Kaverille kans!

Se on kai se ja sama mitä teen, niin aina lähtee hiukan "mopo keulimaan". Syynä tämänkertaiseen yli-innostukseeni saattaa piileskellä siinä hirveässä totuudessa, että mulla ei oikeasti ole sosiaalista elämää. Joten olen innostunut vahtaamaan tätä blogia ja siellä mahdollisesti käyvää lukijakuntaa.
Olin tosi ylpeä mun kahdeksasta lukijasta, kunnes eksyin vahingossa sellaiselle, askarrellaan paskarrellaan, ihania tunnelmakuvia kodista ja sen eri juhlista sivustolle. Siis vaikka halkesin kateudesta, koska blogilla oli 100 rekisteröityä lukijaa ja sivuilla oli vieraillut ihmisiä tuhansia kertoja, oli pakko myöntää että itsekin jäin tuijottelemaan noita kauniita tunnelmakuvia useaksi minuutiksi. Tuli sellainen rauhoittava olo, ja ihana ajatus siitä, että onpa tuon ihmisen kotona ihanaa ja elo leppeää.

Sitten heräsin valkoisesta pilviunesta ja latasin itseni täyteen taistelutahtoa. Minäkin haluan noin ihanan blogin. Verenmaku suussa ja pikku digikamera kädessä pörräsin ympäri taloa etsien tunnelma kuvia… On tietysti aivan eri asia ottaa tunnelmakuvia käsityöihmisen kauniissa pitsipuuhuvilassa, joka on täynnä yksityiskohtia, kuin keskellä hiekka-aavikkoa olevassa valtion asunnossa, jonka on sisustanut joku muu ja omien tuomiesi tavaroiden määrä oli rajattu 20 kiloon. Ei edes aaltomaljakkoa tästä huvilasta löydy, että olisi tunnelman sijasta edes suomalaista muotoilua keskellä aavikkoa, olisi saanut kuvaan kivan kontrastin. Ainoa asia mistä edes pikkaisen löysin tunnelmaa, on makuuhuoneen suurta sotaa aiheuttaneet pinkit räsymatot, joita mun itäeurooppalainen mieheni ei voi käsittää alkuunkaan. Sen mielestä ne ovat lattialle tippuneita rättejä. Täysin älyvapaa sisustusidea, joka voi vaan tulla mun päästä. Voitte siis kuvitella, kuinka hän piti minua tervejärkisenä, kun löysi minut pokkarikameran kanssa keskellä päivää makaamasta makuuhuoneen lattialla ja ottamassa tunnelmakuvia kyseisistä räsymatoista. Työkseen papereita leimaava mieheni ammattimaisin ottein, leimasi mut täysin kajahtaneeksi ja tuomitsi blogi-kirjoittelun ja facebookissa roikkumisen mun sekoamisen kulmakiviksi. Yritin selittää kuinka haluan lisää lukijoita laittamalla blogiini tunnelmakuvia. Mies tästä oikein innostui ja oli sitä mieltä, että jos en saa lukijoita blogiini teksteilläni, niin noiden älyvapaiden mattojen kuvaaminen tuskin auttaa. Noiden kuvien vuoksi leimaannutaan vielä molemmat hulluiksi ja hän menettää varmaan työpaikkansakin, jos kuvat noista idioottimaisista lattiaräteistä leviää nettiin. Jälleen kerran yritin selittää räsymattojen funktiota ja merkitystä suomalaisen sisustuksen kulmakivinä, mutta jälleen kerran kauneus ihanteemme eivät kohdanneet.

Mies kuitenkin tuli episodin ansiosta siihen tulokseen, että minun on vihdoin ja viimein löydettävä oikeita ihmisystäviä, ihan livenä täältä paikanpäältä. Mä vähän hermostuin! Tietenkin haluan oikeita ihmiskavereita, mutta koska en ole töissä tai mukana missään harrastuksessa, niitä on vaan kovin vaikea löytää. Miehen mielestä tein asiasta taas liian vaikeaa: ”siellähän sinä ramppaat ruokakaupassa ihmisten keskellä harvase päivä, rupeat vaan keskustelemaan”.

Olen nyt sitten mieheni innostamana yhden aamun etsinyt kavereita ruokakaupasta. Musta tuntuu että olen outo hiippari, mikä ostoskärrejä työnnellen vahtaa viattomia ihmisiä.
Mun kauppaystävyys saldo oli heikko. Näin yhden pariskunnan, mikä oli ihan suomalaisen näköinen, törmäsin ”vahingossa” niiden kärryyn ja sanoin suomeksi anteeksi, ovela keino selvittää kansalaisuus. Tuo ehkä tanskaa keskenään puhuva pariskunta kattoi mua oudosti ja sain nopeasti soperrettua anteekspyynnön englanniksi, se hyväksyttiin mutta keskustelu päättyi siihen. 
Kakku hyllyssä kohtasin yksinäisen kohtalotoverini, vanha amerikkalainen rouva valikoi kakkuvalikoimasta sopivaa tuotetta, kun hän huomasi minut samoissa puuhissa, hän kysyi osoittaen yhtä juustokakkua, että olenko maistanut onko hyvä? Häkellyin minulle puhuttiin. Sanoin en ole maistanut, mutta näyttää herkulliselta. Säälittävää! Nainen hymyili ja sanoi luottavansa näköhavaintooni ja valkkasi kakkunsa ja lähti. 
Täydellinen tilaisuus! Mutta miksi en jatkanut keskustelua?! Olisin voinut valehdella ummet ja lammet kakusta ja saada paremman vastauksen kuin ”näyttää hyvältä”.

No kauppareissulta en tullut uuden ystäväjoukon kanssa kotiin, mutta kaupan infotaululta löysin tällaisen esitteen, missä on esitelty eri naisryhmiä täällä. Ne kokoontuvat ihmeellisten ”tikusta asiaa”-asioiden takia yhteen, viikoittain. Totuus on varmaankin se, että he ovat täällä myös miehensä työkomennuksen vuoksi ja hajoavat kertakaikkiaan tylsyyteen. Ja ryhmässä on mukavempaa hajoilla kuin yksin kotona.

Olen nyt yrittänyt löytää sopivaa ryhmää itselleni, harmi vaan että hullujen suomalaisten ryhmää ei ole. On seuraavanlaisia vaihtoehtoja: Ryhmä norjaa puhuville naisille. Osaan kattavasti tuota loppuillan baarinvessassa puhuttavaa norjaa, lasketaanko se myös? Voi olla että ei, joten seuraava ryhmä.
Amerikkalaiset naiset. Usein kun esittelen itseni amerikkalaisille ja kerron tulevani Suomesta, ne ihmettelee, että missäs osavaltiossa se Suomi taas olikaan? Eli jos vaan valehtelen Suomen olevan pieni kaupunki Alaskassa niin pääsisinköhän ryhmään. Toisaalta ystävien saaminen valheellisin perustein tuntuu aika julmalta. Mitä jos jään kiinni, lennän pihalle kuin Nadonohjus? No sitten olisi tietysti hirvee liuta näitä äiti lapsi ryhmiä, viittaan kirjoitukseeni ”viisumi vesipuistoon”. Joudunko taas esittämään, että minulla on lapsi, se ei vaan koskaan pääse paikalle koska..., koska… Niin mikä olisi tarpeeksi hyvä syy lapsen ikuiseen poissaoloon? Botanic garden group, on tarkoitettu niille, jotka haluavat kehittää omaa puutarhaansa. Käykö puutarhasta keittiön nurkassa oleva Jukka-palmu?

Nää ryhmät ei ole tehty mua varten, missä on suomea puhuvat entiset tarjoilijat ryhmä? Vaivun epätoivoon. Koko edeltävän elämäni olen ollut ystävien ympäröimänä ja yrittänyt löytää itselleni miehen. Nyt kun minulla on mies, niin sitten ei ole ystäviä. Ja ystäviä kun ei voi mennä baarista iskemään, tai ruokakaupasta hakemaan (se on niin kokeiltu). Niiden hankkiminen on todella vaikeaa. Onneksi mun oikeat ystävät tulee tänne maaliskuussa, Ne raukat joutuvat koko viikon kuuntelemaan mun hölötystä,ilman suunvuoroa, koska se on eka kerta kuukausiin että saan puhua ystävälle. Onneksi oikeat ystävät ovat juuri sitä varten, että eivät moisesta suutu ja matkustavat maailman ääriin vain siksi, että ehkä salaisesti kaipaavat juuri tuota puheripulia. 

Kommentit

  1. Sun pitää perustaa oma ryhmä:)

    VastaaPoista
  2. Perusta oma ryhmä! Sellanen kaappijuopporyhmä missä kokoonnutaan kerran viikossa ja juopotellaan + tehdään muita hauskoja syntejä mistä ne ei ilmeisesti siä suunnalla kauheesti perusta! :D Ne ei tietysti sitä viä osaa, mutta sä voit opettaa, oot siihen täysin pätevä! :D Success is certain!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kommentoi, kerro omia kokemuksiasi aiheesta, Ihmettele elämää muuten vaan tai tee kinkkisiä lisäkysymyksiä. Vapaa laatikko tässä siihen. Itäeurooppalaista mallia oleva sensuuri tässä päällä, joten eka luen nää itte ja vasta sitten julkasen... jos julkasen :)Mielellään kuulisin palautetta..pliis diplomaattisesti kuitenkin

Suositut tekstit