Veriappelsiineja

Perjantaisin Svanski menee aina Sihteerin kanssa hedelmämarkkinoille ja tuo sieltä kerralla erittäin edulliseen hintaan, kaikki viikon vihannekset ja hedelmät. 

Sinä perjantaina heräsin aikaisin ja odotin innolla, että Svanski taas lähtee markkinoille. 

Vähänpä minä tiesin, että se oli juuri se perjantai, jolloin lähdin ensimmäisen kerran Sihteerin kanssa kahdestaan ostoksille. Tästä kankeasta ostosmatkayhteistyön alusta on kulunut jo kuukausia, mutta koska yhteiset ostosretkemme ovat tätä nykyään legendoja jo syntyessään, kerron ensiksi sen, mistä kaikki alkoi.

Vasta aamukahvipöydässä Svanski  ilmoitti, että sillä viikolla markkinat jäisivät väliin, sillä hänellä oli kiireellisiä töitä, koko päivän.

Ajauduin saman tien kriisiin, olin juuri tehnyt viikon ruokaostokset, jotka sisälsivät vain lihaa ja maitotaloustuotteita.

Mitä ihmettä tekisin kolmesta kilosta naudanpaistia, kun minulla ei ollut edes sipulin palaa heittää lihojen joukkoon! Ei tulisi onnistumaan!

Päätin avautua ja avauduinkin. Svanski poltti päreensä saman tien ja sanoi, että turha esittää prinsessaa, että neiti on hyvä ja menee ihan itse markkinoille. Sihteeri starttaisi autonsa muutaman minuutin kuluttua!

Olin pyjamassa ja aamukahvini oli puoliksi juomatta, minut valtasi yleislaatua oleva pakokauhu. Miten saan itseni minuutissa kuosiin? Ylipäätänsä en mitenkään halunnut lähteä liikenteeseen sihteerin kanssa kahdestaan.

Svanski ei ymmärtänyt tuskaani: ”Olet ollut mukana markkinoilla tuhat kertaa, mihin sinä siellä minua tarvitset!"

No en minä häntä suoranaisesti tarvinnutkaan, mutta reissut Sihteerin kanssaan menivät aina… no jollain lailla omituisiksi…

Svanski ei hyväksynyt selitystäni, hän oli päättänyt, että vapaamatkustajan roolini oli nyt tullut päätökseen ja sain vihdoin tehdä itse jotain tomaattieni ja sipulieni eteen.

Hän nauroi ivallisesti, että onneksi minun kanssani, ei koskaan mikään mene omituiseksi! Että tuohon syyhyn vedoten, hänen ei enää tarvitsisi edes aamulla sängystä nousta.

Minua rupesi ärsyttämään, että Svanski tituleerasi minua prinsessaksi ja täysin epä- omatoimiseksi, joten päätin todistaa kykyni. Kyllä minä itsekin saisin tomaattikaupat aikaiseksi jos niikseen tulee.

Puoli minuuttia myöhemmin istuin hätä ponnari päässä sihteerin autossa ja me kurvailimme kohti markkinoita.

Matkantekomme seisahtui hetkellisesti punaisiin valoihin ja koetin jutella, niitä näitä, keksien jutun aiheita, jotka olisivat diplomaattisesti sopivia. Kun aivan odottamatta, ihan kuin tyhjästä, hyppäsi ikkunani taakse pölyinen ja resuinen arabimies, peittävä peduiinihuivi kasvoillaan.

Säikähdin niin, että sydämeni takoi nielussa asti. Onneksi sydän tukki äänitorveni ja suustani pääsi vain lähes äänetön kirkaisu.

Sormeni hamusivat nappia, jolla saisin ikkunan kiinni, mutta suureksi hämmästykseni sihteeri paineli omasta nappivalikoimastaan ikkunani apposen auki. Ennen kuin sain hengitykseni jälleen toimimaan tuon peduiinin tuijottaessa sivuprofiiliani, sihteeri jo kailotti ylitseni jotain lujaan ääneen, arabiaksi.

En pystynyt tulkitsemaan miesten kovaäänisestä molotuksesta oliko kyseessä,

A) Ryöstö B) tappelu C) jokin täysin muu konflikti.

Hetken aikaa miehet huusivat, huitovat käsillään ja ääntelivät arabiaksi niin, että sylki lensi. Minä painauduin vasten penkinselkänojaa, niin tiukasti kuin vain kykenin ja puristin käsilaukkuani, kuin hukkuva pelastusrengasta, rystyset valkoisena ja sormenpäät sinisenä niihin pakkaantuneesta verestä. Tuijotin lasermaisesti suoraan eteeni, sillä en missään nimessä uskaltanut katsoa peduiinimiestä. Vältin katsekontaktia henkeen ja vereen, sillä minulle oli kerrottu, että jos katson heitä silmiin, ne luulevat minun flirttailevan. Ja ryöstävät minut matkaansa.

Juuri kun paniikkini oli käymässä sietämättömäksi ja hengitykseni oli muuttumassa vaikeaksi, minua halittsevan kokovartalo paskahalvauksen vuoksi, Sihteeri hilasi ikkunan kiinni ja lähdimme köröttämään eteenpäin.

Kun paskahalvaukseni alkoi hiukan irroittamaan otettaan, uskalsin siirtää katseeni horisontista sihteeriin. Hän naurahti ihanaa nallekarhukikatustaan: ”Sori, hoidin tässä samalla yhden liikeneuvottelun!”

Sain soperrettua hyvin vaivalloisesti: ”ai tunsit tuon miehen? Minä kun luulin, että se ryöstää meidät!”

Sihteeri nauroi: ”Helena ei tämä ole eurooppa! Ei täällä ryöstellä ihmisiä kirkkaassa päivänvalossa! Sitä paitsi, tuo mies omistaa kamelifarmin, ihan kaupungin ulkopuolella ei hänen tarvitse ketään ryöstää. Tai no, jos ei osaa tingata ja käy kauppaa hänen kanssaan niin sitä voi kyllä sanoa ryöstöksi. Mutta minä osaan tingata, joten ei huolta! Kato Helena, jos vaan tarviit jotain, niin pyydät minut mukaan, niin saadaan hinta kohdalleen.”

Samassa Sihteeri kurvasi autonsa vihannesmarketin parkkipaikalle reteellä otteella.

Turvavyötä vielä tärisevin käsin irrottaessani, ilmoitin epäileväni tarvitsevani kameleita lähiaikoina, mutta muissa asioissa lupasin kääntyä Sihteerin puoleen. Kehaisin kuitenkin samalla, että toki Svanskikin oli hyvä tinkaamaan. Sihteeri repesi hysteeriseen nauruun: ”Joo Svanski tinkaa kuin lapsi! Ei, ei, minä saan vielä puolet pois siitä, mitä hän tinkaa. Katso se on veressä se taito.”

Olin yhä kauhusta kankea ja halusin jostain syystä Sihteerin kanssa välttää kaikki keskustelut, joissa edes mainittiin veri, joten vaihdoin puheen aihetta. Ja tyhmänä kysyin jotain pikkuasiaa, jonka olin lukennut matkaoppaasta.

Sihteeri kulki pitkin vihannesmarketin mutkikkaita kujia ja jatkoi selostustaan siitä, kuinka hän oli ehkä maailman paras kaikessa ja minun oli aivan turha lukea mitään vinkkejä mistään turistioppaista, koska ne olivat propaganda kirjoja, jotka ovat kirjoittaneet jotkut tyhmät ulkomaalaiset! Ne ei tiedä mistään mitään, Sihteeri eli hän itse, oli ainoa oikea tiedonlähde. Hän myös julisti kirjoittavansa sata kertaa paremman turistioppaan, kuin kaikki maasta tehdyt oppaat yhteensä, jos hänelle maksettaisiin siitä tarpeeksi.

Kun sihteeri kerran pääsi itsekehun makuun, loppua oli turha odottaa aivan lähitulevaisuudessa, joten sujuvasti kuunnellen yritin samalla tehdä ostoksiani.  

Mielestäni olin hyvin taitava tunnistamaan erot hyvien ja huonojen vihannesten välillä ja muutenkin pidin elintarviketietouttani yhdestä parhaimmista taidoistani.

Sihteerin mielestä olin surkea. Hän keskeytti itse ylistyksensä vain kritisoidakseen vihannes valintojani. Yritin selittää, niinä harvoina hengitystaukoina, joita Sihteerin luennossa oli, että olen opiskellut oikein korkeakoulutasolla asiaa. Sihteeri vain puhisi perusteluilleni ja komensi minut samalla kulkemaan hänen perässään, sillä se oli hänen salainen taktiikkansa ja Svanskikin suostui aina noudattamaan sitä.

”Tässä ei mitään korkeakouludiplomeja tarvita, sääntöjä on tasan kaksi”, julisti Sihteeri juhlallisesti.

”Ensiksikin on esiinnyttävä niin, että kauppias ei tajua että olemme yhdessä. 

Tämä siksi, että olet liian eurooppalaisen näköinen ja hinta pompsahtaa heti, kun kauppias sen tajuaa. Joten minun on ensin aloitettava hintaneuvottelut ja sinun on pysyteltävä varjossa selkäni takana, piilossa!”

”Toiseksikin lähtökohtana on se, että kaikki vihannekset on huonoja! Esitä kriittistä ja tutki jokainen tarkkaan.”

Yritin taas sopertaa, että ei minun tarvitse esittää kriittistä, sillä olen sitä jo valmiiksi, mutta se oli aivan turhaa.

Päätin todistaa taitoni ja rupesin tarmokkaasti valitsemaan ananasta. 

Painelin ananaksia asiantuntevasti ja valikoin kasasta parasta yksilöä. Mutta esitykseni ei kelvannut sihteerille, hän tempaisi ananaksen kädestäni ja opetti isällisesti: ” Tämä on Helena, Ananas.”

Raivo puhkui sisältäni, en sentään ollut enää kaksivuotias! Kai minä nyt tajusin, että se on ananas, mutta nielin raivoni ja yhteisymmärryksen säilyttämiseksi hymyilin kivasti.

Ja sihteeri jatkoi elämänsä riemulla: ”Ei näitä puristella, näitä haistellaan!” Samassa hän tunki ananaksen nenääni niin, että piikit raapivat naamaani.

Mielestäni en tarvinnut enää kokonaista ananastani nenääni, sillä siellä oli jo suht iso palkokasvain.

Haistelin läpi kymmenkunta ananasta Sihteerin innokkaalla opastuksella, kunnes löysimme parhaat valioyksilöt. Samat toimenpiteet teimme myös meloneille, joita ei kuulu koputella, vaan raapia, kuinka olinkin tyhmä! Sekä rypäleille, joita taas ei raavita, ei koputella, eikä haistella, vaan maistellaan, ääliö! Ja lopuksi vielä tomaateille, joista ei valita kauniita ja punaisia, vaan pölyn peittämiä harmaita ja likaisia, daa! Et sinä kiillotuksesta halua maksaa, ne on aivan samoja, mutta vain lääpitty puhtaaksi.

Uuvuttava ja sisua syövä ostoskierros oli jo melkein lopuillaan, kun katseeni kohtasi ison kasan herkullisen näköisiä veriappelsiineja. Säntäsin kiinni kasaan ja rupesin valikoimaan itselleni herkullisia veriappelsiineja. Olin väsynyt oppitunnistani ja kuumasti porottavasta auringosta, joten ymmärrettävää oli, että kun Sihteeri taas aloitti esitelmänsä, aivoni rekisteröi siitä vain alun ja lopun. ”Veriappelsiineista tulikin mieleeni………. mennäänkö?”

Koska en kehdannut myöntää, epätarkkaavaisuuttani ja sitä äärimmäistä epäkohteliaisuutta, mitä toisen puheen täydellinen ohittaminen on, vastasin vain sopuisasti: ”Joo mennään vaan.!

Vaarattomalta vihannestorilta minut oli yht äkkiä raahattu pienten savisten rakennuksien muodostamaan labyrinttiin, jota varjeli kärpäsien armeija.

Vaikka rakennuksien välissä olevat kujat olivat kapeita ja mutkikkaita, lämmin ilmavirta ja sen mukana kulkevat ”tuoksut” kieputtelivat nopeasti meitä vastaan. Olin menettää tajuni, ja estääkseni pyörtymisen takerruin sihteeriä hihasta. Sain soperrettua ”mihin me mennään?”

Sihteeri oli innoissaan, sinähän sanoit että olet alan ammattilainen, niin ajattelin näyttää sinulle yhden parhaista arabialaisista keittiöistä, tämä on hieno paikka!

Sihteerin sydäntäsärkevä innostus näyttää minulle hieno keittiö, sai minut nielemään kurkkuuni nousevan aamukahvin ja jatkamaan tarmokkaasti eteenpäin.

Halusin näyttää olevani oikeasti ammattilainen ruuan suhteen ja että ei minua mitkään…. kuolleet vuohet pysäyttäisivät!

Kuolleet vuohet!

Mistä se oli tullut mieleeni?

Samalla tajusin, että olimme juuri ohittaneet käytävien keskelle muodostuneen minimaalisen pienen aukion, jonka kulmaan auringon muutaman säteen alle oli kasattu kasa kuolleita vuohia. Ennen kuin ehdin vetää uudelleen henkeä ja haistamaan, mitä tuleman piti, näin jo seuraavan kasan. Se oli edellistä pienempi, ja mitä todennäköisimmin se sisälsi erinäisen määrän vuohien irrallisia osia. En jäänyt tutkimaan, mistä osista oli kyse, kun Sihteeri kiskaisi minut jo ”kyökin puolelle”.

Edessäni avautui jättimäisten kattiloiden patojen ja pannujen valtaama, keittiö. Jokainen pannu oli niin suuri, että sinne olisi voinut tunkea kokonaisen vuohen sijaan, lauman vuohia. Pannujen alla loimusi elävä tuli ja ne kuplivat iloisesti, toiset enemmän, toiset vähemmän. Yhtäkkiä huomasin, että karmea haju oli poissa ja nenääni tulvi ihana valmiin ruuan ja maustesekoitusten aromi.

Sihteeri teki ateria ostoksensa, minun tuijotellessa kaikkea ja kaikkia, kunnes lähdimme kotiin. Kun puikkelehdimme kapeita kujia kohti autoa, Sihteeri sujautti käteeni pienen muovikassin: ”Lounas sinulle ja Svanskille”

Oi, kuinka huomaavaista!

Kun pääsin kotiin, esittelin ylpeänä Svanskille vihannesostokseni ja lahjoitin hänelle Sihteerin ostaman lounaan: ”Saat syödä sen kokonaan, minä en pysty, sillä ruualla on liian pitkä tarina!”

Svanski nauroi: ”Ai se vei sut sinne ”Kyökin puolelle” joo se on aika kokemus!” Svanski söi hyvällä ruokahalulla lounaan ja minä tyydyin veriappelsiineihini.