Pimeää todellisuutta

Eilen illalla, Svanski istui koneella. Minä makasin uudessa aamutakissani, joka on valkoinen, pehmeä ja pörreä, sohvalla, ja olin juuri aloittanut perehtymisen kesän aikana katsomatta jääneisiin englantilaisiin maalaisidyllimurhiin.

Kaikki oli idyllistä, olimme takaisin omassa kodissamme, kahdestaan, kaikki oli täydellisen rattoisaa, kunnes... Pam!

Hirveä jysähdys kaikui pimeissä huoneissa. Sähköt olivat menneet poikki.

Svanskin huuto kaikui kerralla hiljentyneessä talossa: ”Helenaaa mitä tapahtui!!”

Katsoin pelokkaasti kaukosäädintä ja sormeani, joka oli juuri lisännyt volyymiä. Ei, ei pieni lisäys äänentoistoon voi jysäyttää koko taloa pimeäksi! Syy ei siis ollut minussa.

Silmänräpäyksessä tekninen arki-ilta oli muuttunut henkeväksi keskusteluksi kynttilän valossa. Pelastimme yhdessä, siinä kotisohvalla, maailmaa.

Kun huomasin parantavani maailmaa jo niin tehokkaasti, että yritin korjata Svanskin edellisen ihmissuhteen, jonka kariutuminen minun kannaltani oli lottovoitto. Päätin että maailma sai siltä illalta jäädä juuri niin pahaksi, kuin se olikin, ja painuin nukkumaan.

Tänä aamuna tulivat valot ja maailmantuska takaisin. Tätä ei yhtään helpottanut netissä käydyt keskustelut, maailman kärsivistä lapsista. Raiskattuja, murhattuja, sorrettuja lapsia vilisi tänä aamuna, joka keskustelussa.

Halusin paeta aiheita ja lensinkin ajatuksissani kesään. Siihen sadepäivään, kun yritin saada serkkuni 1800-luvun mallista puu-uunia syttymään. Samalla pidellen serkun yksivuotiasta, henkseleistä, jotta hän ei pesisi enempää pyykkipoikia likavesiämpärissä. Toisella kädellä toppuutellessani samaisen serkun kolmevuotiasta, suuremmilta avustusprojekteilta, kyseisessä sytytystyössä.

Uuni savusi, mutta ei syttynyt ja perunoidenkeitto tuntui kaukaiselta unelmalta. Ja juuri kun luulin, että ei enää huonommin voinut sujua, niin kolmevuotias täräytti: ”miksi Helna-täti edes yrität, kun ei se onnistu!?”

Ärsyttävää, kun pikkuihmiset on niin usein oikeassa. Miksi yrittää jotain mahdotonta, kun ei siinä onnistu? Miksi ei sen sijaan tee jotain vähemmän mahdotonta ja onnistu?

Tein kylmän makaronisalaatin tuona sateisena kesäpäivänä.

Tänään laitan yllätyskortin sukulaislapselle, suunnittelen naapurintytön synttärikakun, muistelen kuinka lauloimme täyttä kurkkua kesällä autoillessa hauskoja lauluja serkun kolmevuotiaan kanssa.

En voi pelastaa kaikkia maailman lapsia, tai tehdä heille maailmaa paremmaksi.

Mutta miksi en yrittäisi tuoda niille lapsille, jotka ovat, tai sivuavat minun elämääni, mukavia hetkiä. Luoda sellaisia muistoja, jotka kantavat heitä, kun on vaikeaa.

Ihmiselämä on mutkikas ja ennalta arvaamaton. Ei voi tietää, mitä tapahtuu, mutta ehkä joskus vuosien päästä, kun sukulaislapsella on huonopäivä ja koko elämä tuntuu sortuvan, yhtäkkiä hänen päässään alkaa soida minun opettama hassu laulu tai tarina, jostain kaukaa lapsuudesta, joka selittämättömällä tavalla piristää ja antaa lohtua. Ehkä hän piristyy ja piristää myös jotain toista?!

En tiedä käykö näin, mutta ainakin minun elämän synkissä mutkissa, on kätensä ojentanut pieni puolirikollinen pesukarhu, joka on vienyt pimeästä mutkasta takaisin päätielle.