Yhdestoista Luukku, Piparkakkutalon nousu ja tuho

Koska kuusi katastrooffi on nyt ikään kuin ohitettu, sain intoa ja energiaa muihin jouluvalmisteluihin. Päivä kului rattoisasti keittiössä puuhastellessa. Svanski kävi muutamaan otteeseen ovella ihmettelemässä, mitä ihmettä teen, kun tunti toisensa jälkeen kului ja minä vaan ahersin ja puhersin keittiössä. Hän jo epäili minun olevan sairas, kun sai aivan rauhassa tehdä töitä ja katsoa useamman tunnin italialaista pokerikilpailua kaapelitelevisiosta, ilman ensimmäistäkään keskeytystä minun osaltani.

Kyseessähän ei tietenkään ollut mikään akuutti sairastuminen, jollei luovaa hulluutta lasketa sellaiseksi. Minulla oli vaan kerta kaikkiaan menossa piparinleivontatalkoot. Tein joulupipareita tuhat miljoonaa pellillistä ja tietenkin rakensin siinä myös samalla pipari-taloa. Svanki jonka jouluvalmistelut rajoittuvat siihen, että ostetaan yksi ruma mini kuusi ja mennään siskolle syömään, ei tietenkään tajunnut jokavuotisesta piparitalkoourakastani tuon taivaallista.

Kun sain vihdoin ja viimein kaiken valmiiksi ja räjähtäneen keittiön siivotuksi, tuli Svanki tutkimaan leipomuksiani. Hän käänteli koristeltuja pipareita suuntaan ja toiseen ja sitten kehtasi tiedustella, että mitä nämä oikein ovat? Sanoin joulupipareita! 

Svanski tutki vielä hetken piparia ja sitten rohkaistui ja tunki yhden niistä suuhunsa. Mitä luottamusta hän osoittikaan leipomuksiani kohtaan, toteamalla: ”tää hän on oikeesti ihan hyvää.” Olin hiukan loukkaantunut ja totesin katkeraan sävyyn, että se tässä hiukan oli tarkoituksenakin. 

Hetken pohdittuaan hän kysyi saako syödä muutaman lisää? Annoin luvan jos ei ahmi kaikkia. Se haki lautasen ja rupesi kasaamaan pipareita siihen. 

Onneksi kerkesin hätiin, kun menossa oli jo piparkakkutaloni kattolevyt. Huusin kuin palosireeni: ”ei niitä!” Ja samalla kiskoin Svanskin kädestä jo suuhun menossa olevaa piparkakkutalonovea. Svanski katsoi minua hämmästyneenä, eikä ymmärtänyt, mistä nyt noin kimpaannuin. Hän selitti, että ajatteli syödä nämä rumat erikokoiset neliönmalliset piparit ensin, niin jää nuo kauniit sydämen muotoiset jouluksi! Karjuin loukkaantuneena ja raivoissani, että ei ne ole mitään neliön mallisia rumia pipareita, vaan ne ovat piparkakkutaloni kattolevyjä ja ovi! Svanski tuijotti minua kuin vähäjärkistä ja kysyi, että siis minkä? Piparkakkutalon, toistan katkerasti ja verisesti loukkaantuneena.

Esittelin Svanskille kaikki talonosat ja hän tuijotti niitä hölmistyneenä. ”No kyllähän tuosta tietysti talon saa, mutta en kyllä tajua miksi et vaan tehnyt talon muotoista piparia”. En ymmärrä yhtään mitä tuo mies höpisee ja käsken häntä poistumaan pipareinensa työskentelyni tieltä johonkin toiseen huoneeseen.

Kun sitten kokoan talon ja tuon sen ruokahuoneen pöydälle ja sytytän palamaan led-valot, jotka olen piilottanut sen sisään, Svanski porhaltaa jälleen paikalle. Hän tuijottaa taloa ja huuta: ”wau, siis se kootaan tuollalailla pystyyn? Millä kokosit sen, pikaliimalla vai?”

Selitän ääliömiehelleni, kuinka talo kootaan sulansokerin avulla, ja kuinka se on täysin syötävissä oleva tuote. Mies tutkii taloa joka kantilta ja hokee minun olevan hullu, mutta positiivisesti tällä kertaa. 

Ennen kuin ehdin huomaamaan hän jo reportoi Skypen välityksellä äidilleen, kuinka nyt se hullu nainen teki talon pipareista, jonka voi oikeasti syödä. Kun puhelu oli päättynyt, löysin hänet taas hypistelemästä taloa, käskin häntä kuin pientä kakaraa, jättämään sen rauhaan, sillä se on koriste. 

Svanski ei kuulemma enää tajua mistään mitään, hän kun luuli, että se on täysin syötävä tuote. Minulla meni tunti selittäessä tälle aikuiselle miehelle, miksi piparkakkutalo rakennetaan ja miksi sen saa syödä vasta joulun jälkeen! Joskus mietin, että oliko hänellä tosiaan ikää se 30 vai vaan pelkkä kolme…

Piparkakkuja leivon ja paistan,

Muutaman niistä heti maistan.

Valmistuu niistä myös hieno talo,

Jonka sisällä on loistava Led-valo.

Svanski uhkaa talon ahmia,

Sen jos teet, syöt jouluna pelkkää pahvia.