Hetkessä…
Syyriassa tapettu taas kymmeniä, Kaksi munkkia teki polttoitsemurhan
Tiibetissä, kuusi tuomittiin kuolemaan tanssimisesta Pakistanissa, joka päivä
lehdet täynnä uutisia, jotka eivät kosketa. Jatkan lehden lukemista ilman, että
kahvikuppini edes tärisee.
Mutta sitten, joku ampuu katolta nuoria, Suomessa. Järkytyn,
luen artikkelin toisensa perään. Vauhkoan suomalaisten mielenterveydentilasta,
kiroan päättäjät ja kiellän kutsumasta maata hyvinvointivaltioksi. Luennoin
mielipiteistäni koko päivän, perun kesäloman suomeen, eihän sinne uskalla mennä
ja kiitän kohtaloani, että en asu siellä nyt.
Sitten on maanantai, juon myöhäistä aamukahviani katolla,
eilinen ilta venyi pitkäksi.
Aurinko kimaltelee keskustan pilvenpiirtäjien
seinissä, merellä päin näyttää olevan kaunista. Käännyn ympäri, en ole
huomannut, että aivan vaivihkaa selkäni takana, on taivaalle noussut musta
varjo. Palavan ostoskeskuksen liekit eivät näy, mutta musta savu nousee
korkeuksiin.
Netistä saan lisää tietoa, täällä asuvilta toisilta
suomalaisilta, kyllä ostoskeskus palaa, kuolon uhreilta ei vältytä.
Enää en pysty juomaan kahviani rauhassa. En ehdi pitämään
ensimmäistäkään luentoa ja ketä syyttäisin? Kyseessähän on onnettomuus.
Svanski tarvitsee apua, luen nettipalstoja ja raportoin.
Mitä enemmän Svanski tarvitsee tietoa, sitä syvemmälle uppoudun tragediaan.
”Siellä on kuollut lapsia, paljon lapsia! Ne jäi jumiin päiväkotiin”
”Ei siellä ole päiväkotia! Missä siellä muka on päiväkoti?”
”Tässä sanotaan, että yläkerrassa”
”Tässä sanotaan, että yläkerrassa”
”Onko siellä yläkerta???”
Poliisi ja palomiehetkään eivät tienneet yläkerrasta, tai
lastentarhasta mitään. Kolmentoista pienen lapsen vanhemmat tiesivät. Svanskin
mukaan me ei voida toivottavasti koskaan ymmärtää, sitä tuskaa, mikä heillä on,
mutta juuri nyt se ei edes ole meidän tehtävä. Toimisto kuhisee, puhelimet
raikaa ja Svanski sinkoilee, meidän tehtävä on tietää enemmän, tarkistaa,
raportoida, auttaa.
Tuijotan palossa kuolleiden juuri kaksi vuotta täyttäneiden
kolmosten kuvaa, mun päätä särkee. Tajuan se on mun ostari, notkun siellä
melkein joka päivä, vihlaisee kun osuu niin lähelle. Tänään en mennyt, kiitos
tämän päänsäryn ja eilisten illallisjuhlien.
Omat murheet saavat taas arvoisensa mittakaavan, mitättömiä,
täysin epäolennaisia.
Taas se hetki, jolloin pitää etsiä elämän pieniä, mutta
tärkeitä iloja. Katselen kummipojan leveää vauva hymyä valokuvasta ja serkuntytön
iloista kuvaa, jossa hän poseeraa hassuine saparoineen. Onneksi minulle tärkeät
ovat turvassa.
Tragediat pysäyttävät miettimään, kuinka hetkessä eläminen
on tärkeää. Varaan taas matkan suomeen, siellä on ammuskelua, juoppo tappeluita
ja järjettömiä puukotuksia, mutta siellä on myös minulle tärkeät ihmiset. Koskaan
ei tiedä missä vaara vaanii, yökerhon jonossa vai omassa tutussa ja
turvallisessa ostoskeskuksessa.
Ei voi elää niin että pelkää, on elettävä tilanteissa niin
kuin ne kohdalle sattuu.
Sisareni lohduttavia sanoja lainatakseni: ”Kaiken tämän maailman pahuuden
keskellä, mieli surusta suunniltaan, tapasin yhden pulun, joka leikki
asematunnelin liukuovissa, sisään, ulos, sisään, ulos. pieni rähjäinen pulu sai
pienen hymyn.”
Kommentit
Lähetä kommentti
Kommentoi, kerro omia kokemuksiasi aiheesta, Ihmettele elämää muuten vaan tai tee kinkkisiä lisäkysymyksiä. Vapaa laatikko tässä siihen. Itäeurooppalaista mallia oleva sensuuri tässä päällä, joten eka luen nää itte ja vasta sitten julkasen... jos julkasen :)Mielellään kuulisin palautetta..pliis diplomaattisesti kuitenkin