Rumaa rahaa

Olen kuullut parisuhteista, joissa kinastellaan esimerkiksi siitä, mistä kohtaa on soveliasta puristaa hammastahnatuubia, tai miten päin vessapaperi tulee laittaa telineeseen.

Meillä ei tällaisia ongelmia ole. Me puristamme hammastahnaa molemmat keskeltä, sivulta, tai päästä. Milloin mistäkin! 

Vessapaperi on milloin mitenkin päin, välillä telineessä, välillä telineen päällä.

Yleisin olomuoto on kuitenkin se, että se on loppu. Epäilen, että siivooja ilkeyksissään rullaa sitä pöntöstä alas, tai varastaa sitä kieputtamalla sen vaatteittensa alle, tehden itsestään muumion.

Oli miten oli, yhteisrintamassa syytämme siivooja wc-paperihävikistä ja puramme tästä koituneet aggressiot puristelemalla hammastahnatuubia entistä hurjemmalle solmulle.

Voisi kuvitella, että kioskikassan käyttö sujuisi meiltä näin ollen, myös sulassa sovussa. Jos ihmettelet, mikä on kioskikassa, niin koko muu maailma tuntee sen nimellä pennipurkki. Ei meillä, se on ruokakassasta eriytetty erillinen pienyksikkö, joka koostuu vain käteisestä rahasta. Kassaa voi käyttää yllättävien mielitekojen, kuten esimerkiksi suklaan, ostoon.

Tänä aamuna seurasin sivusilmällä, kun Svanski penkoi kassaa ja asetteli sitten pari seteliä sivuun.

Otti uuden setelin, katsoi sitä pitkään ja huokasi raskaasti. Tämä seteli aseteltiin toiseen pinoon. Taas pengottiin ja pari seuraavaa seteliä päätyi huokauksetta ensimmäiseen pinoon, mutta sen sijaan kolme seuraavaa pitkän tutkinnan jälkeen huokauksin varusteltuna, lätkäistiin toiseen pinoon.

Seurasin Svanskin lajittelua hetken, puuttumatta siihen mitenkään.

Olen jo oppinut, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä, en edes halua tietää, mitä se touhuaa.

Tilanne kuitenkin muuttui, kun Svanskin käteen osui revennyt seteli.

Silloin hän ei enää kyennyt pidättelemään raivoaan, vaan karjui minulle: ” Tämä on kyllä jo liikaa!”

Säikähdin, että olen epähuomiossa käyttänyt liikaa kioskikassaoikeuttani, mutta sain pian huomata, että tällä kertaa kyse ei ollut rahan kuluttamisen määrästä, vaan enemmän sen laadusta.

Svanski karjui raivoissaan, että rypistetyt setelit hän vielä kehtaa käydä vaihtamassa!

Ja voi armahtaa, jokseenkin ei ymmärtää, että vastaan otetaan ryppyisiä rahoja, mutta että revenneitä, kyllä joku tolkku tulisi olla!

Katsoin silmät ymmyrkäisinä kiukusta puhkuvaa Svanskia, enkä voinut uskoa, että hän oli tosissaan. Vaikka Svanskilla onkin erikoisia, joitakin meitä maallisia tallaajia ihmetyttäviä sääntöjä, kyllä tämä taas meni hänenkin hulluutensa rajoille.

Hyökkäys on paras puolustus varsinkin, kun ei oikein tiedä, mistä edes syytetään.

Joten karjuin: ”Että mitä?!”

”Niin! Olet taas vastaanottanut rumaa rahaa! Täytyykö se rautalangasta vääntää, että vaihtorahat tulee tarkistaa!”

En ymmärtänyt syytöksiä, joita Svanski latasi niskaani. Tungin kassalle ja rupesin laskemaan rahoja: ”No paljonko täältä puuttuu?!”

Svanski katsoi minua pistävästi ja tiuskaisi: ”No ei täältä mikään puutu! Nämä on rumia!”

Hän heilutti ryppyisten setelien nivaskaa silmieni edessä ja puhisi: ”Koko meidän yhdessäelon ajan, se olen ollut minä, kuka on huolehtinut kioskikassan kunnosta! Sinä vaan hyväksikäytät sitä, mutta et huolla!”

”Suomessakin kannoit aina tippirahasi kotiin hirveinä ryttyisinä seteleinä ja tungit vaihtorahat aina farkkujen taskuun kuittien kanssa sekavaksi palloksi. Ja minä sitten sain juosta pitkin R-kioskeja vaihtamassa rahoja kauniimmiksi! Se on loppu nyt!”

”Ei kukaan vaihda rahoja kauniimmiksi!” Yritin vielä puolustautua, mutta vaikutus oli sama, kuin olisin puhaltanut hiillokseen: ”Niin! Rytätään vaan kaikki, mikä käteen sattuu! Arvon madame saa nyt ruveta ottamaan hiukan vastuuta tekemisistään!”

Tunsin syyllisyyttä, koska en edes ollut tajunnut, sitä suurta työtä, jota Svanski oli vuosien ajan tehnyt puolestani! Kyllä se oli syyllisyyttä, vaikka tulikin ulos nauruna, ajaessani kioskille rahoja vaihtamaan.

Svanski oli tyytyväinen, kun palautin hänelle tuoreita pakasta vedettyjä seteleitä. Jotka hän innokkaasti järjesti kassaansa.

”Katso nyt on paljon parempi!”