Kahdeksastoista luukku Paraatipaikat kortilla
Poliisi voimien porchet |
Tänään on Qatarissa kansallisuuspäivä. Tiesin, että jossain
vaiheessa kaupungilla menisi paraati ja ehdotin äidilleni, että menisimme
katsomaan sitä. Svanski kieltäytyi heti paraateista, mutta selvitti että ohjelma
alkoi aamulla kello kahdeksan. Siispä kukonlaulun aikaan pystyyn ja ei kun
paraatiin.
Mikään hälytyskelloni ei soinut niistä vaaratilanteista,
joita yleensä tulee kun lähden äititni kanssa johonkin tapahtumaan. Luotin
siihen, että olin matkanjohtaja ja tiesin mihin olimme menossa ja kuinka. No
virhe, mikä virhe, jos on äiti matkassa niin matka mutkiintuu hyvin äkkiä, se
nyt vaan on jokin tieteellinen fakta ja muuttumaton ikilauseke.
En mennyt vielä paniikkiin ensimmäisessä liikenneympyrässä,
jossa oli henkilötietotarkastus. Äiti heilutti passiaan ikkunan läpi poliisille niin innokkaasti että meitä ei pysäytetty.Toinen liikenne ympyrä, jossa kulku oli
estetty, hiukan jo ärsytti. Kun kolmannestakaan liikenne ympyrästä ei päässyt
oikeaan suuntaan, otin täysin uuden kurssin ja päätin kiertää koko juhla-alueen
ja viedä auton parkkiin se toiselle puolelle. Tunsin itseni ovelimmasta
ovelimmaksi, kun kaarsin sivutielle ja ohitin ruuhkaiset automassat ja sujautin
autoni parkkiin filippiinibasaarin sydämeen. Siitä oli vain parin minuutin
matka paraatipaikalle. Siis olisi jos saisi liikkua. Mitä en nähnyt oli se,
että kulman takana vaani tuhannen pakistanilaisen ja intialaisen työmiehen
lauma. He myös halusivat katsomaan paraatia. Merkit olivat luettavissa kun
rykelmittäin miehiä rupesi kävelemään meitä vastaa ja yritimme puikkelehtia
vastavirtaan massan läpi.
Sitten käännyimme kulmasta ja olimme pulassa. Tuhansia
työmiehiä ympärillä, joka puolella, kaikkialla. Emme päässeet eteen emmekä
taakse. Olin juuri tarttunut äitiä kädestä, ja aijoin aloittaa hurjan ryysinnän läpi massan,
kun koko massa lähti liikkeelle hirveällä voimalla. Olo oli kuin intialaisen rock festarin
lavanreunalla. Ihmisten paine oli kamala ja ne vain jyräsivät yli kuin hullut
aivottomat lehmät. Ensin menin paniikkiin ja kiskoin hihittelevää äitiäni
hihanpuolesta massan mukana johonkin suuntaan. Sitten yhtäkkiä olin täynnä pyhää
vihaa, minua ei työmiehet jyrää, olen arabimaassa, olen korkeampaa ”kastia”
Olen madam Helena!! Viha tuuppivaa massaa vastaan virtasi suonissani. Karjaisin
kovalla rintaäänellä, että ”Anteeksi ja tietä” ja lähdin jyräämään massasta
ulos sivusuunnassa, raahaten hihittelevää äitiäni käsipuolessa. Miehet rupesivat
väistämään niin paljon kuin se siinä hetkessä oli fyysisesti mahdollista, mutta
tarpeeksi että pääsimme jyräämään kohti vapaampia vesiä. Mikäli kulkuamme joku
yritti estää, se sai osaksi suomalaista raivoa ja ilkeän tuijotuksen
sihrusilmistäni, saatoin jopa yhdelle miehelle sihistä kuin vihainen kissa.
Siellä me lompsittiin iloisesti kohti paraatia kunnes edessä
oli taas poliisi väijytys. Tie oli poikki ja lähemmäs paraatia, ei tätä kansan
joukkoa päästetty. Heidän tulisi katsella kulkuetta kolmensadan metrin päästä
tietyömaan takaa.
Minä ja äiti olimme hiukan vielä pöllämystyneitä edellisestä
höykytyksestä joten jäimme sivuun seuraamaan tilannetta. Satojen ihmisten
massaa piteli paikallaan neljä poliisia, joista yksi ärjyi kuin hullu jos otti
askeleenkaan lähemmäs paraatia. Tunnelmat olivat kuin Titanicin kolmannen
luokan matkustajilla. Päämäärä oli jo niin lähellä, mutta kuitenkin kaukana.
Meidät erotti paraatista vain rynnäkkö aita, neljä poliisia ja kolmesataa
metriä ranta katua. Seurailimme hetken tilannetta, miettien auttaisiko meidän
läpipääsyyn pari diplomaattista puhetta vai oliko kohtalomme sinetöity. Silloin
se tapahtui. Eräs intialaistentyömiesten perheiden joukkoon eksynyt amerikkalainen
perheenisä suivaantui. Hän oli salaman nopeudella saanut satapäisen perhe
armeijan puolelleen ja niin intiaani perheet amerikkalaisen johtajansa voimin
yht äkkiä jyräsivät poliisit ja rynnivät kohti paraatia. Sellaisella voimalla
mentiin, että voin sanoa, siinä oli joukko, joka oli päättänyt nähdä paraatin.
Äiti ja minä syöksyimme salamana takavasemmalle, meillä ei ollut aikomustakaan
joutua uuteen väijytykseen. Kun massa oli vyörynyt ja poliisi kukistettu ja
kukaan ei tuntunut kuolleen välikohtauksessa, kipitimme hännän päänä viimeisinä
paraatipuolelle. Olimme saavuttaneet paraatin vihdoin.
Kun kerroimme sankaritarinaamme kotona, laittoi Svanski meidät arestiin ja haukkui minut pataluhaksi, kun olin hänen anoppinsa sellaiseen vaaranpaikkaan vienyt. Kuulemma ei kukaan tervejärkinen yritä kansallispäivän paraatiin työväenkorttelista, jos olisi oikeutettu istumaan vip-katsomossa. Turha oli selittää, että emme olisi kiikarillakaan nähneet koko vip-katsomoa ja meidän kulku sinne estettiin jo ensimmäisessä liikenneympyrässä. Turhaa, turhaa olivat minun selittelyni! Svanskin anoppia oli järkytetty ja se on minun syy. Anoppi ottaa nyt tirsaa, ehkä se tuosta vielä tokenee, hänellä tuntui kyllä vain olevan huisin hauskaa poliisirynnäkössä. Ja Svanski karjuu keittiössä, että järjestää minut ja loput lomasuunnitelmani tiukkaan tarkkailuun.
Multa puuttuu Svanskin tuki.
Ei auta vaikka hengissä päästiin kotiin,
Ei anoppia saa viedä moisiin sotiin.
Svanski hurjasti stressaa,
Anoppi nauraa me jopa moikattiin pressaa.
Joulumysteerin 18. Luukku
(lapsille ja lapsellisille, ei perustu
suoranaiseen faktaan)
Pusikossa suhisee
Helena ja Svanski kulkivat pitkin
puistoa, ja sohivat sinne tänne taskulampulla ja helisyttivät pipari pussia,
mutta Tonttua ei näkynyt. Svanski alkoi jo väsymään partiointiin ja tiuskaisi
Helenalle: ”Mieti mitä se voisi haluta tehdä, mistä se pitää, mitä se muuten
tuli tänne alunperinkään tekemään?” ”No sehän tuli niitä lapsia tarkastamaan,
siksi se on täällä”, tokaisi Helena.
”No sittenhän hänen täytyy olla
tietenkin… Lenkkikentällä!” Järkeili Svanski. Molemmat ampaisivat juoksuun
kohti hiljentyvää leikkikenttää. Enää muutama lapsi kiikkui keinussa sillä
kenttä alkoi hiljentyä yötä varten. Helena ja Svanski pyörivät sinne ja tänne,
kun yhtäkkiä he kuulivat piipitystä ja mutinaa pienen leikkimökin takaa. Kun
Svanski sohotti taskulampulla mökin takana istuvaa Tonttua se hihitteli
hysteerisesti ja paineli navigaattorin nappeja hirveällä vauhdilla. ”Se on
kuulkaa hyvä vehje tämä X-mas navigaattori, jos se vain toimii!” Julisti
Tonttu. ”Missä sinä olet ollut!?” Karjui Helena raivoissaan. ”Olemme olleet
kovin huolissaan!” ”Minä en ole ollut huolissani korjasi Svanski, mutta jos aiot
tulla yöksi kotiin, niin nyt tossua toisen eteen!”
”Minä löysin kaikki lapset kerralla!” Hihitteli
tonttu. ”Nyt vain laitan pulun toimittamaan tiedot pukille ja voin lomailla
jouluun asti.
”Lähdetkö pois?” Innostu Svanski. ”Ei
jään teidän luo, täällä on hauskaa!” ilmoitti Tonttu. Juuri silloin pusikosta
kuului omituista rapinaa ja koko seurue jäi tuijottamaan peloissaan pimeään
pusikkoon.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kommentoi, kerro omia kokemuksiasi aiheesta, Ihmettele elämää muuten vaan tai tee kinkkisiä lisäkysymyksiä. Vapaa laatikko tässä siihen. Itäeurooppalaista mallia oleva sensuuri tässä päällä, joten eka luen nää itte ja vasta sitten julkasen... jos julkasen :)Mielellään kuulisin palautetta..pliis diplomaattisesti kuitenkin