Kylpyhuonelaulantaa ja muita yhteisiä tekijöitä
Eräs tuttavani monen avioliittovuoden jälkeen sanoi, että
tärkeintä hyvässä avioliitossa on se, että pariskunnilla on jotakin yhteistä.
Selitin tätä Svanskille pari iltaa sitten ja mies ajautui
paniikkiin.
Hän tuli siihen tulokseen, että koska minua ei pörssikurssit
paljon kiinnostaneet ja hän ei ymmärtänyt juurikaan marsipaanitaiteesta, meillä
ei ollut mitään yhteistä.
Paniikinomainen mies kaivoi taskulaskimen esille ja rupesi
vääntämään yhtälöä siitä, kuinka hukkaan heitettyä rahaa meidän hääkulut olivat
olleet, jos suhteemme nyt romahtaisi. Ja näin olimme luoneet kriisinpilvet
yhteiselämämme taivaalle, vajaassa minuutissa.
Kun Svanskin hukkarahalaskelmat olivat edenneet Malevin
konkurssiin ja niihin oli lisätty kaikki onnistuneet, mutta eron tullen, turhat
kesälomamatkat. Oli miesparan syke taivaissa ja hengitystiet tukossa.
Yritin selittää, että eihän eletty elämä ole koskaan turhaa
ja mukavia muistoja on albumitolkulla kyseisiltä retkiltä, mutta se ei Svanskia
lohduttanut.
Ennen kuin älysinkään, oli minut pakotettu lukemaan sijoituskirjaa
idiooteille, jotta ymmärtäisin yhteisen tulevan harrastuksemme kulmakivet.
Selailin kirjaa ja siinä vaiheessa, kun Svanskin keltaisella
merkkikynällä alleviivaamat lauseet alkoivat tanssia silmissäni, päätin että
nyt saa riittää. Huusin, että kyllä meillä on yhteisiä harrastuksia, kuten
esimerkiksi… epäröin hetken ja sitten keksin kylpyhuoneessa laulaminen! Svanski
epäili vahvasti, että rallilaulanta kylpyhuoneessa ei tulisi pelastamaan, meidän tuhoon
tuomittua avioliittoa ja hänen siihen laittamiaan hukkasijoituksia.
Svanski lösähti sohvalle ja huokaisi: ”Meillä ei ole mitään yhteistä, koska tulemme eri kulttuureista!”
En tiedä mitään suomalaisesta kulttuurista!?
Silloin sain idean!
Eilen meillä oli myöhäisillan csardashetki, kuuntelimme
olohuoneen lattialla maaten Svanskin valitsemia, maansa tunnetuimpia, klassisen
ja vähemmän klassisenmusiikin teoksia. Näin syöksyimme Svanskin kulttuuriperimään
muusikin voimin.
Tänä aamuna heräsin ja tajusin, että mikä sen parempi hetki
suomi-musiikki-kulttuuri-tietopläjäykselle, kuin stressitön perjantaiaamu.
Youtube raikasi, kun esittelin Svanskille suomi musiikin
klassikoita. Kappaleiden päällä kulki tietysti live-kommenttiraita, jossa minä,
tulkkasin laulun sanoja ja syvempää tarkoitusta englanniksi ja kerroin kaiken
triviaalitiedon kyseisistä kappaleista ja niiden esittäjistä tai muusta,
aiheeseen edes jollain aasinsillalla liittyvästä sivuseikasta.
Irwin Goodmanin st. Pauli ja Reeperbahn oli juuri loppumassa
ja aloittelimme Junnu Vainio-potpuria, kun vielä selitin Svanskille kummankin
artistin traagiset kuolemiset viinaan. Josta
aasinsillalla, Junnu Vainion kotkan pojan siivin, suoraan salakuljettaja Laitisen
paatille ja sieltä iloiseen viipuriin.
”Tiesitkö muuten Svanski, että isäni setä oli viinatrokari?”
Svanski huokasi sohvalta: ”no niinpä tietenkin oli…”
”Hänhän sitten myöhemmin nai tämän Ahlströmmin perijättären ja
sitten katosi… mitä lie sille sitten kävi…”
Svanski kuunteli hajamielisesti sukuni traagista tuhlaajapoikatarinaa.
Esitti kuitenkin välikysymyksiä. ”Hänkö sitten oli sieltä viipurista? Vai miksi
kuuntelemme tätä viipuri-humppaa?”
”Ei tämä ole humppa! Tämä on traaginen kertomus ikuisesta
Viipurista, joka on vähän kuin suomen kadonnut Atlantis, uponnut kaupunki!”
Svanski kärsi suomihumpan sävelistä sohvalla ja kiukutteli,
että en nyt voi tosissani väittää, että olen kotoisin Atlantiksesta, uponneesta
kaupungista.
No enhän minä sellaista väittänytkään, vaan yritin kertoa
Viipurin legendaa, tuo ilon ja naurun kaupunki, jossa kaikki hilpeät
karjalaiset elelivät.
Svanskin mielestä suomimusiikki katsaukseni oli koottu
väärin perustein ja hyvin itselleni edullisesta näkökulmasta. On kuulemma hyvin
erikoista, että suomen ”klassisimmat” teokset musiikin saralla, tukevat
vahvasti legendaarisen sukuhistoriani vaiheita.
Svanski nauroi: ”Kuule Helena! On meillä yhteistä, minunkin
maassa on tuollainen Viipuri. Sen nimi on Transylvania, mutta me tajuttiin
jättää Transylvanian iloiset veikot sinne, kun alue luovutettiin osaksi toista
maata.”
Minuakin nauratti: "Ollaan me outo pariskunta! Sinä olet Transylvaniasta
ja minä Atlantiksesta!"
Svanski jäi pohtimaan sitä kauhukuvaa, että joskus on
oikeasti ollut kaupunki, jonka väestö on pääasiallisesti ollut minulle sukua tai
muuten samanhenkisiä.
Ja minä jäin pohtimaan Svanskin Transylvanian juuria ja
mietin, onko mahdollisesti, jopa Draculan verta tuossa siipassani?!?
Ehkä sitten kumminkin, parisuhteestamme löytyy se yhteinen
tekijä…
no eikö se yhdistä että toinen tekee kakkuja ja toinen syö niitä??
VastaaPoista