Kahdeksastoista luukku Paraatipaikat kortilla

Poliisi voimien porchet

Tänään on Qatarissa kansallisuuspäivä. Tiesin, että jossain vaiheessa kaupungilla menisi paraati ja ehdotin äidilleni, että menisimme katsomaan sitä. Svanski kieltäytyi heti paraateista, mutta selvitti että ohjelma alkoi aamulla kello kahdeksan. Siispä kukonlaulun aikaan pystyyn ja ei kun paraatiin.

Mikään hälytyskelloni ei soinut niistä vaaratilanteista, joita yleensä tulee kun lähden äititni kanssa johonkin tapahtumaan. Luotin siihen, että olin matkanjohtaja ja tiesin mihin olimme menossa ja kuinka. No virhe, mikä virhe, jos on äiti matkassa niin matka mutkiintuu hyvin äkkiä, se nyt vaan on jokin tieteellinen fakta ja muuttumaton ikilauseke.

En mennyt vielä paniikkiin ensimmäisessä liikenneympyrässä, jossa oli henkilötietotarkastus. Äiti heilutti passiaan ikkunan läpi poliisille niin innokkaasti että meitä ei pysäytetty.Toinen liikenne ympyrä, jossa kulku oli estetty, hiukan jo ärsytti. Kun kolmannestakaan liikenne ympyrästä ei päässyt oikeaan suuntaan, otin täysin uuden kurssin ja päätin kiertää koko juhla-alueen ja viedä auton parkkiin se toiselle puolelle. Tunsin itseni ovelimmasta ovelimmaksi, kun kaarsin sivutielle ja ohitin ruuhkaiset automassat ja sujautin autoni parkkiin filippiinibasaarin sydämeen. Siitä oli vain parin minuutin matka paraatipaikalle. Siis olisi jos saisi liikkua. Mitä en nähnyt oli se, että kulman takana vaani tuhannen pakistanilaisen ja intialaisen työmiehen lauma. He myös halusivat katsomaan paraatia. Merkit olivat luettavissa kun rykelmittäin miehiä rupesi kävelemään meitä vastaa ja yritimme puikkelehtia vastavirtaan massan läpi.

Sitten käännyimme kulmasta ja olimme pulassa. Tuhansia työmiehiä ympärillä, joka puolella, kaikkialla. Emme päässeet eteen emmekä taakse. Olin juuri tarttunut äitiä kädestä, ja aijoin aloittaa hurjan ryysinnän läpi massan, kun koko massa lähti liikkeelle hirveällä voimalla.  Olo oli kuin intialaisen rock festarin lavanreunalla. Ihmisten paine oli kamala ja ne vain jyräsivät yli kuin hullut aivottomat lehmät. Ensin menin paniikkiin ja kiskoin hihittelevää äitiäni hihanpuolesta massan mukana johonkin suuntaan. Sitten yhtäkkiä olin täynnä pyhää vihaa, minua ei työmiehet jyrää, olen arabimaassa, olen korkeampaa ”kastia” Olen madam Helena!! Viha tuuppivaa massaa vastaan virtasi suonissani. Karjaisin kovalla rintaäänellä, että ”Anteeksi ja tietä” ja lähdin jyräämään massasta ulos sivusuunnassa, raahaten hihittelevää äitiäni käsipuolessa. Miehet rupesivat väistämään niin paljon kuin se siinä hetkessä oli fyysisesti mahdollista, mutta tarpeeksi että pääsimme jyräämään kohti vapaampia vesiä. Mikäli kulkuamme joku yritti estää, se sai osaksi suomalaista raivoa ja ilkeän tuijotuksen sihrusilmistäni, saatoin jopa yhdelle miehelle sihistä kuin vihainen kissa.

 Hetken panssarivaunuimitaation jälkeen putkahdimme yhtäkkiä ulos massasta ja olimme vapaat, silloin paikallinen poliisi bongasi meidät. Poliisi oli hätyyttämässä tätä mieslaumaa pois paraatista, koska se oli sallittua hupia vain perheellisille. Apuna poliisilla oli rynnäkkö suojat ja pamput. Kun poliisi näki yhtäkkiä tästä joukosta putkahtavan kaksi eurooppalaista naista hiukan paniikin omaisessa tilassa, hän huitaisi vihaisesti kädellään, äkkiä tälle puolelle, mitä ihmettä te tuolla teitte? Ilmoitin, että olimme vaan äitylin kanssa  menossa paraatiin. Meidät ohjattiin hyvin äkkiä seuraamaan, intialaisten perheellisten työmiesten letkaa. Poliisi kyllä katsoi meitä niin että ei oikein tiennyt kuuluimmeko me sinnekään.

Siellä me lompsittiin iloisesti kohti paraatia kunnes edessä oli taas poliisi väijytys. Tie oli poikki ja lähemmäs paraatia, ei tätä kansan joukkoa päästetty. Heidän tulisi katsella kulkuetta kolmensadan metrin päästä tietyömaan takaa.

Minä ja äiti olimme hiukan vielä pöllämystyneitä edellisestä höykytyksestä joten jäimme sivuun seuraamaan tilannetta. Satojen ihmisten massaa piteli paikallaan neljä poliisia, joista yksi ärjyi kuin hullu jos otti askeleenkaan lähemmäs paraatia. Tunnelmat olivat kuin Titanicin kolmannen luokan matkustajilla. Päämäärä oli jo niin lähellä, mutta kuitenkin kaukana. Meidät erotti paraatista vain rynnäkkö aita, neljä poliisia ja kolmesataa metriä ranta katua. Seurailimme hetken tilannetta, miettien auttaisiko meidän läpipääsyyn pari diplomaattista puhetta vai oliko kohtalomme sinetöity. Silloin se tapahtui. Eräs intialaistentyömiesten perheiden joukkoon eksynyt amerikkalainen perheenisä suivaantui. Hän oli salaman nopeudella saanut satapäisen perhe armeijan puolelleen ja niin intiaani perheet amerikkalaisen johtajansa voimin yht äkkiä jyräsivät poliisit ja rynnivät kohti paraatia. Sellaisella voimalla mentiin, että voin sanoa, siinä oli joukko, joka oli päättänyt nähdä paraatin. Äiti ja minä syöksyimme salamana takavasemmalle, meillä ei ollut aikomustakaan joutua uuteen väijytykseen. Kun massa oli vyörynyt ja poliisi kukistettu ja kukaan ei tuntunut kuolleen välikohtauksessa, kipitimme hännän päänä viimeisinä paraatipuolelle. Olimme saavuttaneet paraatin vihdoin.

Kun kerroimme sankaritarinaamme kotona, laittoi Svanski meidät arestiin ja haukkui minut pataluhaksi, kun olin hänen anoppinsa sellaiseen vaaranpaikkaan vienyt. Kuulemma ei kukaan tervejärkinen yritä kansallispäivän paraatiin työväenkorttelista, jos olisi oikeutettu istumaan vip-katsomossa. Turha oli selittää, että emme olisi kiikarillakaan nähneet koko vip-katsomoa ja meidän kulku sinne estettiin jo ensimmäisessä liikenneympyrässä. Turhaa, turhaa olivat minun selittelyni! Svanskin anoppia oli järkytetty ja se on minun syy. Anoppi ottaa nyt tirsaa, ehkä se tuosta vielä tokenee, hänellä tuntui kyllä vain olevan huisin hauskaa poliisirynnäkössä. Ja Svanski karjuu keittiössä, että järjestää minut ja loput lomasuunnitelmani tiukkaan tarkkailuun.

Runosuoni ei kuki,
Multa puuttuu Svanskin tuki.
Ei auta vaikka hengissä päästiin kotiin,
Ei anoppia saa viedä moisiin sotiin.
Svanski hurjasti stressaa,
Anoppi nauraa me jopa moikattiin pressaa.

Joulumysteerin 18. Luukku

(lapsille ja lapsellisille, ei perustu suoranaiseen faktaan)

Pusikossa suhisee

Helena ja Svanski kulkivat pitkin puistoa, ja sohivat sinne tänne taskulampulla ja helisyttivät pipari pussia, mutta Tonttua ei näkynyt. Svanski alkoi jo väsymään partiointiin ja tiuskaisi Helenalle: ”Mieti mitä se voisi haluta tehdä, mistä se pitää, mitä se muuten tuli tänne alunperinkään tekemään?” ”No sehän tuli niitä lapsia tarkastamaan, siksi se on täällä”, tokaisi Helena.

”No sittenhän hänen täytyy olla tietenkin… Lenkkikentällä!” Järkeili Svanski. Molemmat ampaisivat juoksuun kohti hiljentyvää leikkikenttää. Enää muutama lapsi kiikkui keinussa sillä kenttä alkoi hiljentyä yötä varten. Helena ja Svanski pyörivät sinne ja tänne, kun yhtäkkiä he kuulivat piipitystä ja mutinaa pienen leikkimökin takaa. Kun Svanski sohotti taskulampulla mökin takana istuvaa Tonttua se hihitteli hysteerisesti ja paineli navigaattorin nappeja hirveällä vauhdilla. ”Se on kuulkaa hyvä vehje tämä X-mas navigaattori, jos se vain toimii!” Julisti Tonttu. ”Missä sinä olet ollut!?” Karjui Helena raivoissaan. ”Olemme olleet kovin huolissaan!” ”Minä en ole ollut huolissani korjasi Svanski, mutta jos aiot tulla yöksi kotiin, niin nyt tossua toisen eteen!”

”Minä löysin kaikki lapset kerralla!” Hihitteli tonttu. ”Nyt vain laitan pulun toimittamaan tiedot pukille ja voin lomailla jouluun asti.

”Lähdetkö pois?” Innostu Svanski. ”Ei jään teidän luo, täällä on hauskaa!” ilmoitti Tonttu. Juuri silloin pusikosta kuului omituista rapinaa ja koko seurue jäi tuijottamaan peloissaan pimeään pusikkoon.