti sukuni traagista tuhlaajapoikatarinaa. Esitti kuitenkin välikysymyksiä. ”Hänkö sitten oli sieltä viipurista? Vai miksi kuuntelemme tätä viipuri-humppaa?”
”Ei tämä ole humppa! Tämä on traaginen kertomus ikuisesta Viipurista, joka on vähän kuin suomen kadonnut Atlantis, uponnut kaupunki!”

Svanski kärsi suomihumpan sävelistä sohvalla ja kiukutteli, että en nyt voi tosissani väittää, että olen kotoisin Atlantiksesta, uponneesta kaupungista.
No enhän minä sellaista väittänytkään, vaan yritin kertoa Viipurin legendaa, tuo ilon ja naurun kaupunki, jossa kaikki hilpeät karjalaiset elelivät.

Svanskin mielestä suomimusiikki katsaukseni oli koottu väärin perustein ja hyvin itselleni edullisesta näkökulmasta. On kuulemma hyvin erikoista, että suomen ”klassisimmat” teokset musiikin saralla, tukevat vahvasti legendaarisen sukuhistoriani vaiheita.

Svanski nauroi: ”Kuule Helena! On meillä yhteistä, minunkin maassa on tuollainen Viipuri. Sen nimi on Transylvania, mutta me tajuttiin jättää Transylvanian iloiset veikot sinne, kun alue luovutettiin osaksi toista maata.”
Minuakin nauratti: "Ollaan me outo pariskunta! Sinä olet Transylvaniasta ja minä Atlantiksesta!"

Svanski jäi pohtimaan sitä kauhukuvaa, että joskus on oikeasti ollut kaupunki, jonka väestö on pääasiallisesti ollut minulle sukua tai muuten samanhenkisiä. 
Ja minä jäin pohtimaan Svanskin Transylvanian juuria ja mietin, onko mahdollisesti, jopa Draculan verta tuossa siipassani?!?

Ehkä sitten kumminkin, parisuhteestamme löytyy se yhteinen tekijä…

1 kommentti:

  1. no eikö se yhdistä että toinen tekee kakkuja ja toinen syö niitä??

    VastaaPoista

Kommentoi, kerro omia kokemuksiasi aiheesta, Ihmettele elämää muuten vaan tai tee kinkkisiä lisäkysymyksiä. Vapaa laatikko tässä siihen. Itäeurooppalaista mallia oleva sensuuri tässä päällä, joten eka luen nää itte ja vasta sitten julkasen... jos julkasen :)Mielellään kuulisin palautetta..pliis diplomaattisesti kuitenkin