Neljänpäivän yksinäisyys, ensimmäinen päivä, Valittavana Kaaputerapiaa tai maastakarkoitus!

Svanski lähti eilen ja samaan aikaan, kun hänen matkalaukkunsa täyttyivät, täyttyi suht samaa tahtia myöskin mun naama ihottumasta. Tai mitä se nyt ikinä sitten onkaan, mutta naama oli joka tapauksessa, kuin nokkospuskaan istuneen petolinnun persaus. Tulipunainen ja täynnä erikokoisia paukamia.

Svanskin matkastressiä ei mun omituinen ihoregtio ainakaan helpottanut.

Se huusi kuin palosireeni, että kuinka voin saada tuollaisen kohtauksen, juuri kun sen täytyy jättää mut yksin.

Svanskilla ei ollu lähtiessään kovinkaan vankkaa uskoa siihen, että mitenkään kykenisin pärjäämään täällä omin päin viikonlopun yli.

Yritin muistuttaa häntä, että jotenkin kummallisesti olin kuitenkin pärjännyt kaikki ne 28 vuotta, ennen kuin tapasin hänet. Joten enköhän jollain lailla luovi nämäkin neljä päivää omin voimineni.

”Mutta ei sulla koskaan ennen oo ollu noin kamalaa naamaa!!” Kailotti mun ihana Svanski rohkaisevasti. Sanoin että eipähän hänen ainakaan tarvitse olla peloissaan, että joku toinen mies minut nappaa, kun kerran on tämä luonnollinen suojaus naamassa.Naama oli kyllä sen näköinen, että en ihan heti olisi itsekkään itseäni, halunnut kaapata.

Svanski lähti. Pusun sijaan sain, rohkaisevan halin. Ja vielä viimeisen kerran ennen lähtöä Svanski vilkaisi naamaani ja se selvästi ällötti häntä. Huikkasi sitten vielä ovelta ”Tee nyt herran isä, jotakin tolle! Mene vaikka lääkäriin!”

Huusin Svanskin perään ivallisesti: ”Joo minäkin rakastan sinua ja toivottavasti ei ole mitään tarttuvaa!”

Kun auto ajoi portista ulos, näin kun Svanski kauhuissaan raapi omaa naamaansa! Se on niin suloinen tuon bakteerikammonsa kanssa!

Sillä välin, kun Svanski itseään raapien matkusti ihanaan itä eurooppaansa, minä otin hänen ohjeesta vaarin.

Seuraavana aamuna pyysin autonkuljettajaa viemään minut sairaalaan. Autonkuljettaja kavahti kauhusta katsoessaan naamaani ja lupautui heti kuljetukseen. Samalla hän raapusti kysyvästi omaa naamansa ja tiedusteli varovaisesti, mitä on tapahtunut kasvoilleni. Sanoin iloisesti, että varmaan hyppy-kuppa tai jokin muu trooppinen kiertotauti. Näin kauhun paistavan kuljettajan kasvoilta, hän ei selvästikkään ymmärtänyt huumoriani, vaan otti turvallisuutensa takaamiseksi askeleen kauemmas.

Mun oli pakko rauhoitella häntä ja sanoin ”ei varmaan mitään vakavaa, varmaan vaan stressistä.”

Kuljettaja joka päivittäin stressaa Svanskin kovan komennon alaisena, tuntui ymmärtävän täydellisesti, että minulla voi olla niinkin paha stressi, että se tunkee naamasta pihalle jättimäisinä paiseina. Ehkä siksi hän rauhoittui ja suostui samaan autoon naamani kanssa.

Lääkäri asemalla minua tuijotettiin, ehkä osittain koska olin taas kerran ainoa joka ei ollut hunnuttanut itseään ja osittain ehkä siksi, että nuo hunnutetut naiset mielessään ajattelivat, että ehkä hunnutukseen olisi tällä kertaa ollut perusteltu syy.

Päätin olla huomaamatta tuijotuksia ja marssin vastaanottoluukulle.

Täällä sairaanhoitajat ja lääkärit ovat vielä pelottavampia kuin suomessa. Jos joku kammoaa lääkärin valkoista takkia, niin menkääpäs poliklinikalle, missä kaikki hoitajat ja lääkärit ovat hunnun alla päästä varpaisiin. Siitä saa helposti hyvän foobian.

Bongasin yhden sairaanhoitajan, jonka hunnun alta näkyvät silmät tuntuivat kaikkein ystävällisimmiltä ja selitin tilanteeni hänelle.

Pieni muotoisen paperisodan jälkeen ystävällissilmäinen hoitaja löi käteeni keltaisen pahvin johon oli kirjoitettu tussila luku 15.

Lisäksi sain vielä ohjeistuksen: ”Jalla jalla!”

Tuijotin mustaa hahmoa kysyvästi ja tiedustelin kohteliaasti voisinko saada hiukan lisäohjetta, mihin minun tulee mennä ja kuinka toimia?
Se että kyseenalaistin saamaani ohjeistusta, sai kaikki kymmenen muuta mustaa hahmoa tiskin takana vavahtamaan. Joka ikinen silmäpari, joka tuijotti minua pienestä hunnun reiästä, tuntui olevan raivoissaan. Ystävällissilmäinen hoitaja kuitenkin, ehkä säälistä neuvoi minua, kuin vähäjärkistä konsanaan: ”Kävelet tuota käytävää, etsit oven johon on kiinnitetty samanvärinen lappu kuin mitä sinulla on kädessäsi. Kun tulee vuoro numero 15, menet sisään.” Lopuksi hän vielä hihkaisi ikään kuin kruunatakseen ohjeistuksensa: ”Jalla jalla!” Ja osoitti käytävää.

Paniikki on ehkä hieman liian kevyt ilmaisu mun tunnetilalle, kun kuljin yksin pitkin loputonta käytävää etsien keltalappuista ovea. Tämän naistensairaalan käytävät, olivat täynnä mustaan kaapuun kietoutuneita täysin naamansa peittäviä hahmoja. Jollakulla saattoi silmät vilahtaa kaavun alta, mutta siinä kaikki mikä muistutti minua ihmisyydestä. Olin kuin painajaisunessa, jopa ne muutamat Filipiinipalvelijat, joita näin olivat hunnunneet vähintään ainakin hiuksensa. Tunsin itseni alastomaksi, rumaksi ja hyvin, hyvin eksyneeksi.

Kun vihdoin paikansin keltalappuisenoven, näin sen vieressä yhden ainoan länsimaalaisen naisen. Hymyilin hänelle kuin turvaa hakien, hän hymyili takaisin, mutta samalla hetkellä hän ponkaisi ylös ja paineli huoneeseen, jossa oli sininen lappu ovessa.
Olin taas yksin. Yritin etsiä jotakin vuoronumerotaulua, josta olisin nähnyt, mikä numero on vuorossa, mutta sitä ei ollut.

Sitten bongasin penkillä istuvan naisen ja kun oikein kyttäsin saatoin nähdä hänellä olevan vuoronumeron 12, eli muutama potilas hänen jälkeensä, olisi minun vuoro.

Keltalappuinen ovi aukesi ja hunnutettu musta hahmo tuli ulos. Samalla sisään syöksyi toinen yhtä musta ja mysteerinen hahmo ja samalla näin vilauksen hänen lapustaan numero 17. Mitä hemmettiä?!

Kun hän sitten tuli hetkenpäästä ulos, sisään paukkasi numerot 5 ja 8 samaan aikaan. Olin aivan pihalla? Vihdoin, kuin viimeiseksi pelastuksekseni, silmäni osuivat erään mustan hahmon kädessä olevaan lappuun. Lappu numero 14. Olin kuin voittaja lottoarvonnassa. 

Kun nainen meni sisään, olin haukanlailla lähimpänä ovea, valmiina syöksymään, kun se taas aukeaisi.

Ovi aukeni ja minun lisäkseni kaksi muuta hahmoa olivat sitä mieltä, että nyt oli heidän vuoronsa. 

Mutta minä kerkesin tarrata kiinni ovenkahvaan ensiksi ja ryysäsin sisälle huoneeseen. Ajattelin kauhuissani, että ryysimiseni vuoksi alkaa varmaan jonkin sortin kalabaliikki, siitä kenen vuoro oikeasti on. Kerkesin muuttaa jo mieleni valmiiksi sota-asetukselle, mutta suureksi yllätyksekseni, mitään sotaa ei sitten syttynytkään. Kaksi taistelun hävinnyttä potilasta palasivat hiljaa takaisin penkille odottamaan.

Ilmeisesti koko vuoronumeroleikki, olikin vain jonkin sortin hämäystä. Ja loppupelissä ainoa sääntö, joka pelitti jonotuksessa, oli viidakon laki? Mene ja tiedä, mikä oli systeemin logiikka, mutta minä olin sisällä lääkärin huoneessa, siinä oli ihan tarpeeksi loogista ajattelua minulle.

Selitin vaivani lääkärille ja epäilykseni siitä, että kyseessä on jokin allerginen reaktio. Seurasi seuraavanlainen keskustelu arvon tohtorin kanssa.

Lääkäri: "Joo kyllä toi on allerginen reaktio"
Helena: "Mistä se on tullu"
Lääkäri: "Todennäkösesti oot allerginen Dohalle"
Helena: ?Miten oon sellaisen allergian saanut?
Lääkäri:" No niitä nyt vaan saa! Mitäs tulit tänne?!"
Helena: "No voiko sille mitään tehdä?"
Lääkäri: "No esim. voit lähteen meneen täältä!"
Helena: "?????"
Lääkäri: hahahahah vitsi vitsi!!! Siihen laitetaan voidetta tietty!! hahahah menit lankaan
Helena: "??? Sun vitsit ontuu hiukan!"
Lääkäri: "Lääkkeeksi maastakarkotus hahahahahahahh hyvä! hahahahahha

Puolustuksekseni huonosta kyvystäni ymmärtää lääkärin huumoria sanottakoon se, että olin yhä pienessä paniikissa koko episodista, ihottumasta tai ylipäätään koko terveyskeskuksen toiminnasta. Sitä paitsi siellä kohtaamani mustat  hahmot, eivät suuremmin tuoneet inhimillistä lohtua paniikkiini, paremminkin päin vastoin.

Oli myös hyvin vaikea tulkita lääkärin ilmeitä, sillä hänen naamansa oli täysin verhoiltu. Ohuen kankaan läpi saatoin nähdä vilauksen silmistä, mutta ilmeitä oli silti hyvin vaikea tulkita. Olo oli kuin katollisessa rippituolissa, höpötin jollekin rauhalliselle äänelle, joka kuunteli sermin takaa. Ainoa ero oli se, että lääkäri oli enemmän hysteeriaan taipuvainen, kuin rauhallinen. Ainakin mitä tuli hänen huumoriinsa.

Musta kaapu vaan hötkyi, kun lääkäri kikatti. Lopulta hän rauhoittui vitsinsä aiheuttamasta huumori ryöpystään ja ammensi minulle lisää hoito-ohjeita. Hän tiedusteli miten olen ongelmaa hoitanut ennen tätä hetkeä. Sanoin käyneeni apteekki lääkärillä, joka määräsi minulle kortisonia. Lääkäri piti minulle hartaan luennon siitä, kuinka minun ei pitäisi koskaan luottaa apteekkilääkäriin. Hänen mukaansa siinä on hyvät syynsä, miksi he ovat apteekissa, eikä lääkärikeskuksessa töissä!

Täytyy myöntää, että hänellä oli perusteltu pointti.

Kerroin myös, että minua oli apteekissa kehotettu välttämään meikkiä. Sain nipun resptejä ja syvällä rintaäänellä tulevan kehotuksen, että ehkä olisi parempi kuitenkin meikata! Ja hunnun käyttökin olisi erittäin suotavaa. koska se suojaa ihoa ja edesauttaa uusien tulehduksien ehkäisyssä.

Diagnoosi: Allergia Dohalle.

Hoito: Pistä huntu päähän.

Näillä ohjeilla painelin apteekkiin.

Jätin reseptini,

sain lapun,

odotin,

minut kutsuttiin takaisin,

sain toisen lapun,

menin sairaalaan toiseen siipeen, jossa annoin lapun kassavirkailijalle,

joka printtasi kolmannen lapun, joka kehotti minua maksamaan hoidostani 2 rialia eli noin 0,5 euroa.

Kun olin selvinnyt puolen euron velkataakastani kävelin takaisin apteekkiin,

odotin,

Minut kutsuttiin,

annoin kuitin,

sain neljännen lapun,

odotin,

minut kutsuttiin,

jouduin esittämään henkilöllisyys todistukseni, koska resptini oli ehtinyt jo katoamaan, 

odotin taas,

minua kutsuttiin jälleen puhutteluun,

sain vihdoin lääkkeeni ja olin vapaa poistumaan.

Loppupäivän aionkin levätä laakereilla ja syljeskellä kattoon, sillä selvisin oma aloitteisesti koko tuon tuskallisen lääkäri prosessin. Kyllä Svanski saa olla minusta kertakaikkisen ylpeä!