Pyörätuoli panttivanki

Otin viime viikolla varaslähdön Halloweeniin kehittämällä itselleni jonkun viheliään lastentaudin, joka innoitti käteni ja jalkani kukkimaan tuskaista ihottumaa.

Halloween monsteri oli luotu hetkessä. Ruma ja vihainen mörökölli istui viikonpäivät eristyksessä muusta maailmasta.

Olisin varmaan vieläkin sairauden syövereissä, jollei Svanski olisi saanut ruokamyrkytystä lihasopasta. Keittiötöitä välttelevä Svanski oli kiskonut lihasoppaa kitaansa viikon verran. Koska Svanski hoiti minua ja rokkoani take away nuudeleilla en tajunnut tilanteen vakavuutta, ennen kuin Svanski puhalsi pilaantunutta soppaa vessan pönttöön. Silloin tajusin olevani terve ja minun oli pakko nousta jalkeille.

Viimeisen viikon olin viettänyt vuoroin sängyssä vuoroin olohuoneen sohvalla, niinpä tallustellessani keittiöön se tuntui kovin vieraalta paikalta. Se oli harvinaisen siisti vain take away nuudelikuppeja pullollaan oleva roskis ja tyhjät limsapullot kertoivat ympäröivästä elämästä. Limsaa oli litkinyt Svanski ja Sihteeri, kun ne olivat iltaisin kokoontuneet pohtimaan keittiöön sairauteni parempaa diagnoosia. Milloin olin astunut meduusaan, milloin työntänyt käteni hämähäkinpesään. Diagnoosit vaihtelivat niin kauan kunnes rokkoni eräänä iltana villiintyi huippuunsa ja jalkani ja käteni olivat niin täynnä punaisia näppylöitä, että sihteeri meinasi ne nähdessään tukehtua alkoholittomaan olueensa ja Svanski kiljui bakteerikammosta kauhuissaan. No sairaalareissuhan siitä tuli.

Sairaalan parkkipaikka oli täysi ja jouduimme parkkeeraamaan todella kauas ovesta. Otin muutaman tuskaisen askeleen, jonka jälkeen kieltäydyin kävelemästä, koska rokon arvet polttivat jalkojani liikaa. Luulin pääseväni pälkähästä ja takaisin kotiin, mutta olin väärässä. Svanski retuutti jo paikalle kaiken kokenutta sairaalan lainapyörätuolia.

Omaan lapsuudentrauman, koskien sairaaloita ja pyörätuoleja ja kieltäydyin istumasta tarjottuun kyytiin.  Sen sijaan valitsin kävelyn, koska kotiin lähtö, ei tuntunut enää olevan minkäänlainen vaihtoehto.

Sihteeri ei kestänyt temppuiluani, kai se tunsi syyllisyyttä, kun oli viimeiset kaksi iltaa naureskellut alkoholittoman oluen voimin minun rakkuloille ja sille mielikuvalle, kuinka Helena on nelinkontin uinut meduusan päällä, ja halusi minut nyt lääkäriin keinoja kaihtamatta. Kevyt tönäisy Sihteeriltä ja istuin pyörätuolissa. 

Jäätävä häpeä valtasi minut! Tuntui kuin koko maailma olisi tuijottanut, että tuolta se tulee nyt, paskantärkeä kotirouva, jolla on lastensairaus ja pitää oikein pyörätuolissa kahden miehen saattueessa saapua ihotautilääkärille. Halusin kuolla!

Kimitin minkä käheältä kurkultani kykenin ja vaadin vapautusta pyörätuolista jarruttaen sen menoa jalkoja maassa laahaten! Silloin sairaalan ovelta meitä vastaan lähti juoksemaan miessairaanhoitaja. Olin aivan varma, että saamme syytteen pyörätuolin varastamisesta ja sihisin kärryä työntävälle Svanskille pysähtymiskäskyjä. Mutta kun hoitaja saavutti meidät, eihän vaatinutkaan tuolia takaisin, vaan juoksi ystävällisesti neuvomaan, että tuolin jalkatuet oli laskettava alas. Olin täynnä pyhää vihaa, sihisin ihanan huolehtivalle hoitajalle, että kyllä minä tiesin, miten pyörätuoli toimii! Kapinani loppui kuitenkin lyhyeen, kun minut vaiennettiin.

Matka läpi parkkipaikan jatkui ja häpeä pääni sisällä kasvoi räjähtämispisteeseen.

Lopulta Svanskillla meni hermo sihinääni ja hän tempaisi hupparitakkini hupun pääni päälle ja tokaisi, että istu siellä piilossa kun kerta hävettää. Minä mykistyin järkytyksestä! Oliko mieheni juuri piilottanut minut hupun alle vain vaientaakseni minut?!  Sihteeri oli tukehtua nauruun, sillä hänen mielestä oli jo aikakin pistää arvojärjestys kuntoon meidän talossa. Sihisin Sihteerille mielipiteeni hänen arvojärjestyksistään, mutta se ei saanut hänen hekotusta loppumaan.

Vaikenin raivoni vallassa aina invalidiluiskalle asti. Svanski yritti tuupata minua etuperin ylös liuskaa, mutta sehän ei onnistunut, kuten me kaikki pyörätuolien ydinfysiikan tuntevat ihmiset tiedämme. Tuolin jalkatuet kolahtelivat liuskaan Svanskin rempoessa turhaan tuolia ylöspäin. Sihisin käskyä mennä takaperin, mutta minut vaiennettiin. Jatkoin Sihinääni ja rimpuiluani tuolissani, toimintani aiheutti ainoastaan sen, että minua koko viikon passannut Svanski pimahti. Hän kiskaisi hupun yhä syvemmälle silmilleni niin, että en nähnyt mitään ja karjui: ”Turpa kiinni!”

Sihteeri, joka oli ollut jo pitkään toimeton, johtuen hysteerisestä kikatuskohtauksestaan, purskahti nyt hekottamaan oikein ääneen. Minultakin paloi lopulta käämi ja hyppäsin tuolista pystyyn irvistäen tuskaani, jonka seisomien jaloissani aiheutti. Olin juuri aikomassa kääntää tuolin ympäri, kun tunsin Sihteerin tönäisyn ja istuin pyörätuolissa jälleen. Samassa huomasin tuolin liikkuvan sutjakkaasti eturenkaat ilmassa keikkuen ylös ramppia. Sihteeri oli ottanut toimintalinjan ja minä olin sairaalan aulassa nopeammin kuin ehdin ymmärtää.

Lääkäri vahvisti minun koti-diaknoosini. Ja kun hän oli vakuuttanut Svanskin tuhanteen kertaan, että tauti ei ole kuolemaksi ja se ei välttämättä tartu Svanskiin, jos huolehtii käsihygieniasta. Ja tämän jälkeen lainannut puoli pulloa omaa käsihygienia litkuaan Svankille, joka valeli sillä itsensä, päästettiin meidät lopulta kotiin.

Svanski iski kuin tottunein ottein hupun takaisin päähäni ja tuuppasi hyvin stressaantuneen, mutta kuitenkin jollain lailla huojentuneen oloisesti minut takaisin autolle. ”Nyt haetaan sulle nuudeleita”, hän tokaisi startatessaan autoa. En jaksanut enää sanoa mitään. En käsittänyt Svanskin tarvetta syöttää minulle loputonta määrää take away nuudelia, mutta koska hän oli vannoutunut sen olevan ratkaisevatekijä parantumisprosessissani, en väittänyt vastaan. Olin sitäpaitsi yhä edelleen shokissa siitä, että minut oli huputettu vasten tahtoani pyörätuoliin.