tiistai 29. toukokuuta 2012

Hetkessä…


Syyriassa tapettu taas kymmeniä, Kaksi munkkia teki polttoitsemurhan Tiibetissä, kuusi tuomittiin kuolemaan tanssimisesta Pakistanissa, joka päivä lehdet täynnä uutisia, jotka eivät kosketa. Jatkan lehden lukemista ilman, että kahvikuppini edes tärisee.
Mutta sitten, joku ampuu katolta nuoria, Suomessa. Järkytyn, luen artikkelin toisensa perään. Vauhkoan suomalaisten mielenterveydentilasta, kiroan päättäjät ja kiellän kutsumasta maata hyvinvointivaltioksi. Luennoin mielipiteistäni koko päivän, perun kesäloman suomeen, eihän sinne uskalla mennä ja kiitän kohtaloani, että en asu siellä nyt.

Sitten on maanantai, juon myöhäistä aamukahviani katolla, eilinen ilta venyi pitkäksi. 
Aurinko kimaltelee keskustan pilvenpiirtäjien seinissä, merellä päin näyttää olevan kaunista. Käännyn ympäri, en ole huomannut, että aivan vaivihkaa selkäni takana, on taivaalle noussut musta varjo. Palavan ostoskeskuksen liekit eivät näy, mutta musta savu nousee korkeuksiin.
Netistä saan lisää tietoa, täällä asuvilta toisilta suomalaisilta, kyllä ostoskeskus palaa, kuolon uhreilta ei vältytä.

Enää en pysty juomaan kahviani rauhassa. En ehdi pitämään ensimmäistäkään luentoa ja ketä syyttäisin? Kyseessähän on onnettomuus.
Svanski tarvitsee apua, luen nettipalstoja ja raportoin. Mitä enemmän Svanski tarvitsee tietoa, sitä syvemmälle uppoudun tragediaan.
”Siellä on kuollut lapsia, paljon lapsia! Ne jäi jumiin päiväkotiin”
”Ei siellä ole päiväkotia! Missä siellä muka on päiväkoti?”
”Tässä sanotaan, että yläkerrassa”
”Onko siellä yläkerta???”

Poliisi ja palomiehetkään eivät tienneet yläkerrasta, tai lastentarhasta mitään. Kolmentoista pienen lapsen vanhemmat tiesivät. Svanskin mukaan me ei voida toivottavasti koskaan ymmärtää, sitä tuskaa, mikä heillä on, mutta juuri nyt se ei edes ole meidän tehtävä. Toimisto kuhisee, puhelimet raikaa ja Svanski sinkoilee, meidän tehtävä on tietää enemmän, tarkistaa, raportoida, auttaa.

Tuijotan palossa kuolleiden juuri kaksi vuotta täyttäneiden kolmosten kuvaa, mun päätä särkee. Tajuan se on mun ostari, notkun siellä melkein joka päivä, vihlaisee kun osuu niin lähelle. Tänään en mennyt, kiitos tämän päänsäryn ja eilisten illallisjuhlien.

Omat murheet saavat taas arvoisensa mittakaavan, mitättömiä, täysin epäolennaisia.
Taas se hetki, jolloin pitää etsiä elämän pieniä, mutta tärkeitä iloja. Katselen kummipojan leveää vauva hymyä valokuvasta ja serkuntytön iloista kuvaa, jossa hän poseeraa hassuine saparoineen. Onneksi minulle tärkeät ovat turvassa.

Tragediat pysäyttävät miettimään, kuinka hetkessä eläminen on tärkeää. Varaan taas matkan suomeen, siellä on ammuskelua, juoppo tappeluita ja järjettömiä puukotuksia, mutta siellä on myös minulle tärkeät ihmiset. Koskaan ei tiedä missä vaara vaanii, yökerhon jonossa vai omassa tutussa ja turvallisessa ostoskeskuksessa.
Ei voi elää niin että pelkää, on elettävä tilanteissa niin kuin ne kohdalle sattuu.

Sisareni lohduttavia sanoja lainatakseni: ”Kaiken tämän maailman pahuuden keskellä, mieli surusta suunniltaan, tapasin yhden pulun, joka leikki asematunnelin liukuovissa, sisään, ulos, sisään, ulos. pieni rähjäinen pulu sai pienen hymyn.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentoi, kerro omia kokemuksiasi aiheesta, Ihmettele elämää muuten vaan tai tee kinkkisiä lisäkysymyksiä. Vapaa laatikko tässä siihen. Itäeurooppalaista mallia oleva sensuuri tässä päällä, joten eka luen nää itte ja vasta sitten julkasen... jos julkasen :)Mielellään kuulisin palautetta..pliis diplomaattisesti kuitenkin